Part 19

Apinamies riemastui. Hän oli epäillyt voivansa hallita elukkaa, jos sen päähän pistäisi hyökätä uhrin kimppuun, ja oli aikonut jättää sen ennenkuin pääsisivät Kor-ul-jaan. Nyt hän muutti suunnitelmaansa -- he ratsastaisivat gryfillä ihan Om-atin kylään, jotta kor-ul-jat saisivat puheenaihetta monen sukupolven ajaksi. Eikä pelkkä näytelmällinen vaisto apinamiestä tähän tuumaan kehoittanut. Hän ajatteli samalla Janen turvallisuutta, tietäen että tätä ei uhannut mikään vaara ihmisten tai eläinten taholta niin kauan kuin hän ratsasti Pal-ul-donin peloittavimman luontokappaleen selässä.

Heidän edetessään hiljalleen Kor-ul-lulia kohti, sillä gryfin luonnollinen käynti oli varsin verkkaista, saapui kourallinen säikähtyneitä sotureita läähättäen A-luriin, ja he levittivät aaveellista kertomusta Dor-ul-Othosta, vaikka kukaan ei tohtinut ääneen nimittää häntä Dor-ul-Othoksi. Sensijaan he puhuivat Tarzan-jad-gurusta, kertoen tavanneensa hänet ratsastamassa gryfillä sen kauniin muukalaisnaisen kanssa, josta Ko-tan oli aikonut tehdä Pal-ul-donin kuningattaren. Kun tarina ehti Lu-donin korviin, kutsutti hän soturit luokseen ja kyseli heiltä tiukasti, kunnes tuli vakuutetuksi siitä, että he puhuivat totta. Ja kun he olivat maininneet, minne päin nuo kaksi olivat matkalla, päätteli Lu-don, että he olivat menossa Ja-luriin, liittyäkseen Ja-doniin -- ja se hänen oli koetettava ehkäistä hinnalla millä tahansa. Hän kutsui Pan-satin neuvottelemaan kanssaan kuten hänen tapansa oli tiukassa käänteessä, ja pitkän aikaa nuo kaksi istuivat suljetussa kammiossa. Kun he lähtivät sieltä, oli suunnitelma valmis. Pan-sat meni heti omaan asuntoonsa, jossa riisui papillisen päähineensä ja muut virkansa merkit, pukeutuen soturin asuun. Sitten hän palasi Lu-donin luo.

"Hyvä!" huudahti tämä nähdessään haarniskoidun ja aseistetun miehen. "Eivät edes pappistoverisi tai orjat, jotka sinua joka päivä palvelevat, voisi sinua nyt tuntea. Älä hukkaa aikaa, Pan-sat, sillä kaikki riippuu nopeudestasi, ja -- muista: tapa mies, jos voit; mutta tuo nainen joka tapauksessa elävänä tänne. Ymmärräthän?"

"Kyllä, mestari", vastasi pappi; ja niin lähti yksinäinen soturi A-lurista luoteiselle suunnalle, Ja-luria kohti.

Lähin rotko Kor-ul-jan yläpuolella oli asumaton, ja sinne oli ovela Ja-don alkanut kerätä armeijaansa, marssittaakseen sen A-luria vastaan. Hän oli tällöin ensiksikin ottanut lukuun, että varustautumisen säilyminen salassa antaisi hänelle tilaisuuden yllätyshyökkäykseen Lu-donin voimia vastaan suunnalta, jolta nämä eivät sitä odottaisi, ja toisekseen hän saattoi tällävälin pitää miehensä erillään kaupunkien juoruista, kun jo liikkui kummallisia huhuja, että Jad-ben-Otho muka oli omassa persoonassaan ilmestynyt ylimmäisen papin avuksi tämän taistelussa Ja-donia vastaan. Vaadittiin rohkeita ja uskollisia sydämiä niiltä, jotka eivät välittäneet näihin kertomuksiin sisältyvistä jumalallisen koston uhkauksista. Muutamia oli hänen riveistään jo karannutkin, ja Ja-donin asia näkyi kallistuvan häviöön päin.

Sellainen oli asema, kun törmälle rotkon suulle asetettu vartija ilmoitti havainneensa alhaalla laaksossa jotakin, mikä matkan päästä näytti ihan siltä kuin olisi kaksi henkilöä ratsastanut gryfin selässä. Hän sanoi vilahdukselta nähneensä heidät pari kertaa, kun he matkallaan sattuivat aukeille paikoille, ja arveli heidän matkaavan jokivartta ylöspäin Kor-ul-jaa kohti.

Ja-don oli alussa taipuvainen epäilemään kertojan puhetta. Mutta kaikki etevät päälliköt ottavat täyden selvyyden näköjään perättömistäkin ilmoituksista, ja niinpä hän päätti itse käydä törmällä tarkastamassa, mitä vartija oli säikkynyt. Tuskin oli hän seisahtanut vartiopaikalle, kun mies kosketti hänen käsivarttaan ja osoitti laaksoon. "Ne ovat nyt lähempänä", kuskasi hän; "voitte nähdä heidät selvästi." Ja tosiaankin, tuskin kolmanneskilometrin päässä keksi Ja-don ilmestyksen, jollaista hän pitkän elämänsä varrella ei ollut Pal-ul-donissa koskaan nähnyt -- kaksi ihmistä ratsastamassa gryfin leveällä selällä.

Ensin hän ei kyennyt uskomaan omien silmiensäkään todistusta, mutta pian hänelle selvisi, että olennot tuolla alhaalla eivät voineet olla mitään muuta kuin miltä ne näyttivät, ja sitten hän tunsi miehen ja nousi pystyyn, kajauttaen äänekkään huikkauksen.

"Se on hän!" huusi hän tovereilleen. "Se on Dor-ul-Otho itse."

Gryf ja ratsastaja kuulivat huudon, vaikka eivät erottaneet sanoja. Edellinen mylvähti kauheasti ja ryntäsi törmää kohti; mutta muutamien pelottomimpien soturiensa seuraamana riensi Ja-don heitä vastaan. Tarzan, joka ei halunnut tarpeetonta riitaa, koetti kääntää eläintä; mutta kun se oli varsin uppiniskainen, kesti aina muutamia minuutteja ennenkuin isäntä sai sen taivutetuksi tottelemaan tahtoansa, ja niinpä oltiinkin jo hyvin lähellä toisiaan ennenkuin apinamiehen onnistui pidättää raivokkaan ratsunsa hurja hyökkäys.

Ja-don sotureineen oli tällävälin huomannut, että valtava rumilas ryntäsi heitä kohti häijyin elkein, ja sallien viisauden varoittaa rohkeutta olivat he siis kiivenneet puihin. Näiden alla Tarzan vihdoin sai gryfin pysähdytetyksi, Ja-don huusi alas hänelle.

"Me olemme ystäviä", selitti hän. "Minä olen Ja-don, Ja-lurin päällikkö. Minä ja soturini kosketamme otsallamme Dor-ul-Othon jalkoja ja rukoilemme häntä auttamaan meitä taistelussa oikean asian puolesta Lu-donia, ylimmäistä pappia vastaan."

"Etkö ole vielä suoriutunut hänestä?" kysyi Tarzan. "Minä luulin, että olit jo kauan sitten päässyt Pal-ul-donin kuninkaaksi."

"Ei", vastasi Ja-don. "Kansa pelkää ylimmäistä pappia, ja kun hänellä nyt on temppelissä sellainen, jota väittää Jad-ben-Othoksi, ovat monet sotilaistani säikähdyksissä. Kunpa he vain tietäisivät, että Dor-ul-Otho on palannut ja siunannut Ja-donin asian, niin olen varma, että voitto olisi meidän."

Tarzan mietti tuokion. "Ja-don", sanoi hän sitten, "oli niitä harvoja, jotka uskoivat minuun ja halusivat suoda minulle kunnollista kohtelua. Minulla on velka maksettavana Ja-donilk ja vastalasku esitettävänä Lu-donille, ei ainoastaan itseni, vaan etupäässä puolisoni tähden. Minä lähden kanssasi, Ja-don, rankaisemaan Lu-donia hänen ansaitsemallaan tavalla. Sano minulle, päällikkö, kuinka Dor-ul-Otho voi parhaiten palvella isänsä kansaa?"

"Tulemalla minun kanssani Ja-luriin ja välikyliin", vastasi Ja-don nopeasti, "jotta kansa näkee, että hän on todella Dor-ul-Otho ja että hän hymyilee Ja-donin asialle."

"Luuletko, että he uskovat minuun nyt enemmän kuin ennen?" kysyi apinamies.

"Ken tohtisi epäillä mahtavalla gryfillä ratsastavan jumaluutta?" vastasi vanha päällikkö.

"Entä jos lähden kanssasi A-luriin taistelemaan", tiedusti Tarzan, "voitko vastata puolisoni turvallisuudesta minun poissaollessani?"

"Hän jää Ja-luriin prinsessa O-lo-an ja omien naisteni seuraan", vastasi Ja-don. "Siellä hän on turvassa, sillä minä jätän luotettavia sotureita heitä suojelemaan. Sano, että tulet, oi Dor-ul-Otho, niin onneni malja on täysi, sillä poikanikin, Ta-den, marssii A-luria kohti sotajoukon kanssa luoteiselta suunnalta, ja jos me Dor-ul-Othon ollessa johtajanamme voimme tehdä rynnäkön koillisesta, täytyy voiton tulla meille."

"Tapahtukoon mielesi mukaan, Ja-don", vastasi apinamies; "mutta ensin tulee sinun hankkia lihaa gryfilleni."

"Ylhäällä leirissä on monta ruhoa", vastasi Ja-don, "sillä metsästys on miesteni melkein ainoana työnä."

"Hyvä", huudahti Tarzan. "Käske noutaa ne heti."

Kun lihat oli tuotu ja läjätty jonkun matkan päähän, luisui apinamies kamalan juhtansa selästä ja ruokki sitä omin käsin.

"Pidä huolta, että sillä on aina runsaasti lihaa", sanoi hän Ja-donille, sillä hän arvasi, että hänen herruutensa olisi lyhytaikainen, jos häijy peto kävisi kovin nälkäiseksi.

Vasta aamulla he saattoivat lähteä matkalle Ja-luria köhii, mutta Tarzan tapasi gryfin makuulla samassa paikassa, johon oli sen edellisenä iltana jättänyt kahden kauriinruhon ja yhden leijonanraadon viereen. Mutta: nyt ei siinä ollut muuta kuin gryf.

"Paleontologit väittävät sen olleen kasvinsyöjän", hymähti Tarzan, kun hän ja Jane lähestyivät elukkaa.

Matka Ja-luriin suunnattiin hajallaan sijaitsevien kylien kautta, joissa Ja-don toivoi voivansa herättää vilkkaampaa innostusta asiaansa. Muutamia sotilaita asteli Tarzanin edellä, jotta kansaa asianmukaisesti valmistettaisiin ei ainoastaan gryfin näkemiseen, vaan myöskin vastaanottamaan Dor-ul-Otho hänen korkeaan asemaansa sopivalla tavalla. Tulokset vastasivat täydellisesti Ja-donin toiveita, eikä missään kylässä, jonka läpi he marssivat, ainoakaan epäillyt apinamiehen jumaluutta.

Heidän lähestyessään Ja-luria yhtyi heihin vieras soturi, jota ainoakaan Ja-donin seuralaisista ei tuntenut. Hän sanoi saapuvansa eräästä kylästä etelän puolelta ja kertoi jonkun Lu-donin päälliköistä kohdelleen häntä kunnottomasti. Siitä syystä hän oli hylännyt ylimmäisen papin puolueen ja tullut pohjoiseen, toivoen löytävänsä kodin Ja-lurissa. Koska jokainen lisä vanhan päällikön joukkoihin oli tervetullut, salli hän tulokkaan liittyä seuraan, ja niin saapui tämä Ja-luriin heidän kanssaan.

Nyt nousi kysymys siitä, mitä oli tehtävä gryfille sillä välin kun he viipyivät kaupungissa. Vaivoin oli Tarzanin onnistunut estää villi elukka hyökkäämästä kaikkien kimppuun, jotka tulivat sitä lähelle heidän ensin saapuessaan Ja-donin leiriin Kor-ul-jan läheisessä asumattomassa rotkossa, mutta matkalla Ja-luriin se oli näkynyt tottuvan ho-donien läsnäoloon. Viimemainitut eivät kuitenkaan tuottaneet sille mitään kiusaa, koska pysyttelivät siitä mahdollisimman kaukana; ja kun se huojui kaupungin kaduilla, katseltiin sitä korkeiden ikkunain ja kattojen turvista. Niin mukautuvaiseksi kuin se näytti tulleenkin, ei kukaan olisi innostunut puoltamaan esitystä, että se laskettaisiin vapaaksi kaupungille. Lopuksi ehdotettiin, että se pantaisiin muureilla ympäröityyn aitaukseen palatsin alueelle, ja niin tehtiinkin. Tarzan ajoi sen sinne, sitten kun Jane oli kavunnut alas sen selästä. Sille heitettiin lisää ruokaa, ja peto jäi omiin hoteisiinsa, kun palatsin säikähtyneet asukkaat eivät edes tohtineet kiivetä muureille sitä katselemaan.

Ja-don vei Tarzanin ja Janen prinsessa O-lo-an asuntoon. Heti kun tämä näki apinamiehen, heittäytyi hän maahan ja kosketti otsallaan hänen jalkojansa. Pan-at-li oli prinsessan luona ja näytti hänkin onnelliselta nähdessään jälleen Tarzan-jad-gurun. Kun saatiin tietää, että Jane oli hänen puolisonsa, katseltiin viimemainittua samanlaisella pelonsekaisella kunnioituksella, koska epäuskoisimmankin Ja-donin sotilaista täytyi nyt tulla vakuutetuksi, että Ja-lurin kaupungissa kestittiin vieraina jumalaa ja jumalatarta, joten Ja-donin asia näiden kahden mahtavan henkilön avulla pian saatettaisiin voittoon ja vanha leijonamies korotettaisiin Pal-ul-donin valtaistuimelle.

O-lo-alta sai Tarzan kuulla, että Ta-den oli palannut ja että heidät yhdistettäisiin avioliittoon heidän uskontonsa omituisten loitsumenojen ja kansan tavan mukaan heti kun Ta-den palaisi A-lurin taistelusta.

Tarjokkaita keräytyi nyt kaupunkiin, ja päätettiin, että Ja-don ja Tarzan seuraavana päivänä palaisivat pääjoukon luo, kätkettyyn leiriin; heti senjälkeen tehtäisiin kaikin miehin yöllinen hyökkäys Lu-donin joukkoja vastaan. Tästä lähetettiin sana Ta-denille, joka odotti sotureineen Jad-ben-lulin pohjoispuolella vain moniaan kilometrin päässä A-lurista.

Näiden suunnitelmien toimeenpanemiseksi oli välttämätöntä jättää Jane Ja-donin palatsiin Ja-luriin, mutta O-lo-a seuranaisineen oli hänen kanssaan ja monta soturia heitä vartioimassa, joten Tarzan sanoi vaimolleen jäähyväiset, olematta laisinkaan huolissaan hänen turvallisuudestaan, ja nousten jälleen gryfin selkään riensi kaupungista Ja-donin ja tämän soturien kanssa.

Rotkon suulla hylkäsi apinamies jättiläisratsunsa, koska se oli tehnyt tehtävänsä eikä siitä voinut olla hänelle hyötyä hyökkäyksessä A-luria vastaan, joka oli suoritettava juuri ennen päivänkoittoa seuraavana aamuna. Kun viholliset eivät olisi voineet häntä nähdä, olisi hänen saapumisensa kaupunkiin gryfin selässä jäänyt erityistä vaikutusta vaille. Pari nasevaa iskua keihäänvarrella lähetti elukan mylvien ja möristen Kor-ul-gryfin suuntaan, eikä apinamies ollut pahoillaan sen lähdöstä, koska hän ei ollut milloinkaan voinut tietää, millä hetkellä se äkkipikaisuudessaan ja kyllästymättömässä ruokahalussaan olisi saattanut hyökätä jonkun hänen toverinsa kimppuun. Heti kun he olivat ehtineet rotkoon, alkoi marssi A-luria kohti.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Pan-satin kaksi kaappausta

Yön tullen livahti Ja-lurin palatsista soturi temppelialueelle, mennen alempien pappien asuntopuolelle. Hänen tulonsa ei herättänyt mitään epäluuloa, koska ei ollut harvinaista, että sotureilla oli asiaa temppeliin. Vihdoin hän saapui kammioon, johon oli useita pappeja kerääntynyt ilta-aterian jälkeen. Uhrimenot olivat päättyneet, eikä heitä enää tarvittu mihinkään uskonnolliseen toimitukseen ennen auringon nousua.

Tiesihän soturi, niinkuin melkein koko Pal-ul-don tiesi, ettei Ja-lurin temppelin ja palatsin välillä ollut mitään vahvaa sidettä ja että Ja-don ainoastaan sieti pappien elelyä ja salli heidän harjoittaa julmia menojaan, koska ne olivat kuuluneet Pal-ul-donin ho-donien tapoihin ammoisista ajoista. Ja huimapää olisi tosiaan täytynyt sen miehen olla, joka olisi yrittänyt puuttua pappien asioihin. Tiedettiin hyvin, että Ja-don ei koskaan astunut temppeliin ja että ylimmäinen pappi ei koskaan käynyt palatsissa; mutta kansa saapui temppeliin uhrilahjoineen, ja uhrauksia toimitettiin iltaisin ja aamuisin niinkuin jokaisessa muussakin Pal-ul-donin pyhätössä.

Soturi tiesi tämän kaiken, tiesi ehkä paremmin kuin tavallisen sotamiehen olisi luullut tietävän. Ja niin hän täältä temppelistä etsi apua, jota tarvitsi tuumansa toteuttamisessa, minkälainen se sitten lienee ollutkin.

Astuessaan pappien huoneeseen hän tervehti näitä pal-ul-donilaiseen tapaan, mutta samalla hän teki sormellaan merkin, joka olisi sivullisessa herättänyt vain vähän huomiota, jos ollenkaan. Huoneessa oli niitä, jotka sen huomasivat ja osasivat tulkita; se ilmeni pian siitä, että kaksi papeista nousi ja astui aivan miehen luo hänen seisoessaan ovikäytävässä. Ja kumpainenkin toisti tullessaan soturin tekemän merkin.

Nuo kolme puhelivat vain lyhyen hetken, ja soturi kääntyi, lähtien huoneesta. Vähää myöhemmin poistui toinen hänen kanssaan haastelleista papeista, ja pian sen jälkeen toinenkin.

Käytävässä he tapasivat soturin odottamassa ja veivät hänet pieneen komeroon, joka avautui vähäisempään käytävään pikku matkan päässä tämän ja isomman yhtymäkohdasta. Täällä viipyivät kaikki kolme jonkun aikaa ja keskustelivat kuiskaillen; sitten soturi meni takaisin palatsiin ja papit palasivat asuntoonsa.

Ja-lurin palatsin naistenhuoneet olivat kaikki samalla puolella pitkää suoraa käytävää. Kussakin oli yksi ainoa käytävään avautuva ovi ja vastakkaisella seinällä useita ikkunoita puutarhan puolella. Eräässä näistä huoneista Jane nukkui yksinään. Käytävän kummassakin päässä seisoi yksi ainoa vartija; vartioston pääjoukko oleskeli erityisessä suojamassa naiselan ulko-oven lähellä.

Palatsi nukkui, sillä siellä, missä Ja-don hallitsi, oltiin aamuvirkkuja. Suuren pohjoisen päällikön _pal-e-don-sossa_ ei vietetty sellaisia hurjia mässäyksiä, joiden remu kaikui A-luriri kuninkaan palatsissa. Ja-lur oli pääkaupunkiin verrattuna hiljainen soppi, mutta siellä pidettiin kuitenkin aina vartioita jokaisen Ja-donin ja hänen huonekuntansa huoneisiin vievän sisäänkäytävän suulla, samoin kuin sekä temppeliin että kaupunkiin päin avautuvilla porteilla.

Nämä vartiot olivat pieniä, käsittäen vain viisi, kuusi sotamiestä, joista yksi pysytteli valveilla toisten nukkuessa. Sellaiset olivat siis olosuhteet, kun saapui kaksi sotilasta, yksi kumpaankin päähän käytävää, niiden vartijain luo, jotka olivat valvomassa Jane Claytonin ja prinsessa O-lo-an turvallisuutta, ja kumpainenkin tulokkaista toisti heille ne tavanomaiset sanat, joilla vartijoille ilmoitettiin, että heidät vapautetaan vuorostaan. Nämä toiset olivat muka lähetetyt heidän sijaansa. Soturille ei koskaan ole vastenmielistä päästä vartiopalveluksesta. Vaikka hän muissa olosuhteissa ehkä tekisikin useita kysymyksiä, on hän tällöin mielissään, kun pääsee yleisesti vihatun velvollisuuden yksitoikkoisuudesta. Mitään huomauttamatta vartijat siis vastaanottivat vapautuksen ja riensivät pois makuulavitsoilleen.

Sitten ilmestyi vielä kolmas soturi käytävään, ja kaikki tulokkaat keräytyivät sen oven eteen, jonka takana apinamiehen puoliso uinui. Yksi heistä oli se vieras soturi, jonka Ja-don ja Tarzan olivat tavanneet kaupungin ulkopuolella ollessaan edellisenä päivänä tulossa Ja-luriin; ja hän oli sama, joka oli äsken pistäytynyt temppelissä, mutta hänen toveriensa kasvot olivat oudot toisilleenkin, koska pappi harvoin poistaa kamalan naamiopäähineensä edes virkaveljiensä läsnäollessa.

Hiljaa he kohottivat oviaukon uutimia ja hiipivät varovasti kammioon. Peränurkassa lepäsi lady Greystoke turkiskasalla, nukkuvan asennossa. Tunkeutujain paljaat jalat eivät saaneet aikaan mitään melua heidän astuessaan kivipermannon yli häntä kohden. Ikkunasta vuoteen läheltä pilkistävä kuunsäde valaisi täydellisesti nukkujan, paljastaen käsivarren ja olkapään kauniit ääriviivat komeiksi tummaa turkispohjaa vasten ja kolmea hiipijää kohti kääntyneiden kasvojen moitteettomat ääripiirteet.

Mutta ei nukkujan kauneus enempää kuin hänen avuttomuutensakaan herättänyt heissä mitään sellaisia tunteita kuin miehisen miehen povessa olisi herännyt. Näistä kolmesta papista hän oli vain savimöhkäle, eivätkä he kyenneet tajuamaan sitä intohimoa, joka oli toisia kiihoittanut vehkeilyyn ja murhiin tämän viehättävän amerikattaren omistuksesta ja parhaillaankin oli vaikuttavana tekijänä tuntemattoman Pal-ul-donin kohtaloissa.

Huoneen permannolla oli joukko taljoja, ja ehtiessään lähelle nukkujaa kolmikon johtaja pysähtyi ottamaan yhden pienemmistä. Seisoen nukkujan pään kohdalla hän piteli levitettyä taljaa hänen kasvojensa yläpuolella. "Nyt", kuiskasi hän, kietaisten taljaan naisen pään, ja hänen kaksi seuralaistaan hypähti tarttumaan hänen käsivarsiinsa ja kytkemään hänen ruumiinsa sillä välin kun johtaja tukahdutti hänen huutonsa karvaisella kääreellä. Nopeasti ja äänettömästi he sitoivat hänen ranteensa ja panivat suuhun tukkeen, eikä sinä lyhyenä aikana, joka heidän hommassaan kului, kuulunut mitään ääntä, jonka viereisten huoneiden asukkaat olisivat voineet erottaa.

Temmaten hänet tylysti pystyyn koettivat he pakottaa Janea astumaan ikkunaa kohti, mutta vangittu teki tenän ja heittäysi permannolle. Suuruksissaan he olisivat mielellään ryhtyneet julmuudella lannistamaan häntä tottelevaisuuteen, mutta eivät tohtineet, koska Lu-donin viha olisi saattanut ankarana kohdata jokaista hänen kauniin saaliinsa runtelijaa.

Ja niin heidän täytyi nostaa hänet permannolta ja kantaa häntä. Se ei ollut keveätä tehtävää, sillä vanki potki ja rimpuili tarmonsa takaa. Kuitenkin heidän onnistui laahata hänet ikkunasta puutarhaan, josta toinen Ja-lurin temppelin papeista johdatti heidän askeleensa kehän etelämuurissa olevalle pienelle teljetylle portille.

Heti sen takaa johtivat kiviportaat alas joen partaalle, ja niiden juurelle oli kiinnitetty useita ruuhia. Pan-sat sai todella kiittää onneaan, kun hänen apurinsa niin hyvin tunsivat temppelin ja palatsin, sillä muutoin hän tuskin olisi päässyt Ja-lurista vankinsa kanssa. Laskien naisen keveän veneen pohjalle Pan-sat astui itse siihen ja tarttui melaan. Hänen toverinsa irroittivat pienen aluksen ja työnsivät sen joen vuolteeseen. Suoritettuaan petturityönsä he kääntyivät takaisin temppeliin, Pan-satin meloessa voimakkaasti myötävirtaan ja siten lipuessa ruuhellaan nopeasti alas jokea, joka kuljettaisi hänet Jad-ben-luliin ja A-luriin.

* * * * *

Kuu pii laskenut, eikä eteläiseltä taivaanrannalta vielä kajastanut lähestyvän päivän hohdetta, kun pitkä jono sotilaita hiipi A-lurin kaupunkiin. Heidän suunnitelmansa olivat tarkoin lasketut, ja niiden menestyminen näytti varmalta. Oli toimitettu lähetti Ta-denin luo, jonka joukot odottivat kaupungin luoteispuolella. Pienen osaston kanssa oli Tarzanin määrä tunkeutua temppelin salakäytävästä, jonka aseman hän yksin tunsi, sillä välin kun Ja-don soturien pääjoukon kanssa hyökkäisi palatsin portteja vastaan.

Pientä osastoaan johtava apinamies liikkui hiipimällä A-lurin mutkikkaita kujia pitkin ja saapui kenenkään huomaamatta rakennukselle, joka kätki salakäytävän suun. Kun tämä paikka oli parhaiten suojattuna, koska sen olemassaolosta eivät tietäneet muut kuin papit, oli se jätetty vartioimatta. Helpottaakseen pienen joukon tunkeutumista kapean, mutkittelevan ja epätasaisen tunnelin kautta Tarzan sytytti soihdun, joka oli tuotu sitä tarkoitusta varten, ja astuen sotilaittensa edellä opasti heitä temppeliä kohti.

Apinamies oli varma siitä, että hän voisi saada paljon aikaan pienellä valiojoukollaan, niin pian kuin oli päässyt temppelin sisäsuojiin, koska hyökkäys siltä puolelta saattaisi helposti nujerrettavat papit sekasortoon ja sallisi Tarzanin takaapäin ahdistaa palatsin joukkoja, samalla kun Ja-don antautuisi heidän kanssaan taisteluun palatsin portilla ja Ta-den miehineen kiipeisi pohjoisille muureille. Suurta merkitystä oli Ja-don pannut siihen siveelliseen vaikutukseen, jonka Dor-ul-Othon salaperäinen ilmestyminen temppelin keskukseen tekisi viholliseen, ja vanha päällikkö oli kehoittanut Tarzania käyttämään kaikin tavoin hyväkseen sitä varmaksi katsomaansa seikkaa, että monet Lu-donin sotureista vielä horjuivat uskollisuudessaan ylimmäisen papin ja Dor-ul-Othon välillä, koska heitä edelliseen kiinnitti pikemminkin pelko, jonka hän oli seuralaistensa sydämissä osannut herättää, kuin minkään rakkauden tai uskollisuuden tunne.

Muuan pal-ul-donilainen sananlasku kuuluu vapaasti käännettynä: "Oikeaakin polkua mennessä voi päätyä väärille perille", ja sellaiseen tulokseen nyt lopultakin olivat suuren pohjoisen päällikön ja hänen jumalaisen liittolaisensa askeleet heitä johtamassa.

Ennakolta tutustuneena käytävien mutkiin ja saaden osakseen tuohuksen täyden valon, joka sittenkin oli vain himmeätä ja lepattavaa hohdetta, oli Tarzan jonkin matkaa muista edellä ja hartaassa kiihkossaan päästä viholliseen käsiksi ajatteli liian vähän niitä, joiden oli häntä tuettava. Eikä se ollut ihmeellistäkään, koska apinamies oli lapsuudestaan asti tottunut käymään elämän taistelut yksinään, joten hänen tavakseen oli tullut luottaa vain omaan oveluuteensa ja kuntoonsa.

Niin tapahtui, että hän paljon ennen sotureitaan saapui ylempään käytävään, josta avautui ovia Lu-donin ja alempain pappien kammioihin, ja kun hän kääntyi tähän himmeiden pikisoihtujen synkästi valaisemaan holviin, näki hän toisen ilmestyvän sinne vastapäisestä käytävästä -- soturin, joka puolittain kantoi, puolittain laahasi naista mukanaan. Heti tunsi Tarzan köytetyn ja suukapulalla mykistetyn vangin, jonka oli luullut elelevän turvallisena Ja-donin palatsissa Ja-lurissa.

Soturi oli nähnyt Tarzanin samalla hetkellä. Hän kuuli kumean, petomaisen mörähdyksen apinamiehen huulilta, kun tämä syöksyi eteenpäin temmatakseen puolisonsa ja purkaakseen vangitsijaa vastaan tarmanganin villissä sydämessä kuohohtavan kostonhimon. Pan-satin lähellä oli sivukammion oviaukko. Sinne hän harppasi, vieden naisen mukanaan.

Hänen kintereillään tömisti Apinain Tarzan. Hän oli heittänyt soihtunsa pois ja vetänyt tupesta pitkän puukon, joka oli kuulunut hänen isälleen. Silmittömästi kuin hyökkäävä härkä hän syöksyi kammioon Pan-satin perässä ja huomasi uutimien laskeuduttua takanaan olevansa pilkkosen pimeässä. Samassa kuului hänen edestään kiven kolahdus kiveä vasten, ja silmänräpäystä myöhemmin seurasi samanlainen kolahdus takaa. Mitään muuta ei tarvittu ilmaisemaan apinamiehelle, että hän jälleen oli vankina Lu-donin temppelissä.