Part 13

He saapuivat vihdoin prinsessa O-lo-an huoneistoon, jonka pääkäytävässä oleksi pieni vartiosto palatsinsotilaita ja useita prinsessan tai hänen seuranaistensa palvelukseen kuuluvia rotevia mustia eunukkeja. Eräälle näistä Ja-don luovutti holhokkinsa.

"Vie hänet prinsessan luo", käski päällikkö, "äläkä päästä karkaamaan."

Monien käytävien ja kammioiden läpi, joita seiniin kiinnitetyt soihtulamput valaisivat, saattoi eunukki lady Greystokea, viimein pysähtyen jatontaljoista ommeltujen verhojen peittämälle oviaukolle. Täällä opas iski sauvalla ovipieleen.

"O-lo-a, Pal-ul-donin prinsessa", huusi hän, "täällä on muukalaisnainen, temppelistä tuotu vanki."

"Käske hänen astua sisälle", kuuli Jane lempeän äänen vastaavan huoneesta.

Eunukki veti verhot syrjään, ja lady Greystoke astui suojamaan. Hän näki edessään matalakattoisen, keskikokoisen huoneen. Jokaisessa neljässä nurkassa oli polvistuva kivipatsas, ja ne näkyivät kukin osaltaan kannattavan hartioillaan katon painoa. Nämä kuviot olivat ilmeisesti tarkoitetut esittämään waz-donilaisia orjia, eikä niiltä puuttunut rohkeata taiteellista kauneutta. Itse katto kaartui loivasti keskikohdallaan kuvuksi, joka oli puhkaistu päästämään sisälle päivänvaloa ja ilmaa. Yhdellä puolella huonetta oli monta ikkunaa, mutta muissa kolmessa seinässä oli vain oviaukot. Prinsessa makaili turkiskasalla, joka oli läjätty matalalle kivikorokkeelle huoneen nurkkaan, eikä hänellä ollut muuta seuralaista kuin yksi ainoa waz-donilainen orjatyttö, joka istui korokkeen syrjällä jalkopäässä.

Janen astuessa sisälle O-lo-a viittasi häntä lähemmäksi, ja kun tulija seisoi vuoteen vieressä, kohottautui prinsessa toisen kyynärpäänsä varaan ja tarkkasi häntä arvostelevasti. "Oletpa kaunis!" virkkoi hän koruttomasti. Jane hymyili surullisesti, sillä hän oli saanut kokea, että kauneus voi koitua kiroukseksi.

"Se on todella imartelevaa", vastasi hän nopeasti, "niin säteilevän olennon huulilta kuin prinsessa O-lo-an."

"Kah", huudahti tämä riemastuneena, "sinä puhut minun kieltäni! Minulle kerrottiin, että olit toista rotua ja kotoisin jostakin etäisestä maasta, josta me pal-ul-donit emme ole konsaan kuulleetkaan."

"Lu-don piti huolta, että papit opettivat minua", selitti Jane; "mutta etäisestä maasta minä olen, prinsessa, ja ikävöin takaisin, -- ja minä olen kovin onneton."

"Mutta Ko-tan, isäni, aikoo tehdä sinut kuningattarekseen", huudahti tyttö; "sittenhän toki tulet hyvin onnelliseksi!"

"Mutta minä en tule", vastasi vanki; "rakastan toista, jonka kanssa jo olen liitossa. Oi, prinsessa, kunpa tietäisit, mitä merkitsee rakastaa ja joutua pakkonaimisiin toisen kanssa, niin osoittaisit minulle myötätuntoa."

Prinsessa oli pitkän tovin ääneti. "Minä tiedän", sanoi hän vihdoin, "ja säälin sinua suuresti; mutta jollei kuninkaantytär voi pelastaa itseään sellaisesta kohtalosta, niin kuka voi varjella orjattaren? Ja orjatarhan sinä olet."

* * * * *

Juomingit Pal-ul-donin kuninkaan Ko-tanin pitosalissa olivat tänä yönä alkaneet tavallista aikaisemmin, sillä kuningas juhli ainoan tyttärensä huomisia kihlajaisia. Sulhanen, Bu-lot, oli päällikkö Mo-sarin poika. Mo-sarin isoisän isä oli pidellyt Pal-ul-donin valtikkaa, ja omasta mielestään olisi hänenkin pitänyt olla kuningas. Sekä Mo-sar että Bu-lot olivat päihdyksissä, niinkuin muuten melkein kaikkikin soturit; kuningas mukaanluettuna. Sydämessään ei Ko-tan pitänyt Mo-sarista sen paremmin kuin Bu-lotistakaan, eikä kumpikaan näistä rakastanut kuningasta. Ko-tan antoi tyttärensä Bu-lotille siinä toivossa, että se liitto estäisi Mo-saria esittämästä vaatimuksia valtaistuimeen, sillä Mo-sar oli Ja-donin jälkeen päälliköistä mahtavin: mutta vaikka Ko-tan pelkäsi Ja-doniakin, ei hän epäillyt vanhaa leijonamiestä vallantavoittelusta, jos kohta ei myöskään aavistanut, kumpaisen käytettäväksi tämä asettaisi vaikutusvaltansa ja soturinsa siinä tapauksessa, että Mo-sar julistaisi sodan Ko-tania vastaan.

Alkutason ihmiset, jotka samalla ovat sotaisia, osoittavat harvoin taipumusta tahdikkuuteen ja valtioviisauteen edes selvällä päällä ollessaan. Ja humalaisina eivät he ärtyessään laisinkaan harkitse sanojansa. Bu-lot aloitti nyt riidan.

"Tässä", sanoi hän, "juon O-lo-an maljan", ja hän tyhjensi sarkkansa yhdellä siemauksella. "Ja tämän", lisäsi hän siepaten täyden kolpakon naapuriltaan, "juon meidän poikamme onneksi, jotta hän palauttaa oikeaan omistajasukuun Pal-ul-donin valtaistuimen!"

"Kuningas ei ole vielä kuollut!" kivahti Ko-tan nousten seisaalleen; "eikä Bu-lot ole vielä saanut hänen tytärtään, -- on aikaa pelastaa Pal-ul-don jäniksen rodun jälkeläisiltä."

Kuninkaan jyrkkä äänensävy ja hänen herjaava viittauksensa Bu-lotin hyvintunnettuun pelkuruuteen synnytti meluavassa seurueessa äkillisen, selkiämistä edistävän hiljaisuuden. Jokainen silmä kääntyi Bu-lotiin ja Mo-sariin, jotka istuivat yhdessä aivan vastapäätä kuningasta. Edellinen oli kovin humaltunut, vaikka hän äkkiä näytti aivan selvinneen. Mutta todellisesti hän oli niin päissään, että hetkiseksi unohti olla raukkamainen; väkijuomain huurut olivat siinä määrin lamauttaneet hänen arvostelukykynsä, että hän ei osannut järkevästi punnita tekojensa seurauksia. Onhan käsitettävissä, että humaltunut ja kiukustunut jäniskin voisi tehdä jotakin ajattelematonta ja uhkarohkeata. Millään muulla tavoin ei Bu-lotin käytös ole selitettävissä; hän nousi äkkiä istuimelta, jolle maljansa juotuaan oli vaipunut, ja tempaisten oikealla puolellaan istuvan soturin tupesta puukon paiskasi sen täydellä voimallaan Ko-tania kohden. Taitavia ovat Pal-ul-donin soturit sekä puukkojensa että nuijiensa sinkauttamisessa, ja kun puukko heitettiin näin läheltä ja ilman varoitusta, ei puolustus voinut tulla kysymykseen ja vain yksi seuraus oli mahdollinen. Kuningas Ko-tan hervahti eteenpäin pöydän yli, veitsenterä sydämeen uponneena.

Lyhyt äänettömyys seurasi murhaajan raukkamaista tekoa. Valkoisena kauhusta peräytyi Bu-lot nyt verkalleen takanaan olevaa ovikäytävää kohti; mutta silloin hyökkäsi vimmastuneita sotureita paljastetut puukot kädessä esille, kostaakseen kuninkaansa kuoleman. Mutta Mo-sar asettui seisomaan poikansa viereen.

"Ko-tan on kuollut", huusi hän. "Mo-sar on kuningas! Suojelkoot Pal-ul-donin uskolliset soturit hallitsijaansa!"

Mo-sarilla oli melkoinen kannattajajoukko, joka pian ympäröitsi hänet ja Bu-lotin, mutta moni puukko paljastui heitä vastaan, ja nyt tunkeutui Ja-don esille niiden välitse, jotka olivat kääntyneet päin vallanvaatijaa.

"Vangitkaa heidät molemmat!" huusi hän. "Pal-ul-donin soturit valitsevat itse kuninkaansa, sittenkuin Ko-tanin murhaaja on kärsinyt rangaistuksensa kavalluksestaan."

Johtajan ohjaamina, jota he sekä kunnioittivat että ihailivat, ryntäsi Ko-tanille uskollisina pysyneet Mo-saria ympäröivän ryhmän kimppuun. Hurja ja kauhea oli ottelu, jossa näköjään ei ajateltu mitään muuta kuin teurastamista ja riehuttiin vain tappamishalun vimmassa; ja kun kahakka oli tuimimmillaan, livahtivat Mo-sar ja Bu-lot kenenkään huomaamatta pois juhlasalista.

He riensivät siihen palatsin osaan, joka oli varattu heidän vierailulleen. Täällä olivat heidän palvelijansa ja alemmat saattuesotilaansa, joita ei ollut kutsuttu Ko-tanin juhlaan. Näiden käskettiin kerätä nopeasti kokoon tavaransa heti tapahtuvaa lähtöä varten. Kun kaikki oli valmista, -- ja siihen ei pitkää aikaa kulunut, koska Pal-ul-donin sotilaat käyttävät vain vähän matkatamineita, -- kääntyivät he marssimaan palatsin porttia kohti.

Äkkiä Mo-sar lähestyi poikaansa. "Prinsessa", kuiskasi hän. "Me emme saa lähteä kaupungista ilman prinsessaa -- hänet omistaessamme on valtaistuin jo puolittain hallussamme."

Bu-lot, nyttemmin täysin selvinneenä, epäröitsi. Hän oli saanut kyllänsä taistelusta ja vaarasta. "Rientäkäämme nopeasti A-lurista", kehoitti hän, "tai muutoin saamme koko kaupungin kintereillemme. Tyttö ei tulisi vastustelutta, ja se viivyttäisi meitä liiaksi."

"On runsaasti aikaa", vakuutti Mo-sar. "Ne tappelevat vielä _pal-e-don-sossa_. Kestää kauan ennenkuin he meitä kaipaavat, ja kun Ko-tan on kuollut, ei kukaan muista moneen aikaan ajatella prinsessan turvallisuutta. Meidän hetkemme on nyt -- Jad-ben-Otho on sen meille säätänyt. Tule!"

Vastahakoisesti seurasi Bu-lot isäänsä, joka ensin ilmoitti sotilaille, että näiden oli odotettava heitä ihan palatsin porttikäytävän sisäpuolella. Nopeasti lähestyivät isä ja poika prinsessan asuntoa. Ovikäytävässä oli vain kourallinen sotilaita vartioimassa. Eunukit olivat poistuneet.

"_Pal-e-don-sossa_ tapellaan", ilmoitti päällikkö kiihtymystä teeskennellen, kun he tulivat vartijain luo. "Kuningas tahtoo, että menette heti sinne, ja lähetti meidän vartioimaan prinsessan asuntoa. Joutukaa!" käski hän, kun miehet epäröivät.

Soturit tunsivat hänet ja tiesivät, että prinsessa huomenna kihlattaisiin hänen pojalleen Bu-lotille. Jos oli rettelö syntynyt, niin mikä on luonnollisempaa kuin prinsessan turvallisuuden uskominen Mo-sarille ja Bu-lotille? Ja eikö Mo-sar ollut mahtava päällikkökin, jonka käskyjä ei ollut hyvä vastustaa? He olivat vain tavallisia sotamiehiä, heimokahakoiden koulussa opetettuja, mutta he olivat tottuneet tottelemaan ylempäänsä, ja niin he lähtivät juhlasalia kohti, "paikkaan-missä-miehet-syövät."

Odottaen vain kunnes sotilaat olivat kadonneet näkyvistä, astui Mo-sar eteissuojaman vastakkaisessa päässä riippuvien verhojen luo ja kiirehti poikansa seuraamana O-lo-an makuuhuonetta kohti. Äkkiarvaamatta miehet sitten syöksähtivät noiden kolmen nuoren naisen eteen. O-lo-a hypähti seisaalle. "Mitä tämä merkitsee!" kysyi hän suuttuneesti.

Mo-sar astui lähemmäksi. Hänen viekkaissa aivoissaan oli herännyt eksytysjuoni. Jos se onnistuisi, sujuisi tehtävä helpommin kuin väkivaltaa käyttäen. Mutta samassa hänen silmänsä osuivat Jane Claytoniin, ja hän oli jäädä töllistelemään kummastuksesta ja ihailusta, mutta hillitsi itsensä ja palasi hetken hommaan.

"O-lo-a", huudahti hän, "kun saat tietää asiamme tärkeyden, niin suot meille anteeksi. Meillä on ikäviä uutisia sinulle. Palatsissa on syntynyt kapina, ja kuningas Ko-tan on surmattu. Metelöitsijät ovat päihtyneinä tunkeutumassa tänne. Meidän täytyy toimittaa sinut pois A-lurista -- ei ole hetkeäkään hukattavana. Tule, ja nopeasti!"

"Isänikö kuollut?" äännähti O-lo-a ja äkkiä hänen silmänsä levisivät suuriksi. "Silloin on minun paikkani täällä kansani keskuudessa", päätti hän. "Jos Ko-tan on kuollut, olen minä kuningatar, kunnes soturit valitsevat uuden hallitsijan, -- sellainen on laki Pal-ul-donissa. Ja jos minä olen kuningatar, ei kukaan voi pakottaa minua menemään miehelle, jota en halua puolisokseni, -- ja Jad-ben-Otho tietää, että minä en ole koskaan sietänyt sinun pelkuria poikaasi. Mene!" Hän osoitti hoikalla etusormellaan käskevästi oviaukkoa kohti.

Mo-sar näki, etteivät nyt auttaisi juonet eikä suostuttelu, ja jokainen minuutti oli kallis. Hän vilkaisi jälleen O-lo-an vieressä seisovaan kauniiseen naiseen, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta palatsin juoruista hän hyvin arvasi, että tämä ei voinut olla kukaan muu kuin jumalainen muukalainen, jonka Ko-tan oli aikonut tehdä kuningattarekseen.

"Bu-lot", huusi hän pojalleen, "ota sinä oma naisesi, ja minä otan -- omani!" Näin sanoen hän ryntäsi äkkiä eteenpäin ja tarttuen Janea vyötäisiltä nosti hänet syliinsä. Ennenkuin O-lo-a tai Pan-at-li aavistikaan hänen tarkoitustaan, hävisi hän uutimien välitse, vieden rimpuilevan ja reutovan naisen väkisin mukanaan.

Sitten Bu-lot yritti tarttua O-lo-aan, mutta O-lo-alla oli Pan-at-linsa -- hurja pieni tiikeritär villistä Kor-ul-jasta, -- eikä Pan-at-li ollut nimensä mukainen. Niinpä Bu-lot saikin kokea, että nämä kaksi olivat hänelle liikaa. Kun hän yritti nostaa O-lo-aa, kantaakseen hänet pois, tarrautui Pan-at-li hänen sääriinsä ja tempoi ahdistajaa nurin. Bu-lot potki häntä kiukkuisesti, mutta tyttö ei hellittänyt; ja vihdoin huomatessaan olevansa vaarassa sekä menettää prinsessan että viivästyä takaa-ajajien tavoitettavaksi, jollei pääsisi irti tästä riuhtovasta ja kynsivästä naaras-jatosta, hän paiskasi O-lo-an permannolle, tarttui Pan-at-lia hiuksista, veti puukkonsa ja...

Uutimet hänen takanaan jakautuivat äkkiä. Kahdella ketterällä loikkauksella syöksähti notkea olento huoneen poikki, ja ennenkuin Bu-lotin puukko ehti maaliinsa tartuttiin hänen ranteeseensa takaapäin, ja kauhean iskun murskatessa hänen takaraivonsa hän lysähti hengetönnä lattialle. Bu-lot -- pelkuri, kavaltaja ja murhaaja -- kuoli tietämättä, kuka hänet kellisti.

Kun Apinain Tarzan hyppäsi allikkoon gryfin kuilussa A-lurin temppelin alla, olisi saattanut otaksua, että viimeinen, sokea itsesäilytysvaiston ponnistus siinä vain pyrki edes hetkiseksi viivyttämään välttämätöntä murhenäytelmää, jossa jokaisen täytyy kerran esittää pääosaa pienellä näyttämöllään. Mutta ei -- nuo tyynet harmaat silmät olivat keksineet ainoan pakomahdollisuuden, minkä ympäristö ja olosuhteet tarjosivat: kuunvaloisen pikku täplän vettä, joka välkkyi vähäisen kallioaukon läpi lätäkön tuonpuoliselta laidalta. Nopein, rivakoin vetäisyin hän ui minkä ennätti, tietäen että vesi ei suinkaan arastuttaisi hänen ahdistajaansa. Ja heti hän kuulikin valtavan molskahduksen, kun isoruhoinen eläin paiskautui lammikkoon hänen takanaan ja alkoi vimmatusti velloen tehdä matkaa hänen vanavedessään. Hän lähestyi aukkoa. Olisiko se kyllin iso, jotta hän saisi ruumiinsa siitä tungetuksi? Ainakin se osa, joka näkyi vedenpinnan yli, oli liian pieni rako. Hänen henkensä riippui siitä, minkä verran aukkoa riitti pinnan alapuolella. Ja nyt se oli aivan hänen edessään ja gryf hänen kintereillään. Ei ollut vaihtoehtoa -- ei muuta toivoa. Apinamies käytti suurten voimiensa täysimmän ponnistuksen muutamiin viimeisiin vetäisyihin, ojensi kädet eteensä vedenhalkaisijaksi ja sukelsi pinnan alitse reikää kohti.

Pettynyt Lu-don kiehui raivosta, kun muukalaisnainen oli suistanut hänet omaan satimeensa. Hän kykeni tietysti pelastautumaan Gryf-temppelistä, johon vangin nokkeluus oli hänet tilapäisesti teljennyt; mutta lyhyimmänkin viivytyksen aikana ehtisi Ja-don viedä vangin pois temppelistä ja luovuttaa hänet Ko-tanille. Ylipappi vannoi kuitenkin kautta Jad-ben-Othon ja kaikkien uskontonsa paholaisten vielä riistävänsä itselleen kaunottaren. Hän vihasi Ko-tania. Salaisesti hän oli liittynyt kannattamaan Mo-saria, josta tulisi hänelle aulis kätyri. Ehkäpä hän siis tästä saisi kauan odottamansa tilaisuuden -- verukkeen, jolla nostattaisi kansan kapinaan, kukistaisi Ko-tanin ja korottaisi valtaistuimelle Mo-sarin, hänen, Lu-donin, ollessa Pal-ul-donin todellisena hallitsijana. Hän lipaisi ohuita huuliaan, etsiessään ikkunaa, josta Tarzan oli tullut sisälle ja joka nyt oli ainoana pääsytienä hänelle itselleen. Varovasti hiipi pappi lattian yli, hapuillen käsillään, ja kun hän sitten havaitsi, että salaluukkukin oli hänelle viritetty, pääsi tuima ärähdys hänen huuliltaan. -- Sitä naaraspaholaista! -- jupisi hän. -- Mutta hän saa maksaa, hän saa maksaa! Kautta Jad-ben-Othon, hän saa kalliisti maksaa!

Hän ryömi ulos ikkunasta ja kiipesi helposti seinää pitkin maahan. Ajaisiko hän takaa Ja-donia ja naista, uskaltautuen karskin päällikön kanssa vihaväleihinkin, vai odottaisiko aikaansa, kunnes petollisuudella ja vehkeillä pääsisi tarkoituksensa perille? Hän valitsi jälkimmäisen ratkaisun, kuten hänenkaltaiseltaan saattoi odottaakin. Mennen asumukseensa hän kutsui luokseen joitakuita pappeja -- sellaisia, jotka olivat hänen parhaita uskottujaan ja ottivat osaa hänen kunniahimoiseen pyrkimykseensä, että temppeli saisi palatsin ehdottomaan herruuteensa. Kaikki nämä miehet vihasivat Ko-tania.

"Aika on tullut", ilmoitti hän heille, "korottaa temppelin mahti ratkaisevasti palatsin määräämisvaltaa korkeammalle. Ko-tanin tulee väistyä Mo-sarin tieltä, sillä Ko-tan on uhmannut teidän ylimmäistä pappianne. Mene siis, Pan-sat, kutsumaan Mo-sar salaa temppeliin, ja te toiset lähtekää kaupungille varoittamaan meille uskollisia sotureita, jotta he olisivat valmiit ja käytettävissä, kun hetki lyö."

Tuntikauden he vielä pohtivat valtiokaappauksen yksityiskohtia. Joku tunsi orjan, joka temppelin käsirummulla annetusta merkistä survaisisi puukon Ko-tanin sydämeen vapautensa lunnaaksi. Toinen arveli erään palatsiupseerin salaisuuden tietämisellä voivansa pakottaa asianomaisen päästämään joukon Lu-donin sotureita erinäisiin palatsin osiin. Mo-sarin ollessa kylttinä tuntui salahankkeen onnistuminen kutakuinkin varmalta, ja niin he hajaantuivat kukin asioilleen palatsiin ja kaupunkiin.

Kun Pan-sat astui palatsin alueelle, kuuli hän äkillistä hälinää _pal-e-don-son_ suunnalta, ja muutamaa minuuttia myöhemmin näki Lu-don kummakseen hänen palaavan ylipapin huoneistoon hengästyneenä ja kiihtyneenä.

"Mitä nyt, Pan-sat?" huudahti Lu-don. "Ajavatko sinua paholaiset?"

"Oi mestari, meidän aikamme on tullut ja mennyt sillä välin kuin istuimme täällä suunnittelemassa. Ko-tan on jo kuollut ja Mo-sar on paennut. Hänen puoluelaisensa taistelevat palatsin soturien kanssa, mutta heillä ei ole päämiestä, kun Ja-don johtaa toisia. Kykenin saamaan vain vähän selkoa muutamilta säikkyneiltä orjilta, jotka olivat paenneet nujakan alussa. Eräs kertoi, että Bu-lot oli tappanut kuninkaan, ja sanoi nähneensä Mo-sarin ja murhaajan rientävän pois palatsista."

"Ja-don", jupisi ylimmäinen pappi. "Ne hupsut huutavat hänet kuninkaaksi, jollemme toimi ripeästi. Mene kaupungille, Pan-sat -- ole nopsa ja huutele sanomaa, että Ja-don surmasi kuninkaan ja yrittää anastaa valtaistuimen O-lo-alta. Lisäile siihen parhaasi mukaan, että Ja-don on uhannut tuhota papit ja heittää alttarin Jad-ben-luliin. Hälytä kaupungin soturit ja yllytä heitä tekemään heti hyökkäys. Vie heidät temppeliin salakäytävän kautta, jonka vain papit tietävät. Siellä voimme kannustaa heidät ryntäämään palatsia vastaan ennen kuin ehtivät kuulla totuuden. Mene, Pan-sat -- älä viivyttele silmänräpäystäkään.

"-- Mutta maltas", huusi hän, kun pappi kääntyi lähteäkseen huoneesta; "näitkö vilahdustakaan ja kuulitko mitään siitä vieraasta valkoisesta naisesta, jonka Ja-don sieppasi Gryf-temppelistä, missä pidimme häntä vangittuna?"

"En muuta kuin että Ja-don vei hänet palatsiin ja uhkasi pappeja väkivallalla, jos eivät sallisi hänen mennä ohitseen", vastasi Pan-sat. "Tämän ne minulle kertoivat, mutta mihin hänet on palatsissa kätketty, sitä en tiedä."

"Ko-tan määräsi hänet vietäväksi Kiellettyyn puutarhaan", sanoi Lu-don, "epäilemättä löydämme hänet sieltä. Ja lähde nyt toimittamaan tehtäväsi, Pan-sat."

Lu-donin kammion viereisessä käytävässä nojaili kamalasti naamioitu pappi seinää vasten oviaukkoa verhoavan uutimen ääressä. Jos hän kuunteli, täytyi hänen erottaa kaikki, mitä Pan-sat ja ylipappi keskenään haastoivat; ja että hän oli kuunnellut, sen saattoi päättää hänen nopeasta väistymisestään läheisen käytävän varjoon, kun alempi pappi astui lattian yli ovea kohti. Pan-sat meni matkoihinsa, tietämättä toisen läsnäoloa, vaikka melkein hipaisi häntä rientäessään salakäytävää kohti, joka johti Jad-ben-Othon temppelistä syvältä palatsin alitse sen takana sijaitsevaan kaupunkiin; eikä hän myöskään huomannut, että äänetön olento seurasi hänen jäljessään.

KUUDESTOISTA LUKU

Lu-donin juoni raukeaa

Pettynyt gryf mylvi raivosta, kun Tarzanin sileä, ruskea ruumis, halkaisten kuun valaiseman veden, työntyi hirviön allikon seinässä olevasta aukosta, solahtaen ulkojärveen. Apinamies hymyili ajatellessaan, kuinka verrattain helposti oli tehnyt tyhjäksi ylimmäisen papin aikeet, mutta hänen kasvonsa synkistyivät jälleen, kun hän sitten muisti, mikä kamala vaara hänen puolisoaan uhkasi. Hänen ainoaksi pyrkimyksekseen jäi nyt mahdollisimman pikainen paluu huoneeseen, jossa oli hänet viimeksi nähnyt, Gryf-temppelin kolmanteen kerrokseen; mutta miten hän voisi osata takaisin temppelialueelle, se ei ollut helposti ratkaistava kysymys.

Kuutamossa hän näki äkkijyrkän kallion kohoavan vedestä pitkälti rannalla -- ulottuen paljon kauemmaksi kuin temppelin ja palatsin alueet ja nousten korkealle hänen yläpuolelleen, näköjään voittamattomana esteenä% hänen palaamiselleen. Uiden sen vierustalle hän seurasi kallioseinää ja etsi valppaasti edes pientä jalansijaa sen sileältä, torjuvalta pinnalta. Hänen yläpuolellaan ja aivan ulottumattomissa oli lukuisia reikiä, mutta ei ollut mitään keinoa päästä niihin käsiksi. Sitten hänen toiveensa elpyivät, kun edempänä näkyi aukko vesirajassa. Muutamilla vetäisyillä hän pääsi sen luo -- uiden varovasti, niin että väistyvä vesi ei vähääkään pulahdellut. Hän pysähtyi aukon lähelle tähystelemään. Ketään ei ollut näkyvissä. Hiljalleen hän kohotti ruumiinsa aukon kynnykselle, ja sileä, ruskea iho kiilsi kuutamossa, kun vesi valui siitä pieninä säteilevinä suihkuina.

Hänen eteensä aukeni hämärä käytävä. Sitä valaisi niukasti vain kuutamo, joka heikkona kajastuksena tunki sisälle vähän matkan päähän suuaukosta. Liikkuen niin ripeästi kuin viisas varovaisuus salli, seurasi Tarzan käytävää luolan sisukseen. Siellä tuli jyrkkä käänne ja sitten portaat, joiden päässä oli toinen, kallion kupeen kanssa yhdensuuntainen käytävä. Tätä käytävää valaisivat himmeästi seinän syvennyksiin melkoisen matkan päähän toisistaan pistetyt lepattavat pikituohukset. Nopealla yleissilmäyksellä havaitsi apinamies useita aukkoja käytävän kummallakin puolella, ja hänen terävät korvansa erottivat ääniä, jotka ilmaisivat, että muitakin olentoja oli lähettyvillä -- arvatenkin pappeja, jossakin käytävään avautuvista kammioista.

Päästä huomaamattomana tämän vihollisasumuksen läpi näytti aivan mahdottomalta. Hänen täytyi taaskin turvautua valeasuun, ja kokemuksesta tietäen, miten sellainen oli parhaiten hankittavissa, hän hiipi käytävää pitkin lähimmälle ovelle. Niinkuin Numa, leijona, virkkua saalistaan väijyessään painui hän vavahtelevin sieraimin uutimien eteen, jotka peittivät hänen näkyvistään suojan sisustan. Tovin kuluttua katosi hänen päänsä kammioon, sitten hartiat ja notkea ruumis, ja verhot putosivat hiljaa takaisin paikoilleen. Hetkistä myöhemmin olisi tyhjään käytävään voinut kuulla lyhyen huoahtavan korahduksen, ja taas oli kaikki hiljaista. Kului minuutti, toinen ja kolmaskin, ja sitten verhot työnnettiin syrjään ja kamalasti naamioitu Jad-ben-Othon temppelin pappi harppasi käytävään.

Hän asteli ripeästi eteenpäin ja oli juuri kääntymäisillään erääseen haarakäytävään, kun hänen huomionsa kiintyi vasemmalla puolella olevasta kammiosta kuuluviin ääniin. Hän pysähtyi heti, harppasi sitten käytävän poikki ja jäi seisomaan, korva painettuna taljoihin, jotka verhosivat huoneessa olijat häneltä ja hänet heiltä. Äkkiä hän hyppäsi taaksepäin, piiloutuen sivukäytävän varjoon, ja melkein samassa avautuivat uutimet, joiden ääressä hän oli kuunnellut, ja huoneesta tuli pappi, kääntyen äkkiä pääkäytävään. Hiipivä kuuntelija odotti kunnes toinen oli päässyt vähän matkan päähän, ja astuen esille piilopaikastaan lähti sitten ääneti tätä seuraamaan.

He astelivat lyhyen taipaleen sitä käytävää pitkin, joka oli yhdensuuntainen kallion etusivun kanssa, ja sitten Pan-sat otti pikituohuksen eräästä seinäsyvennyksestä ja kääntyi äkkiä pieneen komeroon vasemmalle. Vaanija seurasi varovaisesti ja ehti kyllin ajoissa nähdäkseen lepattavan valon säteiden heikosti välähtelevän edessään permannossa olevasta aukosta. Täältä hän löysi portaat, niiden kaltaiset, joita waz-donit käyttivät kiivetessään kallionkuvetta pitkin luoliinsa; ne johtivat alemmalle tasolle.

Varmistauduttuaan siitä, että hänen oppaansa mitään aavistamatta jatkoi matkaansa, astui Tarzan alas hänen perässään ja hiipaili eteenpäin. Käytävä oli nyt sekä kaita että matala, niin että pitkällä miehellä juuri oli tilaa kävellä pystyssä, ja usein katkaisivat sen portaat, jotka aina johtivat alaspäin. Niissä oli harvoin enemmän kuin kuusi askelmaa ja joskus vain parikin, mutta kaikkiaan arvioitsi väijyjä heidän laskeutuneen viidestä, seitsemäänkymmeneen jalkaan yläkäytävän tasolta, kun tie päättyi vähäiseen komeroon, jonka toisella sivulla oli pieni muraläjä.