Part 11

Taistelun tyrsky aaltoili edestakaisin metsässä, kunnes eloon jääneet olivat näännyksissä. Kaikki muut paitsi muukalainen, joka ei näkynyt tuntevan väsymystä. Hän taisteli vielä edelleen, kun jokainen uusi vastustaja olisi kernaasti luopunut leikistä; ja kun ei enää ollut vastustajattomia kor-ul-luleja, hyökkäsi hän niiden kimppuun, jotka läähättäen seisoivat uupuneina kor-ul-jalaisia vastassa. -- Ja aina kantoi hän selässään tuota omituista esinettä, jota Om-at oli luullut jonkinlaiseksi kummalliseksi aseeksi, mutta jonka tarkoitusta hän ei nyt kyennyt käsittämään, koska Jor-don ei sitä milloinkaan käyttänyt, vaan se enimmäkseen näkyi olevan tiellä ja tarpeettomana haittana, pompahtelevana mätkien omistajaansa tämän kissamaisesti hypiskellessä sinne tänne voitokkaiden kaksinkamppailujensa vaiheissa. Jousen ja nuolet hän oli heittänyt pois taistelun alussa, mutta enfieldistään hän ei luopunut, sillä minne hän meni, sinne tahtoi hän senkin viedä, kunnes se oli tehtävänsä täyttänyt.

Kaiketikin häpeillään muukalaisen esimerkistä kävivät kor-ul-jat vihollisen kimppuun; mutta jälkimmäiset, jotka luultavasti olivat muukalaisen -- väsymättömän ja näköjään heidän iskuistaan haavoittumattoman paholaisen -- reuhtomisesta alkaneet joutua kauhun valtaan, menettivät rohkeutensa ja yrittivät paeta. Ja silloin Om-atin soturit saartoivat päällikkönsä käskystä puolikymmentä nääntyneintä ja ottivat heidät vangiksi.

Luolaansa palattuaan tuotti Om-at kor-ul-lulilaiset vangit yksitellen eteensä ja kyseli jokaiselta Tarzanin kohtaloa. Poikkeuksetta he kertoivat saman tarinan -- että olivat pidättäneet Tarzanin viisi päivää sitten, mutta että hän oli surmannut vartijakseen jätetyn sotilaan ja sitten kantanut onnettoman uhrinsa pään Kor-ul-lulin vastakkaiselle puolelle, ripustaen sen siellä hiuksista puunoksaan. Mutta mihin hän sen jälkeen oli joutunut, sitä he eivät tienneet; ei ainoakaan, kunnes viimeinen vanki oli tutkittavana -- se aseeton mies, jonka he olivat ensimmäiseksi pidättäneet hänen matkallaan Jad-ben-Othon laaksosta kansansa luolia kohti.

Oivaltaessaan heidän kyselynsä tarkoituksen tämä ryhtyi hieromaan kauppaa omasta ja toveriensa hengestä ja vapaudesta. "Minä voin kertoa teille paljonkin siitä kauheasta miehestä, kor-ul-jat", sanoi hän. "Minä näin hänet eilen ja tiedän missä hän on, ja jos lupaatte päästää minut ja toverini turvallisesti palaamaan esi-isiemme luoliin, niin ilmoitan teille totuudenmukaisesti mitä tiedän."

"Sinä ilmoitat meille kumminkin", vastasi Om-at, "tai muutoin me tapamme sinut."

"Te tapatte minut joka tapauksessa", vastasi vanki, "ellette anna minulle tätä lupausta. Jos minut siis tapetaan, niin vien tietoni muassani."

"Hän on oikeassa, Om-at", huomautti Ta-den; "lupaa hänelle, että he saavat vapautensa."

"Hyvä on", myöntyi Om-at. "Puhu kor-ul-lul, ja kun olet kertonut minulle kaikki, niin sinä ja toverisi saatte häiritsemättä palata heimonne luo."

"Näin on asia", aloitti vanki. "Kolme päivää sitten minä ja joukko meikäläisiä metsästelimme lähellä Kor-ul-lulin suuta, vähän matkan päässä paikalta, missä minut tänä aamuna vangitsitte, ja silloin meidät yllätti iso lauma ho-doneja, jotka ottivat meidät vangeiksi ja veivät A-luriin. Siellä muutamat valittiin orjiksi, ja loput heitettiin temppelin alla sijaitsevaan kammioon, jossa ho-donit säilyttivät Jad-ben-Otholle A-lurin temppelin alttareilla uhrattavia olentoja.

"-- Silloin näytti kohtaloni todella määrätyltä, ja minusta olivat onnellisia ne, jotka ho-donit olivat valinneet orjikseen, koska he toki saattoivat toivoa pääsevänsä pakenemaan. Minun kanssani kammioon suljetuille ei mitään toivonvälähdystä näkynyt.

"-- Mutta eilen tapahtui jotakin merkillistä. Temppeliin saapui kaikkien pappien, kuninkaan ja monien hänen soturiensa seuraamana muuan, jota kaikki pitivät suuressa arvossa; ja kun hän tuli meidän poloisten kolkkoa kohtaloamme odottelevien kammioon johtavan oviristikon eteen, näin hämmästyksekseni, että hän ei ollut kukaan muu kuin se kauhea mies, joka oli vastikään ollut vankina Kor-ul-lulin kylässä -- hän, jota te nimitätte Tarzan-jad-guruksi, mutta jota he puhuttelivat Dor-ul-Othoksi. Hän katseli meitä ja kyseli ylimmäiseltä papilta, ja kun hänelle kerrottiin, mitä varten meitä pidettiin sinne teljettyinä, suuttui hän ja tiuskasi, ettei Jad-ben-Otho tahtonut kansaansa täten uhrattavan. Sitten hän käski ylimmäisen papin vapauttaa meidät, ja niin tehtiinkin.

"-- Ho-donilaisten vankien sallittiin palata koteihinsa, meidät saatettiin A-lurin kaupungin ulkopuolelle ja meitä kehoitettiin vilistämään Kor-ul-luliin. Mutta A-lurin ja Kor-ul-lulin välillä väijyy monta vaaraa, ja meitä oli ainoastaan kolme, kaikki aseettomia. Niinpä ei kukaan meistä ehtinyt kansamme kylään, ja ainoastaan yksi joukostamme on elossa. Olen puhunut."

"Siinäkö kaikki, mitä tiedät Tarzan-jad-gurusta?" kysyi Om-at.

"Siinä kaikki, mitä tiedän", vastasi vanki, "paitsi että se, jota he nimittivät Lu-doniksi, A-lurin ylipappi, oli kovin kiukuissaan, ja toinen papeista, jotka opastivat meidät kaupungista, virkkoi toiselle, että muukalainen ei laisinkaan ollut Dor-ul-Otho. Lu-don oli muka sanonut niin ja myöskin luvannut paljastaa hänet, jotta hänen röyhkeytensä rangaistaisiin kuolemalla. Sen verran he haastoivat minun kuulteni. -- Ja nyt, Kor-ul-jan päällikkö, sallinet meidän lähteä?"

Om-at nyökkäsi. "Menkää!" sanoi hän. "Ja lähetä sinä, Ab-on, sotilaita heidän suojakseen, kunnes ovat turvallisesti päässeet Kor-ul-luliin."

"Jor-don", virkkoi hän viitaten muukalaiselle, "tule kanssani", ja noustuaan hän astui edellä ylös kallionreunaa kohti. Harjulla hän sitten osoitti alas laaksoon, ilta-auringon valossa kimmeltävään A-lurin kaupunkiin päin.

"Tuolla on Tarzan-jad-guru", sanoi hän, ja Jor-don ymmärsi.

KOLMASTOISTA LUKU

Temppelipapin hahmossa

Kun Tarzan pudottausi maahan temppelinmuurin toiselle puolelle, ei hänellä ollut aikomusta paeta A-lurin kaupungista ennenkuin pääsisi varmuuteen, oliko hänen puolisonsa siellä vangittuna. Mutta miten hän tässä vieraassa kaupungissa, jossa joka miehen käden täytyi nyt kohota häntä vastaan, voisi elää ja jatkaa etsintäänsä, se ei suinkaan ollut hänelle selvillä.

Oli ainoastaan yksi paikka, josta hän voisi löytää edes tilapäistä turvaa, ja se oli kuninkaan Kielletty puutarha. Siellä oli tiheää pensastoa, jossa mies saattoi lymyillä, sekä vettä ja hedelmiä. Taitava viidakkoeläin saattoi, kunhan sinne vain kenenkään näkemättä pääsisi, piileskellä siellä melkoisen ajan; mutta kuinka hänen onnistuisi ilmitulematta suorittaa matka temppelialueen ja puutarhan välillä, siinä oli varsin vakava pulma.

-- Mahtava on Tarzan kotiviidakossaan, -- jupisi hän itsekseen, -- mutta kaupungeissa hän ei ole niiden omia asukkaita paljonkaan pätevämpi.

Luottaen terävään havaintokykyynsä ja paikallisaistiinsa otaksui hän varmasti voivansa saapua palatsin alueelle maanalaisten käytävien ja temppelikammioiden kautta, joiden läpi hänet oli edellisenä päivänä saatettu ja joista ei pieninkään yksityiskohta ollut välttänyt hänen tarkkoja silmiään. Se oli hänen mielestään viisaampaa kuin liikkua ylhäällä avoimella maalla, missä hätyyttäjät tietysti olisivat heti karanneet temppelistä hänen kintereilleen ja nopeasti hänet keksineet.

Niinpä hän noin kahdentoista askeleen päästä temppelin muurista hävisi jokaisen näkyvistä, joka ehkä sattuisi kurkkimaan ylhäältä, alas sellaiseen kiviseen porraskäytävään, joka johti maanalaisiin kammioihin. Tie, jota pitkin häntä oli edellisenä päivänä ohjattu, oli kiemurrellut monilukuisten käytävien ja komeroiden käänteissä ja mutkissa, mutta Tarzan sellaisissa asioissa varmana löysi tolan täsmälleen ja epäröimättä.

Hänen ei juuri tarvinnut pelätä välitöntä kiinnijoutumista täällä, koska hän arveli kaikkien temppelin pappien kerääntyneen ylhäälle pihaan hänen tuomionsa, nöyryytyksensä ja kuolemansa todistajiksi; mutta kuitenkin hän kääntyessään käytävän mutkassa osui erästä alipappia vastaan. Tämän eriskummainen päähine salasi järkkymyksen, jota Tarzanin näkeminen hänessä kaiketi herätti.

Tarzanilla oli se etu Jad-ben-Othon naamioidun palvelijan rinnalla, että hän papin nähdessään heti tiesi tämän aikeet, eikä hänen siis tarvinnut vitkastella toiminnassaan. Niin tapahtuikin, että ennenkuin pappi oli ennättänyt päättää, mitä tässä sattumuksessa oli sopivin tehdä, upposi pitkä, terävä veitsi hänen rintaansa.

Ruumiin horjahtaessa permantoa kohti tarttui Tarzan siihen, temmaten päähineen sen hartioilta; heti hänen ilmestyessään oli apinamiehen alati valppaissa aivoissa herännyt rohkea tuuma vihollisten pettämiseksi.

Suojeltuaan sen vaurioista, jonka se epäilemättäkin olisi kärsinyt, jos olisi omistajansa mukana romahtanut maahan, laski Tarzan päähineen huolellisesti permannolle, sitten kun oli hellittänyt ruumiista. Senjälkeen hän kumartui katkaisemaan ho-donin hännän läheltä tyveä. Vähän matkan päässä hänen oikeallaan oli pieni kammio, josta pappi oli kaiketi juuri tullut, ja sinne Tarzan raahasi ruumiin, päähineen ja hännän.

Nopeasti leikaten kapean kaistaleen papin lannetaljasta Tarzan sitoi sen lujasti tuon irroitetun jäsenen yläpäähän ja pistäen hännän taakseen oman lannetaljansa alle kytki sen paikoilleen niin hyvin kuin kykeni, sovitti päähineen hartioilleen ja astui huoneesta täydellisesti Jad-ben-Othon temppelipapin näköisenä, jollei varsin läheltä tarkastanut hänen peukaloitaan ja isojavarpaitaan.

Hän oli huomannut, että ho-donit ja waz-donit jokseenkin usein pitävät hännänpäätä kädessään, ja sen tempun teki hänkin, jotta sen hervoton laahautuminen takana ei herättäisi epäluuloa.

Astellen käytäviä pitkin ja erinäisten suojamain lävitse hän pääsi vihdoin päivänvaloon palatsin alueella temppelin toisella puolen. Hätyyttäjät eivät olleet vielä ehtineet sinne asti, vaikka takaapäin jo kuului hälyä. Hän kohtasi nyt sekä sotureita että orjia, mutta ne vilkaisivat häneen vain ohimennen, pappeja kun varsin yleisesti liikuskeli palatsin lähettyvillä.

Näin hän rauhassa sivuutti vartijat; lopulta päätyen Kielletyn puutarhan sisäveräjälle. Siinä hän seisahtui tarkkaamaan nopeasti sitä osaa kauniista tarhasta, joka oli hänen silmäinsä edessä. Hän tunsi helpotusta, kun ei nähnyt siellä ketään, ja onnitellen itseään siitä, että oli niin vähällä vaivalla pettänyt A-lurin korkeat vallat, asteli hän ripeästi aitauksen vastakkaiseen päähän. Täältä hän löysi kukkivan pensaikon, johon kymmenenkin miestä olisi voinut turvallisesti piiloutua.

Ryömien aivan sen sisään hän riisui epämukavan päälaitteensa ja istahti odottelemaan, mitä kohtalolla saattoi olla hänelle varattuna, sillä välin kun hän teki suunnitelmia tulevaisuutta varten. Puutarhan ulkopuolelta hän kuuli miesten ääniä, jotka huutelivat toisilleen läheltä ja kaukaa; uutterasti häntä siis etsittiin.

Istuessaan pensaston verhoavain lehväin suojassa ja miettiväisenä katsellessaan kamalaa papinnaamiota, joka hänellä oli käsissään, havaitsi hän, että puutarhassa oli muitakin. Hän vaistosi toisen läsnäolon, ja pian erottivat hänen harjaantuneet korvansa lähenevien paljaiden jalkojen sipsutusta nurmikolla. Ensiksi hän epäili jonkun hiipailevan Kielletyssä puutarhassa häntä etsimässä, mutta hiukan myöhemmin olento tuli hänen ahtaaseen, runkojen, lehtien ja kukkien rajoittamaan näköpiiriinsä. Hän totesi, että se oli prinsessa O-lo-a yksinään kävelemässä pää painuksissa, ikäänkuin mietteissään -- surullisissa mietteissä, sillä hänen silmäluomissaan näkyi merkkejä kyynelistä. Pian senjälkeen varoittivat hänen korvansa muitakin tulleen puutarhaan. Miespuolisia ne olivat, ja askeleista päättäen he eivät kulkeneet hitaasti eivätkä mietteissään. He tulivat suoraan prinsessaa kohti, ja sitten Tarzan näki kaksi pappia.

"O-lo-a, Pal-ul-donin prinsessa", sanoi toinen tulijoista, "muukalainen, joka väitti itseään Jad-ben-Othon pojaksi pakeni vastikään ylimmäisen papin kiukkua, sitten kun Lu-don oli paljastanut hänet ja kaikki hänen jumalattomat herjauksensa. Temppeli, palatsi ja kaupunki etsitään läpikotaisin, ja meidät on lähetetty tutkimaan Kiellettyä puutarhaa, koska kuningas Ko-tan sanoi vielä tänä aamuna tavanneensa hänet täällä, vaikkei voinutkaan käsittää, kuinka hän oli päässyt vartijain ohitse."

"Hän ei ole täällä", vastasi O-lo-a. "Minä olen oleskellut puutarhassa jonkun aikaa enkä ole nähnyt tai kuullut ketään muuta kuin itseni. Mutta etsikää, jos haluttaa."

"Ei", sanoi pappi, joka jo oli puhunut, "se ei ole tarpeellista, koska hän ei olisi voinut tulla tänne sinun tietämättäsi tai vartijain ummistamatta silmiänsä; ja silloinkin olisi edellämme kävelleen papin täytynyt hänet nähdä."

"Minkä papin?" kysyi O-lo-a.

"Joku pappi meni vartijain ohitse juuri ennen meitä", selitti mies.

"Minä en häntä nähnyt", sanoi O-lo-a.

"Epäilemättä hän meni ulos toisesta veräjästä", huomautti toinen pappi.

"Epäilemättä", myönsi O-lo-a, "mutta onpa kummallista, etten häntä nähnyt." Papit kumarsivat ja kääntyivät lähteäkseen.

-- Tyhmiä kuin Buto, sarvikuono, -- tuumi Tarzan, joka piti Butoa toisinaan perin typeränä elukkana. -- Helppoa pitäisi olla tuommoisten eksyttäminen!

Papit olivat tuskin lähteneet, kun Tarzan kuuli puutarhan yli juoksevain jalkain ripeästi lähenevän prinsessaa, nopean, melkein läähättävän hengityksen säestäminä, joko asianomainen sitten oli näännyksissä tai kiihtymyksen vallassa.

"Pan-at-li", huudahti O-lo-a, "mitä on tapahtunut? Näytät säikähtyneeltä kuin sarvas, jonka mukaan olet nimesikin saanut!"

"Voi, Pal-ul-donin prinsessa", huohotti Pan-at-li, "ne tahtoivat tappaa hänet temppelissä! Ne tahtoivat tappaa ihmeellisen muukalaisen, joka väitti olevansa Dor-ul-Otho!"

"Mutta hän pääsi karkuun", sanoi O-lo-a. "Sinähän olit siellä. Kerro!"

"Ylimmäinen pappi tahtoi hänet vangituttaa ja surmauttaa, mutta kun he hyökkäsivät hänen päälleen, paiskasi hän yhden papeista vasten Lu-donin kasvoja yhtä keveästi kuin sinä saattaisit sinkauttaa rintalevysi minua kohti; ja sitten hän hyppäsi alttarille ja siitä temppelinmuurin reunalle ja hävisi alas toiselle puolen. Nyt he etsivät häntä, mutta, oi prinsessa, minä rukoilen, etteivät he häntä löytäisi."

"Ja miksi sinä sitä rukoilet?" kysyi O-lo-a. "Eikö moinen hirveä herjaaja ole ansainnut kuolemaa?"

"Ah, sinä et tunne häntä!" vastasi Pan-at-li.

"Entä tunnetko sinä?" tokasi O-lo-a. "Tänä aamuna sinä kavalsit itsesi ja yritit sitten pettää minua. O-lo-an orjattaret eivät tee sellaista rankaisematta. Onko hän siis sama Tarzan-jad-guru, josta minulle kerroit? Puhu, nainen, ja puhu pelkkää totta!"

Pan-at-li suoristausi ylväästi, pikku leuka korkealla, sillä eikö hänkin ollut oman kansansa keskuudessa jo prinsessan arvoinen? "Pan-at-li kor-ul-jalainen ei valehtele puolustuksekseen", sanoi hän.

"Kerro minulle, siis, mitä tiedät tästä Tarzan-jad-gurusta", tiukkasi O-lo-a.

"Minä tiedän, että hän on ihmeellinen mies ja hyvin rohkea", sanoi Pan-at-li, "ja että hän pelasti minut tor-o-donrn ja gryfin kynsistä, kuten sinulle kerroin, ja että hän on todella sama, joka tänä aamuna tuli puutarhaan, enkä vieläkään ole varma, ettei hän olisi Jad-ben-Othon poika, sillä hänen urheutensa ja voimansa ovat suuremmat kuin kuolevaisen ihmisen, samoin kuin hän olisi voinut tehdä minulle pahaa, suojeli hän minua, ja kun hän olisi voinut pelastautua, ajatteli hän vain minua. Ja kaiken tämän hän teki ystävyydestä Om-atia kohtaan, joka on Kor-ul-jan gund ja jonka kumppaniksi minä olisin mennyt, jos ho-donit eivät olisi minua vanginneet."

"Hän oli tosiaan ihmeellinen mies katsella", virkkoi O-lo-a uneksivasti, "eikä hän ollut erilainen muista miehistä vain kättensä ja jalkainsa muodolta tai hännättömyytensä vuoksi, vaan hänessä oli jotakin, mikä teki hänet erilaiseksi vielä tärkeimmissäkin seikoissa."

"Ja", täydensi Pan-at-li, villi pieni sydämensä uskollisena miehelle, joka oli häntä puolustanut, ja toivoen hankkivansa hänelle prinsessan kunnioituksen, vaikkei siitä ehkä olisikaan Tarzanille hyötyä; "ja", sanoi hän, "eikö hän tiennyt kaikkea Ta-denista ja hänen olinpaikastaankin? Sano minulle, oi prinsessa, voisiko kuolevainen sellaisia asioita tietää?"

"Ehkä hän oli nähnyt Ta-denin", huomautti O-lo-a.

"Mutta kuinka hän saattoi tietää, että sinä rakastat Ta-denia?" väisti Pan-at-li. "Minä sanon sinulle, prinsessani, että jos hän ei ole jumala, on hän ainakin enemmän kuin yksikään ho-don tai waz-don. Hän seurasi minua Kor-ul-jasta Es-satin luolasta Kor-ul-lulin halki ja kahden leveän harjanteen poikki juuri samaan Kor-ul-gryfin luolaan, johon olin lymynnyt, vaikka oli monta tuntia kulunut siitä kun sitä tietä taivalsin eivätkä paljaat jalkani olleet jättäneet mitään jälkiä maahan. Kuka kuolevainen olisi sellaiseen kyennyt? Ja kenen oudon miehen koko Pal-ul-donissa voisi neitsyt saada ystäväkseen ja suojelijakseen paitsi hänet?"

"Ehkä Lu-don on erehtynyt -- ehkä hän on sittenkin jumala", sanoi O-lo-a, johon hänen orjattarensa innokas puolustelu oli tehonnut.

"Olkoonpa hän jumala tai inehmo, on hän liian ihmeellinen kuollakseen!" huudahti Pan-at-li. "Kunpa voisin hänet pelastaa! Jos hän jäisi eloon, saattaisi hän keksiä keinon hankkiakseen sinullekin Ta-denisi, prinsessa."

"Ah, kunpa hän sen voisi!" huoahti O-lo-a. "Mutta voi! se on myöhäistä! Sillä huomenna minut annetaan Bu-lotille."

"Hänellekö, joka eilen saapui asuntoosi isäsi kanssa?" kysyi Pan-at-li.

"Niin, sille, jolla on kamalat pyöreät kasvot ja iso vatsa", huudahti prinsessa inhoten. "Hän on niin laiska, ettei viitsi metsästää eikä taistella. Siitä möhömahasta ei ole muuhun kuin syömään ja juomaan, eikä hän ajattele mitään muuta kuin orjattariaan. Mutta kah, Pan-at-li, poimihan minulle noita kauniita kukkasia! Tahtoisin saada niitä siroteltavaksi vuoteeni ympärille, jotta voisin aamulla viedä mukanani muiston siitä sulotuoksusta, jota enimmin rakastan ja jota en tietystikään tapaa Bu-lotin isän Mo-sarin kylässä. Minä autan sinua, Pan-at-li, ja me keräämme niitä kahmaloittain, sillä niiden poimiminen on minulle rakkainta hommaa, -- ne olivat Ta-denin mielikukkia."

Naiset lähestyivät kukkivaa pensaikkoa, jossa Tarzan piili; mutta kukkia kun oli ylen runsaasti joka pensaassa, arveli apinamies, ettei heidän tarvitsisi astua tiheikön sisään, jolloin hänet, huomattaisiin. Huudahdellen mielihyvästä, löytäessään erikoisen isoja ja täydellisiä kukkia, siirtyivät nuoret naiset pensaalta pensaalle Tarzanin lymypaikan ympärillä.

"Oi, katsohan, Pan-at-li!", sanoi O-lo-a äkkiä, "tuolla on niiden kaikkien kuningatar! En ole koskaan nähnyt niin ihmeellisen ihanaa kukkaa... Ei, minä nyppäisen sen itse! Se on niin suuri ja ihmeellinen, että kenenkään muun käsi ei saa siihen koskea." Ja prinsessa pujottausi pensaiden läpi sinne päin, missä iso kukka loisteli oksallaan apinamiehen pään yläpuolella.

Niin äkkiä ja odottamatta oli neitonen lähestynyt, että Tarzan ei ehtinyt livahtaa toisaanne, vaan jäi äänettömänä istumaan, toivoen että kohtalo olisi hänelle suopea ja johdattaisi Ko-tanin tyttären pois ennenkuin tämä tulisi siirtäneeksi silmänsä korkealla kasvavasta kukasta häneen. Mutta katkaistessaan pitkän varren veitsellään vilkaisi tyttö suoraan Tarzan-jad-gurun hymyileviin kasvoihin.

Tukahtuneesti kirahtaen tyttö peräytyi, ja apinamies nousi katsoen häneen.

"Älä pelkää, prinsessa", rauhoitti hän; "Ta-denin ystävä sinua tervehtii", ja nosti tytön sormet huulilleen. Silloin lähestyi Pan-at-li haltioituneena. "Oi, Jad-ben-Otho, se on hän!"

"Ja nyt kun olette minut löytäneet", kysyi Tarzan, "luovutatteko minut ylipappi Lu-donille?"

Pan-at-li heittäysi O-lo-an jalkoihin. "Prinsessa, prinsessa", rukoili hän, "älä anna häntä ilmi hänen vihollisilleen!"

"Mutta jos isäni, Ko-tan", kuiskasi O-lo-a pelokkaasti, "saisi kuulla petollisuudestani, raivostuisi hän rajattomasti. Vaikka olenkin prinsessa, saattaisi Lu-don vaatia, että minut uhrattaisiin Jad-ben-Othon vihan lepyttämiseksi, ja niin he yhdessä tuomitsisivat minut tuhoon."

"Mutta he eivät saa koskaan tietää", huudahti Pan-at-li, "että olet hänet nähnyt, jollet itse sitä heille kerro, sillä Jad-ben-Otho on todistajani, että minä en sinua koskaan petä."

"Oi sano minulle, muukalainen", pyysi O-lo-a, "oletko todella jumala?"

"Dor-ul-Otho, ei enemmän", vastasi Tarzan rehellisesti.

"Mutta miksi yritit paeta kuolevaisten käsistä, jos olet jumala?" kysyi prinsessa.

"Kun jumalat heittäytyvät kuolevaisten pariin", vastasi Tarzan, "eivät he ole näitä haavoittumattomampia. Jos Jad-ben-Otho ilmestyisi ruumiillistuneena eteesi, voitaisiin hänet surmata."

"Oletko nähnyt Ta-denin ja puhutellut häntä?" kysyi prinsessa ilmeisen hajanaisesti.

"Kyllä olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan", vastasi apinamies. "Kuun ajan olin alati hänen seurassaan."

"Ja..." jatkoi neitonen epäröiden, "ra..." -- hän loi silmänsä maahan, ja hänen poskensa karahtivat punaisiksi -- "rakastaako hän minua yhä?"

Nyt tiesi Tarzan voittaneensa tytön puolelleen. "Rakastaa", sanoi hän "Ta-den puhuu ainoastaan O-lo-asta, odottaen ja toivoen päivää, jona voi vaatia hänet omakseen."

"Mutta huomenna minut annetaan Bu-lotille", selitti tyttö murheellisesti.

"Pysyköön se päivä aina huomisena", vastasi Tarzan, "sillä huominen päivä ei koskaan saavu."

"Ah, mutta tämä onnettomuus saapuu, ja kaikki elämäni huomispäivät täytyy minun riutua kurjuudessa ja ikävöidä Ta-denia, jota en koskaan saa omakseni."

"Jollei olisi Lu-donia, olisin kai voinut auttaa sinua", virkkoi apinamies. "Ja kenties voin auttaa sinua vieläkin?"

"Ah, kunpa vain voisit, Dor-ul-Otho!" huudahti O-lo-a. "Ja minä tiedän, että sinä tekisit sen, sillä Pan-at-li on kertonut minulle, kuinka rohkea sinä olet ja kuinka ystävällinenkin."

"Ainoastaan Jad-ben-Otho tietää, mitä tulevaisuudella on helmassaan", sanoi Tarzan. "Ja menkää nyt molemmin tiehenne, jottei kukaan näkisi teitä ja kävisi epäluuloiseksi."

"Me menemme", vastasi O-lo-a, "mutta Pan-at-li palatkoon tuomaan ruokaa. Minä toivon, että pääset heidän käsistään ja että Jad-ben-Otho oli mielissään siitä, mitä olen tehnyt." Hän kääntyi ja käveli pois Pan-at-lin seuratessa, ja apinamies piiloutui jälleen.

Hämärissä toi Pan-at-li ruokavaroja, ja päästyään hänen kanssaan kahdenkesken teki Tarzan kysymyksen, jota hän oli kiihkeästi halunnut tiedustaa siitä asti kun aikaisemmin päivällä oli haastellut Ö-lo-an kanssa.

"Kerro minulle", sanoi hän, "mitä tiedät O-lo-an mainitsemista huhuista, jotka koskevat muka A-luriin kätkettyä salaperäistä muukalaista. Oletko sinäkin sellaista kuullut sillä lyhyellä ajalla, jonka olet täällä ollut?"

"Kyllä", vastasi Pan-at-li, "minä olen kuullut toisten orjatarten puhelevan siitä keskenään. Kaikki siitä kuiskuttelevat, mutta kukaan ei uskalla siitä ääneen haastella. Sanotaan oudon naaraan olevan kätkettynä temppeliin ja Lu-donin haluavan häntä papittareksi ja Ko-tanin vaimokseen, mutta toistensa pelosta ei kumpikaan vielä kuulu tohtivan häntä ottaa."

"Tiedätkö, mihin hän on temppelissä kätketty?" kysyi Tarzan.

"En", sanoi Pan-at-li. "Mistä minä sen tietäisin? En edes tiedä, onko tämä muuta kuin pelkkää juttua, ja kerron sinulle vain mitä olen kuullut muiden puhuvan."

"Puhuivatko ne ainoastaan yhdestä?" kysyi Tarzan.

"Ei, mainitsivat myöskin toisesta, joka tuli tänne hänen kanssansa, mutta kukaan ei näy tietävän, mihin se toinen on joutunut."

Tarzan nyökkäsi. "Kiitos, Pan-at-li", sanoi hän. "Olet ehkä auttanut minua enemmän kuin kumpikaan meistä aavistaa."

"Toivon, että olen auttanut sinua", sanoi tyttö kääntyessään pois palatsia kohti.

"Sitä minäkin toivon", huudahti Tarzan pontevasti hänen jälkeensä.

NELJÄSTOISTA LUKU

Leijonamies lähettinä

Kun oli tullut yö, otti Tarzan holvikäytävässä temppelin alla surmaamansa papin naamion ja elottoman hännän. Hän arveli, ettei enää olisi yrittäminen päästä vartijain ohitse, varsinkaan näin myöhään illalla, koska se luultavasti herättäisi huomiota ja epäluuloa, ja niinpä hän heilautti itsensä puutarhamuurin yli kohoavaan puuhun ja pudottausi sen oksilta maahan toiselle puolelle.