Part 14

Laskien lamppunsa permannolle alkoi Pan-sat kiireesti heitellä kivenkappaleita sivulle, pian paljastaen muurin juurelta pikku reiän, jonka toisella puolella taaskin näkyi olevan muraläjä. Senkin hän poisti, kunnes syntyi kyllin iso aukko hänen kontatakseen lävitse. Jättäen tuohuksensa yhä palamaan permannolle ryömi pappi kaivamastaan aukosta sisälle ja hävisi vaanijansa silmistä, tämän piillessä ahtaan käytävän pimennossa taampana.

Heti hänen mentyään toinen kuitenkin käytti samaa pääsytietä ja havaitsi aukon läpi laahauduttuaan olevansa kapealla penkereellä noin puolitiessä järvenpinnan ja ylhäällä kohoavan kallionhuipun välillä. Penger kohosi vinoon ylöspäin, päättyen kallion kaltaalla rakennuksen peräpäähän, jonne valepappi saapui juuri ajoissa, nähdäkseen Pan-satin jatkavan matkaansa sen takana olevaan kaupunkiin.

Hänen kääntyessään läheisestä kulmasta astui vaanija ulos oviaukosta ja tarkasteli ympäristöä. Tyytyväisyydekseen hän totesi, että saatu opastus oli ollut riittävä. Hänen sivullaan, ehkä sadan metrin päässä, piirtyivät palatsin valkoiset muurit pohjoista taivasta vasten. Aikaa, joka häneltä oli kulunut temppelin ja kaupungin välisen salakäytävän varmaan keksimiseen, hän ei pitänyt menetyksenä, vaikka olikin kärsimätön jokaisesta silmänräpäyksestä, joka viivytti häntä varsinaiseen päämäärään pyrkimisessä. Se oli kuitenkin näyttänyt hänestä välttämättömältä rohkean suunnitelman menestymiseksi, jonka hän oli laatinut ylimmäisen papin kammion oviverhojen takana kuunnellessaan Lu-donin ja Pan-satin keskustelua.

Yksinään epäluuloista ja puolivilliä viholliskansaa vastassa hän tuskin saattoi toivoa hyvää ratkaisua sille ainoalle suurelle hätäkeinolle, josta hänelle rakkaimman olennon elämä ja onni riippuivat. Hänen tähtensä oli voitettava liittolaisia, ja sitä varten hän oli uhrannut nämä kalliit hetket; mutta nyt hän siekailematta lähti pyrkimään palatsin alueelle, voidakseen ottaa selville, mikä uusi vankila oli varattu hänen menetetyn puolisonsa säilytyspaikaksi.

Hän ei kohdannut mitään estettä, astuessaan palatsin portilla vartijan ohi; hänen papillinen naamioituksensa ehkäisi kaikki epäluulot. Sotilaita lähestyessään hän piti kädet selän takana ja luotti kohtaloon, että porttikäytävän ainoan pikituohuksen samea valo ei paljastaisi hänen epä-pal-ul-donilaisia jalkojaan. Vartijat olivat tosiaan niin tottuneet pappien liikehtimiseen, että kiinnittivät häneen varsin vähän huomiota, ja niin hän riensi eteenpäin palatsin alueelle.

Hän tapasi puutarhan tyhjillään eikä ainoatakaan jälkeä hänestä, jota etsi. Että Jane oli tuotu tänne, sen hän tiesi kuulemastaan Lu-donin ja Pan-satin keskustelusta ja oli varma, että ylimmäinen pappi ei ollut vielä ehtinyt siirrättää pois häntä palatsin piiristä. Hän tiesi, että puutarha oli varattu yksinomaan prinsessalle ja tämän seuranaisille, joten oli järkevää otaksua, että Janen toimittaminen puutarhaan oli voinut tapahtua ainoastaan Ko-tanin käskystä. Näin ollen oli luonnollista olettaa, että hän löytäisi puolisonsa jostakin muualta O-lo-an asuinsijoilta.

Missä tämän asunto sijaitsi, saattoi hän ainoastaan arvailla, mutta oli hyvinkin oletettavissa, että sen täytyi olla puutarhan ääressä. Niinpä hän vielä kerran kiipesi muurin yli ja kiertäen sen päätyviertä suuntasi askeleensa käytävälle, jonka päätteli johtavan lähimpänä Kiellettyä puutarhaa sijaitsevaan palatsin osaan.

Ihmeekseen hän pani merkille, että paikka oli vartioimatta, ja sitten hänen korvaansa osui vihaista ja kiihtynyttä äänten hälinää eräästä sisäsuojasta. Sen opastamana hän riensi useiden käytävien ja kammioiden läpi, kunnes seisoi oviuutimien edessä, jotka erottivat hänet kiistaajien huoneesta. Hiukan kohottaen taljoja hän vilkaisi sisälle. Siellä oli kaksi naista kamppailemassa ho-donilaisen soturin kanssa. Toinen oli Ko-tanin tytär ja toinen kor-ul-jalainen Pan-at-li.

Juuri sillä hetkellä, kun Tarzan kohotti verhoja, paiskasi soturi O-lo-an kiukkuisesti permantoon, tarttui Pan-at-lin tukkaan, veti puukkonsa tupestaan ja kohotti sen ilmaan. Heittäen kuolleen papin haittaavan päähineen hartioiltaan apinamies harppasi esille, tarttui petoon takaapäin ja antoi hänelle yhden ainoan rusentavan iskun.

Kun mies tuupertui hengettömänä permannolle, tunsivat molemmat naiset samalla kertaa Tarzanin. Pant-at-li vaipui polvilleen ja olisi painanut päänsä hänen jalkoihinsa, jollei mies olisi kärsimättömästi käskenyt hänen nousta. Hänellä ei ollut aikaa kuunnella naisten kiitollisuuden vakuutuksia tai vastata monilukuisiin kysymyksiin, joita tiesi pian alkavan tulvia heidän huuliltaan.

"Sano minulle", huudahti hän, "missä se oman rotuni nainen on, jonka Ja-don toi tänne temppelistä?" -- "Hän on vasta hetkisen ollut poissa", vastasi O-lo-a; "Mo-sar, tuon otuksen isä", ja neitonen viittasi suuttuneesti sormellaan Bu-lotin ruumiiseen, "sieppasi hänet ja vei mukanaan."

"Minne päin?" kysyi Tarzan. "Kerro nopeasti."

"Tuolle suunnalle", ilmoitti Pan-at-li, osoittaen ovikäytävää, josta Mo-sar oli lähtenyt. "He tahtoivat viedä prinsessan ja vieraan naisen Tu-luriin, Mo-sarin kaupunkiin Tumman järven rannalle."

"Minä menen häntä etsimään", sanoi apinamies Pan-at-lille; "hän on puolisoni. Ja jos jään eloon, hankin keinoja vapauttaakseni sinutkin ja palauttaakseni sinut Om-atille."

Ennenkuin tyttö ehti vastata, oli hän hävinnyt oviverhojen taakse, jotka olivat lähellä korokkeen jalkopäätä. Käytävä, jota pitkin hän juoksi, oli huonosti valaistu; niinkuin melkein kaikki käytävät ho-donien kaupungissa, se mutkitteli puolelle ja toiselle, nousi ja laski. Mutta vihdoin se päättyi äkkimutkaan, josta hän tuli sotilaiden täyttämään pihaan. Ne olivat osa palatsin vartiostoa, jonka muuan sen alemmista päälliköistä oli juuri hälyttänyt liittymään Ko-tanin sotilaihin osallisina juhlasalissa riehuvaan kahakkaan.

Kun he näkivät Tarzanin, joka oli kiireessä unohtanut ottaa naamioivan päähineen permannolta, nousi kova meteli. "Jumalanpilkkaaja! Temppelinhäväisijä!" kajahteli käheästi villeistä kurkuista; mutta joukossa oli muutamia, jotka huusivat: "Dor-ul-Otho!" siten ilmaisten, että vielä oli niitäkin, jotka olivat säilyttäneet uskonsa hänen jumaluuteensa.

Astua pihan yli vain puukolla varustettuna tämän tungeksivan soturijoukon läpi näytti jättiläiskokoisesta apinamiehestäkin mahdottomalta. Nyt hänen täytyi käyttää älyään, ja nopeasti, sillä miehet alkoivat häntä saartaa. Hän olisi voinut kääntyä takaisin käytävään, mutta pako olisi näin perin uhkaavassakin käänteessä vain viivästyttänyt häntä Mo-sarin ja puolisonsa takaa-ajossa.

"Seis!" huusi hän, kohottaen kämmenen heitä kohti. "Minä olen Dor-ul-Otho ja saavun tuomaan sanaa Ja-donilta, joka isäni tahdosta tulee kuninkaaksenne nyt, kun Ko-tan on surmattu. Ylipappi Lu-don on suunnitellut palatsin valtausta, uskollisten soturien tuhoamista, jotta Mo-sar huudettaisiin kuninkaaksi -- Mo-sar, josta tulisi Lu-donin juoksupoika ja kätyri. Seuratkaa minua! Ei ole aikaa hukattavana, jos tahdotte estää Lu-donin kaupungista haalimat petturit tunkeutumasta palatsiin salatietä ja yllättämästä Ja-donin johtamat uskolliset miehet."

He epäröivät hetkisen. Vihdoin eräs puhui. "Mitä takeita on meillä", kysyi hän, "ettet vain itse viettele meitä nyt pois juhlasalin kahakasta, jotta Ja-donin rinnalla taistelevat nujerrettaisiin?"

"Henkeni on teille takuuna", vastasi Tarzan. "Jos huomaatte minun valehdelleen, on teitä kyllin monta rangaistaksenne minua millä tavoin ikinä haluatte. Mutta tulkaa, ei ole aikaa menetettävänä. Alemmat papit keräävät jo sotureitaan alhaalla kaupungissa." Ja odottamatta enempää väittelyä hän harppasi suoraan heitä kohti portille päin, joka johti palatsin pääkäytävälle pihan vastakkaiselta sivulta.

Hitaampina ajattelussaan kuin hän, soturit pyyhkäisi puolelleen hänen suurempi alotekykynsä ja se pakottava voima, joka oli kaikilla johtajiksi syntyneillä. Ja niin he seurasivat rotevaa apinamiestä, jonka valehäntä laahautui hervottomasti takana -- mutta hänestä se ei ollut naurettavaa. Hän vei heidät ulos kaupunkiin ja kohti vaatimatonta rakennusta, josta Lu-donin salainen käytävä johti temppeliin, -- ja viimeisestä mutkasta kääntyessään he näkivät edessään sotilaspaljouden, joka lisääntyi nopeasti kaikilta suunnilta, A-lurin kavaltajien noustessa liikekannalle -- papiston komennuksesta.

"Totta puhuit, muukalainen", sanoi Tarzanin vieressä asteleva päällikkö; "tuolla soturit ovat pappeineen, niinkuin meille kerroit."

"Ja nyt", vastasi apinamies, "kun olen täyttänyt lupaukseni, tahdon lähteä tavoittamaan Mo-saria, joka on tehnyt minulle suuren vääryyden. Sanokaa Ja-donille, että Jad-ben-Otho on hänen puolellaan, älkääkä unohtako mainita hänelle sitäkään, että Dor-ul-Otho teki tyhjäksi Lu-donin suunnitelman palatsin valtauksesta."

"Minä en unohda", vastasi päällikkö. "Mene matkallesi. Meitä on kylliksi kukistaaksemme kavaltajat."

"Sano minulle", kysyi Tarzan, "miten saatan tuntea Tu-lurin kaupungin?"

"Se on A-lurin alapuolella toisen järven eteläisellä rannalla, ja järveä nimitetään Jad-in-luliksi."

He lähestyivät nyt kavaltajajoukkoa, joka ilmeisesti luuli heitä uudeksi omien puoluelaistensa osastoksi, koska heillä ei näkynyt olevan mitään puolustautumisen tai peräytymisen aikomusta. Äkkiä päällikkö korotti äänensä hurjaksi sotahuudoksi, johon hänen seuraajansa heti yhtyivät, ja ikäänkuin tuo huikkaus olisi ollut käsky, teki koko joukko samalla rajun hyökkäyksen yllätettyjä kapinoitsijoita vastaan.

Tyytyväisenä hätäkeksintönsä tulokseen ja varmana, että se vahingottaisi Lu-donin pyrkimyksiä, Tarzan kääntyi sivukadulle ja kiirehti kaupungin laitapuolta kohti, etsimään jälkiä, jotka johtivat eteenpäin etelään, kohti Tu-luria.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Janen pako

Mo-sarin kantaessa Jane Claytonia kuningas Ko-tanin palatsista reutoi vangittu herkeämättä vastaan, päästäkseen jälleen irti. Ryöstäjä koetti pakottaa häntä kävelemään, mutta uhkauksista ja ärähdyksistä huolimatta ei Jane tahtonut vapaaehtoisesti edetä ainoatakaan askelta sille suunnalle jonne toinen oli pyrkimässä. Päinvastoin heittäysi hän maahan joka kerta kun mies yritti asettaa hänet jaloilleen, joten hänen täytyi kantaa saalistaan, lopulta sitoen uhrilta kädet ja panna hänelle kapula suuhun, säästyäkseen enemmiltä naarmuilta, sillä tämän naisen rohkeus ja voima olivat suuremmat kuin hänen kauneudestaan ja hentoudestaan olisi saattanut päätellä. Saavuttuaan vihdoin miestensä kokoontumispaikalle tunsi Mo-sar todellista huojennusta, kun sai luovuttaa vankinsa kahden rotevan soturin huostaan; mutta näiden oli pakko kantaa ryöstettyä naista, sillä Mo-sar pelkäsi Ko-tanin seuralaistensa kostoa siinä määrin, ettei sietänyt mitään viivytystä.

Ja näin he laskeutuivat alas kallioilta, joihin A-lur on louhittu Jad-ben-lulin alapäätä reunustaville niityille. Järven rannalla oli vahva ruuhilaivue. Alukset oli koverrettu puunrungoista keula ja perä veistettyinä kummallisten nisäkkäiden ja lintujen muotoisiksi, ja ne oli kirkkaasti värittänyt joku sen alkeistehoisen taidesuunnan mestari, joka ei onneksi ole vailla harrastajia nykyaikanakaan.

Tällaisen ruuhen perään soturit Mo-sarin viittauksesta heittivät vankinsa. Mo-sar itse asettui seisomaan hänen viereensä, soturien sijoittuessa paikoilleen ruuhiin ja valitessa meloja.

"No, kaunokainen", sanoi hän, "olkaamme ystäviä, niin sinulle ei tehdä pahaa. Saat nähdä, että Mo-sar on suopea isäntä, jos tottelet häntä." Ja luullen tekevänsä muukalaiseen hyvän vaikutuksen Mo-sar poisti häneltä suukapulan ja irroitti hihnat ranteista, hyvin tietäen, että hän ei voisi päästä pakoon sotilaitten ympäröimänä; ja kun he kohta liukuisivat ulapalla, olisi vanki yhtä hyvässä tallessa kuin telkien takana.

Ja laivue lähti liikkeelle sadan melan keveän loiskahtelun tahdissa, seuratakseen niiden jokien ja järvien mutkia, joiden kautta Jad-ben-Othon laakson vedet tyhjentyvät laajaan etelän rämeeseen. Lepäillen toisen polvensa varassa soturit katselivat keulaan päin ja väsyneenä turhiin yrityksiin saada nyrpeältä vangiltaan vastauksia kyyrötti Mo-sar viimeisen ruuhen pohjalla, selin Janeen, ja nojasi päätänsä parrasta vasten aikoen torkahtaa.

Näin he soluivat ääneti Jad-ben-lulin laskuväylänä olevan pienen joen vihantain rantain välitse, milloin kuutamossa, milloin veden yli riippuvien puunoksien tummassa siimeksesä, ja vihdoin toista järveä pitkin, jonka mustat rantaviivat näyttivät kuutamoisen yön kummallisessa kimmelteessä kaukaisilta.

Jane Clayton istui valppaana viimeisen ruuhen perässä. Monet kuukaudet hän oli ollut herkeämättömän valvonnan alaisena, ensin toisen rodun vankina ja nyt toisen. Siitä etäisestä päivästä asti, jona kapteeni Fritz Schneider alkuasukasjoukkoineen oli sodan vaatimusten nimessä ryöstänyt ja hävittänyt Greystoken kartanon ja vienyt kartanonrouvan mukanaan, ei tämä ollut kertaakaan hengähtänyt vapaasti. Siitä, että oli vauriotta suoriutunut lukemattomista vaaroista, kiitti hän yksinomaan hyvän ja aina läsnäolevan kaitselmuksen huolenpitoa.

Ensiksi häntä oli saksalaisen päämajan käskystä pidetty panttivankina, josta saattoi olla suurta hyötyä, eikä hänen näinä kuukausina ollut tarvinnut kärsiä tylyä kohtelua eikä puutetta. Mutta kun saksalaiset lopulta olivat joutuneet pahaan ahdinkoon yhä suurempien voimien kokoontuessa heitä vastaan Itä-Afrikassa, oli päätetty siirtää hänet loitommaksi sisämaahan, ja nyt liittyi vaikutteihin karvasmielisyyttä siitä, että hänen puolivilli puolisonsa oli ovelasti kiusannut ja häirinnyt heitä pirullisella sitkeydellä ja nerokkuudella. Tämä sissitoiminta oli johtanut melkoiseen kurin höltymiseen sillä seudulla, jonka hän oli toimialueekseen valinnut. Heillä oli aihetta syyttää häntä eräiden upseerien kuolemasta, jotka hän oli omin käsin ottanut hengiltä, ja kokonaisen juoksuhautaverkoston hävittämisestä, mikä oli tehnyt tuhoavan kiertoliikkeen brittiläisille mahdolliseksi. Tarzan oli eksyttänyt heitä nenästä joka taholla, antaen yhä uusia näytteitä sellaisesta viekkaudesta ja sisukkuudesta, että viholliset pelkäsivät hänen pelkkää nimeäänkin. Sitä juonta, jolla he lady Greystoken ryöstäessään olivat uskottaneet tämän saaneen surmansa kahakassa, olivat he tuhannesti katuneet, päämajansa olematta kuitenkaan vielä selvillä, milloin oli edullisinta esittää jokin sopimustarjous asiasta. Tällävälin ei mieliala voinut olla kääntymättä ynseäksi vangille, joka oli käynyt noin kalliiksi.

Lähettäessään lady Greystoken sisämaahan, pois voitollisten brittiläisten ladulta, olivat he valinneet hänen saattajakseen luutnantti Erich Obergatzin, joka oli ollut toisena upseerina Schneiderin komppaniassa ja ainoana sen upseereista säilynyt apinamiehen kostolta. Pitkän aikaa oli Obergatz pitänyt Janea eräässä alkuasukaskylässä, jonka päällikkö vielä tunnusti Saksan vallan. Täällä ollessaan sai Jane aluksi vain kokea rasitusta mukavuuksien puutteesta, sillä etäisen ylipäällikön määräykset pitivät toki Obergatzia itseään kurissa; mutta ajanmittaan kävi elämä kylässä sietämättömäksi, kun toiminnanhaluinen preussilainen kylläännyttävissä olosuhteissa ärtyi rettelöisiin väleihin mustien sotilaittensa ja kyläläisten kanssa. Hän ei näyttänyt huomaavan tai itselleen tunnustavan, vaikka Jane Claytonille oli aivan selvää, että alkuasukassotilaitten myötätunto oli kyläläisten puolella ja että kaikki olivat kiusaantuneet pahantuulisiksi. Vähäisinkin kipinä riitti saamaan aikaan räjähdyksen, kun luutnantti ei erityisesti ryhtynyt sovittelemaan omaa esiintymistään tämän tukalan leiriolon tekemiseen viihdyttävämmäksi.

Purkaus tapahtui sitten aivan odottamattomalla tavalla, sotanäyttämöltä palaavan ja Saksan alamaisiin kuuluvan alkuasukkaan aiheuttamana. Jalat hellinä, nääntyneenä hän laahusti kylään myöhään eräänä iltapäivänä, ja ennenkuin Obergatz edes tiesi hänen tulostaan, oli koko kylässä selvillä, että Saksan valta oli Afrikassa loppunut. Ei kestänyt kauan, ennenkuin luutnantin alkuasukassotilaat tajusivat, että sitä mahtia, joka piti heitä palveluksessaan, ei enää ollut eikä siis enää palkkarahojenkaan maksajaa. Tai niin he ainakin arvelivat. Heille ei Obergatz enää ollut muuta kuin voimaton ja vihattu muukalainen, ja lyhyen lopun hän olisi todella saanutkin, jollei alkuasukasnainen, joka oli uskollisen koiran tavoin kiintynyt Jane Claytoniin, olisi kiireimmiten tuonut tälle sanaa murhasuunnitelmasta, sillä viattoman valkoisen naisen kohtalo oli samassa vaakakupissa kuin upseerinkin.

"Nyt he jo kiistelevät siitä, kuka saa teidät omistaa", kertoi hän Janelle.

"Milloin he hyökkäisivät kimppuumme?" kysyi Jane. "Kuulitko heidän siitä mainitsevan?"

"Tänä yönä", vastasi vaimo, "sillä nytkin, kun hänellä ei ole ketään taistelemassa puolestaan, pelkäävät he yhä valkoista miestä. Siksi he tulevat yöllä ja tappavat hänet vuoteeseen."

Jane kiitti naista ja lähetti hänet pois, jottei hänen naapureissaan heräisi jälkeenpäin epäluuloa häntä kohtaan. Lady Greystoke meni heti hökkeliin, jossa Obergatz asui. Hän ei ollut käynyt siellä koskaan ennen, ja saksalainen kohotti kummastuneena katseensa nähdessään, kuka hänen vieraansa oli.

Lyhyesti hän kertoi kuulemansa upseerille. Alussa tämä ajatteli vain soturikunniansa puolustamista, mutta Jane mykistytti hänet päättäväisesti.

"Sellainen puhe on hyödytöntä", sanoi hän. "Olette ärsyttänyt itseänne vastaan näiden ihmisten vihan. Olkoonpa heille kerrottu huhu totta tai valhetta, he uskovat sitä, eikä teillä nyt ole mitään muuta keinoa kuin pako. Olemme kumpainenkin ennen aamua hengettöminä, jollemme kykene lähtemään kylästä kenenkään näkemättä. Ette mitenkään voi lannistaa tai puheella suostuttaa sellaista ylivoimaa."

"Luulette siis, että asema on niin ehdoton?" virkkoi luutnantti ja hänen sävyssään ja äänessään ilmeni huomattava muutos.

"Asia on aivan niinkuin teille kerroin", vastasi toinen. "Ne tulevat tänä yönä surmaamaan teidät maatessanne. Hankkikaa minulle pistooleja, kivääri ja ammuksia, niin olemme menevinämme viidakkoon metsästämään. Niin olette usein tehnyt. Kenties herättää epäluuloa, että minä seuraan teitä, mutta se täytyy meidän uskaltaa. Ja muistakaa, arvoisa herra luutnantti, puhutella palvelijoitanne kiivastellen, jotta he eivät käytöksestänne huomaa teidän aavistavan, mitä heillä on mielessä. Jos kaikki käy hyvin, niin lähdemme viidakkoon metsästämään, eikä meidän ole tarvis palata. -- Mutta nyt on teidän ensin vannottava, että niin turvattomaksi koituvassa asemassani saan teiltä täysin kunniallista kohtelua."

"Minä vannon", vastasi mies juhlallisesti, "Jumalan ja keisarin nimessä, että teille ei tapahdu mitään pahaa minun puoleltani, lady Greystoke."

"Hyvä on, me teemme tämän liiton auttaaksemme toisiamme takaisin sivistyneeseen maailmaan, kansallisen vastahakoisuutemme unohtaen", lausui Jane.

Obergatz oli herännyt rivakalle tuulelle. Hän haki Janelle pistooleja ja ylimääräisen kiväärin, samoin kuin patruunavöitäkin. Äreänkarskisti kutsui hän palvelijoitaan, sanoen heille lähtevänsä valkoisen _kalin_ kanssa viidakkoon metsästämään. Riistan liikkeelleajajien oli lähdettävä pohjoiseen pienelle mäelle asti ja sitten kierrettävä takaisin itäpuolitse kylää kohti. Pyssynkantajien piti ottaa ylimääräisiä aseita, samota hänen ja Janen edellä hitaasti itäänpäin ja jäädä heitä odottamaan kaalamolle noin kolmen neljänneskilometrin päähän. Neekerit ryhtyivät hommiin tavallista kerkeämmin, ja sekä Jane että Obergatz saattoivat havaita, että he kylästä lähtiessään kuiskailivat ja naureskelivat keskenään. "Niistä hylyistä on perin hauskaa pilaa", murisi Obergatz, "että minä kuolemani aattona ensin lähden hankkimaan heille lihaa."

Heti kun pyssynkantajat katosivat viidakkoon kylän taakse, seurasivat molemmat eurooppalaiset samaa polkua, eivätkä Obergatzin alkuasukassotilaat enempää kuin kylänpäällikönkään asemiehet yrittäneet heitä estää, sillä hekin epäilemättä hyvin mielellään näkivät, että valkoiset noutaisivat heille vielä aterian.

Puolen kilometrin päässä kylästä Obergatz kääntyi kaalamolle vievältä polulta etelää kohti, ja rientäen eteenpäin nuo kaksi koettivat ehtiä mahdollisimman loitos kylästä ennen yön tuloa. He tiesivät entisten isäntäinsä tavoista, että yöllä ei ollut suurtakaan pelkoa takaa-ajosta, koska kyläläiset kunnioittivat Numaa, leijonaansa, liian paljon, tarpeettomasti uskaltautuakseen paaluvarustuksensa ulkopuolelle niinä hetkinä, jotka eläinten kuningas mieluimmin valitsi metsästysajakseen.

Ja näin alkoi näköjään loppumaton sarja kauheita päiviä ja hirveitä öitä, kun nämä kaksi ponnistivat etelää kohti melkein käsittämättömissä vaikeuksissa, puutteissa ja vaaroissa. Itärannikko oli lähempänä, mutta päättäväisesti kieltäytyi Obergatz antautumasta vaaraan joutua brittien käsiin, palaamalla alueelle, jota nämä nyt pitivät hallussaan. Hän tahtoi sensijaan yrittää tunkeutua aarniometsän halki Etelä-Afrikkaan, otaksuen siellä buurien keskuudesta varmasti tapaavansa myötätuntoista väkeä, joka keksisi jonkun keinon hänen päästäkseen turvallisesti takaisin Saksaan, ja Janen oli pakko seurata häntä.

Samoilullaan he joutuivat vuorten yli Jad-ben-Othon laaksoon isonlaisen virran lähteille, joka vuoristosta alkunsa saatuaan yhtyi suurempaan valtajokeen alempana laaksossa; yhtymäkohta oli sen järven alapuolella, jonka pohjoisella rannalla A-lur sijaitsi. Samassa yllätti heidät joukko ho-donilaisia sotilaita. Obergatz pääsi livistämään, mutta Jane vietiin vankina A-luriin. Sen koommin hän ei ollut saksalaista nähnyt eikä hänestä kuullutkaan; hän ei tiennyt, oliko upseeri joutunut tuhon omaksi tässä oudossa maassa vai oliko hänen onnistunut välttää sen villejä asukkaita ja vihdoin selviytyä Etelä-Afrikkaan.

Jane puolestaan oli ollut vuorotellen teljettynä palatsiin ja temppeliin, sikäli kuin Ko-tanin tai Lu-donin onnistui ovelalla juonimisellaan joksikin aikaa riistää hänet kilpailijalta. Ja nyt hän vihdoin oli uuden isännän hallussa, jonka hän temppelin ja palatsin juoruista tiesi julmaksi ja turmeltuneeksi. Ja hän oli viimeisen ruuhen perässä, ja jokaisen vihollisen selkä oli käännettynä häneen, samalla kun melkein hänen jalkainsa juuressa viruvan Mo-sarin äänekäs kuorsaaminen ilmoitti, että mies nukkui tajuamatta mitään tämän maailman asioista.

Tumma ranta häämöitti lähempänä etelässä, kun lady Greystoke livahti hiljaa ruuhen perän yli järven viileihin aaltoihin. Hän liikkui juuri sen verran että kykeni pitämään sieraimensa vedenpinnan yläpuolella, kunnes ruuhi vain heikosti näkyi laskevan kuun viimeisissä säteissä. Sitten hän ui ripeästi eteläistä rantaa kohti.

Yksinään aseettomana, melkein alastomana tienoolla, jolla pedot ja vihamieliset ihmiset samoilivat, tunsi hän kuitenkin ensi-kertaa moneen kuukauteen riemua ja helpotusta. Hän oli vapaa! Entäpä jos seuraava hetki tuottikin kuoleman! Hän nautti jälleen edes lyhyen tuokion ehdotonta vapautta. Hänen verensä kohahteli tästä melkein unohdetusta aistimuksesta, ja tuskin sai hän pidätetyksi ilonhuudahduksen, noustessaan tyynestä vedestä ja seisahtuessaan hiljaiselle rannalle.

Ah, jospa hänen mahtava puolisonsa nyt vain olisi ollut hänen vierellään! Miten ääretöntä riemua ja onnekkuutta hän silloin olisikaan tuntenut! Hän ei kaivannut mitään enempää. Kaupunkien loisto, sivistyksen- mukavuudet ja ylellisyydet eivät olleet hänestä puoleksikaan niin kiehtovia kuin viidakon ihana vapaus.