Part 2

Nuoret eivät muutenkaan tavallisesti virkanneet aivan monta sanaa vanhojen läsnä ollessa, mutta tällä kertaa oli äänettömyys isossa tuvassa suurempi kuin milloinkaan ennen. Oli niinkuin olisi tuntenut ukkosen ilman siellä sisällä, ja ääneti meni Katri ulos pihalle muhkeaan humalistoon siellä nauttiaksensa ihanan illan hunaja-ilmaa ja metsäkukkien lemua, joka oikein kohosi taivasta kohti rauhallisena sunnuntai-iltana.

Kun Katri oli mennyt tuvasta ulos ja Niilon silmät näyttivät etsivän rahilla olevaa lakkia, kysyi Laukkalan isäntä, tuo ankara ja rikas isä:

-- Mihin aiot, poika?

-- En juuri mihinkään, ai'oin vaan katselemaan luontoa vähäsen.

-- Kyllä nyt näen, mihinkä mielesi hehkuu, poika, ja tosi on kyllä myös se kummallinen juttu, jonka tänä iltana kuulin Laukkalan talosta. Mutta vielä tänä iltana tulee myöskin tuo paha juttu kyläläisten kesken loppumaan. Sillä sen sanon sinulle, poika, ettehän vielä pistä silmiä ulos Laukkalan vanhasta isännästä, etkä sinä tule tätä kauemmin juoksemaan kerjäläistytön jälissä. Ei milloinkaan vielä ole kukaan suuren su'un jäsen nainut pimeän yön lasta, mustalaiskakaraa, ja Laukkalan Antin poika ei saa olla ensimmäinen.

Ankara isäntä nousi perä-istuimelta, missä hän oli istunut, ja katseli poikaansa, joka kalpeana ja silmät lattiaa päin istui rahilla oven vieressä. Vanha isä seisoi hetkisen äänetönnä, sitten kävi hän pojan luo, joka nöyränä painoi päänsä alas.

-- Naapurin Elsa, alkoi isä vähäsen leppeämmällä äänellä, hän on sinulle sopiva tyttö. Hänen sukunsa ei ole huonompi kuin sinun, ja hänellä on koti hyvillä pelloilla ja lukuisalla karjalla. Se voi olla jotakin Laukkalan pojalle. Myöskin olemme, isänsä ja minä, sopineet asiasta. Hän antaa Elsalle talonsa ja sinä perit minun, ja kahden vuoden kuluttua vietetään teidän häänne. Täten tulee paha puhe Laukkalan pojasta vaikenemaan kylässä, ja mustalaiskakara ei unohda Laukkalaa, sen takaan.

Jos Niilo olisi tahtonutkin sanoa jotain isälleen, oli hän kuitenkin mykkänä eikä edes tohtinut katsella ankaraa isäntää, joka istui hänen lähellensä, aina vähän ajan takaa katsahtaen ovea, niinkuin odottaisi hän nähdä jonkun tulevan sisään.

Sillä aikaa oli Katri humalistossa, ja hän oli onnellinen mielestään. Myöskin hän oli tullut vähäsen alakuloiseksi isännän ankarasta katsannosta mutta lauhkea ilta-ilma ja selkeä kesätaivas saattoivat hänen pian poistamaan nämät ajatukset. Hän katseli vihjaista maata ja sen kukkia, peltoja ja harvoja aitoja ja hän heitti silmänsä aina hietaharjaan saakka, joka loisti niin lämpöisenä päivänpaisteessa. Hän muisti äitinsä, joka juuri tämän korven yli oli tuonut hänet hyvään taloon, missä hänen onnensa nyt suloisesti kukoisti, ja hän kiitti Jumalaa hänen lempeästä auttavaisuudestaan köyhyyden lasta kohtaan. Ja tuon mustasilmäisen Katrin katsanto oli lempeä nähdä onnen hetkinä, niinkuin synkeä metsänjärvi vaihtaa muotoansa, kun päivänpaiste loistaa sen koivurikkaille rannoille.

Vihdoin palasi Katri tupaan toimiaksensa muutamien maito-astiojen kanssa, mutta oikeimmin nähdäksensä, mitä Niilo teki, kun hän niin kauan viihtyi tuvassa.

Kun hän astui sisälle, loi hän ystävälliset silmänsä isäntään, joka äänetönnä istui Niilon vieressä. Ääneti otti hän maito-astiat hyllyltä, mutta pian keskeytti hän askaroitsemisensa, sillä ankaruudella lausui Laukkalan isäntä hänelle seuraavat kovat sanat:

-- Ei kiitollisuutta asu kerjäläiskakaran mielessä. Siitäkö syystä olet saanut syödä leipääni ja turvaa kattoni alla, että keinoillasi ja juonillasi olet viekoitellut itsellesi Niilon, rikkaan talon ainoan pojan? Mutta sen sanon minä, Laukkalan isäntä, ettet sinä tule emäntänä omistamaan tuuman alaakaan minun pellostani ja niitystäni. Mutta Elsa tulee Niilon vaimoksi, eikä yksikään heittiölapsi saa enään liekahdella isossa tuvassa. Ja sinä menet vielä tänä iltana ulos samasta veräjästä, jonka kautta kulkulainen äitisi kerran veti sinut tänne mustalaiskelkassaan. Jätä tämä talo heti paikalla konstikas ilkiö ja mene ulos siihen yöhön, mistä kerran tulit. Mene!

Ja Katri ei virkannut mitään, eikä kyyneltäkään vuodattanut, Katri raukka, joka ei milloinkaan ollut toivonut peltoja ja niittyjä, vaan ainoasti Niiloa. Mutta hänen mustista silmistään leimusi salama, joka kohtasi kovasydämistä ja ylpeätä Laukkalan isäntää. Sitten katseli hän Niiloa, ja silmälautansa vavahtivat äkisti. Mutta Niilo istui ääneti ja vuodatti hiljaisuudessa kyyneleitä rakkaudesta ja miehuuttomasta pelvosta. Vanha isäntä istui nyt myöskin ääneti ja melkein kamalan näköisenä, niinkuin istutaan ukkosen ja salamoitten raivotessa.

Katri katosi tuvasta ja meni pihan yli sekä astui luhtiinsa. Siellä riisui hän yltään juhlavaatteensa, sillä ne oli hän isännältä saanut, ja siitä syystä tuntui kuin olisivat ne nyt polttaneet häntä.

Arkusta otti hän esille ne huonot vaatteet, jotka muinoin olivat olleet hänen äitinsä omat ja jotka sattumuksesta olivat lasketut erääsen nurkkaan ullakossa, mistä Katri ne oli löytänyt monen vuoden kuluttua. Ne olivat ainoat, jotka maantien lapsi voi sanoa omiksensa. Hän puki vanhat rääsyt yllensä ja sanoi jäähyväiset luhdillensa käydäksensä tuntemattomalla polulla yön syliin. Ja niin kävi hän pihan yli, kävi ulos veräjästä tanhuata pitkin, ja siinä missä tie teki mutkan, katosi hän ha'an koivujen taahan katsomatta taaksensa ja lähettämättä ajatustakaan jäähyväisiksi noille rakkaille paikoille, hänen leikkiensä todistajat ja hänen riemujensa näkijät.

V.

Pitkiä vuosia.

Katri käveli koko yön puhki. Hän oli ottanut tien siihen suuntaan, missä metsä näytti syvimmäksi ja erämaa rajattomaksi. Mitä tällä matkalla liikkui hänen sydämmessään, sitä ei kenkään ihminen tiedä. Mutta sen jälkeen kävi puhe, että sinä yönä olivat leppälintu ja laulurastas aivan ääneti Suomen saloissa. Tuntuipa huuhkajastakin ilma raskaaksi ja variksi.

Mutta Katrin silmissä paloi synkeä tuli, ja raivoisa uljuus loisti hänen korkeasta otsastaan, ja ryysyinen puku vaatetti niin kummallisen kamalasti tuon katkerasti onnettoman nuorta, hentoa ja kaunista vartaloa.

Siten kävi Katri kauan tietämättä, mihin tie vei. Se olikin hänestä yhdentekevä, sillä hän tahtoi kernaimmin vaeltaa aina maailman loppuun saakka, sanomattoman kauas Laukkalasta.

Mutta metsäpolku päättyi vihdoin metsäkylään, jonka nimi oli Rautio ja joka nyt jo on kasvanut koko seurakunnaksi.

Kun Katri saapui Rautioon, oli aurinko jo korkealla taivahalla ja paisti niin ystävällisesti ja rauhallisesti kylään, niinkuin ei mitään vaivaa, mitään onnettomuutta, mitään katkeraa löytyisi koko maailmassa.

Kun Katri kansan näki kylän päivänpaisteessa ja ihmisiä, jotka liikkuivat siellä rauhallisissa toimissaan, ei hän mennyt edemmäksi. Mitä oli hänellä tekemistä ihmisten asuntojen kanssa? Ja auringon lämmin ja rauha eiväthän ne olleet vaivojen tytärtä varten.

Hän istui isolle kivelle aidan vieressä, painoi yhden kätensä rintaa vastaan ja nojasi polttavan otsansa toiseen. Mutta tuskat kasvoi, ja väsymys karttui, ja ympäristö musteni leimuavilta silmiltä. Onnettomuuden lapsi, Katri raukka, oli mennyt tainuksiin.

Myöhemmin päivällä tapasi kylän väki hänen makaavan siellä. Kirkkomatkoilla Kalajokeen olivat he tulleet tuntemaan Laukkalan ja rikkaan talon ottotyttären ja paljon he kummastuivat, mikä nyt oli saattanut hänen niin kauas kodostaan ja semmoisissa kuluneissa vaatteissaan.

Silloin Katri heräsi taintumuksestaan, ja nuo hyvät ja lempeät ihmiset ottivat hoitaaksensa häntä, ja niinkuin lapsi antoi tyttöraukka viedä itsensä erääsen kylän taloon.

Pitkiä viikkokausia hoiti talonväki Katria sen kuumeen kestäessä, joka kohta sen jälkeen valloitti hänen. Kirkkomatkoillaan sai metsäkylän väki pian tietää, mikä oli ajannut Katrin kasvatustalostaan, ja kaikki he tulivat vielä lempeämmäksi häntä kohtaan. Mutta moni vanhus, joka oli nähnyt vähäisen maailmaa ja kokenut elämää, eivät ennustaneet mitään hyvää Laukkalan talolle siitä, mitä siellä oli tapahtunut.

Kun Katri tuli terveeksi, jäi hän taloon ja otti osaa talon toimiin. Tauti oli tehnyt hänen kalpeaksi, ja suru oli peittänyt hänen muotonsa, niin että se, joka näki vieläkin kauniin Katrin, tuli vähäsen kamalalle mielelle.

Ahkera oli hän töissään. Aluksi ja niin kauan kuin voimansa vielä olivat ylen heikot ulkotöihin toimi hän sisällä tuvassa. Ääneti istui hän varhain aamulla isojen yhteen katon hirteen sidottujen luomapuitten viereen ja loi loimet emännän kankaasen. Yksitoikkoisesti loinpuut pyörivät kertansa yhteen suuntaan ja sitten taas takaisin ja täyttyivät lankakerroksilla. Näytti kuin Katri olisi huolinut ainoastaan työstään eikä tiennyt, että muu talonväki meni tuvasta ja tuli sinne. Kun vanhukset illalla puhelivat työtä tehdessään, ja kun lapset leikkivät siellä sisällä ja pitivät lystiä, istui Katri yhtä ääneti ja yhtä ahkerasti sen kankaan vieressä, jota hän pian rupesi kutomaan.

Ei Katri milloinkaan puhunut sanaakaan Laukkalasta, eikä hyvä talonväki myöskään kysynyt häneltä paljon. Ei löytynyt yhtään, joka olisi ollut paha onnettomuutta kohtaan.

Muutamana lauantaina kaikki Raution väki lähti matkalle Kalajokeen ehtiäksensä tulevana sunnuntaina hyvään aikaan kirkkoon. Sen talon emäntä, missä Katri palveli, kysyi häneltä, eikö hänkin tulisi mukaan kirkkoon, mutta Katri ei tahtonut nähdä Laukkalaa ja sanoi, että hän jäisi kotiin. Sunnuntaina oli hiljaista ja autiota metsäkylässä, ja vielä hiljaisempaa oli tuvassa, missä Katri istui pöydän vieressä, jolla talon iso piplia oli kiini pantuna. Hiljaan laskeui lämmin päivänpaiste lattialle, hiljaista oli myöskin ulkona, avatun aukon takana. Katri oli muinoin usein lukenut virsikirjaa ja pitänyt Jumalan sanaa rakkaana. Nyt avasi hän raskaan kirjan katkeralla mielellä ja luki sanat:

"Kylväjä meni ulos siementänsä kylvämään, ja hänen kylväissänsä lankesivat muutamat tien oheen ja se tallattiin, ja taivaan linnut söivät sen."

Ja hän luki seuraavat värsyt raskaalla sydämellä ja tuli siten tähän värssyyn:

"Mutta jotka tien oheen, ovat ne, jotka kuulevat; sitte tulee perkele ja ottaa sanan heidän sydämmistänsä, ettei he uskoisi ja vapaaksi pääsisi."

Ja häntä kauhistutti nämät sanat. Niin oli myöskin Jumalan hyvyys turhaan mennyt, joka niin runsaasti oli langennut hänen tielleen, ja sana oli otettu hänen sydämestänsä, ettei hän uskoisi ja tulisi pelastetuksi, ja katkerana Jumalata ja ihmisiä kohtaan pani hän lohduttavain sanain kirjan kiini eikä avannut sitä enää niin kauan kuin hän oli Rautiossa.

Siten asui rauhattomuus Katrin mielessä, sillä hän ei milloinkaan unohtanut muinoista kasvatuskotoaan, joka nyt tuntui hänestä hänen omaksi haudakseen. Ja kaksi pitkää vuotta kului työssä ja äänettömyydessä. Katri ei ollut kuullut mitään Laukkalasta, mutta näytti siltä kuin hän alituisesti odotti, että jotakin piti tapahtuman. Joskus leveni joku huhu Laukkalasta metsäkylään, mutta tästä ei yksinäinen Katri mitään tiennyt. Sillä aikaa piti toki Niilon häät Elsan kanssa vietettämän, ja pitoihin olivat metsäkylän varalliset talolliset myöskin käsketyt. Sentähden puhuttiin tästä paljon, ja talon emäntä valmisteli matkaan.

Kun Katri vihdoin ei voinut olla tietoa saamatta näistä korkea-äänisistä huhuista, oli niinkuin kipu hänen sydämessänsä olisi kaivanut itsensä yhä syvemmäksi hänen sieluunsa, ja hän tuli synkeämmäksi ja vielä hiljaisemmaksi kuin hän oli ollut. Mutia ei hän valittanut eikä hän kellenkään sanonut kivustaan, vaan ainoasti pyysi emännältä päästäksensä paimentyttö Leenan sijaan nämät päivät metsään karjan kanssa.

Siellä korvessa tunsi hän niinkuin lievityksen mielessään, kun hän tiesi olevansa niin kaukana kuin suinkin ihmisten asunnoista. Hän tunsi itsensä olevan aution korven ja synkän metsäjärven ystävä, ja tässä syvässä äänettömyydessä ei hänen äänensä kaikunut niin vieraana kuin onnellisten rauhallisissa asunnoissa. Ja erämaitten ikivanhoihin säveleihin liitti hän sanoja, joita suru oli hänelle opettanut:

Kov' on tuonen hiljas toimi, Raskas ero elämästä. Yhden tiedän raskaammaksi, Kuoloakin kovemmaksi: Se on pilkka, häpy, turma, Rakastettuin meille suomat, Se on vihan viljo kylvö Neidon nuoren sydämmehen.

Illan tullessa pimenivät taasen varjot hänen sydämmessään. Hiljaisuudessa ajoi hän karjan kotiin, meni ylös luhtiin ja laski levolle, mutta ei hän hetkeksikään uinahtanut ja hänen edessään oli aina Niilon lempeitten sinisilmien kuva. Ajatteliko hän Niiloa? Vihdoin nousi hän ylös ja istui luhdin portaille, ja aamun aurinko kohtasi hänet istuvan siinä.

Seitsemän vuotta oli Katri Rautiossa. Tänä aikana ei hän milloinkaan mennyt kirkkoon eikä Jumalaa milloinkaan muistanut. Hän oli niin katkerain ajatuksiensa vallassa, ettei Jumala voinut hänen sydämessään kohdata hyvää maata kylvöllensä, missä se olisi saanut kärsivällisyydessä kypsyä. Ja kaikkien mielestä Katri vuosien kuluessa tuli aina kummallisemmaksi ja synkkämielisemmäksi, mutta yhtä äänetön ja umpimielinen kuin ennen ja yhtä ahkera työssään. Eikä kenkään Rautiossa ollut nähnyt hänen nauravan tai itkevän niinä pitkinä vuosina, joina hän siellä oleskeli.

VI.

Laukkalassa.

Nuot samat seitsemän vuotta kuluivat hyvin rauhallisesti ja tasaista kulkuansa rikkaassa talossa. Vanhan, ankaran isännän kävi kaikki hyvin, karja menestyi, halla kartti hänen vainioitansa, kalansaalis joessa oli runsas, ja varallisuus karttui yhä enemmän Laukkalassa, mutta ei siellä löytynyt ketään, joka erityisessä määrässä olisi voinut nauttia elämän hyvyyttä, niinkuin ei siellä myöskään löytynyt sitä, jota murheet ja surut olisivat rasittaneet.

Siitä illasta, jolloin Katri oli lähtenyt talosta, oli vanha isäntä tullut yhä kareammaksi entistänsä ja Niilo aremmaksi ankaraa isää kohtaan, jota vastaan ei hän missään asiassa tohtinut väittää. Alussa Niilo suurella kaipauksella muisteli Katria, jonka hän luuli keksivän yhden tai toisen syyn palataksensa Laukkalaan. Mutta ei hän tahtonut yksinään tavata Katria, sillä hän pelkäsi hänen vihaa, ja tietämätön, vastustamaton tuska valtasi hänet silloin. Oli niinkuin omantunnon äänet kalvaisivat ja tuomitsisivat hänet. Kun hän öillä silloin tällöin heräsi jostakin satunnaisesta heikosta kohinasta pihalla, nousi hän istumaan vuoteellensa, pidätti henkensä ja kuunteli, tokkohan ne olivat Katrin askeleet, jotka kuuluivat. Mutta hiljaista oli taas, ja ainoasti joku tuulen leyhkä liikutti pihlavan latvaa.

Kun ei mitään kuulunut Katrista, lakkasi Niilo vähitellen häntä ajattelemasta. Mitä vanha Antti ajatteli, sitä ei kenkään tiennyt, sillä hänen ankarista kasvoistaan ei kukaan voinut lukea, mitä hänen sisässään liikkui.

Iltapuolilla kävi Laukkalan isäntä usein naapurinsa luo ja otti jokaisen kerran Niilon muassaan. Niilo istui siellä vanhain isäntäin seurassa ja kuuli näiden pakinoivan heidän nuoruudestansa ja tiloistansa sillä aikaa kuin punaposkinen Elsa toi muhkeata kestitystä vieraille.

Joka kerta, kun Elsa toimi pöydän ääressä, koki Laukkalan isäntä puhua muutaman lempeän sanan hänelle, ja Elsan pienet, kirkkaat silmät tuikkivat tyytyväisinä pyöreitten poskien yli ja päivä päivältä katseli hän suuremmalla mielihyvällä Niiloa. Vihdoin Niilokin tottui katselemaan Elsaa Laukkalan tulevana emäntänä ja jokapäiväisenä seuralaisenaan tulevina aikoina. Siitäpä syystä kun naapuritalossa, kahden vuoden kuluttua, ruvettiin komeasti laittamaan kaikki valmiiksi häihin, oli se hänen mielestään aivan kohtuullista. Myöskin tunsi hän itsensä tyytyväiseksi siitä, ettei hänen nyt enään tarvinnut olla Laukkalassa yksin ankaran isännän seurassa, jonka verralla hän mielestänsä aina oli kuin lapsi.

Häitä kesti monta päivää. Niilo ei näinä juhlapäivinä lainkaan muistanut Katria: ei kenkään myöskään hänestä puhunut. Hääväki kiitti oivallisia pitoja ja puhui paljon niistä runsaista ja muhkeista myötäjäisistä, vaatteista ja muusta tavarasta, jonka morsian oli tuonut muassaan, kuinka reipas ja punaposkinen hän oli ja millä muhkealla ja vilkkaalla ravurilla Niilo vihdoin oli vienyt Elsan hänen lapsuuden kodistaan siihen rikkaasen taloon, missä Elsan nyt tuli hallita ja toimia emäntänä.

Laukkalan isäntä, vanha Antti, oli määrännyt, että Niilo ja Elsa tästä lähtien olisivat talon isäntäväki, mutta kyllä kaikki sittekin kävi vanhuksen tahdon mukaan.

Hiljaisesti meni kaikki sitten Laukkalassa tasaista laitaansa rauhallisesti ja työssä. Ei Niilo sanonut kovaa sanaa Elsalle, mutta ei hän myöskään saattanut hänelle paljon iloa valmistaa. Elsa piti taloutta suurella huolella, eikä mitään puuttunut ison talon rikkaassa aitassa. Niin kului viisi vuotta. Vanha Antti oli vielä voimissaan, mutta oli jo vähäsen koukistunut iästään, ja hänen hiuksensa olivat menneet aivan valkoisiksi. Enimmästi ilahutti häntä vanhin lapsenlapsensa, Niilon ja Elsan neljävuotias poika, jolla iso-isän mukaan oli Antti nimenä. Jos tätä poikaa ei olisi ollut, olisi moni luullut, ettei vanhan ankaran miehen päivät olleet juuri iloisia, sillä hän ei lausunut nyt enää monta sanaa vieraille eikä omaisilleen.

VII.

Katrin kirkonmatka.

Siinä Raution metsäkylän talossa, missä Katri oleskeli, palveli toinen nuori tyttö, joka aina oli ollut lempeämpi Katria kohtaan kuin kaikki muut. Se oli sama Leena, joka viisi vuotta sitte oli ollut paimentyttönä ja jonka sijasta Katri, niinkuin jo on kerrottu, oli saanut mennä karjan kanssa metsään. Leena oli nyt seitsemäntoista vuotta ja oli hyvä ja hurskas tyttö, joka tänä suvena kävi rippikoulua.

Nämät molemmat tytöt makasivat samassa luhdissa, ja Leenalla oli usein ja paljon sanomista synkkämieliselle Katrille, Hänen ei milloinkaan vielä ollut tarvinnut maistaa elämän katkeruutta, vielä vähemmin oli hän kärsinyt sielun syviä kipuja, ja eli ainoasti uskonsa kyllyydestä ja siitä riippuvasta onnellisuudestansa. Monena iltana, kun he menivät ylös luhtiinsa, oli Leenan tapana kertoa Katrille papin sanoja rippi-koulussa, ja nuoren tytön hurskaat sanat laskeuivat kuin kesänkaste Katrin vaalistuneitten lapsuudenmuistojen yli ja hänen pimeän, synkän mielensä läpi kävi silloin kuin lämmin tuulen leyhkä.

Illalla, kaksi päivää ennen sitä juhlapäivää, jolloin Leenan piti mennä Herran ehtoolliselle, olivat molemmat tytöt puhuneet keskenänsä tavallista kauemmin ja seuraavana aamuna Katri oli levollisempi ja lempeämpi entistänsä.

Aikaisin Katri toki katosi tuvasta, ja Leena sanoi emännälle, että Katri tahtoi hänen muassa tulla kirkkoon.

Hyvä, vanha emäntä kiitti Jumalaa liikutetulla sydämellä siitä, että hän niin kauan sulettua sydäntä oli kolkuttanut, ja kaikki muu talonväki ihmetteli ja kysyi keskenänsä, mitä tuo kaikki tahtoisi merkitä.

Kotvasen kuluttua näkivät he, kuinka Katri, puettu juhlavaatteisinsa, valkoinen liina päässä ja virsikirja kädessä, astui alas luhdin rapuista ja yhtyi samaten juhlallisesti puetun Annan kanssa, jonka jälkeen he molemmat nähtiin käyvän sitä tietä pitkin, joka Raution kylästä menee Kalajoen kirkkoa päin.

Matkalla ei Katri lausunut monta sanaa, ja myöskin Leenan sydän oli täynnä siitä pyhästä lupauksesta, hän nyt kävi ensikerran tekemään, jotta myöskin hän kävi ääneti Katrin keralla.

Kun he kuumalta maantieltä olivat poikenneet eräälle oikotielle, joka kulki viileän syvän metsän läpi, hiljentivät he käyntiänsä ja eivät vaeltaneet enää rinnatusten, sillä havuilla peitetty polku oli hyvin kaita. Ja näytti siltä, kuin Katri joka askeleella olisi tullut levollisemmaksi mielessään. Hän katseli kukoistavaa kanervaa, vihjaisia puolanvarsia ja korkeita honkia, ja hänestä tuntui niinkuin olisi hän tavannut muinaisia, rakkaita ystäviä. Kun hän kuuli yksinäisen metsänlinnun viserryksen, jota hän pitkänä aikana ei ollut kuunnellut, lempeni hänen surullinen katsantonsa. Vihdoin kuin he illalla metsänurmen lopussa saapuivat tielle, joka vei kylään, ja Laukkalan talo tuli näkyviin aaltoilevien viljamaitten takaa, silloin kuuluivat samalla iltakellot Kalajoen kirkossa soittavan juhlan alkua. Ne kaikuivat niin täynnä juhlallisuutta ja sovittavaa korkeutta. Leena pani kätensä ristiin rukoillen sydämmen pohjasta ja Katrin mustat, kyyneliset silmät katselivat katkeruudetta entistä kasvatuskotoa.

Kun Katri tuli kirkonkylään, oli siellä monta, jotka vielä tunsivat hänen, ja heitä kummastutti hänen nähdessään, sillä he olivat kuulleet niin paljon kummia puhuttavan hänestä. Katti vetäytyi erikseen ollaksensa yksinään ajatustensa kanssa eikä puhutellut siten yhtäkään vanhoista tutuistansa.

Totiset sydämmensä ja mielensä puolesta pyysivät Leena ja Katri majaa yksinäisessä paikassa ja hiljaan ilta kului pienessä tuvassa.

Varhain he heräsivät seuraavana aamuna, mutta eivät toimittaneet mitään, vaan vuottivat hiljaisuudessa kirkko-aikaa. Kun ison kirkonkellon ensimmäinen ääni kuului heidän korviinsa ja täynnä juhlallisuutta tunkihe heidän mielihinsä, valmistautuivat he vaeltamaan kirkkoon. Pysäämättä kirkonkentälle menivät he kirkkoon ja istuivat Rautiolaisten penkkiin. Kauan istui Katri liikkumatta nojaen päätään käsihinsä. Kauan ja hitaasti rukoili hän. Kun hän vihdoin nosti silmänsä ylös, katsahti hän Laukkalan penkkiin edempänä kirkossa. Siinä istui Niilo hartaasti vartoen jumalanpalveluksen alkua ja aavistamattakaan että Katri oli niin lähellä häntä. Siinä istui myös Laukkalan vanha isäntä ja liikutuksella näki Katri, että hänen hiuksensa olivat tulleet hopeanvalkeiksi ja että hänen ankara, totinen päänsä oli masentunut vanhuuden painosta.

Mutta Katri luovutti silmänsä näistä esineistä ja alkoi lukea virsikirjaansa, ensin vaivalloisella huomaavaisuudella, mutta pian syvällä rauhan halajamisella. Ja kun jumalanpalvelus sitten alkoi, tuntui hänestä niinkuin olisi hän ollut yksin koko kirkossa, ja niinkuin pappi olisi puhunut yksin hänelle opettaaksensa häntä, että kunkin täytyy tulla lapseksi, ennenkuin hän pääsee taivaan valtakunnan autuuteen.

Kun saarna oli loppunut ja Katri muun rippiväen kanssa astui kuoriin, kuuli hän, käydessään Laukkalan penkin ohitse, hänelle hyvin tutun lempeän äänen kuuluvasti veisaavan ehtoollisvirttä. Mutta hän ei nostanut alas vaipunutta päätään eikä nähnyt sitä vaaleutta, joka leveni Niilon kasvoille, kun hän nyt tuskin kuuluvalla äänellä jatkoi veisuansa. Hän toivoi kenties, ettei Katri ollut häntä huomannut ja että hän vielä voisi välttää Katria kohdata. Mutta kun Laukkalan vanha isäntä huomasi Katrin vaaleat, ei milloinkaan unohdetut kasvot muun rippiväen seassa, ei mikään liikunto hänen kasvoissaan eikä äänessään ilmaissut, että hän tunsi entisen kasvatustyttärensä, ja voimallisena kaikui hänen syvä äänensä muiden yli virren juhlallisissa säveleissä.

Mieli täynnä raivoavia tunteita notkisti Katri polvensa väen seassa altaripöydän edessä. Mutta kun hän kuuli kuinka vanha pappi Jesuksen nimessä ja veressä julisti rauhaa ja lepoa yhdelle toisen jälkeen ehtoollisvieraista, kun hän huomasi papin lähenevän myöskin häntä kalliilla lohdutuksella täytetyllä lupauksella kaikille rasitetuille sydämmille, silloin maalliset murheet poistuivat hänen mielestään. Ja hän nautti leivän ja viinan, ja sata kyyneltä, tuhat kyyneltä seurasi nyt ensimmäistä kevätpisaraa, joka suli jäätyneestä sydämmestä kun kellojen ensi ääni kaikui. Katri kätki kasvonsa käsihinsä, missä hän oli polvillaan altaripöydän vieressä. Se oli pyhä hetki. Mitä hän ajatteli ja tunsi, sitä ei yksikään ihmisestä syntynyt tiedä. Ajatteliko hän sitä kuinka hän seitsemän vuotta sitten samalla paikalla oli notkistanut polvensa Niilon keralla, onnellisena ja hyvänä? Ajatteliko hän sitä, kuinka hän silloin oli luvannut rakastaa ja uskoa, kuinka hän sitten oli vihannut ja epäillyt? Taikka unohtiko hän kaikki mailmalliset asiat, yksin ja ainoasti puhuaksensa taivahan Herran kanssa, täytettynä kuin hän oli äärettömästä janosta, sisällisen rauhan perään?

Jos Katri, kun hän palasi altaripöydältä penkkiinsä, olisi katsahtanut sivulleen, olisi hän nähnyt, että Niilon penkki oli tyhjä. Hän oli jo mennyt kirkosta pois.

Kun kirkonmeno oli päätetty ja seurakunta tulvasi kirkosta, alkoivat Katri ja Leena pitkän vaelluksensa Rautiota kohti.