Part 12

Välttäen liian suurta kiinnijoutumisen vaaraa hiipi Tarzan avaralle palatsialueelle, lähestyen temppeliä vastakkaiselta sivulta eikä siltä, jolta puolelta oli livistäessään lähtenyt. Hän joutui siten aluksi sellaisille paikoille, jotka eivät olleet hänelle tuttuja, mutta yritti sieltä mieluummin kuin uskaltausi seuraamaan tallattua tietä palatsi- ja temppelirakennusten välillä. Koska hänellä oli mielessään varma päämäärä ja hänellä oli melkein satumainen paikallisaisti, liikkui hän hyvin rohkeasti temppelipihan varjojen välitse.

Käyttäen hyväkseen muurinvierustain tiheämpiä varjoja ja siellä kasvavia pensaita ja puita, tuli hän kommelluksitta lopulta siihen koristeltuun rakennukseen, jonka tarkoitusta hän oli kysellyt Lu-donilta, saaden häneltä torjuvan vastauksen, että se oli unohdettu, sellaisenaan ei mitään kummallista, mutta väite vihjautui merkitykselliseksi papin ilmeisestä vastahakoisuudesta kosketella rakennuksen käyttöä ja apinamiehen silloisesta vaikutelmasta, että Lu-don valehteli.

Ja nyt hän vihdoinkin seisoi yksinään rakennuksen edessä, joka oli kolmikerroksinen ja erillään kaikista muista temppelin rakennuksista. Siinä oli yksi ainoa kankiristikolla teljetty sisäänkäytävä, hakattuna kovaan kallioon gryfin pään muotoiseksi, jonka avoin kita oli oviaukkona. Elukan pää, hytyrä ja etukäpälät olivat kuvatut kyyristyneeseen asentoon, alahuulen levätessä maassa, harittavien käpälien välissä. Pieni soikea ikkuna oli oven kummallakin puolella, nekin ristikolla varustettuina.

Nähdessään väylän vapaaksi Tarzan astui pimeään ovikäytävään ja tunnusteli kankiristikkoa vain havaitakseen, että se oli lukittu taitavasti paikoilleen jollakin menetelmällä, jota hän ei tuntenut; se oli arvattavasti liian vahva murrettavaksi, jos hän olisikin tohtinut aiheuttaa rytinää, joka siitä olisi ollut seurauksena. Pimeässä sisustassa ei ollut mitään nähtävissä, ja siksipä hän hetkiseksi ymmälle joutuneena hapuili ikkunoita. Näidenkään teljet eivät paljastaneet salaisuuttaan, mutta Tarzan ei silti masentunut, koska hän ei ollut muuta odottanutkaan.

Jolleivät salpakanget myötäisi hänen oveluudelleen, murtaisi hän ne kyllä jättiläisvoimillaan, mikäli muuta sisällepääsyn mahdollisuutta ei ilmennyt. Mutta ensiksi hän tahtoi tutkia oliko sellaista. Hiipaillen ympäri koko rakennuksen hän tarkasti sitä huolellisesti. Oli muitakin ikkunoita, mutta niissä oli samalla tavoin kankiristikko edessä. Hän pysähtyi usein katselemaan ja kuuntelemaan, mutta ei nähnyt ketään, ja äänet, joita hän erotti, olivat liian kaukana herättääkseen hänessä mitään pelkoa.

Hän vilkaisi yläpuolelleen rakennuksen seinään. Kuten monet muut seinät kaupungissa, palatsin ja temppelin muurit, se oli koristeellisesti louhittu, ja täälläkin oli noita omituisia penkereenkaltaisia ulkonemia, jotka sekä vaakasuorina että viistosuuntaisina antoivat rakennuksille usein säännöttömän ja vinonkin leiman. Sellaista seinää ei ollut vaikea kiivetä, ei ainakaan apinamiehen.

Mutta hänelle oli iso ja jykevä päälaite melkoiseksi haitaksi, ja hän laski sen seinävierelle maahan. Hän nousi ketterästi ja havaitsi, että toisen kerroksen ikkunat eivät olleet ainoastaan teljettyjä ristikoita, vaan sisäpuoleltakin peitettyjä verhoilla. Hän ei viivytellyt toisen kerroksen kohdalla, aavistaen löytävänsä helpomman pääsytien katon kautta, jonka oli huomannut melkein kupumaiseksi niinkuin Ko-tanin valtaistuinsalissa. Siinä oli aukkoja. Hän oli nähnyt ne alhaalta, ja jos sisäpuolen rakenne edes hiukan muistutti valtaistuinsalia, ei niissä tarvittu salparistikkoa, koska kukaan ei voinut ylettyä niihin huoneen lattialta.

Oli vain yksi kysymys: olivatko ne kyllin isoja, jotta apinamiehen leveät hartiat mahtuisivat sisälle?

Hän pysähtyi jälleen kolmannen kerroksen kohdalle, ja täällä hän verhoista huolimatta näki, että sisusta oli valaistu, ja samalla tuoksahti sisäpuolelta hänen sieraimiinsa jotakin, mikä riisti häneltä toistaiseksi kaikki sivistyksen jäännökset, joita saattoi vielä olla hänessä jäljellä, tehden hänestä Kertshakin viidakkojen hurjan uroksen. Niin äkillinen ja täydellinen oli muutos, että hänen villeiltä huuliltaan oli kajahtaa rodunomainen kamala otteluhaaste; mutta ovela eläimellinen vaisto pelasti hänet siitä erehdyksestä.

Ja nyt hän kuuli ääniä sisäpuolelta -- Lu-donin vaativan äänen, sen hän olisi voinut vannoa, ja ylpeänä ja ylenkatseellisena vavahtelevaa sointua vastaussanoista, vaikkakin siinä samalla ilmeni ääretöntä toivottomuutta, joka tulistutti Tarzanin raivostuksen silmittömäksi.

Hän unohti kupukaton mahdollisine aukkoineen. Välittämättä enää hiipiä varkain ja hiljaa apinamies ojensi mahtavan nyrkkinsä ja jymäytti yhden ainoan hirvittävän iskun edessään olevan pienen ikkunan ristikkoon. Se survaisu paiskasi teljet puitteineen rämähtämään lattialle huoneen sisäpuolelle.

Samassa silmänräpäyksessä Tarzan hyppäsi pää edellä sisään aukosta, riuhtaisten antiloopinnahkaiset verhot mukanaan permannolle. Kavahtaen pystyyn hän sieppasi päänsä ympäri kietoutuneen taljan pois ja huomasi olevansa täydellisessä ja hisahtamattomassa pimeydessä. Hän mainitsi ääneen nimeä, jota ei ollut hänen huuliltaan moneen kuukauteen kuulunut. "Jane, Jane", huusi hän, "missä olet?" Mutta vastauksena oli vain äänettömyys.

Hän huuteli yhä uudelleen ja uudelleen, kädet ojossa hapuillen huoneen manalankaltaisessa pimeydessä, sieraimet ja aivot niiden hienojen tuoksujen ärsyttäminä, jotka ensinnä olivat saaneet hänet vakuutetuiksi siitä, että hänen puolisonsa oli ollut juuri tässä huoneessa. Ja hän oli kuullut hänen rakkaan äänensä vastustavan kurjan papin alhaisia pyyteitä. Ah, kunpa hän vain olisi toiminut varovaisemmin! Jospa hän vain olisi liikkunut hiljaa hiipimällä, olisi hän ehkä tällä hetkellä pitänyt puolisoansa sylissään, samalla kun Lu-donin ruumis olisi virunut hänen jaloissaan, suoritetun koston kaunopuheisena todistajana. Mutta nyt ei ollut aikaa joutavaan itsemoitiskeluun.

Hän kompuroi umpimähkää eteenpäin, haparoiden käsillään, tietämättä mitä, kunnes äkkiä tunsi lattian allaan käyvän kaltevaksi ja syöksyi alaspäin vielä synkempään pimeyteen kuin ylhäällä oli ollut. Hän tunsi paiskautuvansa jotakin sileätä pintaa vasten ja luisuvansa ikäänkuin silattua laskukourua pitkin, samalla kun hänen yläpuoleltaan kuului Lu-donin ilkkunauru ja kirkuva ääni: "Palaa isäsi luo, oi Dor-ul-Otho."

Apinamies mäiskähti äkkiä ja kipeästi kiviselle permannolle. Suoraan hänen edessään oli soikea, monilla kangilla salvattu ikkuna, mistä hän näki kuutamon kimmeltävän taustalla alhaalla päilyvän lammen kalvossa.

Alussa hän ei erottanut muita ääniä kuin kaupungin humun, joka kantautui hänen korviinsa lammenpuolisesta ikkunasta; mutta pian hän oli kuullut heikosti, ikäänkuin etäältä käpäläin laahustusta kivipermannolla, ja sitä tarkatessaan hän havaitsi äänen lähenevän.

Se tuli yhä lähemmäksi, ja nyt saattoi jo erottaa otuksen hengityksenkin. Kaiketikin oli tähän onkaloon putoaminen herättänyt sen huomiota, ja se oli nyt tulossa tutkimaan. Tarzan ei voinut sitä nähdä, mutta hän tiesi, ettei se ollut kaukana, ja sitten jylisi synkässä holvisokkelossa gryfin hurja mylvähdys.

Tietäen hirviön heikkonäköisyyden, ja omat silmänsä jo tottuneina luolan pimeyteen, koetti apinamies väistää vimmattua hyökkäystä, jonka tiesi jokaiselle elävälle olennolla ylivoimaiseksi. Hän ei uskaltautunut kokeilemaan tämän oudon gryfin kanssa tor-o-donin menettelyllä, vaikka oli sen havainnut tehokkaaksi aikaisemmassa tilanteessa, jolloin hänen henkensä ja vapautensa olivat olleet uhkayrityksen varassa. Olosuhteet olivat nyt suuresti toisenlaiset. Silloin hän oli saanut kirkkaalla päivänvalolla lähestyä gryfiä säännöllisissä olosuhteissa ja sen ollessa luonnollisessa tilassa, ja hän oli nähnyt sen gryfin jo alistettuna ihmisen tai ainakin ihmisenkaltaisen olennon valtaan; mutta täällä oli hänellä vastassaan vangittu elukka raivokkaan vimman valtaamana parhaillaan hyökkäämässä, eikä hänellä ollut mitään syytä luulotella, että tämä gryf oli konsaan tuntenut arvovallan hillitsevää vaikutusta, se kun oli suljettuna tähän kaameaan kuoppaan kaiketikin vain yhtä ainoata tarkoitusta varten -- ja sen tarkoituksen oli Tarzan näinä muutamina viime minuutteina jo selvästi itse kokenut.

Välttääkseen petoa perusti Tarzan siis toivonsa siihen mahdollisuuteen, että löytäisi jonkun pakoreiän. Liian paljon oli pelissä hänen antautuakseen mihinkään otteluun, jos saattoi peräytyä, -- kun ottelun tulokseksi jotensakin varmasti koituisi vastalöydetyn puolison lopullinen tuomitseminen kohtaloonsa, näin sydäntäsärkevänä eroamisena toisistaan. Mutta niin suuri kuin hänen pettymyksensä ja mielenkarvautensa olikin, niin toivottomalta kuin hänen nykyinen tilansa näyttikin, kuumensi villin viidakon herran suonia lämmin kiitollisuuden ja intomielen hehku. Jane eli! Kaikkien näiden toivottomuuden ja pelon pitkien kuukausien jälkeen oli hän löytänyt puolisonsa. Jane eli!

Suojaman vastakkaiselle puolelle, ääneti kuin ruumiista erkaantuneen sielun haamu, livahti nopea viidakkoeläin hyökkäävän jättiläisen tieltä, kun hirviö tässä luolansa puolihämärässä vain tarkkojen korviensa opastamana ryntäsi paikkaa kohti, johon Tarzanin rymähtäminen oli sen huomion kiinnittänyt. Apinamies riensi ulkoseinää pitkin. Hänen eteensä aukeni nyt käytävän musta suu, josta peto oli tullut tähän isompaan huoneeseen. Epäröimättä syöksyi Tarzan sinne. Täälläkin hänen silmänsä, jo kauan sitten tottuneina pimeyteen, joka sinusta tai minusta olisi näyttänyt täydelliseltä, erotti hämärästi permannon ja seinät muutaman askeleen päästä, ja se riitti estämään hänet suistumasta johonkin aavistamattomaan kuiluun tai törmäämästä kovaa kalliota vasten jossakin äkkikäänteessä.

Käytävä oli sekä avara että korkea, niinkuin sen täytyi ollakin soveltuakseen siellä asustavan otuksen tavattomille mittasuhteille, eikä Tarzanin siis ollut vaikea liikkua melkoisen nopeasti tällä kiemurtelevalla tiellä. Etääntyessään hän havaitsi käytävän viettävän alaspäin, vaikkei jyrkästi; mutta se tuntui loppumattomalta, ja hän kummeksui, mihin etäiseen maanalaiseen luolaan se johtikaan. Hänestä vähin tuntui siltä, että kenties sittenkin olisi ollut viisainta pysyä isommassa suojamassa ja uskaltaa kaikki gryfin taltuttamisen mahdollisuuteen, koska siellä edes oli riittävästi tilaa ja valoa, jotta yrityksellä olisi toki ollut hiukan menestymisen toivoa. Joutua tavoitetuksi täällä pimeän käytävän ahtaudessa, jossa gryf ei varmaankaan näkisi häntä ollenkaan, oli melkein samaa kuin välttämätön kuolema; ja nyt hän kuulikin hirviön lähenevän takaapäin. Sen ukkosmylvintä tärisytti tuntuvasti kalliota, johon luolamaiset kammiot oli louhittu. Pysähtyä kohtaamaan tätä ruumiillistunutta vimmaa tehottomalla huikkauksella tuntui Tarzanista perin mielettömältä, ja niin hän riensikin eteenpäin käytävässä, pinnistäen vauhtiaan, kun huomasi gryfin olevan hänet saavuttamaisillaan.

Nyt ohentui pimeys, ja käytävän viimeisessä käänteessä hän näki edessään kuun valaiseman alan. Uudistunein toivein hän pintti vinhasti eteenpäin ja ryntäsi käytävän suusta isoon kehään, jonka valkoiset muurit kohosivat korkeina joka taholla -- sileät, kohtisuorat muurit, joiden pinnassa ei ollut vähäisintäkään jalansijaa. Hänen vasemmallaan oli lammikko, jonka tämänpuolinen sivu huuhtoi muurin perustaa. Se oli epäilemättä gryfin rypeämislätäkkö ja juoma-allikko.

Samassa tuli peto näkyviin käytävän suusta, ja Tarzan peräytyi allikon partaalle viimeiseen puolustusasentoon. Ei ollut mitään sauvaa, jolla hän olisi voinut korostaa äänensä vaikutusta, mutta hän seisahtui kumminkin, koska ei näkynyt muutakaan keinoa olevan. Heti käytävän ulkopuolella gryf pysähtyi, kääntäen heikkonäköisiä silmiään joka taholle ikäänkuin etsien saalistaan. Tämä siis näytti otolliselta silmänräpäykseltä yritykseen, ja niinpä apinamies korotti äänensä käskeväksi, päästäessään tor-o-donin käyttämän inhan "vhi-uu!" -huikkauksen. Sen vaikutus gryfiin oli välitön ja täydellinen. Hirveästi mylvähtäen se tähtäsi kolmella sarvellaan ja syöksyi vimmatusti ääntä kohden.

Ei oikealla eikä vasemmalla ollut mitään pelastuksen tietä, hänen takanaan välkkyi lammikon tyyni pinta, kun taas edessä ärjyi tuho. Mahtava ruho näytti kaatuvan hänen päälleen, kun apinamies kääntyi ja sukelsi tummiin aaltoihin.

* * * * *

Toivo oli kuollut nais-raukan sydämestä. Vankeuden, vaaran ja kärsimysten monikuukautisessa taistelussa se oli ajoittain lepattanut liekkinä vain painuakseen jokaisen elpymisen jälkeen entistä matalammalle, ja nyt se oli kokonaan sammunut, jättäen vain kylmän hiilustan, jota ei enää koskaan voitaisi uudelleen sytyttää, sen tiesi Jane Clayton. Toivo oli kuollut, kun hän katseli Lu-donia, ylimmäistä pappia, vankila-asunnossaan A-lurin Gryf-temppelissä. Ei aika eivätkä kovat kokemukset olleet kyenneet painamaan leimaansa hänen ruumiilliseen kauneuteensa, -- hänen soreat piirteensä ja säteilevä viehkeytensä olivat uhmanneet niiden vaikutusta; mutta juuri näiden ominaisuuksien vuoksi uhkasi häntä nykyinen vaara, sillä Lu-don himoitsi häntä. Alemmilta papeilta hän oli turvassa, mutta Lu-donilta hän ei ollut, sillä Lu-don ei ollut heidän kaltaisensa, koska Pal-ul-donin ylimmäisen papin arvon tuli mennä perintönä isältä pojalle.

Kuningas Ko-tan oli häntä halunnut, ja tähän asti hänet olikin pelastanut kilpailijain keskinäinen pelko; mutta vihdoin oli Lu-don hylännyt varovaisuuden ja tullut yön hiljaisina hetkinä vaatimaan häntä omakseen. Ylpeästi oli Jane työntänyt hänet takaisin, yrittäen yhä voittaa aikaa, vaikka hän ei osannut edes hämärästi kuvitella, mitä helpotusta tai uutta toivoa aika voisi hänelle tuoda. Kiihkeä irvistys vääristi miehen julmia kasvoja, kun hän astui huoneen poikki saalistansa tavoittamaan. Nainen ei peräytynyt eikä kyyristellyt, vaan seisoi hyvin suorana, leuka pystyssä, lannistumaton katse täynnä inhoa ja halveksimista. Toinen tajusi hänen ilmeensä, ja samalla kun se suututti häntä, lisäsi se vain hänen omistamishaluaan. Tässä oli todella kuningatar, kenties jumalatar -- sopiva puoliso ylimmäiselle papille.

"Sinä et sitä tee!" sanoi vanki, kun pappi yritti häneen koskea. "Toinen meistä kuolee ennenkuin pääset aikomuksesi perille."

Ahdistaja oli nyt hänen vieressään. Hänen naurunsa vihloi Janen korvia. "Rakkaus ei kuoleta", vastasi hän ilkkuen.

Pappi oli tarttumaisillaan hänen käsivarteensa, mutta samalla rymähti jokin ikkunan salpoja vasten, heittäen ne murskattuina huoneen lattialle, ja heti perässä paiskautui ihmishahmo pää edellä huoneeseen, kietoutuneena taljaverhoihin, jotka hän rajussa hyökkäyksessä tempasi mukanaan lattialle.

Jane Clayton näki hämmästyksen ilmeen ja jotakin pelontapaista äkkiä kuvastuvan ylipapin kasvoilla, ja sitten hän näki tämän astahtavan eteenpäin ja tempaavan nahkahihnasta, joka riippui huoneen katosta. Heti laskeutui sieltä taitavasti laitettu seinäke, joka putosi heidän ja sisälletunkijan väliin, tehokkaasti erottaen tämän heistä ja samalla jättäen tulijan hapuilemaan pimeässä esteen toisella puolella, koska huoneen ainoa lamppu oli heidän puolellaan väliseinää.

Heikosti kuuli Jane äänen huutelevan väliseinän takaa, mutta kenen se oli ja mitä se sanoi, sitä hän ei voinut erottaa. Sitten hän näki Lu-donin vetäisevän toisesta hihnasta ja ilmeisesti odottavan jotakin tapahtuvaksi. Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Jane näki hihnan liikahtavan äkkiä ikäänkuin ylhäältäpäin nykäistynä, ja sitten Lu-don hymyili ja pani käymään jonkilaisen koneiston, joka nosti väliseinän jälleen paikalleen kattoon.

Astuen siihen huoneen osaan, jonka väliseinä oli heiltä sulkenut, ylipappi polvistui lattialle ja painoi kappaleen siitä alas, paljastaen syvän onkalon suun, joka johti alaspäin, ja huusi ääneensä nauraen aukkoon: "Palaa isäsi luo, oi Dor-ul-Otho!"

Napsauttaen kiinni pidäkkeen, joka esti laskuoven avautumasta varomattomain jalkain alla ennenkuin hän, Lu-don itse tahtoi, nousi ylipappi jälleen pystyyn.

"Nyt, kaunokainen!" huusi hän sitten: "Ja-don! Mitä sinä täältä haet?"

Jane Clayton kääntyi Lu-donin katseen suuntaan ja näki oviaukossa sotilaan mahtavan hahmon, jonka jäykillä piirteillä oli ankaran ja tinkimättömän arvovallan leima.

"Tulen kuningas Ko-tanin käskystä", vastasi Ja-don, "siirtämään kauniin muukalaisen Kiellettyyn puutarhaan."

"Kuningas uhmaa minua, Jad-ben-Othon ylimmäistä pappia?" huudahti Lu-don.

"Se on kuninkaan käsky -- minä olen sanonut sanottavani", järäytti Ja-don, jonka sävy ei ilmaissut pelkoa enempää kuin kunnioitustakaan pappia kohtaan.

Lu-don tiesi hyvin, miksi kuningas oli valinnut tämän sanansaattajan, jonka kerettiläisyys oli tunnettu, joskin hänen valta-asemansa oli tähän asti suojellut hänet papin vehkeiltä. Lu-don vilkaisi salavihkaa katossa riippuviin hihnoihin. Miksikä ei? Kunpa hän vain voisi toimia niin, että saisi Ja-donin vietellyksi huoneen vastakkaiselle sivulle!

"Tule", sanoi hän suostuttelevalla äänellä, "pohtikaamme asiaa!" ja siirtyi sitä paikkaa kohti, jonne toivoi Ja-donin häntä seuraavan.

"Siinä ei ole mitään pohtimista", vastasi Ja-don, mutta seurasi kuitenkin pappia, peläten petosta.

Jane tarkkasi heitä. Hän näki soturin kasvoissa ne ihailtavat miehuuden ja kunniallisuuden piirteet, joita aseiden käyttö parhaiten kehittää. Tekopyhässä papissa ei ilmennyt mitään sovittavaa ominaisuutta. Näistä kahdesta hänen oli siis viisainta valita soturi. Hänen parissaan saattoi toivoa jotakin -- Lu-donin ei mitään. Jo pelkkä siirtyminen toisesta vankilasta toiseen saattoi tarjota jonkun pakomahdollisuuden. Hän punnitsi näitä seikkoja ja teki päätöksensä, sillä Lu-donin nopea vilkaisu hihnoihin ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta ja oivaltamatta.

"Soturi", sanoi hän kääntyen Ja-donin puoleen, "jos tahdot elää, niin älä astu sille kohdalle permantoa!"

Lu-don loi vankiinsa vihaisen katseen. "Vaiti, orjatar!" tiuskaisi hän.

"Ja missä siinä piilee vaara?" kysyi Ja-don Janelta, Lu-donista välittämättä.

Nainen viittasi hihnoihin. "Katso!" sanoi hän, ja ennenkuin ylipappi ehti estää oli hän tarttunut seinuketta hallitsevaan köyteen, ja irtoseinä pudota jymähti alas, erottaen Lu-donin soturista ja hänestä itsestään.

Ja-don katsoi häneen kysyvästi. "Hän olisi tehnyt minulle sievän kolttosen, jollet olisi tullut väliin", sanoi hän; "pitänyt minua tuolla vangittuna, ja raahannut sinut jonnekin muualle temppelinsä sokkeloihin."

"Hän olisi tehnyt enemmänkin", vastasi Jane osoittaen toista hihnaa. "Tämä irroittaa pidikkeistään laskuluukun, joka on permannossa väliseinän toisella puolella. Sille astuessasi olisit suistunut onkaloon temppelin alle. Sellaisella kohtalolla on Lu-don minuakin usein uhkaillut. En tiedä, puhuuko hän totta, mutta hän sanoo, että siellä on vangittuna temppelin paholainen -- valtavan iso gryf."

"Temppelissä on gryf", selitti Ja-don. "Sen ruokkimiseksi kuten uhritoimituksiakin varten pitävät papit meitä ahkerasti hankkimassa heille vankeja. Mutta toisinaan valitaan uhreiksi omia kansalaisiamme, joita vastaan Lu-don on alkanut kantaa kaunaa. Minua hän on pitänyt kauan silmällä. Nyt hän olisi saanut tilaisuuden tuhota minut, jollet sinä olisi hänen elkeitään estänyt. Sano minulle, nainen, miksi minua varoitit. Emmekö me kaikki ole sinun vanginvartijoitasi ja vihollisiasi?"

"Kukaan ei voisi olla Lu-donia kauheampi", vastasi Jane, "ja sinä näytät urhealta ja kunnialliselta soturilta. Minä en voinut toivoa, sillä toivo on sydämestäni kuollut; mutta kuitenkin on mahdollista, että niin monien soturien joukossa, vaikka kuuluvatkin toiseen rotuun kuin minä, on joku, joka soisi kunniallista kohtelua porttienne sisäpuolelle joutuneelle muukalaiselle -- naisellekin."

Ja-don katseli häntä pitkän tovin. "Ko-tan aikoo tehdä sinut kuningattarekseen", sanoi hän. "Niin hän itse minulle kertoi, ja tottahan se on kunniallista kohtelua miehen puolelta, joka voisi tehdä sinusta orjattarenkin."

"Miksi hän sitten tahtoisi tehdä minusta kuningattaren?" kysyi Jane.

Ja-don astui lähemmäksi, ikäänkuin peläten, että joku muu kuulisi hänen puheensa. "Hän uskoo, vaikkei ole sitä minulle suoraan sanonutkaan, että sinä olet jumalien sukua. Ja miksikä ei? Jad-ben-Otho on hännätön, eikä siis ole ihmeellistä, että Ko-tan arvelee vain jumalain olevan sellaisia. Hänen kuningattarensa on kuollut, jättäen hänelle vain ainoan tyttären. Ko-tan kaipaa poikaa, ja mikä olisi toivottavampaa kuin että hän perustaisi Pal-ul-doniin jumalista polveutuvan hallitsijasuvun?"

"Mutta minä olen jo naimisissa", huudahti Jane, "minä en voi mennä toiselle. En halua häntä enkä hänen valtaistuintaan."

"Ko-tan on kuningas", vastasi Ja-don lyhyeen, ikäänkuin se olisi selvittänyt kaikki.

"Etkö siis tahdo minua pelastaa?" kysyi Jane.

"Jos olisit Ja-lurissa", vastasi toinen, "kykenisin suojelemaan sinua kuningastakin vastaan."

"Mikä ja missä on Ja-lur?" kysäisi Jane, tarttuen oljenkorteenkin.

"Se on kaupunki, jossa minä vallitsen", kuului vastaus. "Olen päällikkönä siellä ja sen takana sijaitsevassa laaksossa."

"Missä se on?" tiedusteli vanki. "Onko se täältä kaukana?"

"Ei", vastasi soturi hymyillen, "kaukana se ei ole, mutta älä sitä ajattele -- sinä et voisi sinne mitenkään päästä. Olisi liian monta ajamassa sinua takaa ja ottamassa sinut kiinni. Mutta jos tahdot tietää, se on sen joen läntisen ylähaaran varrella, joka laskee A-lurin muureja huuhtelevaan Jad-ben-luliin, -- lähellä jokihaarojen yhtymäkohtaa, kolmelta puolelta veden ympäröimä. Pal-ul-donin valloittamaton kaupunki -- ainoa, johon vihollisen jalka ei ole koskaan astunut siitä asti kun se sinne rakennettiin Jad-ben-Othon ollessa vielä poika."

"Ja olisinko minä siellä turvassa?" kysyi Jane.

"Kenties", vastasi toinen.

Oi kuinka vähäisestä kipinästä yrittääkään hiipunut toivo elpyä uuteen hehkuun! Jane huokasi ja pudisti päätänsä, käsittäen toivomisen turhaksi, mutta viettelevänä kuitenkin kohosi hänen sielunsa silmien eteen Ja-lur!

"Sinä olet järkevä", kiitti Ja-don, ymmärtäen hänen huomautuksensa. "Tule nyt, niin menemme prinsessan asuntoon Kielletyn puutarhan alueelle. Sinne jäät O-lo-an, kuninkaan tyttären pariin. Siellä tulet paremmin toimeen kuin tässä vankilassasi."

"Entä Ko-tan?" kysyi Jane, ja väristys puistatti hänen hentoa ruumistaan.

"On erinäisiä juhlamenoja", selitti Ja-don, "joihin kulunee useita päiviä ennenkuin sinusta tulee kuningatar, ja yksi niistä saattaa olla vaikeasti järjestettävissä." Hän naurahti.

"Kuinka niin?"

"Ainoastaan ylimmäinen pappi voi toimittaa kuningasparin vihkimisen", huomautti soturi.

-- Viivytystä, -- tuumi nainen, -- siunattua viivytystä! -- Sitkeähenkinen tosiaan on toivo kylmäksi sydeksikin palaneena -- oikea feenikslintu.

VIIDESTOISTA LUKU

Valtataistelu alkaa

Heidän jutellessaan Ja-don opasti Janea alas kiviportaita Gryf-temppelin alla risteileviin kammioihin ja käytäviin; ristiin rastiin nämä puhkoivat kalliomäkiä, joista temppeli ja palatsi olivat hakatut esille. Pian olivat he siirtymässä toisen alueelta toisen piiriin ovikäytävästä, jonka tällä puolella seisoi vartioina kaksi pappia ja tuolla puolen kaksi sotilasta. Edelliset aikoivat pysähdyttää Ja-donin, kun näkivät, kuka hänen seurassaan oli, sillä temppelissä tunnettiin kuninkaan ja ylipapin kiista kauniin muukalaisen omistamisesta.

"Ainoastaan Lu-donin määräyksestä pääsee hän täältä", sanoi toinen heistä, asettuen suoraan Jane Claytonin eteen ja sulkien häneltä tien. Kamalan naamion onttojen tähystysreikien läpi erotti nainen papin uskonkiihkoisesta innosta kiiluvat silmät. Ja-don laski käsivartensa muukalaisen hartioille ja kouraisi toisella kädellä puukkoansa.

"Hän lähtee kuninkaan käskystä", sanoi soturi, "ja sillä valtuudella, että päällikkö Ja-don on hänen oppaansa. Väistykää!"

Palatsinsotilaat tunkeutuivat esille. "Me olemme täällä, Ja-lurin gund", sanoi toinen kääntyen Ja-donin puoleen, "tottelemassa käskyjäsi."

Toinen pappi tuli nyt väliin. "Salli heidän mennä", kehoitti hän toveriaan. "Emme ole saaneet Lu-donilta suoranaista kieltomääräystä, ja temppelin ja palatsin laki myöntää päälliköille ja papeille vapaan liikkumisvallan."