Part 2

Oh! minä olen polttanut jo koko joukon. Tuh'aksi on tupakka muuttunut, se on minun työni.

(Rumpu kuuluu kadulta akkunan alta. Rouva pelästyy, pudottaa piipun, jonka koppa menee palasiksi. Seisoo tuokion sitä epäilyksissä silmäillen. Puhuu:)

Te kovat tähdet! mitä tehdä voitte! Kun Garibaldini on tuossa palasin. Te kovan mulle rangaistuksen soitte; Ei auta katumus ja turh' on kyynelkin. Oi! onneni on mennyt, kappaleissa Se makaa tuossa, rikottuna nyt. Ei ole apua, ei edes mestareista. Oi onnetoin! kuin olen eksynyt! Te sisaret! Oi kovaan taistelkaatte, Kun himo teissä nousee tupakkaan. Ma olen peili, minuun peilaitkaatte; Ma suuren sankarin sain tuonelaan.

Vaan tainnut täst'en päästä tekemästä; Ei, -- sill' on nainen kehno voimistaan. Min tähdet vaatii, sit' ei mikään estä; Mun taivas its' on saanut lankeemaan. Ei auta kyynele, ei yhtehen se juota, Ei saa se ehjäks' enää piippua.

(Kuuntelee).

Oi, vaunut tulee! Hirmustunpa tuota, Ja kuinka vapisen! Oi taivaan Jumala! On piippu tuossa ihan palasissa, Ja kammari on täynnä savua. Oi, onnetoin! kuin olet ahtahissa! -- Mun täytyy hälle kaikki tunnustaa; Vaan hän ei mitään ennen nähdä saa -- Niin, kaikki tunnustan ja niin kuin nainen Ma mitä pyydän kohta myöskin saan.

(Panee tupakka-astian paikoillensa).

Vaan piippu! pian kaappihin sen heitän.

(Panee piipuu vaatekaappihin).

Ma savun kyllä saanen haihtumaan.

(Avaa oven ja akkunan, löyhyttää vyöliinalla, poistaakseen savun; kun tällä savu ei tyyni haihdu, tarttuu ompeluunsa, jolla viuhuttaa. Käyntikortti jää lattialle makaamaan; puhuu:)

Nyt kieliä ei enää tiedä mikään.

(Seisahtuu kuunnellen).

Nyt seisahtuivat vaunut; Taivaan Jumala!

(Vaipuu alas tuolille).

Yhdestoista kohtaus.

Rouva. Herra.

Herra. Tässä olen, lapseni! (menee Rouvan luo, häntä tarkasti silmäillen). Miksi luot alas silmäsi?

Rouva. Ystäväni!....

Herra. Minä en kumminkaan tahdo uskoa että...

Rouva. Sinä jo olet havainnut... sinä sen jo tiedät...

Herra. Mitä olen havainnut, mitä tiedän?

Rouva. Oi, älä huuda noin kovasti!

Herra. No, mutta selitä...

Rouva. Hyvä, armas ukkoseni! Me olemme kaikki ihmisiä, ja jokainen voi langeta... itse vakavinkin, kun kiusaus on liian suuri... silmänräpäys...

Herra. Mitä aiot sanoa? tuo tuntuu hirmuiselta!

Rouva. Minä tahdon tunnustaa kaikki.

Herra. Niin puhu! Ma olen kuin tulessa.

Rouva. Oi, jos tietäisit minun tuskaani, minun katumustani...

Herra. Ei, puhu suoraan pian, sillä muuten pitkämielisyyteni loppuu.

Rouva. Ei Rietrikkini!

Herra. Tahdotko pitää minua kiristyspenkillä... Minun kiellostaniko puhut, sano?

Rouva. Minä olen sitä vastaan rikkonut.

Herra. Mitä, kuulenko minä oikeen?

Rouva. Oi! älä suutu! --

Herra. Jää hyvästi onneni, rauha ja ilo! Mulle maailmassa ei löydy mitään enää! Oi, niinkö pidit valasi ja lupauksesi! Haa, viekas käärme! -- vaan se on tosi, sinä oletkin nainen.

Rouva. Mutta Jumalan nimeen! mitä olen siis tehnyt? --

Herra. Ja sitä kysyt sinä? Et ole sitä tietävinäsi?

Rouva. Minä sen tiedän, mutta onko mun rikokseni niin hirmuinen?

Herra. Mitä, hirmuinen! Ei, kuulkaa kuinka yksinkertainen! Sehän ei ole mitään, se maksaa ainoasti minun kunniani, minun maallisen onneni ja henkeni. Oi, minä tämän olen jo kauan edeltäpäin arvannut. Sitä olen yöt päivät miettinyt ja tuota ainoaa olen minä pelännyt!

Rouva. Aivan niin, se olikin ainoa, johon taisin mieltyä.

Herra. Ei, tämä on liian paljo! Milloin on tälläistä ennen kuultu? Sinä uskallat itse sanoa että tämä upseeri... Minä tiedän tarpeekseni, minä en tahdo tietää enempää.

Rouva. Mutta, armas mieheni, upseeri tahi kenraali? --

Herra. Ole vaiti! Sinä saat minun hulluksi... Me erkanemme, minä en tahdo sinua vihata; elä onnellisesti, jos sisälliset soimaukset ja omatuntosi voivat sen sinulle sallii. Me emme enää koskaan näe toisiamme... elä hyvin!

Rouva. Mutta, Rietrikki, näin vähäpätöisestä asiasta?

Herra. Niin, niin! Minulla ei ole enää mitään sanomista. Jos tämä on vähäpätöistä, niin varjelkoon Jumala kaikkia aviomiehiä sellaisesta vähäpätöisyydestä.

Rouva. Mutta Jumalan nimeen!...

Herra. Niin, sehän on todelleenkin vähäpätöistä, että sinä häneen mielistyit; etkö niin itse sanonut?...

Rouva. En tiedä, mutta kiusaus oli ylön luonnollinen.

Herra. Mistä ajasta saakka on tämä rakkaus asunut sinussa?

Rouva. Aamusta. En oikein voi sanoa hetkeä.

Herra. Se on mahdotonta! Minä olen usein huomannut salayhteyttä teidän välillänne. Oi kauan, kauan olen havainnut sinun alakuloisuuttasi ja salattua suruasi. (Viittaa sormella akkunaan, jonka vieressä piiput riippuvat.) Minä näin miten silmäilyksesi aina lensivät sinne; siellä oli maneetti, joka veti sinua luoksensa.

Rouva. Oi Rietrikki! jos niin on ollut, niin se on tapahtunut minun tietämättäni.

Herra. Saanenhan uskoa mitä omat silmäni ovat nähneet. Valehella sinä rikoksesi päätät. Mitä? Tänään olisit ensikerran mieltynyt...

Rouva. Oi Rietrikki! Syynä tähän on tähtien yhtyminen.

Herra. Mikä yhtyminen, minkä tähtien?

Rouva. Marsin ja Jupiterin.

Herra. Mitä hiidessä! puhu niin, että puheestasi selkoa saa... Haa! Nyt minä ymmärrän, miksi minä häntä olen niin sydämeni pohjasta vihannut ja kamonnut.

Rouva. Vihaa ja inhoa! Sekö on palkkani, kun salaa koen sinua ihastuttaa?

Herra. Niin, tulisihan minun sinua kiittää! Ja häpeemättä sinä kehtaat minulle sen suoraan sanoa... Niin, niin! Sinä tosiaankin olet minua salaa ihastuttanut ja pirullisella huvilla ja helvetin autuudella... Mutta kiitä Jumalaa ett'en sattunut näkemään häntä. Akkunasta pää edellä hän olisi lentänyt ja musertunut kivikadulle. Sinun kyyneleesi olisivat vuotaneet. -- Minä olisin nauranut...

Rouva. Jos se voi sinua lepyttää, niin heitä hänet akkunasta. Minun poskeni eivät siitä kastu.

Herra. Sen uskon, nyt kun hän ei enää ole täällä.

Rouva. Ei täällä! Hän! -- -- --

Herra. Niin, ei täällä. Hän on jo marsinut kaupungista.

Rouva. Ei ole! ei...

Herra. Mitä! Onko hän vielä täällä?

Rouva. On, on!

Herra. Tässä kaupungissa?

Rouva. Tässä huonehessa.

Herra. Haa! Piru ja helvetti!

Rouva. Jos sen olisin tiennyt, niin olisin minä heittänyt hänet ulos akkunasta!

Herra. Missä on hän kätkössä? Mistä löydän häntä? Onko hän ylisellä?

Rouva. Ei.

Herra. Niin on hän sitten kellarissa?

Rouva. Ei, Rietrikki, ei sielläkään.

Herra. No, saatana, missä sitten?

Rouva. Tässä huonehessa.

Herra. Täällä, tässä huonehessa?

Rouva. Niin, uskotko?

Herra. Sun rohkeutesi on tavaton... Missä on hän täällä?

Rouva (viittaa kaappiin päin). Tuolla.

Herra. Vastaa sanoilla... Minun silmäni kohta eivät eroita mitään.

Rouva. Hän on vaatekaapissa.

Herra (paljastaen miekkaansa). Jaa, herra luutnantti, saatte verellänne maksaa...

Rouva (pidättäen häntä). Armas Rietrikkini, hillitse vihasi!

Herra. Sinun käy sääliksi? Sinä itket?

Rouva. O Jumala! Sinä sihot vaatteitani.

Herra. Teeskentele! Sinun ei käy häntä sääliksi, häntä, kavaltajaa! Haa, päästä minua... Miekallani tahdon minä survaista häntä.

Rouva (päästää hänet irti). Tee se, jos sinua se huvittaa.

Herra (rientää kiiruhusti kaapin luo, avaa oven. Kun hän ei kohta löydä luutnanttia, heittää hän vaatteita, mitä käsiinsä saa, toisen toisensa perästä kaapista lattialle. Kaappi olkoon iso, jotta vielä vaatteita näkyy, vaikka herra on sieltä heittänyt niitä, siinä järjestyksessä kuin rouva).

Rouva (huutaen). Minun merinoni!

Herra. Minä kyllä löydän hänet. Missä on hän, missä?

Rouva. Minun Pariisinhameeni... Se likaantuu kohta... Oi Jumala!

Herra. Minä saan hänen kiinni, luota sinä siihen!

Rouva. Mutta Rietrikki! Oletko menettänyt järkesi... Mitä teet... Oi uusi Pelerinini... Valkea huivini! -- Ei, tämä ei käy laatuun... O Jumala! Musta Levanttiinini ja silkkihameeni... ja kappanikin... ei, tämä on tosin hullua!

Kahdestoista kohtaus.

Entiset. Eno, (joka edellisessä kohtauksessa on silmäillyt ovesta ja kuullut puheen, astuu sisään).

Eno (tarttuu kiinni herraan ja purskahtaa nauruun). Mitä teet sinä, mitä kujeita tämä en? Milläs Jetan vaatteet ovat sinua vihastuttaneet?

Herra. Päästäkää, Eno, päästäkää, te näette että minä olen vimmassa.

Eno. Kuten Don Quixote sodassa tuulimyllyjen kanssa.

Rouva (joka tällä välin on ruvennut kokoilemaan vaatteitaan, näyttää enolle rypistynyttä hametta.) Oi, Eno, katsokaa! Mitä sanotte tähän?

Eno. Että se on huokeasti parannettu.

Herra. On, mutta minä tiedän lihapaikan, jota ei niin huokeasti pestä puhtaaksi. (Rouva yhä kokoilee vaatteitaan ja järjestää niitä).

Eno. Minä sitä jo aavistin. (Herra pyrkii päästä kaapin luo, eno pidättää häntä). Minä tiedän mistä nainen pitää. Tupakka on hänen ihastuksensa.

Herra. Tupakka!

Eno. No, niin!

Herra. Mitä sillä tahdotte sanoa...

Eno. Semmoinen on nainen, minä tunnen monta tälläistä. (Vakavasti). Sinä käskit minua kahden tähden yhtymisen vuoksi kovasti kieltää Jettaa polttamasta tupakkaa, ja ennen kaikkea siitä piipusta, johon oli maalattu Garibaldin kuva. Nyt saanen kysyä: Onko kieltosi ollut miksikään hyödyksi? Sanoinhan sinulle että valkea polttaa. Te näette, herra Pasha, mitä kielto olisi saattanut vaikuttaa.

Herra. Uneksinko? Kuka sitten salautuu tässä?

Eno. Herra Giuseppe Garibaldi.

Herra. Onko siinä perää? Onko se totta? Ja luutnantti?

Eno. Sen ymmärrät. Hän ei pässyt sisälle, syystä että Jetta silloin poltti tupakkaa. Tässähän makaa käyntikorttinsa. (Ottaa ylös kortin). Ohoh! niinpä on se musta kuin olisi ollut nokikolarin käsissä... Mutta luultavasti on Jetta tulta saadaksensa pitänyt luutnantti Rosenia sytykkeenä. (Herra silmäilee ilomielin korttia.) Savua on hän saanut aikaan, mutta varsin vähäisen valkeaa. Jos nyt herra turkkilaiseni menee vaatekaappiin ja sieltä löytää piipun, niin harmiksi käy vihansa, hän häpeää, katuu kieltoansa ja syleilee lempeästi puolisoansa.

Herra (menee kaappiin, tuo esiin piipun niiden vaatteiden takaa, jotka siellä vielä riippuvat.) Ah! totisesti! Minun Garibaldini on halki... Sillä on poltettu... siinä on tuhkaa. Haa, nyt ymmärrän kaikki.

Eno. Nyt ymmärrät! Muistatko mitä äsken sanoin? puhuinko totta?

Herra. Te olette käytäinneet viisaasti, minä olin tuhma pukinpää. (Kääntyy rouvaan, katselee häntä katuvaisesti, panee pois piipun ja lähestyy hiljaan. Rouva samalla tavalla.) Suo minulle anteeksi!

Rouva. Anna minulle anteeksi, että tahdoin polttaa tupakkaa.

Herra. Tule minun syliini. Epäluulo on kadonnut.

(Syleilee).

Eno. Suokoon Jumala, ettei tupakka-luulevaisuus onneanne koskaan enää pääsisi häiritsemään.

Herra. Oletko leppynyt?

Rouva. Oletko sinä?

Herra. Minä olen saanut henkeni takaisin.

Rouva. Tupakan-himo ei asu rinnassani, mutta, ystäväni, sinä ehkä ymmärrät, että kieltosi sai himon minussa syntymään; ellet toiste enää kiellä, en enää koskaan polta tupakkaa.

Eno (yleisölle). Te herrat aviomiehet -- ymmärrättekö? Oletteko nähneet peilissä kuvanne? Tässä on teille peili! Katsokaa peiliin!

--l --b --s.