Part 1

KAUHEA TARZAN

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä ("Tarzan the Terrible") suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Kariston nuorisonkirjoja 61

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

I. Oudoilla olosijoilla II. Kolme kuin yksi III. Taistelu kallionkupeella IV. Väijytys V. Ahdistettu neito VI. Gryfin satimessa VII. Ihmeellisellä kyydillä VIII. Valon kaupungissa IX. Hämmennyttävä vieras X. Kavallettu XI. Jumalan haastajat XII. Urhea muukalainen XIII. Temppelipapin hahmossa XIV. Leijonamies lähettinä XV. Valtataistelu alkaa XVI. Lu-donin juoni raukeaa XVII. Janen pako XVIII. Pappien oveluutta XIX. Aavistamaton kohtaus XX. Menetetty rauha XXI. Tarzan löytää Janen XXII. Ja-don kerää joukkonsa XXIII. Pan-satin kaksi kaappausta XIV. Tuomion hetki XV. Kotia kohti

ENSIMMÄINEN LUKU

Oudoilla olosijoilla

Hiljaisena kuin varjo, joiden keskellä se liikkui, hiipi suuri peto keskiyön viidakossa; kellanvihreät silmät tuijottivat pyöreinä, jäntevä häntä aaltoili takana, pää oli alhaalla ja korvat luimussa, jokainen lihas värähteli pyynnin jännityksestä. Viidakon kuu täplitti siellä täällä aukeamia, joita voimakas kissaeläin aina huolellisesti vältti. Vaikka se liikkui sankan vihannuuden läpi runsaassa risujen ja lehvien kerrostumassa, ei sen kulku synnyttänyt mitään ääntä, jota tylsät ihmiskorvat olisivat eroittaneet.

Näköjään vähemmän varovainen oli metsästetty olento, joka liikkui aivan yhtä hiljaisena kuin leijona sadan askeleen päässä tummanruskean lihansyöjän edellä, sillä se ei kiertänyt kuutamoisia ahoja, vaan meni suoraan niiden poikki, ja sen mutkittelevasta ladusta saattoikin päätellä, että se etsi näitä helpoimpia pääsyteitä. Ja sehän kävelikin pystyssä kahdella jalalla, päinvastoin kuin verenhimoinen vaanijansa -- se käveli kahdella jalalla ja oli karvaton, paitsi että päätä verhosi musta suortuvapeite; käsivarret olivat soreat ja voimakkaat, kädet jäntevät ja hoikat, sormet pitkät ja suippenevat, ja peukalot ulottuivat melkein etusormien ensimmäiseen niveleeseen. Sääretkin olivat siromuotoiset, mutta jalat olivat poikkeuksena kaikista ihmisroduista, paitsi mahdollisesti muutamista niiden alhaisimmista edustajista, kun nimittäin isotvarpaat ulkonivat suorassa kulmassa jalkateristä.

Hetkellisesti pysähtyen loistavan afrikkalaisen kuun täyteen hohteeseen tämä olento käänsi tarkkaavasti korvansa taakseen, ja hänen päänsä ollessa silloin koholla saattoi selvästi erottaa kasvonpiirteet kuutamossa. Ne olivat lujat, selväjuovaiset ja säännölliset -- niiden miehinen kauneus olisi herättänyt huomiota missä hyvänsä suuressa maailmankaupungissa. Mutta oliko tämä olento mies? Jonkun puissa oleksijan tarkkaajan olisi ollut vaikea sitä päättää, leijonan riistan jälleen jatkaessa kulkuaan hopeakirjauksen poikitse, jonka Kuutar oli levittänyt kolkon viidakon permannolle, sillä reisille kierretyn mustakarvaisen lannetaljan alta riippui pitkä karvaton, valkoinen häntä.

Olennolla oli toisessa kädessä tukeva nuija, ja hartiahankkiluksesta riippui vasemmalla kyljellä lyhyt tuppipuukko, kun taasen uumavyö kannatteli oikealla kupeella nahkareppua. Näitä hihnoja kiinnitti ruumiiseen ja samalla nähtävästi kannatti lannetaljaa leveä miehusta, joka kimalteli kuun valossa ikäänkuin kultarenkailla siroiteltuina, ja sen kiinnikkeenä oli vatsan keskikohdalla valtava koristesolki, jossa näytti välkkyvän jalokiviä.

Lähemmäksi ja lähemmäksi aiottua saalistaan ryömi Numa, leijona, ja että väijytty ei ollut tyyten tietämätön vaarastaan, siitä oli todistuksena korvien ja terävien mustien silmien yhä tiheämpi kääntyminen hänen ladullaan hiipailevaa kissaeläintä kohti. Hän ei suurestikaan lisännyt vauhtiaan, heiluvaa harppailua, missä avoimet paikat sallivat, mutta hän veti puukon väljemmälle tupessa ja piti nuijaansa kaiken aikaa valmiina käymään heti toimintaan.

Tunkeutuen vihdoin kapean kaistaleen poikki, jossa viidakon kasvullisuus rehoitti tavallista tiheämpänä, näki miesolio edessään melkoisen alan melkein puuttomana. Hetkisen hän epäröitsi, vilkaisi taakseen ja sitten ylös päällitseen huojuvien isojen puiden varjeleviin oksiin; mutta jokin suurempi aihe kuin pelko tai varovaisuus näytti määräävän hänen ratkaisunsa, sillä hän samosi eteenpäin pikku tasangolle, jättäen puiden suojan. Ruohoisella aukealla näkyi pitempien ja lyhyempien välimatkojen päässä lehteviä turvapaikkoja, ja hänen valitsemansa suunta johti toisesta toiseen osoittaen, että hän ei ollut kokonaan heittänyt varovaisuutta sikseen; mutta hänen lähtiessään toiselta puulta oli matka seuraavalle jokseenkin pitkä, ja juuri silloin asteli Numa viidakon kätköistä. Nähdessään saaliin ilmeisesti avuttomana edessään se nosti häntänsä jäykäksi pystyyni ja hyökkäsi.

Kaksi kuukautta -- kaksi pitkää nälän, janon, ponnistusten, pettymysten ja kaikkea pahempana kalvavan tuskan kuukautta -- oli kulunut siitä kun Apinain Tarzan sai kuolleen saksalaisen kapteenin päiväkirjasta tietää, että hänen vaimonsa oli vielä elossa. Lyhyt tutkimus, jossa häntä innokkaasti auttoi Brittiläisen Itä-Afrikan retkikunnan vakoiluosasto, sai selville, että lady Janea oli yritetty piilotella sisämaassa; ainoastaan saksalainen päämaja saattoi tietää, mitä sillä salaamisella tarkoitettiin.

Hänet oli lähetetty Kongon vapaavaltion rajan yli, vartionaan luutnantti Obergatzin johtama osasto saksalaisia alkuasukassotilaita.

Lähtien yksin etsimään häntä olikin Tarzan löytänyt kylän, jossa häntä oli pidetty vankina; mutta hän kuuli puolisonsa päässeen sieltä pakoon useita kuukausia aikaisemmin. Saksalainen upseeri oli osastonsa kanssa kiirehtinyt häntä tavoittelemaan, saaden kylästä oppaita. Siitä edelleen olivat Tarzanin puhuttelemien päällikköjen, oppaiden ja soturien kertomukset epämääräisiä ja ristiriitaisia. Jotkut oppaat väittivät, että heidät oli lähetetty takaisin, mutta toiset ilmoittivat karanneensa kotikylään sitten kun heidät oli pakotettu samoamaan salomaille kauas omasta maastansa. Sotilaiden suunnastakin kykeni Tarzan päättelemää vain arvailuja, liittäessään kokoon eri lähteistä urkkimiansa todisteiden katkelmia.

Hän oli lähtenyt kylästä tunkeutumaan lounasta kohti ja perin kovissa koettelemuksissa suoriutunut laajan vedettömän aron taakse, jota enimmäkseen peittivät tiheät okapensaat. Siten hän oli viimein päätynyt alueelle, jolla luultavasti ei ollut milloinkaan ennen valkoinen mies käynyt ja joka tunnettiin ainoastaan rajamaiden heimojen tarinoissa. Täällä oli pilviin kohoavia vuoria, vesirikkaita ylätasankoja, aavoja lakeuksia ja valtavia rämeitä, mutta lakeudet, ylätasangot ja vuoret olivat luoksepääsemättömiä, kunnes hän viikkokausia sitkeästi yriteltyään sai löydetyksi kohdan, mistä kävi pyrkiminen rämeiden yli -- kamalan taipaleen, jolla kuhisi myrkyllisiä käärmeitä ja isompia vaarallisia matelijoita. Useana kertana hän vilaukselta näki etäällä tai yön hämyssä ikäänkuin jättiläismäisiä mateliashirviöitä, mutta kun suomailla liikkui suurin joukoin virtahepoja, sarvikuonoja ja norsuja, ei hän koskaan ollut varma siitä, että ne hahmot eivät olleet näitä eläimiä.

Suoseudusta selvittyään ja seistessään viimein lujalla kamaralla hän tajusi, miksi tämä alue oli kenties epälukuisten ikäkausien ajat uhmannut ulomman maailman sankarillisten rotujen uljuutta ja kestävyyttä, jotka ainaisten vastoinkäymisten ja uskomattomien kärsimysten jälkeen olivat tunkeutuneet jotensakin jokaiselle muulle tienoolle, navalta navalle.

Riistan runsaudesta ja monilukuisuudesta päättäen näytti siltä kuin olisi jokainen tunnettu laji lintua ja eläintä ja matelijaa etsinyt täältä tyyssijaa, viimeiseksi turvakseen tunkeilevilta ihmispaljouksilta, jotka olivat vakaasti levittäytyneet yli maan pinnan riistämään pyyntialueita alemmilta muodoilta siitä asti kun ensimmäinen apina loi karvapeitteensä ja lakkasi kävelemästä rystysillään. Niissäkin lajeissa, joita Tarzan tunsi, ilmeni täällä joko poikkeavan kehityssuunnan tuloksia tai ammoisista ajoista säilynyttä muodon muuttumattomuutta.

Esiintyi myös monia risteytymisen muunnoksia, joista kelta- ja mustajuovainen leijona ei ollut Tarzanille vähimmän mielenkiintoinen. Se oli kooltaan pienempi kuin Tarzanin ennestään tuntema, mutta silti hyvinkin pelättävä peto, se kun oli saanut terävien sapelimaisten torahampaitten lisäksi paholaisen sisun. Tarzanista se todisti, että Afrikan tiheiköissä oli aikoinaan samoillut tiikereitä, mahdollisesti toisen maailmankauden sapelihampaisia jättiläisiä, ja näistä ja leijonista olivat nähtävästi saaneet syntynsä ne kamalat otukset, joita, hän nyt toisinaan tapasi.

Tämän uuden, vanhan maailman varsinaiset leijonat eivät paljoakaan eronneet niistä, joita, hän tunsi ennestään; koko ja ruumiin rakenne olivat jokseenkin samat, mutta ne eivät menettäneet penikkakauden pantteritäpliä, vaan säilyttivät ne kaiken ikänsä selvinä.

Kaksi ponnistelun kuukautta ei tuottanut vähäisintäkään vihiä siitä, että etsitty oli tullut tähän kauniiseen ja kuitenkin kaameaan maahan. Tarzanin tutkimukset ihmissyöjien kylässä ja lähialueiden heimojen kuulustelu oli kuitenkin saanut hänet vakuutetuksi, että jos lady Jane oli elossa, täytyi häntä tavoitella tältä suunnalta, koska kaikkien mahdollisuuksien tarkastelu oli jättänyt jäljelle vain tämän. Hänen oli mahdoton käsittää, miten pakolainen oli voinut päästä rämeseudun yli, mutta jokin sisäinen varmuus tuntui hänelle ilmaisevan, että hän oli selviytynyt tälle puolelle, joskaan hänen kohtalostaan ei voinut mitään aavistella. Ja tämä tuntematon, matkaamaton korpiseutu oli valtavan laaja; korkeat, synkät vuoret sulkivat hänen tietänsä, kallioylänteiltä vaahtoavat tulvajoet ehkäisivät hänen kulkuaan, ja alinomaa oli hänen kilpailtava älyllään ja lihaksillaan isojen petojen kanssa elantonsa hankkimisessa.

Tuon tuostakin Tarzan ja Numa väijyivät samaa otusta, ja saaliin korjasi milloin toinen, milloin toinen. Harvoin joutui apinamies kuitenkin näkemään nälkää, sillä riistaeläimiä ja -lintuja oli runsaasti, samoin kuin hedelmiä ja niitä lukemattomia kasvikunnan tuotteita, joilla viidakkokasvatuksen saanut ihminen kykenee elämään.

Useita päiviä etsittyään hän oli lopulta keksinyt vuoriston läpi johtavan solan, ja toiselle puolelle tultuaan hän oli huomannut olevansa jotakuinkin samanlaisessa maassa kuin mistä oli lähtenyt. Metsästys oli tuottoisaa, ja puiden peittämän tasangon reunaan avautuvan rotkotien suulla tapasi apinamies lammikon, jonka partaalla hänen uhrikseen sortui helposti Bara, metsäkauris.

Se tapahtui juuri hämärän tullen. Isojen nelijalkaisten metsästäjien ääniä kohosi tuolloin tällöin eri suunnilta, ja kun rotkotien puut eivät suoneet mitään mukavaa asemapaikkaa, heitti apinamies kauriin ruhon hartioilleen ja lähti alas tasangolle. Sen vastapäisellä puolella näkyi mahtavia puita -- suuri metsä, joka hänen harjaantuneelle siimalleen ilmaisi valtavaa aarniosaloa. Tätä kohti oli apinamies matkalla, kun hän tasangon puolivälissä keksi sellaisen yksinäisen puun, joka parhaiten soveltui hänelle yösijaksi; hän heilautti itsensä keveästi sen oksille ja sai pian oivallisen leposuojan.

Hän söi Baran lihaa ja kyllänsä saatuaan vei ruhon jäännöksen puun toiselle puolelle, tallettaen sen turvallisen korkealle maasta. Haarukkaansa palaten hän asettui mukavasti nukkumaan ja seuraavassa hetkessä kajahtelivat leijonain karjaisut ja pienempien kissaeläinten ulvahdukset kuuroille korville.

Viidakon tavalliset äänet pikemmin tyynnyttivät kuin häiritsivät apinamiestä; mutta tavallisuudesta poikkeava risahdus, olipa se kuinkakin aistimaton valveillaolevan sivistysihmisen korvaan, jäi harvoin tunkeutumatta Tarzanin tajuntaan hänen uinaillessaan sikeästikin, ja niinpä kuun ollessa korkealla sai äkillinen jalkojen tepastus ruohikossa puun lähistöllä hänet virkuksi ja toimintavalmiiksi. Tarzan ei herää niinkuin te ja minä, unen painostus yhä silmissä ja aivoissa, sillä jos aarniometsien olennot havahtuisivat siten, eivät he pääsisi valveille usein. Hänen silmiensä rävähtäessä kirkkaina auki vastaanottivat hänen aivojensa hermokeskukset heti yhtä selkeinä kaikkien aistien elähdykset.

Melkein hänen alapuolellaan, kiitämässä puuta kohti, oli ensi silmäyksellä päättäen melkein alaston valkoinen mies; mutta siinäkään ensimmäisessä havaitsemuksen vilahduksessa ei apinamiehen huomiota välttänyt taakse ulkoneva pitkä, valkoinen häntä. Pakenijan takana ja nyt niin likellä, että saaliilla ei ollut pelastuksen mahdollisuutta, tuli Numa täydessä hyökkäyksessä. Äänettömänä riista, äänettömänä tappaja, niinkuin kuolleen maailman haamut nuo kaksi vilistivät hisahtamattoman vinhasti tämän julman kilpajuoksun kolkkoon loppukohtaukseen.

Samalla kun hänen silmänsä avautuivat kohtaamaan alapuolelleen ilmestyneen näyn, seurasivat siinä lyhyessä aistimuksen hetkessä oivallus, järki ja päätös toisiansa niin joutuisasti, että apinamies oli melkein samanaikaisesti keski-ilmassa, sillä hän oli nähnyt omaa muotoansa muistuttavan valkoihoisen olennon Tarzanin perinnäisvihollisen ahdistamana. Niin likellä oli leijona hätyyttämässä, että Tarzanilla ei ollut aikaa huolellisesti valita hyökkäysmenetelmäänsä. Niinkuin sukeltaja ponnahduslaudalta hyppää pää edellä veteen, samoin Apinain Tarzan sukelsi suoraan leijonaan, oikeassa kädessään paljaana hänen isänsä veitsi, joka niin monta kertaa ennen oli maistanut kuningaspedon verta.

Harittava kynsi repäisi Tarzanin kylkeen pitkän, syvän haavan, ja sitten apinamies oli Numan selässä ja terä upposi ja upposi uudestaan villiin kylkeen. Eikä mies-oliokaan enää ollut paossa tai jouten. Hänkin oli aarniometsän olentona heti aistinut pelastumisensa ihmeen, kiepahtanut kantapäillään ja hypännyt esiin nuija koholla Tarzanin avuksi ja Numan tuhoksi. Kamalan voimakas sivallus pedon litteään kalloon pökerrytti sen, ja kun sitten Tarzanin puukko tapasi hurjan sydämen, osoittivat muutamat kouristuksen väreet ja äkillinen veltostuminen lihansyöjän lähtöä.

Hypähtäen seisaalle apinamies laski jalkansa raadolle, kohotti kasvonsa Goroa, kuuta, kohti ja kajautti urosapinan villin voitonhuudon.

Kamalan kiljahduksen päästessä apinamiehen huulilta astahti mies-olio nopeasti taaksepäin ikäänkuin äkillisen kammon vallassa; mutta kun Tarzan pisti metsästyspuukon takaisin tuppeen ja kääntyi häneen päin, ei toinen nähnyt hänen siveässä arvokkuudessaan mitään pelon aihetta.

Nuo kaksi seisoivat kotvan tarkastellen toisiaan, ja sitten mies-olio alkoi puhua. Tarzan käsitti, että hänen edessään seisova olento lausui järjestelmällisiä ääniä, jotka hänelle tuntemattomalla kielellä ilmaisivat enemmässä tai vähemmässä määrin samojen järjenlahjojen muodostamia ajatuksia kuin hänellä itselläänkin oli. Toisin sanoen, vaikka olennolla oli apinan häntä ja peukalot ja isotvarpaat, oli se kaikissa muissa suhteissa aivan ilmeisesti ihminen.

Olento huomasi nyt Tarzanin kyljestä vuotavan verta. Hän otti kupeellaan riippuvasta massista pienen pussin:, lähestyi Tarzania ja pyysi merkeillä apinamiestä laskeutumaan pitkäkseen, jotta hän voisi hoitaa haavaa. Levittäen sitten vihleen reunat erilleen hän sirotteli pussistaan vereslihaan jauhetta. Haavan kipu ei ollut mitään lääkkeen tuimaan kirvelyyn verraten, mutta ruumiilliseen kärsimykseen tottuneena apinamies kesti sen järkkymättömästi, ja tuokion kuluttua ei ollut ainoastaan verenvuoto lakannut, vaan pakotuskin.

Vastaukseksi toisen pehmeäsointuiseen ja varsin miellyttävään ääntelyyn puhui Tarzan useiden sisämaan heimojen murteilla ja myös isojen apinain kielellä, mutta kaikki jäi miehelle ilmeisesti käsittämättömäksi. Nähdessään että he eivät kyenneet toisiaan ymmärtämään, astui miesapina Tarzanin luo ja painaen vasemmalla kädellä sydäntään laski oikean kämmenensä apinamiehen sydämelle. Jälkimmäinen piti sitä ystävällisenä tervehdyksenä, ja sivistymättömien rotujen tapoihin perehtyneenä hän vastasi samoin, käsittäen että häneltä epäilemättä odotettiin sitä. Hänen eleensä tuntui tyydyttävän ja ilahduttavan uutta tuttavaansa, joka heti innostui jälleen haastelemaan ja lopulta keikauttaen päänsä taaksepäin nuuski ilmaa puunlatvan suunnalta; sitten hän viitaten kauriin ruhoon kosketti vatsaansa, ja sitä merkkikieltä olisi tyhmempikin osannut tulkita. Kättänsä heilauttaen Tarzan kehoitti vierastaan haukkaamaan hänen villin ateriansa jäännöstä, ja hypäten notkeasti kuin pieni apina puun alaoksille pääsi toinen joutuin käsiksi lihaan, ainaisena apunaan pitkä, voimakkaasti taipuisa häntänsä.

Miesapina söi ääneti, terävällä veitsellään leikkoen pikku viipaleita kauriin lavasta. Haarukassaan Tarzan ylempänä tarkkaili kumppaniaan, pannen merkille inhimillisten piirteiden vallitsevaisuuden, jota peukalot, isotvarpaat ja häntä omituisina poikkeuksina epäilemättä tehostivat.

Hän ihmetteli, edustiko tämä olento jotakin outoa rotua vai ainoastaan satunnaista palautumista esimuotoihin, kuten näytti luultavammalta. Kumpikin oletus olisi tuntunut hullunkuriselta, jollei hän olisi nähnyt ilmiön olemassaolon todistusta edessään. Siinä se kuitenkin oli, hännäkäs mies, jolla oli selvästi kiipijän kädet ja jalat. Kultahelaiset ja jalokivillä koristetut varusteet olivat ehdottomasti taitavien mestarien työtä, mutta Tarzanin oli luonnollisesti mahdotonta päätellä, oliko se tämän yksilön vai muiden hänenkaltaistensa taituruutta vai aivan eri rodulta saatua.

Aterian päätyttyä vieras pyyhki sormensa ja huulensa läheisestä oksasta riipaisemiinsa lehtiin ja katsoi ylös Tarzaniin, suu miellyttävässä hymyssä, joka paljasti rivin lujia valkoisia hampaita; kulmahampaat eivät olleet pitempiä kuin Tarzanillakaan. Hän virkkoi muutamia sanoja, jotka Tarzan arvasi kohteliaaksi kiitokseksi, ja etsi senjälkeen mukavan paikan puusta yösijakseen.

Maata varjosi se pimeys, joka käy aamusarastuksen edellä, kun Tarzan heräsi suojaavan puunsa rajuun ravisteluun. Avatessaan silmänsä hän näki kumppaninsakin olevan jalkeilla, ja vilkaistessaan kiireisesti ympärilleen häiriön aiheen keksimiseksi apinamies hämmästyi silmiänsä kohtaavasta näystä.

Puun vieressä kuvastui hämyisenä varjona ylettömän suuri hahmo, ja hän oli havahtunut tämän jättiläisruhon hipoessa oksia. Tarzania sekä ihmetytti että nolostutti noin valtavan otuksen pääseminen niin likelle hänen heräämättänsä. Pimennossaan apinamies ensimmältä ajatteli häiritsijää norsuksi, joskin kookkaammaksi kuin hän oli ennen milloinkaan nähnyt; mutta tummien ääriviivojen käydessä vähemmän epäselviksi hän näki silmiensä tasalla kaksikymmentä jalkaa korkealla maasta hämäränä varjokuvana eriskummaisesti hammasharjaisen selän, ikäänkuin olennon jokaisesta selkänikamasta olisi kasvanut paksu ja tukeva sarvi. Vain osa selkää oli apinamiehen näkyvissä, muu ruumis haipui puun tyven sankkaan pimeyteen, josta nyt kuului lihan ja luiden voimallista rouhimista jättiläisleuoissa. Herkkiin sieraimiinsa leijuvista hajuista apinamies samalla oivalsi, että jokin tavaton matelija oli hänen alapuolellaan löytänyt saaliikseen illalla surmatun leijonan raadon.

Tarzanin silmien turhaan tunkeutuessa raskaihin varjoihin, uteliaisuuden jännittäminä, tunsi hän keveän kosketuksen olallaan ja kääntyessään näki kumppaninsa yrittävän kääntää puoleensa hänen huomiotaan. Olento painoi etusormen huulilleen äänettömyyden varoitukseksi ja veti Tarzania käsivarresta, osoittaakseen että heidän piti heti lähteä tiehensä.

Käsittäen olevansa kummallisessa maassa, jossa ilmeisesti liikkui hänelle tavoiltaan ja kyvyiltään uppo outoja jättiläisotuksia, apinamies mukausi siirtymään pois. Äärimmäisen varovasti laskeusi miesapina alas puusta vastakkaisella puolella valtavasta yökuljeksijasta ja hiipi hiljaa yön suojassa tasangon poikki, Tarzan kintereillään.

Kun nouseva aurinko hääti yön varjot, huomasi Tarzan olevansa jälleen ison metsän laidassa, ja sinne hänen oppaansa sukelsi, ketterästi kapsahtaen puiden oksille ja siellä käyttäen pitkällisen tottumuksen ja perinnäisen vaiston tuottamaa joutuisuutta; mutta vaikka hänellä oli apunaan tarttumahäntä, sormet ja varpaat, ei mies-olio samonnut metsän läpi helpommin tai varmemmin kuin roteva apinamies.

Tällä matkallaan Tarzan muisti haavan, jonka oli edellisenä iltana saanut kylkeensä Numan koukkaisevasta kynnestä, ja tutkiessaan sitä hän ihmeekseen huomasi, että kivuttomaksi käyneen vamman reunat eivät olleet vähääkään tulehtuneet, mikä epäilemättä oli hänen omituisen kumppaninsa siroittaman puhdistavan jauheen ansiota.

He olivat taivaltaneet pari kolme kilometriä, kun Tarzanin kumppani laskeusi maahan ruohoiselle rinteelle ison puun alla, jonka oksat kaartuivat kirkkaan puron yli. Täällä he joivat, ja Tarzan huomasi, että vesi ei ollut ainoastaan mainion puhdasta ja raikasta, vaan että sen jäinen viileys ilmaisi nopeata laskua valtavasta vuoristosta, josta se sai alkunsa.

Heittäen syrjään lannevaatteensa ja aseensa Tarzan astui pikku vedensilmään puun juurella ja nousi sieltä tuokion kuluttua suuresti virkistyneenä ja kiihkeästi haluten aamiaista. Vedestä ilmestyessään hän huomasi kumppaninsa tarkastelemassa häntä oudostelevasti. Tarttuen apinamiestä olkapäähän hän käänsi hänet seisomaan selin itseensä päin, kosketteli Tarzanin selkärangan päätä etusormellaan, kiersi oman häntänsä olkapään yli ja jälleen pyöräyttäen apinamiestä viittasi ensin Tarzaniin ja sitten lisäkkeeseensä, kiihtyneesti parpattaen kummallisella kielellään ja näyttäen olevan kovin ymmällä.

Apinamies käsitti kumppaninsa luultavasti ensikertaa havainneen, että hän oli hännätön luonnostaan eikä tapaturmaisesti, ja hän siis käänsi huomion omiin isoihinvarpaisiinsa ja peukaloihinsa, valaistakseen olennolle yhä paremmin, että he kuuluivat eri lajeihin.

Mies pudisteli päätänsä arvelevasti, ikäänkuin jaksamatta mitenkään ymmärtää, kuinka Tarzan saattoi niin poiketa hänen rakenteestaan; mutta olkapäitänsä kohauttaen hän nähtävästi sitten heitti sikseen sen ongelman harkitsemisen, laski syrjään omat varusteensa ja astui suvantoon. Peseydyttyään ja päästyään jälleen vähäiseen vaatetukseensa hän istuutui puun tyvelle, viittasi Tarzania tulemaan vierelleen ja avasi oikealla kupeellaan riippuvan massinsa, ottaen sieltä kuivatun lihan viipaleita ja pari kourallista ohutkuorisia pähkinöitä, jotka olivat Tarzanille tuntemattomia. Nähdessään toisen rusentelevan niitä hampaissaan ja syövän sydämet, noudatti Tarzan selvää esimerkkiä, huomaten ytimen mehukkaaksi ja maukkaaksi. Kuivattu lihakaan ei maistunut hullummalta, vaikka se oli pantu säilöön ilman suolaa, jota tarviketta Tarzan arvelikin melkoisen vaikeaksi hankkia näillä seuduilla.

Aterialla Tarzanin kumppani viittaili pähkinöihin, kuivattuun lihaan ja erinäisiin muihin läheisiin esineihin, kullakin kerralla lausuen minkä Tarzan helposti oivalsi olevan niiden nimenä olennon äidinkielellä. Apinamies saattoi vain hymyillä tälle uuden tuttavansa ilmeiselle halulle toimittaa hänelle ohjausta, joka voisi johtaa ajatustenvaihtoon heidän välillään. Halliten jo useita kieliä ja lukuisia murteita tunsi apinamies kykenevänsä kerkeästi oppimaan vielä uuden, vaikka tämä ei kuulostanutkaan olevan sukua millekään entiselle.

He olivat sellaisessa syönnin ja opiskelun touhussa, ettei kumpikaan huomannut muljottavien silmien kiiluvan heitä kohti ylhäältä, eikä Tarzan aavistanut mitään vaaran uhkaa ennen kuin siinä silmänräpäyksessä kun kookas karvainen elävä poukkosi suoraan hänen kumppaninsa päälle heidän yläpuolellaan ojentuvilta oksilta.

TOINEN LUKU

Kolme kuin yksi

Samalla Tarzan näki, että olento oli melkein hänen kumppaninsa kuva kooltaan ja rakenteeltaan, se vain erona, että hänen ruumistaan kauttaaltaan verhosi tuuhea musta karvapeite, joka miltei kätki kasvonpiirteet; hihnavarusteet ja aseet olivat samanlaiset kuin ahdistetunkin. Ennen kuin Tarzan ehti hätään, oli olento antanut apinamiehen kumppanille ryhmynuijallaan iskun, joka tuuperrutti tämän tajuttomana pitkäkseen; mutta hän ei saanut tuotetuksi suojattomalle saaliilleen muuta vammaa, kun apinamies jo oli hänen kimpussaan.