Part 15

Leijona karjui pimennossa oikealla, herättäen suloista värähtelyä hänen ruumiissaan. Hiukset tuntuivat hänen niskassaan kohoavan pystyyn -- eikä hän kuitenkaan pelännyt. Joiltakin ammoisilta esivanhemmilta perityt lihakset vastasivat vaistomaisesti vanhan vihollisen läsnäoloon -- siinä kaikki. Hän eteni hitaasti ja varovasti metsää kohti. Jälleen kuului leijonan karjahdus, tällä kertaa lähempää. Hän etsi matalalle riippuvaa oksaa ja sellaisen löydettyään kiepautti itsensä ketterästi puun ystävälliseen suojaan. Pitkä ja vaarallinen vaellus Obergatzin seurassa oli harjaannuttanut hänen jäntereensä ja hermonsa sellaisiin outoihin tapoihin. Hän haki turvallisen lepopaikan Tarzanin neuvojen mukaan, ja sinne hän kiepahti yöpuulle kolmenkymmenen jalan korkeudelle maasta. Häntä vilutti ja hän tunsi olonsa epämukavaksi, mutta hän nukkui kuitenkin, sillä hänen sydäntään lämmitti uusi toivo ja hänen väsyneet aivonsa olivat saaneet hetkiseksi huojennusta.

Hän nukkui, kunnes korkealle kohonneen auringon lämpö herätti hänet. Hän oli levännyt, ja hän jaksoi ruumiillisesti yhtä hyvin kuin hänen sydämensä oli keveä. Viihdytyksen ja onnen tunne tunki läpi hänen olemuksensa. Hän nousi keveästi huojuvalla vuoteellaan, ojenteli lehväin välitse vilkkuvan auringonvalon täplittämiä alastomia raajojaan ja nuorteata ruumistaan, ja hänen liikkeissään oli kismittelevää velttoutta muistuttaen pantteria. Valppain silmin hän tähyili alas ja heristi korviaan, jostakin varoittavasta äänestä tietääkseen vihollisia -- ihmisiä tai eläimiä -- olevan lähellä. Päästyään vihdoin varmuuteen, että ympäristöllä ei ollut mitään pelättävää, hän kapusi maahan. Hän olisi halunnut kylpeä, mutta järvi oli liiaksi avorantainen ja hieman kaukana turvallisista puista, hänen uskaltautuakseen siihen ennenkuin ehti paremmin tutustua seutuun.

Hän samoili sinne tänne metsässä etsien ruokaa, jota löysikin runsaasti. Hän söi ja lepäsi, sillä mitään päämäärää ei hänellä vielä ollut. Hänen vapautensa oli liian uutta, jotta hän olisi sitä ryhtynyt tulevaisuuden suunnitelmilla häiritsemään. Sivistyneiden ihmisten asuinsijat tuntuivat hänestä nyt yhtä utuisilta ja saavuttamattomilta kuin unennäön puolittain unohdettu sisältö. Kunpa hän vain saisi elää täällä rauhassa, odottaen ja yhä odottaen _häntä_. Vanha toivo elpyi. Hän tiesi, että Tarzan tulisi jonakuna päivänä, jos oli elossa. Hän oli sen aina tiennyt, vaikka oli sydämessään pelännyt hänen tulevan liian myöhään. Jos oli elossa! Niin, Tarzan tuli, jos oli elossa; ja jos hän ei ollut elossa, oli Janen yhtä hyvä olla täällä kuin muuallakin, sillä silloin oli kaikki samantekevää. Hän vain odottaisi loppua niin kärsivällisesti kuin suinkin.

Kierrellessään hän tuli kristallikirkkaalle purolle, ja sitten hän joi ja kylpi sen yli riippuvan puun alla, joka tarjosi hänelle tilaisuuden paeta nopeasti turvaan vaaran uhatessa. Paikka oli rauhallinen ja ihana, ja hän mieltyi siihen heti ensi silmäyksellä. Puron pohjaa peittivät pienet sievät kivet ja kiiltävät laavalasin sirut. Poimiessaan kourallisen kiviä katsellakseen, huomasi hän sormiensa vuotavan verta sileästi silpaistusta suorasta haavasta. Hän alkoi etsiä syytä ja näki naarmun tuollaisen vulkaanisen lasisirun viiltämäksi, jonka syrjä oli melkein yhtä terävä kuin partaveitsi. Jane Clayton ilahtui. Tässä hän oli Jumalan suomasta saanut käsiinsä ensimmäisen aihelman, jonka avulla saattoi vähitellen hankkia itselleen sekä aseita että työkaluja. Tuollainen leikkuuterä oli arvaamaton aarre. Kaikki oli sen omistajalle mahdollista -- ilman sitä ei mikään.

Hän etsi, kunnes oli kerännyt monta tuollaista kivensirua, joista hänen oikealla sivullaan riippuva reppu melkein täyttyi. Sitten hän kiipesi korkeaan puuhun tarkastellakseen niitä kaikessa rauhassa. Joukossa oli sellaisia, jotka muistuttivat veitsenterää, toiset taas saattoi helposti muovata keihäänkärjiksi, ja monet pienemmät oli luonto ikäänkuin aikonut villi-ihmisten nuolenpäiksi.

Keihästä hän yrittäisi ensiksi -- se olisi helpointa. Puun onkalossa ison oksan tyvessä korkealla maasta oli sopiva säilytyspaikka. Sinne hän kätki kaikki aarteensa, paitsi yhtä ainoata veitsimäistä liuskaa. Se kädessään hän astui maahan, etsien hennon, aivan suorana kasvavan näreen, jota hakkasi ja sahasi, kunnes saattoi katkaista sen poikki, puuta halkaisematta. Se oli juuri kohtalaisen paksu keihään varreksi -- sellaisen metsästyskeihään, jollaista hänen rakkaat wazirinsa olivat enimmäkseen pitäneet. Kuinka usein hän oli nähnyt niitä muokattavan! Ja he olivat opettaneet hänet niitä käyttämäänkin -- sekä niitä että raskaita sotakeihäitä, -- ja olivat nauraneet ja taputtaneet käsiään, kun hänen taitavuutensa lisääntyi.

Hän tunsi pensastavat heinäkasvit, joista sai pisimpiä ja sitkeimpiä kuituja, ja niitä hän keräsi ja kantoi puuhunsa, samoinkuin aiotun keihäänvarrenkin. Kavuttuaan haarukkaansa hän kumartui työhönsä, hiljaa hyräillen jotakin pikku sävelmää. Hän yllätti itsensä siitä ja hymyili... Ensi kerran kaikkina näinä katkerina kuukausina oli laulu pulpahtanut hänen huuliltaan -- ja ensi kertaa olivat ne kaartuneet tuollaiseen hymyyn.

-- Tunnen, -- huokasi hän, -- tunnen melkein niinkuin John olisi vierelläni... oma Johnini... oma Tarzanini!

Hän leikkasi keihäänvarren sopivan pituiseksi, poisti oksat, haarat ja kuoren, veisteli ja hankasi nystermiä kunnes pinta oli aivan sileä ja tasainen. Sitten hän halkaisi toisen pään ja pisti sisään kärjen, muovaillen puun täysin sopivaksi. Sen tehtyään hän laski keihään syrjään ja alkoi halkoa paksuja heinänkorsia ja takoa ja väännellä niitä, kunnes oli irroittanut kuidut ja ne jonkun verran puhdistanut. Senjälkeen hän vei ne purolle, pesi ja toi takaisin ja kietoi tiukasti keihäänvarren halaistun pään ympäri, johon oli niitä varten kovertanut koron, ja keihäänkärjen tyvipuolen ympäri, jonka myöskin oli kivensirulla hieman uurtanut. Se oli kömpelö keihäs, mutta paras, minkä hän näin lyhyessä ajassa voi hankkia. Myöhemmin, sen hän itselleen lupasi, laittaisi hän toisia -- lukuisia keihäitä -- joista wazirien taitavimmatkin peitsimiehet olisivat ylpeilleet.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Pappien oveluutta

Vaikka Tarzan etsi kaupungin ulkosyrjiltä melkein aamunkoittoon asti, ei hän mistään löytänyt jälkiä puolisostaan. Tuulenhenki toi vuorilta hänen sieraimiinsa erilaisia tuoksuja, mutta ne eivät vähääkään vihjaisseet henkilöstä, jota hän tavoitteli. Luonnollinen johtopäätös oli siis, että Jane oli viety jonnekin muualle. Etsiessään hän oli monet kerrat kohdannut lukuisain miesten jälkiä, jotka johtivat järveä kohti, ja hän päätti, että Jane Claytonin ryöstäjät olivat menneet siitä. Ainoastaan vähentääkseen teoreettista erehtymismahdollisuutta oli hän huolellisesti tutkinut jokaisen muun A-lurista kaakkoiseen eli Mo-sarin kaupungin Tu-lurin suuntaan vievän tien, ja nyt hän seurasi polkua Jad-ben-lulin rantaan, missä retkikunta oli astunut tukeviin ruuhiin, soutaakseen tyynen ulapan yli.

Hän löysi monia muita samanlaisia aluksia rantaan kiinnitettyinä, ja yhden niistä hän otti haltuunsa takaa-ajoa varten. Oli kirkas päivä, kun hän souti lähinnä Jad-ben-lulin alapuolella olevan järven halki; ja voimakkaasti meloen hän lipui ohitse sen puun näkyvissä, jossa hänen menetetty puolisonsa nukkui.

Jos vieno tuuli, joka hyväili järven pintaa, olisi puhaltanut etelästä päin, olisivat kookas apinamies ja Jane Clayton silloin löytäneet toisensa jälleen; mutta tyly kohtalo oli määrännyt toisin, ja tilaisuus livahti ohitse hänen ruuhensa mukana, jonka hänen voimakkaat vetäisynsä pian kuljettivat näkyvistä järven alapäässä alkavaan jokeen.

Seuraten mutkittelevaa jokea, joka juoksi melkoisen matkan pohjoiseen suuntaan ennenkuin kaartui takaisin laskeakseen Jad-ben-luliin, teki apinamies suuren kierroksen, kun vesien välinen kannas, josta ruuhet oli tapana kantaa ylitse, sensijaan olisi säästänyt häneltä tuntikausien melomisen.

Kun Mo-sar ja hänen soturinsa olivat astuneet ruuhistaan tämän maataipaleen yläpäässä, oli päällikkö huomannut vankinsa poissaolon. Koska Mo-sar oli nukahtanut pian sen jälkeen kun he olivat lähteneet A-lurista, ja kun kukaan sotureista ei muistanut milloin oli muukalaisen viimeksi nähnyt, oli mahdotonta vähänkään tarkkaan arvioida paikkaa, missä tämä oli poistunut. Yleisesti otaksuttiin kuitenkin, että se oli tapahtunut kapeassa joessa, joka yhdisti Jad-ben-lulin lähinnä sen alapuolella olevaan Jad-bal-luliin; vapaasti tulkittuna se nimi merkitsi kultajärveä. Mo-sar oli hirveästi suutuksissaan, ja koska hän itse vain oli menetellyt typerästi, koetti hän tietenkin parhaansa mukaan sälyttää syyn muiden niskoille.

Hän olisi palannut Janea etsimään, jollei olisi pelännyt kohtaavansa joko Ja-donin tai ylimmäisen papin lähettämää takaa-ajajien joukkoa, joilla hän kummallakin tiesi olevan oikeutettua kaunaa häntä vastaan. Hän ei tahtonut luovuttaa venekuntaakaan omasta turvajoukostaan, lähettääkseen sen pakolaista etsimään, vaan riensi eteenpäin mahdollisimman kiireellisesti kannaksen yli ja Jad-in-lulin vesille.

Aamuaurinko juuri kosketteli säteillään Tu-lurin valkoisia kupukattoja, kun Mo-sarin soutajat työnsivät ruuhensa rantaan kaupungin syrjässä. Jälleen turvallisina omien muuriensa takana ja monien sotilaiden suojelemana tunsi päällikkö rohkeutensa palaavan riittävästi ainakin lähettääkseen kolme venekuntaa etsimään Jane Claytonia ja menemään aina A-luriin asti, ottaakseen mahdollisuuden mukaan selville, mikä oli viivyttänyt Bu-lotia. Että tämä ei ollut ehtinyt ruuhirantaan muun joukon mukana siihen mennessä kun toverit pakenivat pohjoisesta kaupungista, ei ollut millään tavoin viivyttänyt Mo-saria lähtemästä, koska hänen turvallisuutensa oli hänelle paljoa tärkeämpi kuin pojan.

Kun nuo kolme venekuntaa ehtivät paluumatkallaan maakannakselle, hätkähtivät ruuhia vedestä kiskovat soturit kahta pappia, jotka äkkiä ilmestyivät kantaen keveää ruuhta Jad-in-luliin päin. Ensiksi he luulivat näiden olevan sittenkin etujoukkona suuremmalle määrälle Lu-donin puoluelaisia, vaikka hyvin tiesivät, että papit eivät koskaan antautuneet sotilaselämän vaaroihin eivätkä taistelleetkaan, jollei heitä hätyytetty ja pakotettu itseään puolustamaan. Sydämessään halveksivat Pal-ul-donin soturit veltostunutta pappiskuntaa, ja niinpä he eivät heti ryhtyneetkään hyökkäykseen, kuten olisivat tehneet, jos nuo kaksi olisivat olleet A-lurin sotilaita pappien asemasta, vaan pysähtyivät tehdäkseen heille kysymyksen.

Soturit nähdessään antoivat papit rauhan merkin, ja kun heiltä tiedusteltiin, olivatko yksinään, vastasivat he myöntävästi.

Mo-sarin soturien johtaja salli heidän lähestyä. "Mitä te täällä teette", kysyi hän, "täällä Mo-sarin maassa, näin kaukana omasta kaupungistanne?"

"Me tuomme sanomaa ylipappi Lu-donilta Mo-sarille", selitti toinen papeista.

"Onko se rauhan vai sodan sanoma?" tiedusti soturi.

"Se on rauhantarjous", vastasi pappi.

"Eikö Lu-don lähetä mitään sotilaita perässänne?" uteli johtaja.

"Me olemme yksinämme", vakuutti pappi. "Ei kukaan A-lurissa, paitsi Lu-don, tiedä retkestämme."

"Sitten saatte jatkaa matkaanne", sanoi soturi.

"Kuka tuo on?" kysyi toinen papeista äkkiä, osoittaen järven yläpäähän sille kohdalle, missä Jad-bal-lulista tuleva joki laski siihen.

Kaikkien silmät kääntyivät hänen osoittamaansa suuntaan, ja he näkivät yksinäisen soturin soutamassa ripeästi Jad-in-luliin, ruuhen kokka käännettynä Tu-luriin päin. Sotilaat ja papit vetäytyivät puiden suojaan kannaksen kummallekin puolen.

"Se on se kauhea mies, joka nimittää itseään Dor-ul-Othoksi", kuiskasi toinen papeista. "Tuntisin tuon ruhon niin kaukaa kuin voin erottaa."

"Olet oikeassa, pappi", huudahti eräs sotureista, joka oli nähnyt Tarzanin silloin kun hän ensiksi astui Ko-tanin palatsiin. "Se on todellakin hän, jota on syystä nimitetty Tarzan-jad-guruksi."

"Rientäkää, papit", kehoitti joukon johtaja. "Teitä on kaksi melomaan keveää ruuhta. Helposti ehditte Tu-luriin ennen häntä, varoittaaksenne Mo-saria hänen tulostaan, sillä hän on vasta äsken saapunut järvelle."

Hetkisen epäröivät papit, sillä heitä hirvitti kohdata tuota kamalaa miestä, mutta soturi oli itsepintainen, ryhtyipä heitä uhkaamaankin. Ruuhi otettiin heiltä ja työnnettiin järveen, ja melkein kantamalla retuutettiin heidät siihen. Heidän yhä vastustellessaan työnnettiin alus vesille, ja melkein heti he täydellisesti joutuivat ylempänä järvellä liukuvan yksinäisen soutajan näkyviin. Nyt ei ollut mitään vaihtoehtoa. Tu-lurin kaupunki tarjosi ainoan turvapaikan, ja kumartuen soutamaan papit kiidättivät ruuhensa nopeasti sitä kohti.

Soturit vetäytyivät jälleen lehvien kätköön. Jos Tarzan olisi heidät nähnyt ja tullut tänne tarkastelulle, oli heitä kolmekymmentä yhtä vastaan, eivätkä he tietenkään pelänneet mahdollisen kahakan seurauksia; mutta he eivät pitäneet tarpeellisena mennä järvelle häntä kohtaamaan, koska heidät oli lähetetty etsimään karannutta vankia eikä ehkäisemään vieraan soturin matkaa; ja tämän päätöksen tekemiseen heitä epäilemättä vielä kannustivat kertomukset hänen hurjuudestaan ja urheudestaan, joten heillä ei ollut halua aiheettomasti haastaa hänen kanssaan riitaa.

Jos Tarzan-jad-guru kenties näkikin heidät, ei hän ainakaan sitä ilmaissut, vaan souti herkeämättä ja voimakkain vedoin kaupunkia kohti, eikä hän vähentänyt vauhtiaan, kun molemmat papit tulivat näkyviin. Samassa kun pappien ruuhi sitten törmäsi rantaan kaupungin vieressä, hyppäsivät sen soutajat maihin ja riensivät palatsin portille, luoden säikähtyneitä katseita taakseen. He pyysivät heti päästä Mo-sarin puheille, sitten kun he olivat ensin varoittaneet vartiosotilaita Tarzanin lähestymisestä.

Heidät saatettiin viipymättä päällikön luo, jonka hovi oli pienempi toisinto A-lurin kuninkaan palatsista. "Me tulemme ylipappi Lu-donin luota", selitti puhemies. "Hän toivoo Mo-sarin ystävyyttä, ja on aina ollut hänen ystävänsä. Ja-don keräilee sotilaita huudattaakseen itsensä kuninkaaksi. Ho-donin kylissä on tuhansia, jotka tottelisivat ylipappi Lu-donin käskyjä. Ainoastaan Lu-donin avulla voi Mo-sar päästä kuninkaaksi, ja Lu-donin sanoma kuuluu, että Mo-sarin, jos mielii säilyttää Lu-donin ystävyyden, täytyy heti palauttaa nainen, jonka riisti prinsessa O-lo-an asunnosta."

Tällä hetkellä astui soturi sisälle. Hän oli ilmeisesti kiihdyksissä. "Dor-ul-Otho on saapunut Tu-luriin ja vaatii heti puheillepääsyä", sanoi hän.

"Dor-ul-Otho!" huudahti Mo-sar.

"Sellaisen sanoman hän lähetti", vastasi soturi, "eikä hän tosiaan ole samanlainen kuin Pal-ul-donin kansa. Hän on luullaksemme sama, josta tänään A-lurista palanneet soturit meille kertoivat ja jota toiset nimittävät Tarzan-jad-guruksi ja toiset Dor-ul-Othoksi. Mutta tosiaankin ainoastaan jumalan poika tohtisi täten saapua vieraaseen kaupunkiin, joten hänen puheensa täytyy olla totta."

Sydän täynnä kauhua ja epävarmuutta kääntyi Mo-sar kysyvin ilmein pappien puoleen.

"Ota hänet suopeasti vastaan, Mo-sar", kehoitti se, joka oli aikaisemmin puhunut. Sen neuvon vihjaisi hänen puutteellisen älynsä pikku kavaluus, Lu-donin holhouksen tehostamana aina pyrkien petollisuuteen. "Ota hänet suopeasti vastaan, ja varmistuessaan ystävällisyydestäsi hän ei enää ole varuillaan, ja sitten voit menetellä hänen kanssaan niinkuin haluat. Mutta, Mo-sar, säästä hänet, jos mahdollisuutta, elävänä ylipappi Lu-donille, niin saavutat esimieheni ikuisen kiitollisuuden."

Mo-sar nyökkäsi ymmärtävästi ja kääntyen soturin puoleen käski hänen tuoda vieraan luoksensa.

"Me emme saa näyttäytyä sille olennolle", sanoi toinen papeista. "Anna meille vastauksesi, Mo-sar, niin menemme tiehemme ennenkuin se hirveä mies astuu sisälle."

"Sanokaa Lu-donille", vastasi päällikkö, "että hän ilman minun väliintuloani olisi kokonaan menettänyt naisen. Minä yritin tuoda hänet Tu-luriin, pelastaakseni hänet ylipapille Ja-donin käsistä, mutta yöllä hän pääsi karkuun. Sanokaa Lu-donille, että olen lähettänyt kolmekymmentä soturia häntä etsimään. Ihmeellistä, että te ette tavanneet heitä tullessanne."

"Tapasimme kyllä", selittivät papit, "mutta he eivät maininneet mitään matkansa tarkoituksesta."

"Asia on niinkuin teille sanoin", virkkoi Mo-sar. "Vakuuttakaa herrallenne, että jos he tavoittavat naisen, hänet säilytetään vahingoittumattomana Tu-lurissa Lu-donia varten. Sanokaa hänelle myöskin, että minä lähetän soturini hänelle avuksi Ja-donia vastaan, milloin hän vain ilmoittaa tarvitsevansa. Menkää nyt, sillä Tarzan-jad-guru on pian täällä."

Hän viittasi orjalle. "Saata papit temppeliin", komensi hän, "ja käske Tu-lurin ylimmäisen papin huolehtia, että heitä ruokitaan ja heidän sallitaan palata A-luriin milloin haluavat."

Muuan orja johdatti papit huoneesta toisen oven kautta kuin mistä olivat astuneet sisälle, ja hetkistä myöhemmin ilmestyi Tarzan-jad-guru Mo-sarin luo sotilaan edellä, jonka velvollisuutena oli ollut saattaa sisälle ja ilmoittaa hänet. Apinamies ei viitsinyt tervehtiäkään tai toivottaa rauhaa, vaan astui suoraan päällikön luo, joka vain äärimmäisellä tahdonvoimansa ponnistuksella sai salatuksi sisäisen pelkonsa, nähdessään tulijan jättiläisvarren ja synkän ilmeen.

"Olen Dor-ul-Otho", sanoi apinamies tasaisella äänellä, joka tunkeusi Mo-sarin sydämeen kuin kylmä teräs; "olen Dor-ul-Otho ja tulen Tu-luriin noutamaan naista, jonka ryöstit prinsessa O-lo-an asunnosta."

Tarzanin pelkkä rohkea tunkeutuminen vihamieliseen kaupunkiin oli tuottanut hänelle suuren henkisen etevämmyyden Mo-sarin ja niiden villien soturien rinnalla, jotka seisoivat päällikkönsä kummallakin puolen. Heistä tuntui todellakin siltä, ettei kukaan muu kuin Jad-ben-Othon poika voinut ryhtyä niin sankarilliseen tekoon. Olisiko yksikään kuolevainen soturi menetellyt näin uhitellen ja yksinään astunut mahtavan soturijoukon ympäröimän päällikön eteen vaatimaan tätä tilille? Ei, se ei ollut käsitettävissä. Mo-sar horjui päätöksessään pettää muukalainen ystävällisyyttä teeskentelemällä. Ja hän kalpeni äkillisestä ajatuksesta. Jad-ben-Othon poika tiesi kaikki, salatuimmat aivoituksemmekin. Eikö siis ollut mahdollista, että tuo olento, -- jos sittenkin osoittautui todeksi, että hän oli Dor-ul-Otho -- tälläkin hetkellä luki sen häijyn aikeen, jonka papit olivat istuttaneet Mo-sarin aivoihin ja jota hän oli niin suosiollisesti kuunnellut? Päällikkö vääntelehti hermostuneesti kallioon hakatulla penkillä, joka oli hänen valtaistuimensa.

"Pian", koveni apinamies, "missä hän on?"

"Hän ei ole täällä", selitti Mo-sar.

"Sinä valehtelet", vastasi Tarzan.

"Jad-ben-Otho on todistajani, että hän ei ole Tu-lurissa", väitti päällikkö. "Saat etsiä palatsin, temppelin ja koko kaupungin, mutta sinä et häntä löydä, sillä hän ei ole täällä."

"Missä hän sitten on?" tiukkasi apinamies. "Sinä veit hänet A-lurin palatsista. Jollei hän ole täällä, niin missä hän on? Älä sano minulle, että hänelle on mitään pahaa tapahtunut!" Ja Tarzan astahti äkkiä uhkaavasti Mo-saria kohti, joka peräytyi kauhusta vavisten.

"Malta!" huudahti hän. "Jos sinä olet todellakin Dor-ul-Otho, niin tiedät minun puhuvan totta. Toin hänet Ko-tanin palatsista pelastaakseni hänet ylipappi Lu-donille, jottei Ja-don anastaisi häntä, nyt kun Ko-tan on kuollut. Mutta yöllä hän karkasi minulta matkallamme, ja olen juuri lähettänyt kolme täysilukuista venekuntaa häntä etsimään."

Päällikön äänessä ja sävyssä oli jotakin osittaiselta totuudelta vaikuttavaa, ja apinamies käsitti taaskin turhaan uhmanneensa arvaamattomia vaaroja ja hukanneensa aikaa.

"Mitä asiaa oli Lu-donin papeilla, jotka saapuivat tänne edelläni?" kysyi Tarzan, tutkiakseen arviokaupalla, eivätkö ne kaksi, joiden hän oli nähnyt niin hurjasti melovan loitolle hänen ulottuvistaan, olleetkin A-lurin ylimmäisen papin lähettämiä.

"He tulivat samalle asialle kuin sinäkin", vastasi Mo-sar, "vaatimaan naista, jonka Lu-don luuli minun häneltä ryöstäneen, siten loukaten minua yhtä syvästi kuin sinä, oi Dor-ul-Otho, olet tehnyt."

"Tahdon kysellä papeilta", vastasi Tarzan. "Käske tuoda heidät tänne." Hänen vaativainen ja karski sävynsä sai Mo-sarin epätietoiseksi, oliko hänellä pikemmin syytä suuttua vai säikähtyä. Mutta, kuten aina on hänenlaistensa tapa, hän päätti ennen kaikkea huolehtia omasta turvallisuudestaan. Tässä hän näki tilaisuuden ainakin toistaiseksi välttää vaaran.

"Käyn itse noutamassa heidät, Dor-ul-Otho", sanoi hän kääntyen ja lähti huoneesta. Hän kiirehti ripein askelin temppeliin, sillä Tu-lurin palatsin alue, jolla myöskin temppeli sijaitsi, kuten kaikissa ho-donilaisissa kaupungeissa, käsitti paljon pienemmän piirin kuin isommassa A-lurissa. Lähetit olivat hänen oman temppelinsä ylipapin seurassa, ja Mo-sar ilmoitti heille nopeasti apinamiehen käskyn.

"Mitä aiot hänelle tehdä?" kysyi toinen papeista.

"Minulla ei ole mitään riitaa hänen kanssaan", vastasi Mo-sar. "Hän tuli rauhan miehenä ja saa rauhassa lähteä, sillä kukapa tietää, vaikka hän todellakin olisi Dor-ul-Otho?"

"Me tiedämme, että hän ei ole", selitti toinen Lu-donin läheteistä. "Meillä on kaikki todistukset siitä, että hän on ainoastaan kuolevainen, outo olento vieraalta maalta. Lu-don on jo tarjonnut henkensä Jad-ben-Otholle, jos erehtyy uskossaan, että tämä olento ei ole jumalan poika. Jos A-lurin ylimmäinen pappi, joka on kaikista Pal-ul-donin ylipapeista korkein, on niin varma hänen petoksestaan, että panee henkensä mielipiteensä vakuudeksi, niin kuinka sitten me saattaisimme uskoa moisen muukalaisen väitöksiä? Ei, Mo-sar, sinun ei tarvitse häntä pelätä. Hän on ainoastaan soturi, ja hänet voidaan kaataa samoilla aseilla, joilla omia sotilaitasi nujerretaan. Jollei Lu-don olisi käskenyt ottaa häntä kiinni elävältä, kehoittaisin sinua päästämään soturisi hänen kimppuunsa ja tappamaan hänet. Mutta Lu-donin määräykset ovat Jad-ben-Othon säätämiä, ja meidän on toteltava niitä."

Epäilyksen häive vavahdutti kuitenkin yhä Mo-sarin pelkurinsydäntä, kehoittaen häntä jättämään alotteen muukalaista vastaan toisten tehtäväksi.

"Hän on siis teidän", vastasi päällikkö, "ja saatte menetellä hänen kanssaan mielenne mukaan. Minä en kanna hänelle kaunaa. Mitä te käskenette, se on ylipappi Lu-donin käsky, eikä minulla ole tämän enempää tekemistä hänen kanssaan."

Papit kääntyivät sen miehen puoleen, joka määräsi Tu-lurin temppelin asioista. "Eikö sinulla ole mitään suunnitelmaa?" kysyivät he. "Ja perin neuvokkaana pitäisi Lu-don sitä henkilöä -- ja Jad-ben-Othon silmissä hänen arvonsa ylenisi, -- joka keksisi keinon tämän petkuttajan kytkemiseksi elävältä."

"Meillä on leijonaluola", kuiskasi ylimmäinen pappi. "Se on nyt tyhjillään, ja mikä pitää _jan ja jaton_, pitää tämän muukalaisenkin, jollei hän ole Dor-ul-Otho."

"Se pitäisi hänet", sanoi Mo-sar; "epäilemättä se pitäisi gryfinkin, mutta ensiksi teidän olisi gryf sinne toimitettava."

Papit harkitsivat miettiväisesti tätä viisaudensanelmaa, ja sitten toinen a-lurilainen puhui. "Sen ei pitäisi olla vaikeata", sanoi hän, "jos käytämme Jad-ben-Othon meille lahjoittamaa älyä niiden maallisten lihaksien asemesta, jotka olemme perineet isiltämme ja äideiltämme ja joissa ei ole edes samaa voimaa kuin neljällä jalalla juoksevien elukkain lihaksissa."

"Lu-don koetteli älyään tuon muukalaisen kanssa ja joutui tappiolle", huomautti Mo-sar. "Mutta tämä on teidän oma asianne. Toimikaa niinkuin parhaaksi näette."

"A-lurissa kohteli Ko-tan tätä Dor-ul-Othoa varsin kunnioittavasti, ja papit opastelivat häntä kautta temppelin. Hänen mielessään ei heräisi epäluuloa, jos sinä tekisit samoin, sallien Tu-lurin ylipapin kutsua hänet temppeliin ja kerättyään papit kokoon julkisesti ja juhlallisesti osoittaa uskovansa hänen jumalaiseen alkuperäänsä. Mikä olisi silloin luonnollisempaa kuin että ylimmäinen pappi haluaisi saatella hänet temppelin läpi, kuten Lu-don teki A-lurissa Ko-tanin käskystä; ja jos satuttaisiin saattamaan häntä leijonankuopan läpi, olisi perin yksinkertainen asia, että soihtujen kantajat äkkiä sammuttaisivat ne; ja ennenkuin muukalainen tietäisi mitä on tapahtunut, voitaisiin kiviportit pudottaa kiinni, joten hän joutuisi varmaan satimeen."