Part 3

Leenassa asui rauha ja lepo ja hän kävi ilolla eteenpäin Katrin keralla, jossa nuori tyttö ei luullut minkään murheen nyt enää säilyvän. Mutta Katrin mielessä rupesi vanha levottomuus taasen heräämään, ja synkemmäksi tuli varjo hänen sisässään, kun hän rauhallisesta kirkosta astui kylmään maailmaan. Kun hän meni kansan ohitse, huomasi hän, kuinka he kummastelevilla silmillä katselivat häntä ja hiljaan kuiskasivat toisilleen, mitä olivat kuulleet mustasta vaaleasta Katrista. Ja uljaana nosti hän päätänsä, ja kumminkin olisi hän tahtonut käsillään peittää näiltä kaikilta, kylmiltä silmiltä sydämmensä kipua. Kujassa kävi hän Leenan sivulla rikkaan Laukkalan isännän ohitse, joka seisoi siellä puhellen arvoisan provastin kanssa, luomatta Katriin kertaakaan silmiänsä, ja Katrin rinnassa raivoi epäilys Jumalan oikeudesta. Kun he olivat päässeet kauemmaksi, näki Katri, kuinka Niilo jo etäällä poikkesi hyvin tuttuun kujaan, joka vie Laukkalaan, ja katkera ilo leveni hänen huulilleen, sillä aikaa kuin hänen silmänsä rajattomalla rohkeudella seurasivat etäällä olevaa esinettä, siksi kun se katosi näkyvistä.

Katri raukan sydän oli kivistö, mihin sanan siemen vaan oli langennut. Ja koska se tuli ylös, kuivettui se, kun ei ollut märkyyttä, ja päivän kuumuudessa seisoi kohoava korsi mustana ja synkkänä.

Katri oli saapunut tien poikkeukseen, missä Laukkala, tuo vanha kasvatuskoti, hänen maallisen onnensa hauta, lakkasi näkymästä ja kuumeenmoisella levottomuudella riensi hän eteenpäin, niinkuin olisi hän tahtonut pelastaa sielunsa kadotuksesta.

Äkkiin huomasi hänen tarkka silmänsä naisen vilahtavan vainioitten takana. Näkikö hän, ken se oli? Vaivalloisella tuskalla katseli Katri raukka tien molemmille puolille, pysähtyi äkkiin ja virkkoi Leenalle: -- Mene vähän edellä. Minä näen luontokappaleitten tallaavan Laukkalan kaunista ruisvainiota. Ne minä ajan pois ja saavutan sinut kyllä sitten. Leena nyykkäsi hänelle ja meni eteenpäin. Katri pysäsi ja katseli häntä. Pian ei Leenaa enää näkynyt, Silloin astui vaalea Katri aidan yli vainiolle ja juoksi eteenpäin pientaretta pitkin. Pian kätki lainehtiva laiho hänet. Ja hän juoksi ruisvainion halki, kunnes hän tuli kaskelle, mikä nyt oli naurismaa.

Kun Katri saapui sinne, oli siellä nainen, joka noukki nauriita.

Se oli Elsa, Niilon vaimo, Laukkalan nuori emäntä, Se oli Elsa, jonka vuoksi köyhän Katrin elämän onni oli hävitetty, se oli Elsa, jonka vuoksi Katri oli kärsinyt kovia sanoja ja ajettu pois hyvästä talosta. -- Mimmoinen tuo kamala kohtaus Katrin ja Elsan kesken oli, ei kenkään ole tietänyt kertoa. Mutta iltapäivää oli paljon kulunut, kun Katri kaukana Laukkalasta ja syvässä metsässä saavutti Leenan, tuon hyvän tytön.

Katrin askeleet kaikuivat hiljaisuudessa raskaina ja levottomina. Välin katsahti hän taaksensa ja synkkä oli myöskin hänen silmänsä nähdä. Tultuaan levottomaksi kysyi Leena heti:

-- Missä olet ollut? Miksi tuijotat minuun niin kamalasti?

-- Sydämmeni on kipeä, vastasi Katri ainoasti, ja sitten kävivät he yhdessä tietä eteenpäin, mutta Leena pelkäsi mielessään, tietämättä minkä vuoksi. Katrin silmissä nähtiin vielä kamalampi tuli kuin sinä yönä, jona hän Laukkalan rikkaasta talosta ajettiin avaraan mailmaan. Sillä silloin leimuivat silmät uljuudesta ja vihasta, mutta nyt ne paloivat kostosta ja katumuksesta ja epäilyksestä. Painoiko joku paha työ Katrin sydäntä? Sitä hän ei sanonut, vaan valitti ainoasti: sydämmeni on niin kipeä! löi rintaansa ja nyyhki.

Ja oli, kuin erämaa olisi säälinyt tätä yön mustaa lasta, Katri raukkaa. Raskaina ja rankkoina laskeuivat sateenpisarat honkien havuille, jylisten alkoi myrsky metsässä kaikua ja aralla lennolla riensivät lintuiset pesihinsä.

Ja kovemmin vaikeroi Katri: sydämmeni on niin kipeä, pysäsi välin kuuntelemaan ja kävi sitten taas eteenpäin. Se oli kauhea yö, eikä hurskas Leena milloinkaan unohtanut matkaansa Katrin seurassa Kalajoen kirkosta.

Kun he vihdoin saapuivat Rautioon, olivat nuo hyvät ihmiset siellä kotona aivan huolissansa Katrin tilasta, jota he eivät voineet selittää itselleen.

Katri meni heti ylös luhtiinsa ja viipyi siellä kauan. Kun hän taas tuli alas tupaan, oli hän pukeutunut arkivaatteisin ja tervehti nöyrästi kaikkia. Mutta hän ei istunut sinä päivänä kangaspuihin, niinkuin hänen tapansa oli, vaan tasoitti sitä ja leikkasi pois muutamia lankoja.

Sitten rupesi hän siivoomaan muutamia kaluja tuvassa, meni sen tehtyä ulos noutamaan parmallisen puita, latoi puut huolellisesti, lakaisi uunin edustaa, pyyhki tomun seinähyllystä ja kävi siten hiljaisuudessa, mutta tuskallisella levottomuudella toimesta toimeen.

Milloin hän pysähtyi kuuntelemaan, istui huoaten rahille, mutta nousi heti taas ylös. Ja talonväki katseli säälillä kärsivää Katri raukkaa ja rukoili hiljaisuudessa, että Jumala varjelisi häntä ja heitä kaikkia.

Vähäsen rauhallisemmaksi tuli Katri, kun emäntä käski hänen pitää vaaria kätkystä, missä talon nuorin lapsi makasi, jota kohtaan Katri aina oli osoittanut suurta lempeyttä. Hän istui matalalle puutuolille, tuuditti varoisasti pienokaista ja lauloi hiljaisella äänellä hänen omasta lapsuudestaan hyvin tutun kehtolaulun:

Tuudu talon pieni sirkku, Nuku rannan toukolintu. Vielä tuudut turvallisna Pesässäsi mättähällä. Surun sumut kaukan kauhtaa, Korvessa ne kolkuntuvat. Mutta pesää suojaa Herra, Turvaa pientä linturaukkaa; Kutsunut on Luoja tänne Lapsen luoksi armaan äidin. Päivä paistaa pesään täällä Lämmittäävi sirkkuamme. Punamarjat, kukat sorjat Kasvaa täällä mättähällä, Tuudu talon pieni sirkku, Nuku rannan toukolintu.

Näytti siltä kuin laulu ja viattoman, nukkuvan lapsen näkö johonkin määrin olisivat rauhoittaneet Katria ja hän istui siinä kauan, katsellen ääneti pienokaista kätkyessä.

Kun talonväki oli mennyt levolle, lähti myöskin Katri luhtiinsa. Hän oli pyytänyt Leenan tänä yönä makaamaan tuvassa. Katri istahti luhdin kynnykselle. Hän istui siellä ääneti ja katseli maisemaa valoisalla kesän yöllä.

Seuraavana päivänä, viimeinen jonka Katri vietti Raution ystävällisessä talossa, oli hän vielä enemmän levotoin. Näytti niinkuin olisi hän kunakin hetkenä odottanut jotakuta, hän likisti usein Leenan kättä lempeästi ja hellästi ja sanoi hiljaa itkien: Suo anteeksi! Suo anteeksi!

VIII.

Joen rannalla.

Kun Niilo, niinkuin jo on kerrottu, vähän ennen jumalanpalveluksen päätettyä oli palannut Laukkalaan, ei kenkään talonväestä vielä ollut kotiin tullut. Hiljaista oli talossa, ja Niilo kätkeytyi aidan luokse nähdäkseen, meneekö Katri ohitse. Samasta paikasta oli hän monta vuotta sitte katsellut Katria, kun tämä ensikerran meni paimenena rikkaasta talosta. Eikä kauan viipynyt, ennenkuin hän nytkin näki Katrin vaeltavan eteenpäin maantiellä. Niilo näki hänen ja Leenan astuvan edemmäksi kylästä ja näki heidän vihdoin katoavan tien poikkeuksessa hietanurmen lähellä. Silloin hengähti hän syvään, niinkuin raskas taakka olisi nostettu hänen sydämmestään, ja astui sitten tupaan.

Siellä hän näki ainoasti pienen poikansa Antin ja kahdeksankymmenenvuotisen vanhan akan, joka oli tilan ruotuvaivainen. Elsaa, joka ei ollut kirkossa, ei näkynyt.

Kotvasen kuluttua kysyi hän vanhalta kuurolta akalta, missä emäntä oli. Akka vaan pudisti päätään, mutta Antti sanoi, että äiti oli luvannut tuoda hänelle oivallisia nauriita ja mennyt ulos. Kaikki talonväki oli palannut kirkosta ja päivällisen aika oli jo tullut, mutta emäntä oli yhä poissa. Silloin pikku Antti rupesi itkemään ja kysyi, missä äiti oli. Niilo hänen toki helposti lohdutti ja sanoi, että äiti tulee pian.

Päivällinen syötiin, eikä Elsa tullut. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin reipas talon emäntä ei itse ollut pannut ateriaa pöydälle, ja sitä syödessä ei paljon puhuttu, sillä tavallista ankarampana ja totisempana istui vanha isäntä peräistuimella, luoden useasti tarkkaavan silmäyksen ovea kohti.

Iltapuolella oli palvelusväki aikonut pyytää lupaa päästäksensä naapuritaloihin huvittelemaan vähäksi ajaksi, ja he kävivät siitä syystä monta kertaa kuistilla katsomassa emäntää ja ihmettelemässä, missä hän taisi viipyä niin kauan.

Mutta tuvassa istui vanha, hopeahiuksinen Antti ja hänen päänsä oli enemmän alas painunut kuin tavallisesti. Pieni pojanpoikansa oli hiipinyt hänen luo ja nojautui hänen polveansa vastaan. Näytti kuin pienokainen olisi aavistanut muitten äänetöntä pelkoa.

Vihdoin kuin aurinko laskeutui metsänlaitaa kohti ja karja tuli metsästä kotiin, rupesi myöskin Niilo kaipaamaan Elsaa. Hän oli, kirkosta tultuansa, enimmästi lukenut raamattua ja sen jälkeen pannut maata, mutta ääneti oli myöskin hän kuulustellut, eikö Elsa avaisi tuvan ovea.

Nyt nousi vanhus ylös, painoi lakin päähänsä, tarttui pikku Antin käteen ja meni ulos hakemaan Elsaa. Kaikki muu talonväki teki seuraa. Niilo oli viimeinen, joka sulki tuvan oven.

-- Äiti! huusi pikku Antti.

-- Emäntä! huusivat palkolliset.

-- Elsa! huusi Niilo. Ja sillä tavoin huudettiin kaikkialla Laukkalan isossa talossa. Mutta ei kukaan Elsa vastannut. Ei kukaan Elsa vastannut vadermaisella kaskella, ei kukaan vainioilla, ei kukaan naurismaalla, missä kuitenkin nähtiin emännän olleen, sillä muutamia ylösotettuja nauriita oli irtaimina peltomaalla.

Kauan etsittiin rikkaan talon emäntää, etsittiin vainioilla ja niityillä. Vihdoin nähtiin kaikki etsiminen tyhjäksi ja laattiin siitä.

-- Hän on mennyt johonkin poimimaan marjoja ja hän tulee varmaan pian, sanoi Niilo, kun he kaikki palasivat taloon.

-- Emäntä on varmaan mennyt kylään ja tulee kyllä, arveli palvelusväki.

-- Äiti meni naurismaahan, eikä palaja milloinkaan, sanoi pikku Antti itkein. Jo tuli ilta myöhäiseksi, ja illallisen aika oli käsissä, mutta Elsa ei palannut. Tuvassa istui taas rikas Laukkalan Antti äänetönnä ja totisena perä-istuimella pöydän takana, ja kaikki näyttivät odottavan levottomuudella jotakin tietoa emännästä. Silloin palasi muudan renki, joka oli edelleen hakenut, ja toi muassaan muutamia vaatekappaleita, jotka hän oli löytänyt pajupensaan alla joenrannalla aivan naurismaan lähellä. Ne olivat Elsan juhlaliinat.

Pahoja aavistuksia nähtiin kunkin kasvoissa, mutta kaikki olivat ääneti. Vanha Antti nousi synkkänä ja mielevänä ylös ja sanoi ainoasti:

-- Ulos!

Taasen kävivät kaikki ulos ja ottivat sen tien, joka vie hakaan, joka oli naurismaan ja syvän joen välillä. Mutta ei kukaan huutanut tällä kertaa emäntää, vaan kaikki hakivat pitkin rantaa tuskallisessa äänettömyydessä. Mutta ei muita jälkiä nähty Elsasta.

Pitkän ja turhan etsimisen jälkeen menivät he yksi toisen jälkeen kotiin taloon. Uhkaavia, synkeitä pilviä oli noussut taivahalle, ja myrsky kuului kulkevan laakson yli. Raskaita sadepisaria alkoi jo pudota jokeen, tehden vesikehiä tyyneen jokiveteen. Silloin sanoi Niilo epäillen isälle:

-- Hän kyllä tulee, hän on varmaan kadottanut liinansa. Itse hän ei sitä oikein uskonut, mutta jatkoi:

-- Menen kotiin katsomaan, tokko hän kenties jo on palannut.

Ja Niilo meni kotiin eikä enään palannut Elsaa hakemaan.

Mutta vanha Laukkalan isäntä ei mennyt kotiin. Synkkämielisenä kävi hän vielä kauan joen rannalla ja katsoi alas joen veteen. Pikku Antti ei luopunut isoisänsä vierestä ja seurasi äänetönnä vanhuksen silmäyksiä, monta kertaa kävivät he rantaa pitkin sillä paikkaa, missä joki tekee mutkan, mutta he eivät vedessä nähneet muuta kuin haon, joka oli tarttunut kivien sekaan ja liikkumatonna vastusti aaltojen valtaa. Mutta kun joen vesi rupesi nousemaan kovasta sateesta, ja hämärä yhä lisääntyi, näytti vanhuksesta kuin olisi hako muuttanut muotoansa. Hän astui ulos rannan kiviä pitkin ja nosti kuivettunutta puuta.

Sen alla oli naisen ruumis. Kun hän sai haon kiedotut oksat irti, näki hän että se oli Elsan ruumis, joka oli kätketty sen alle. Kalpeat olivat nyt äsken niin punaset kasvot, ja verta oli vuotanut haavasta päässä.

Surullinen oli Laukkalan ankaran isännän katsanto, kun hän väkevillä käsillään nosti Elsan ruumiin joesta ja kantoi sitä kotiin. Pelvon alaisena hiipi lapsi, hiljaa itkien, kuolleen äitinsä jälkeen.

Siten saapuivat he rikkaasen taloon. Isossa tuvassa vallitsi syvä hiljaisuus, kun vanhus astui sisään raskaalla, surkealla taakallaan, Pian muuttui hiljaisuus valituksiin, ja nyyhkien ympäröivät naiset talon reippaan emännän kamalaa ruumista.

Mutta vanha isäntä likisti kovasti äänettömän Niilon kättä ja istui kauan, kauan tavallisella paikallaan pitkän pöydän ääressä, synkästi tuijottaen lattiaan. Eikä ketään ollut tuvassa, joka ei olisi aavistanut, ken oli tämän surman emännälle tuottanut, mutta ei kukaan tohtinut mainita murhaajan nimeä.

IX.

Murhaajatar.

Kaksi päivää sen jälkeen tuli paljon vierasta kansaa melulla ja pauhinalla rauhalliseen, yksinäiseen Raution kylään. Uhkaavilta he näyttivät ja nuoraa heillä oli muassa. He poikkesivat sen talon tielle, jossa Katri oleskeli.

Kun Katri kuuli tulijain pauhinan, näkyi hänen tuskallinen levottomuutensa yhtäkkiä antavan sijaa syvälle rauhallisuudelle. Liikkumatonna istui hän kuistin portailla ja vartoi miehiä. Kun he tulivat pihalle, meni hän ankarain talonpoikain luo ja sanoi:

-- Jos te tahdotte jotain rikkaan emännän murhaajasta, niin sitokaa minä.

Sen hän sanoi semmoisella vakavalla äänellä, joka ainoasti voi löytyä sillä, joka ilman kaipauksetta eroaa tämän maailman turhuuksista. Ja vaalea oli Katri niinkuin henki, joka tuhannen vuotta on asunut maailmassa haudan toisella puolella.

Hänen kätensä sidottiin paksuilla nuorilla, ja näytti siltä, kuin ei hän olisi sitä huomannut. Ei hän myöskään lahjoittanut yhtään ajatusta tai silmäystä hyvälle talolle, hänen rauhalliselle turvapaikalle surun vuosina, josta ankarat miehet nyt veivät pahantekijän.

Kamalalla kauhulla katseli Raution hurskaat asukkaat raukan lähtöä. Hyvä Leena itki katkerimpia kyyneliä, kuin hän sittemmin on tehnyt, ja Katrin vanha emäntä, joka aina oli ollut niin lempeä raukkaa kohtaan, sanoi nyyhkien:

-- Älköön vaan Katri raukan onnettomuus ja rikos langetko raskaana jonkun päälle sinä päivänä, jolloin vanhurskauden tuomio julistetaan!

Pitkä oli matka vanginkulettajista Raution ja Kalajoen kirkonkylän välillä, mihin kuljettiin. Mutta Katrille, joka vaan valmistihe astumaan rajattomaan ijankaikkisuuteen, oli aika menettänyt mittansa. Hän oli ääneti ja vaalea, ja nuo mustat silmät, jotka muinoin olivat niin lempeinä vilahdelleet, katselivat aaveenmoisesti vuosisatojen vanhoja honkia tien varrella.

Kun he tulivat Kalajoen kylään, oli yö jo tullut, ja vanginkulettajat jättivät Katrin nimismiehen haltuun. Hän sai itselleen olkivuoteen ja nukkui rauhallisesti. Hän ei ollut maannut kahtena vuorokautena.

Seuraavana aamuna vietiin hän Laukkalaan. Vangittuna näki hän nyt rikkaan, hyvin tutun talon, missä hän oli leikkinyt lapsuuden iloisina päivinä ja missä hän nuoruuden lyhyenä aikana oli toivonut onnensa kukoistavan.

Katri vietiin tupaan, missä myöskin Elsan ruumis oli. Kaikki talonväki seisoi siinä ja tuijottivat murhaajaan synkeillä silmillä. Myöskin Niilo seisoi siellä vähän syrjällä pikku Antti vieressään. Ainoasti vanhaa isäntää, entistä kasvatusisää ei nähty kansan seassa. Kenties istui hän nyt piilossa jossakin nurkassa ja ajatteli niitä onnettomuuden päiviä, jotka hänen kovuutensa kerran olivat tuottaneet isolle, rikkaalle talolle.

Kun nimismies talutti Katria ruumiin luo ja kysyi häneltä, tiesikö hän, ken oli vainajan murhannut, katseli Katri vaaleata Elsaa, hymyili surullisesti ja sanoi:

-- Miksi sitä minulta kysytte? Kyllähän se minä olen, joka olen tappanut Laukkalan emännän.

Kauhistus valloitti heidät, jotka kuulivat nämät sanat, ja murhaajatar vietiin taas pihalle, mihin myöskin kaikki talonväki seurasi. Mutta Niilo jäi tupaan eikä yhtään silmäystä vaihdettu hänen ja Katrin välillä enään tässä maailmassa.

Vähimmin kaikista pikku Antti pelkäsi vankia, sillä Katri katseli häntä niin lempeästi. Ei suinkaan Katri ole voinut tehdä hänen äidilleen pahaa? Ja Katri käski Antin luoksensa, hyväili häntä hellästi ja lausui ainoasti hiljaan monta kertaa:

-- Sinä olet sittenkin Niilon lapsi, sinä.

Poika antoi kernaasti hyväillä ja oli kummastunut kaikesta, minkä hän näki. Viattoman lapsen katsellessa Katria isoilla, sinisillä silmillä, näytti Katrissa uusi ajatus heränneen elämään. Hiljaan kuiskasi hän jotain Antin korvaan ja suuteli häntä kiivaasti. Pikku Antti meni pois.

Katri pyysi vettä juodaksensa, mutta kun sitä hänelle tuotiin ei hän juonutkaan.

Kotvasen kuluttua palasi Antti tuoden muassaan taakallisen villikaalia, joka kasvoi joen rannalla aivan talon lähellä. Kun Antti juuri tahtoi antaa myrkkykasvin vangille, pysähdytti väki hänen pihalla, kysyen mitä hän aikoi tehdä vaarallisella kasvilla.

-- Vanki pitää siitä, vastasi Antti.

Mutta silloin otti vanginkulettaja kuolemankasvin pojalta ja hänestä oli se kummallista. Pahantekijä ei saanut kuolla, hän oli surmattava. Mutta Katri hymyili vaan nähdessään ihmisten kovuutta ja tointa hänen ympäri, hän hymyili niinkuin olisi hän jo kuulunut toiseen maailmaan ja kiitti hiljaisuudessa Niilon lasta kun tämä taas läheni häntä. Vähän sen jälkeen nimismies lähti pois, ja Katri vietiin Laukkalasta säilytettäväksi vankihuoneessa.

Kun sittemmin pidettiin välikäräjät murhasta, julisti tuomari Katrin syylliseksi. Silloin noudatettiin vanhaa maalakia ja sitä paitse saatiin nojata Moseksen lakiin. Niiden perusteella ankara tuomari tuomitsi murhaajan Katrin elävänä teloitettavaksi ja roviolla poltettavaksi.

Katri kuuli rauhallisena kuolemantuomion luettavan hänelle. Sehän lupasi lepoa ja rauhaa myöskin hänelle, yön syntiselle lapsiraukalle.

Mestauspäivä oli tullut. Katri pantiin rattaille kirkonkylästä vietäväksi mestauspaikalle, mihin myöskin paljon paikkakunnan väkeä meni katsomaan kauheata rangaistusta.

Kun kirkko tuli näkyviin, heräsi Katri vielä kerran siitä kuoleman rauhasta, johon hän näytti vaipuneeksi, tuntemaan vaivaa. Levotonna katseli hän ympäriinsä ja rukoili hiljaan ja hartaasti. Kun vanginkulettaja ajoi sillalla, joka vie Kalajoen yli, valloittivat tuska ja epäilys hänen mielensä. Hän nousi kahleissaan seisomaan rattaille, ponnisti kaikki voimansa ja heittäytyi kosken kuohuun. Kolme kertaa näkyivät nuo vaaleat kasvot, ympäröityt mustilla hajallisilla hiuksilla kiitävien, synkeitten vesitulvien yli, kolme kertaa vajosivat ne taas syvyyteen, ja kun uljaan vanginkulettajan, joka oli Katrin jälkeen hypännyt koskeen, onnistui saada hänet kiinni, oli Katri ainoasti ruumis, jonka vanginkulettaja kantoi rantaan.

Kuolema aaltojen tyrskyssä oli nopea ja rauhattomalla sydämmellä oli nyt rauha.

Tuomio, joka oli langetettu elävän murhaajan yli, täytettiin sitten itsensä murhaajan ruumiille. Maalliset loput siitä, joka kerran oli ollut Katri, haudattiin vihdoin siunaamattomaan maahan, ja se oli monen mielestä kovin rangaistus, jonka tämä tyttöraukka sai kärsiä.

* * * * *

Laukkalassa Niilo sitten päiviänsä kulutti. Vähän iloa tarjosi hänelle elämä, mutta vanha isä oli, kuitenkin sen onnettomuuden jälkeen, joka oli heitä kohdannut entistään lempeämpi poikaa kohtaan. Pikku Antti oli kummankin miehen suurin ilo, ja hän kasvoi reippaaksi ja iloiseksi pojaksi.

Kansan kesken kerrottiin sitten, että mittava haamu useana yönä tuli kankeemaan polvillensa Katrin rikkaruohoilla peitetylle haudalle, hurskaitten rauhallisen leposijan muurin ulkopuolella. Kamalan haudan pelko esti kaikkia tiedustelemasta, oliko se aave vai ihminen, joka siten kävi mustan Katrin siunaamattomalla haudalla. Yksin runneltu ja katuva Antti, Laukkalan rikas isäntä, tiesi kun hän kerran rauhassa laski vanhan päänsä kuoleman lepoon, että ne kyyneleet ja ne rukoukset, joittenka todistajina tuo surullinen hauta oli ollut, olivat lainanneet hänelle sovintoa Katri raukan ja hyvän Jumalan tavoin, joka oikeudellisessa isänkädessä pitää ihmiselämän kaikki vaiheet.