Part 1

KATRI

Kertomus 17. vuosi-sadasta

Kirj.

EMLEKYL [Emil Nervander]

K. E. Holm, Helsinki, 1884.

J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa Helsingissä.

SISÄLLYS:

Esipuhe. I. Maantien lapsi. II. Lapsuuden päivät. III. Keskikesän aikana. IV. Uusia vaiheita. V. Pitkiä vuosia. VI. Laukkalassa. VII. Katrin kirkonmatka. VIII. Joen rannalla. IX. Murhaajatar.

Esipuhe.

Historialliset aikakirjamme eivät voi kertoa paljon ilosta ja onnesta, jota Suomen kansa olisi nauttinut. Vanhat kirjat näyttävät myöskin sanovan niille, jotka kysyvät heitä muinaisista päivistä: suokaat kuolleitten levossa maata! ja ainoasti vähittäin ynnä niinkuin vastahakoisesti antavat tomuiset kirjat vastauksia niihin kysymyksiin, joita nykyisyys tekee kuluneille vuosisadoille. Ei milloinkaan kuuluisi iloista naurua tukahutettuin hahmo-äänien seassa; niiden perustussävel on karhea ja totinen, eikä se edes murheen katkerimpinakaan hetkinä muutu hellyydeksi ja lemmeksi.

Surullinen kuin kansan elämä, näyttää myöskin yksityisen elämä useimmasti olleen. Paljoa iloa ei löydy, siinäkään kertomuksessa, joka tässä julkaistaan lukijalle, Katrista, pohjoisen erämaan lapsesta. Sen lähteet ovat muutamia vuosia sitten havaitut aivan vanhassa pergamenttikansisessa kirjassa, joka säilytetään erään pohjoisen kaupungin arkistossa. Sepitty nähtävällä harrastuksella ja liikuttavalla huolella on tämä kertomus noin sata vuotta sitte kirjoitettu niin sanottuun tuomiokirjaan, kirjaan, jonka lehdistä ainoasti rikokset, mielettömyys ja rangaistukset katselevat surullisilla, katuvilla silmillään outoa päivänvaloa, joka lempeästi, selkeästä kesätaivaasta lepyttävänä laskeutui vaalealle kirjalle.

Se käsi, joka koreasti oli kirjoittanut nämät rivit, on kauan maannut mustassa mullassa, ja unohdettu on se yksinäinen hauta, missä Katri lepää, jonka tuomio kirjassa luetaan, ja kaikki ne, jotka ovat tunteneet tai kuulleet hänen iloistansa ja suruistansa, ovat jo kauan aikaa sitte muuttaneet manalaan. Mutta äänettömät kirjaimet kertoivat vielä selvästi hänen elämänsä tähdellisimmistä vaiheista. Tomunhiukat, jotka autiossa arkistossa hyppivät päivän paisteessa, mikä tulvasi huoneesen ylhäällä muurissa olevista ikkunista, tiesivät kertoo vielä jotakin, enempää, ja tuuheista puista ulkona kuiskaeli kesätuuli helliä loruja Katrista. Ei häntä saa liioin ankarasti tuomita, sillä paljon oli hän rakastanut ja kärsinyt, jonka vuoksi hänelle myöskin annetaan paljon anteeksi.

I.

Maantien lapsi.

Kaksi vuosisataa sitte oli nyt viljelty varallinen Kalajoen pitäjä jotenkin autio ja metsäinen seutu. Ainoasti kaukana toisistaan oli muutamia kyliä ja yksinäisiä taloja, pellot ja niityt niiden ympäri, ja niiden välillä seisoivat syvät, kolkot metsät vakaisessa juhlallisuudessaan.

Suotuisampaa oli katsella kirkon ympärillä syntynyttä kirkonkylää joen rannalla, josta pitäjä on saanut nimensä. Useat siellä olevat, hyvin valetut ja isot talot antoivat tälle pitäjän osalle varallisen ja melkein iloisen ulkomuodon.

Kertomuksemme ajalla oli kova nälkävuosi rasittanut Suomea ja niinkuin tavallisesti on ollut laita, ankarimmasti ahdistanut maamme pohjoisia osia. Sinä kylmänä talvena, joka silloin peitti kuolinvaipallansa jäätyneitten peltojen pettyneitä toivoja, vaelsi kodittomia, nälistyneitä olentoja joukottain maanteillä, etsien retkellään taloon elatustansa onnellisimmilta veljiltään.

Kylmänä talvipäivänä, jolloin hämärä alkoi levitä hiljaisen seudun yli, vaelsi keski-ikäinen nainen maantiellä, joka vie Kalajoen kirkonkylään, mihin hänellä vielä oli tunnin matka. Hän veti kelkkaa jälessään, ja kelkassa istui neljänvuotias lapsi, kapaloittu vaaterepaleisiin jotta hän ei köntistyisi vilusta.

Taivasta rupesivat jo tähdet tuikkimaan valolla, joka on heille omituinen, kun pakkanen on ankara, ja yhä synkeämmäksi näyttihe metsätien molemmilla puolilla. Mutta kuume poltti nais-raukan veressä, eikä hän tuntenut ankaraa pohjatuulta. Hänen sairastunut mielensä muutti synkät hongat jättiläishahmuksi, jotka tien molemmilta puolilta astuivat esille tempaisemaan lasta kelkasta luoksensa. Tämän lapsen pelastaminen talvi-yön ja erämaan kaikista kauheuksista oli naisen ainoa aikomus. Hätä ja kipu kartuttivat hänen heikkoja voimiansa, ja vakavilla, vaikka raskailla askelilla vaelsi hän eteenpäin, vetäen jäljessään kallista kuormaansa.

Vihdoin rupesi metsä harvenemaan, ja kallattava, aukea laakso alkoi siitä. Kalajoen kirkon tummat hahmoviivat näkyivät etäällä kohoavan tähtitaivasta kohti, ja siellä täällä joenrannalla huomasi ihmisasunnoita.

Täällä, missä syvän metsän suojaava seinä ei seisahduttanut pohjatuulta, raivosi se hillittömällä voimalla niinkuin tahtoisi se hävittää kaikki elävät maan päältä. Lapsi kuului hiljaan vaikeroivan, ja yhtäkkiä pysähtyi äiti, riisui mielevästi yltään vielä yhden niistä harvoista vaatteista, jotka häntä itseä verhoittivat, sekä peitti sillä, sanaa sanomatta, piskuista olentoa kelkassa. Sen jälkeen loi hän silmänsä seudun ympäri etsien lyhintä tietä ensimmäiseen taloon, josta päreitten punahka loiste välin leveni, kun ovi avattiin. Kun hän oli löytänyt polun, alkoi hän taasen vaelluksensa, mutta nähtävästi heikommilla voimilla. Kun pelastus juuri oli lähellä, näytti kun olisi koko mielenvoimansa luopunut hänestä, ja hän pysäsi usein polulla, joka vei Laukkalan isoon taloon, mikä on ensimmäinen kirkonkylässä. Ääneti saapui hän pihalle, nosti vaikeroivan lapsen kelkasta, kokosi huonot vaaterepaleet ja astui isoon, lämpimään tupaan.

Tulen liekki leimui hupaisasti isosta kiukaasta maantien surullisia vieraita vastaan. Ahkerasti toimi talonväki iltatöissään samalla kuin ehtoollisruokaa asetettiin pöydälle. Vieras, kipeä nainen istahti lapsi sylissä rahille oven viereen ja änkähyttäen pyysi hän yösijaa ja ruokaa itselleen ja lapselle, joka myös luvattiin. Ääneti istui hän sitten takan ääreen, ja ainoasti harvan sanan vaihetti isäntäväki hänen kanssaan. Lämpymässä lapsi ei itkenyt, vaan seurasi tarkoin silmillään isäntäväen ainoata poikaa, neljänvuotista Niiloa, joka hiljaan leikitsi itsekseen tuvan nurkassa.

Illallisen syötyä meni isäntäväki levolle. Myöskin vieraalle naiselle valmistettiin olkivuode takan vieressä, jossa markettuva tuhka vähitellen peitti hiiluksen. Äänettömyys vallitsi tuvassa. Sammuva päre pihdissään valisti himeästi savupilviä katossa, jonka reppana oli suljettu yöksi. Heikossa valossa katseli sairas nainen lastaan, joka nukkui turvallisesti ja makeasti, niinkuin ei mikään hätä ja kylmä häntä enää odottaisi! "Jesus sinun auttakoon, lapsi raukka!" rukoili äiti lempeästi pienokaisensa puolesta, jonka hän oli pelastanut kuolemasta elämälle, sen riemuille ja suruille, jotka tulevaisuuden tiheä verho peitti.

Uupunut taudista ja vaivoista laski hän levolle vuoteelle, mutta uni vältti kuumetautisen polttavia silmälautoja, ja jano vaivasi hänen luulakiansa. Tuvassa oli vähittäin tullut tykkänään pimeä. Puoli houreissa nousi hän ylös etsiäksensä jotakin juotavaa ja meni ulos portaille. Selkeällä talvitaivaalla leimuivat revontulet hirveässä loistossaan. Säde säteen jälkeen nousi veripunaisena ylös, leimusi juhlallisesti, vaihetti muotonsa ja värinsä ja laskeutui yön syliin antaaksensa sijaa uusille leimuaville pohjaisen palon säteille. Ilmassa kuului niinkuin räiskähtäviä ääniä, hahmomaisesti kuiskuttaen kylmässä yössä.

Kuumetautista naista hirvitti nähdessään taivaan kauheata valoa ja hän palasi tupaan. Huoaten lankesi hän vuoteelleen ja hiljaisuus vallitsi koko yön isossa pimeässä tuvassa.

Kun aamu koitti, alkoi talonväki taas liikkua tuvassa. Kun naiset näkivät nukkuvan kalpean äidin ja hänen syvässä unessa makaavan lapsensa, sanoivat he: lämmin on lempeä väsyneitä kohtaan.

Myöhemmin aamulla heräsi lapsi. Kun pienokainen näki äitinsä makaavan oudossa tuvassa, missä talonväki jo oli täydessä työssä, tarttui hän häneen kädellään herättääksensä hänen. Mutta äiti ei herännyt ja kummallisen kylmä oli hänen kätensä. Pienokainen kääri peitteen paremmin äitinsä ympäri ja istui hänen vieressä katsoen lakkaamatta hänen silmiinsä. Vihdoin kuin äiti ei herännyt, rupesi pienokainen hiljaa itkemään.

Silloin astui emäntä lähemmäksi olkivuodetta ja koski kädellään vieraasen naiseen. Hän oli jo kylmä, kuolema oli yön hiljaisuudessa koskenut hänen sydämeensä.

Tuvassa olevat naiset kokoontuivat nyt vainajan ympäri, he katselivat hänen mustia tuuheita hiuksiansa ja halusivat tietää, mistä hän oli kotoisin. Emäntä pyhkäsi kyyneleet silmistään, tarttui itkevän, yksin jääneen lapsen käteen ja sanoi:

-- Älä itke, lapsi raukka! Mikä sinun nimesi on?

-- Nimeni on Katri, vastasi tyttö itkein katkerasti.

-- Missä on kotosi? kysyi emäntä.

-- Sitä en tiedä, vastasi Katri ja nyyhki. Talon poika, nuori Niilo, oli laannut leikkimästä, mutta istui liikkumatonna lattialla siinä missä oli istunut.

Samalla tuli talon rehtevä, rikas isäntä tupaan. Hän näki kuolleen vaimon, jonka kasvoihin syvä murhe oli painanut sinettinsä. Sitten katseli hän pientä Katria ja sanoi vaimolleen:

-- Kenties annamme lapsiraukan syödä meidän leipää, siksi kun hän kasvaa ja voi pitää murhetta itsestään.

-- Kiitän sinua siitä, Antti, sanoi emäntä ja hymyili kyynelten läpi. Ystävällisesti nosti hän Katrin syliinsä ja hyväili häntä.

Silloin Niilo saapui äitinsä luo ja katseli isoilla, ihanilla silmillänsä kysellen häntä.

-- Äiti, sanoi hän, jääkö hän tänne?

-- Jää, Niilo, vastasi emäntä.

-- Tule sitten leikkimään minun kanssani, sanoi Niilo ja tarttui Katrin käteen.

Katri piti kyllä uskollisesti Niilon käden omassaan, mutta hän vetäytyi kuitenkin lähemmäksi emäntää, jonka sylissä hän istui. Siinä oli orpo raukan mielestä hyvää ja turvallista olla, melkein niinkuin ennen hänen oman äitinsä sylissä.

II.

Lapsuuden päivät.

Katri jäi siis Laukkalan toimeliaan talonväen luo ja oppi varhain ottamaan osaa hyvän emännän töihin. Hänen jokapäiväinen seurakumppaninsa oli tuo yhdenikäinen Niilo, talon ainoa, vähäsen turmiutunut lapsi, joka kulutti suurimman osan päivästä leikkien tuvassa ja pihalla. Näissä leikissä oli Katri hänelle tervetullut ystävä, väsymätön keksimään uusia ja lainaamaan niille jonkinmoista vaaran lihallista suloutta, joka omituisella lumoudella mielytti hentoa ja vähäsen hidasluontoista poikaa. Ja kun leikki kerran oli alkanut, antautui Katri siihen kiivaudella ja elävyydellä, joka väliin peljätti Niiloa. Kun hän näki Katrin tulevan piki mustat hiukset häilyen ilmassa ja mustat tuikkivat silmät tulta pelastamaan häntä hukkumasta jokeen, joksi lasten kuvastin oli muuttanut hietasen ojan, kun Katri sitten otti Niilon vahvoille käsivarsilleen ja kantoi hänen nurmen yli ruohoiselle mättäälle ja siellä raivoisella ihastuksella riemuitsi ilosta, silloin Niilo pidätti henkähdyksensä, ummisti silmänsä ja olisi laannut leikkimästä, jos hän vaan olisi rohjennut sitä tehdä. Mutta silloin oli Katri taas valmis keksimään uuden leikin, joka taivutti Niilon pysymään hänen vieressään ja taas leikin kestäessä pakoitti hänen toivomaan olevansa kaukana sieltä.

Usein keskeytti emäntä Niilon salaiseksi iloksi leikin kutsuessaan Katrin avukseen taloustoimissa. Mutta kun hän oli pois, kaipasi hän häntä, ajatteli ainoasti häntä ja istui toimetonna odottaen hänen takaisin tuloaan.

Talonväkeen kuului kolmetoista vuotias paimentyttö, joka kadehtien oli nähnyt Katrin otetuksi Laukkalaan ja joka, kuin tilaisuutta siihen oli, pilkkasi häntä hänen mustien hiuksiensa ja silmiensä vuoksi, jotka talonpojat, niinkuin tietty on, luulevat merkitsevän mustalaisrotua. Silloin leimuivat Katrin silmät kummallisella tavalla ja hän katosi talosta niin ett'ei kukaan tiennyt mihin, siksi kun hän muutaman tunnin kuluttua palasi iloisena ja palvelevaisena kuin aina.

Toisinansa kun Katri oli hiljaisempi ja vähemmän eloisa kuin tavallista ja leikistä ei tahtonut oikein mitään tulla, suuttui Niilo, ja hänen närkästyksensä voi ilmaantua sanoissa ja pilkassakin, jota hän oli oppinut painientytöltä. Niin lauloi hän eräänä päivänä, kun Katri yhtäkkiä oli laannut leikkimästä ja istunut nurmelle, seuraavan laulun:

Mieron teillä kulkeissaan Äiti mustalainen Kelkassa toi Laukkalaan Katrin, tuo vaivainen.

Kohta katui hän tekonsa ja riensi Katrin kaulaan; silloin Katri katseli häntä, kyynel mustassa sulosilmässään, ja kaikki oli entisellänsä.

Täten kului muutamia vuosia ja Katri kasvoi rikkaassa talossa. Kun hän oli kaksitoista vuotta täyttänyt, päätti Laukkalan emäntä lähettää hänen paimentamaan karjaa, vaikka hän oli hyvin pieni.

Se oli juhlapäivä Katrista, kun hän kuuli pääsevänsä yksin metsään. Hän oli mielestään jo iso ja täyskasvuinen, kun emäntä laitti hänelle evästä pieneen tuohiseen konttiin. Tosiaan löytyi paljon karhuja korvessa, ja talvi-aikana oli useasti petojen jälkiä huomattu aivan talon lähelläkin. Mutta Katri oli perin viaton ja hyvä, eikä peljännyt susia enemmän kuin Laukkalan vanhaa koiraa Hallia, jonka erityinen ystävä hän oli.

Kun Niilo kuuli, että Katrin seuraavana aamuna piti ruveta paimentytöksi, istui hän ääneti illallisen aikana ja katseli suurilla, lempeillä silmillään Katria. Sitten kun kaikki olivat menneet levolle, hiipi hän äidin vuoteelle ja pyysi päästä Katrin kanssa metsään. Kun äitinsä ei myöntynyt tähän, meni hän ääneti levolle, mutta unta ei hän ensinkään saanut koko yönä.

Varhain seuraavana aamuna oli Katri ylhäällä, ja emäntä antoi hänelle eväskontin, jonka hän iloisena nosti selkäänsä.

Kun hän tuli ulos raittiisen aamu-ilmaan, kimelti yö-kaste aidalla ja ruohoissa, ja tarhasta kaikui kolkkalehmän kello vitkaan ja määräkästi häntä vastaan.

Hän sai vitsan käteensä, avasi tarhan veräjän ja huusi rattoisasti lehmilleen: "Muurikki hoi! astu pian, Mansikki se! noh sinä Liinapää! minkä vuoksi Kyllikki temppuelee!" ja sitten lähdettiin metsään.

Mutta vuoteeltaan tuvasta oli Niilo hiipinyt ulos pihalle, kun hän näki Katrin kontti selässä lähtevän huoneesta. Hän näki Katrin avaavan veräjän, kuuli hänen huutonsa lehmille ja näki hänen vihdoin katoavan nummella honkien ja hiekkaharjanteen taha. Kun hän ei enään nähnyt mitään Katrista, palasi hän aidasta, jonka takana hän oli piillyt, ja hän oli mielestänsä kovin yksinänsä isolla pihalla. Mutta mitä hän ajatteli ei hän sanonut kellenkään, vaan kävi puupinon luo ja hakkasi siellä ahkerasti koko päivän halkoja, vaikka hänen voimansa eivät usein tahtonut riittää.

Sinä aikana vaelsi Katri karjansa seurassa honkanurmen poikki. Nurmeen ei hän oikein suostunut, sillä hän ei käsittänyt, minkä vuoksi siinä kasvoi kuivia peuranjäkäliä ruohon sijassa. Myöskin arveli hän, että pehmeät sammaleet olisivat voineet vihjoittaa monessa paikassa, missä nyt paljas hieta loisti.

Mutta etäämpänä metsässä, missä kanerva oli vihjaisempi, mustikanpensaat useammat ja kuuset korkeammat, siellä oli hänen mielestään hyvä olla. Siellä oli jotakin, mikä viehätti hänen mieltänsä niin kummallisesti ja puhutteli häntä niin ystävällisesti ja kuitenkin niin vakaisesti.

Täten vaelsi Katri kauan edelläpuolenpäivää nurmien, harjojen ja soitten yli, ja kaikki oli hänestä uutta ja salaista, ja usein olisi hän unohtanut lehmänsä, jos ei kellon ääni silloin tällöin olisi hänen huomiotansa niihin herättänyt.

Vihdoin saapui hän, käytyänsä erään suon yli, mäelle, jonka vertaista korkeudessa ei hän milloinkaan ollut nähnyt. Tämä havainto teki hänen mielensä oikein iloiseksi, ja hän oli aivan vakuutettu siitä, ett'ei ketään löytynyt, joka tietäisi, mikä tämän mäen nimi oli. Kuitenkin oli siellä ihmiskäden jälkiä, sillä mäki oli nyt hylätty kaski, missä ruohoa kasvoi aivan runsaasti. Mutta tätä ei Katri tullut ajatelleeksi, vaan oli edelleen ylpeä ja tyytyväinen havaintoonsa.

Tyytyväinen siihen näytti myös hänen karjansakin olevan, joka ahkerasti söi runsasta ruohoa metsämäellä.

Kun päivällisen aika tuli ja auringon helle pakoitti etsimään varjoisempia paikkoja ja laskeumaan levolle ruohoon, otti hän esille tuohisen konttinsa; ja hänen lapsellinen mielensä riemuitsi siitä, että kaikki ne hyvät ruuat, mitkä emäntä oli eväskonttiin pannut, olivat hänen käytettävinään. Syödessään yksinkertaista ateriaansa, ajatteli hän sitä aikaa, jolloin hän itse tulisi laittamaan evästä paimentytöllensä, ja hän tuli oikein vakaiselle mielelle.

Iltapuolella kiipesi Katri metsäisen mäen ylimmäiselle huipulle, istui siellä isolle kivelle ja katseli lavealle ympärinsä. Ja erämaan hiljainen suuruus teki lapsen mielen iloiseksi ja sydämen täydeksi. Jos ei kolkkalehmä silloin tällöin olisi kilistänyt kelloansa ja jos eivät vasikat olisi juosseet kärpäisistä päästäksensä, olisi hän kyllä unohtanut kaikki katsellessansa metsäjärveä tuolla kaukana, koukertelevaa Kalajokea etäällä ja vainiot vielä etäämpänä kylään päin. Ja kun tiainen, peipponen ja kuusennärki yhdessä lauloivat kasken koivuissa, täytyi Katrin myöskin ruveta laulamaan, ja nuo heleät, iloiset säveleet vierivät metsäisen mäen alla olevan suon yli, kunnes hietaharjut toisella puolella ottivat ne vastahan ja kätkivät ne hiljaiseen iltaan. Iloa ilmoitti ääni ja ihastusta välähti Katrin mustista silmistä.

Kun aurinko rupesi laskeumaan itäistä metsänrinnettä kohti, lähti Katri karjaneen kotimatkalle suon ja hietaharjun yli. Kun hän vaelsi vileän kuusimetsän läpi ja näki laskeuvan auringon kirkkaasti paistavan puiden välistä, tuli hän ajatelleeksi Niiloa ja arveli, miten hänen oli käynyt päivän kuluessa. Hän kiiruhti lehmiänsä ja oli pian taas nurmella, jonka yli käytyänsä hän näki Laukkalan ison talon.

Kun hän kävi tanhuata pitkin, huomasi hän että Niilo avasi veräjän hänelle. Sinne jäi Niilo seisomaan. Kun Katri tuli lähemmäksi, tervehti Niilo häntä heti iloisesti, ja Katri ajoi toimeliaasti lehmänsä tarhaan. Niilo jäi jälelle ja pani veräjän kiini.

Kun Katri oli toimensa päättänyt, tarttui Niilo Katrin käteen ja vei hänet vanhaan hyvin tunnettuun leikkipaikkaan. Siellä he istuivat toinen toisensa viereen, ja Katri otti Niilon käden omaansa ja kertoi hänelle vaelluksesta metsässä, suosta ja korkeasta vuoresta ja lintujen leikistä kasken koivuissa. Ja Niilo kuunteli kutakin sanaa, mutta kun Katri oli päättänyt kertomuksensa, kutsui hän Katria taasen leikitsemään hänen kanssaan, jota he myöskin tekivät, siksi että he väsyneinä menivät tupaan illalliselle.

III.

Keskikesän aikana.

Siten kului muutamia vuosia ja Niilo ja Katri kasvoivat isossa talossa. Vähäsen oli nyt muutoksia tapahtunut Laukkalassa. Hyvä emäntä ei enää elänyt ja kuudentoistavuotias Katri hoiti nyt laveata taloutta.

Niilo oli kasvanut kauniiksi nuorukaiseksi. Ujous ja ystävällisyys loisti hänen kirkkaista, sinisistä silmistään, ja verraten vakaan, ankarasti katselevaan isään näytti hän vielä olevan lapsi. Nuoremmaksi hän myöskin näytti kuin Katri, joka nyt oli ihana impi. Onnelliset, rauhalliset päivät hyvässä kodissa olivat häätäneet Katrin levottoman ja rajun luontonsa ja antaneet koko hänen olennolleen tasaisen iloisuuden, joka lievittävänä leveni hänen luonteensa syvän vakaisuuden yli.

Niilon isän lähin naapuri oli vanha, rikas talollinen, jonka maat rajoillaan koskivat Laukkalaan. Hänen ainoa lapsensa oli punaposkinen Elsa, joka nyt oli viidentoistavuotias. Elsa oli iloinen tyttö. Hän piti isän taloutta kunnollisesti, mutta suurin ilonsa oli kuitenkin olla paras tyttö kaikissa pidoissa ja tulla nähdyksi, kun hän parhaimmissa juhlavaatteissaan kunakin sunnuntaina saapui kirkkoon. Laukkalassa oli hän jotenkin usein, mutta vielä useimmin kävivät naapuritalojen molemmat vanhat isännät toisensa luona. Molemmat kuuluivat myös niin sanottuun "suureen sukuun."

[Tämä Oulusta eteläänpäin olevissa pitäjissä löytyvä sukuperhe, johon kuuluu varallisia talonpoikia, pitää itsensä muista su'uista tarkoin eroitettuna. Mitään erityistä perhenimeä ei tällä suurella su'ulla ole. Vasta viime aikoina on naimaliittoja solmittu suuren su'un ja vähemmän mainioksi tulleitten sukujen jäsenten välillä. Tämä talonpoikain ylimyskunta näyttää olevan yhtä paljon riippuva sukuperästä kuin rahasta. Mistä se on alkunsa saanut on vaikea päättää. Kenties Pirkkalaisista? Taikka kukaties vielä vanhemmista ajoista, niistä sotaisista ajoista, joista ei historia tiedä kertoa.]

He olivat kasvaneet yhdessä, molemmat olivat he nähneet, kuinka halla samana yönä oli vaaleaksi muutttanut tähkäpäät heidän kumpaistenkin pelloilla, ja he olivat, kun vihollinen ryntäsi pitäjään ryöstämään, lujamielisesti taistelleet ja kärsineet yhdessä. Samana aikana alkoi myöskin onni ja varallisuus viihtyä heidän molempain luona, eikä milloinkaan ollut kateutta löytynyt heidän välillään. Siitä syystä olikin naapurisopu hyvä, ja usein nähtiin ukot istuvan, pakinoivan keskenänsä, nyykkien harmaita päitään. Komea oli myöskin kestitys varallisten taloissa, kun he kävivät toinen toisensa luona vierastamassa. Silloin tuotiin pöydälle tuoretta rieskaleipää, voita, palvattua lihaa ja taalepiimää. Eikä myöskään puuttunut hyvää kotona valmistettua olutta, ja vanhukset näkivät mielellään, että Niilokin otti sijaa pöydän ääreen, kun hän nyt jo oli iso mies ja pian käyvä ensi kerran herran ehtoolliselle.

Siksi määrätty juhlallinen päivä oli tullut. Juhannuksen päivänä piti rippikoululaisten vahvistaa kasteenliittonsa.

Kaikki Laukkalan väki vaelsi tänä päivänä kirkkoon, sillä sekä Niilon että Katrin piti nyt ensikerran astuman altarin eteen. Matkalla kirkkoon olivat kaikki totiset, mutta Katri ja Niilo eivät virkanneet mitään. Kesä-ilma ja vainioilla lainehtiva laiho kertoivat Jumalan hyvyydestä, ja nuorien mielestä tuntui kuin eivät Kalajoen siunatut kellot milloinkaan kaikuneet niin juhlallisesti kuin nyt, veisaten malmisella äänellään: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto."

Ja vanha provasti valkoisilla hiuksillaan ja vanhuudesta rypistyneillä kasvoillaan puhui temppelissä laupeita, sovintorikkaita sanoja rippilapsille. Ja kun virren säveleet kaikuivat seurakunnan yli, astuivat rippilapset kuoriin ja sydämen hurskas liikutus näkyi heidän nuorissa, viattomissa kasvoissaan.

Ei milloinkaan Niilo ja Katri sittemmin unohtaneet kuinka he sinä päivänä vieritysten lankesivat polvilleen altarin viereen. Ja kun he söivät leipää ja joivat viinaa, tuntui heistä molemmista, että he yhdessä lupasivat koko elämänsä aikana vaeltaa Sanan valossa, koko elämänsä aikana rakastaa kaikkia ihmisiä ja olla toisillensa lohdutukseksi ja iloksi.

Päätetyn jumalanpalveluksen jälkeen palasivat kaikki hartaudella täytetyllä mielellä Laukkalaan. Juhlapäivällinen syötiin totisessa äänettömyydessä, ja sitten kävi Niilo tallinluhtiin lukemaan virsikirjaa ja Katri meni omaan luhtiinsa itkemään sovinnon kyyneleitä.

Sinä aikana, joka nyt seurasi, ei Niilo ollut semmoinen kuin ennen, eikä Katri myöskään. Kun he olivat toisistaan erillään, osoittivat heidän silmänsä että he kaipasivat toisiansa, mutta kuu he olivat yhdessä, Niilon siniset silmät hymyilivät makeasti, ja Katrin musta silmäpari leimui riemusta ja autuaallisuudesta. Vähäsen kainommat olivat he keskenänsä, ja usein eivät he sanaakaan toisillensa virkanneet, kun he istuivat yhdessä kuistilla tai kävivät sunnuntaina kirkkoon.

Kun he muutamana sunnuntai-iltana kävivät sanaa sanomatta talon lähellä olevalla kaskella etsimässä marjoja, sanoi Niilo vihdoin Katrille:

-- Pidätkö minun marjoistani?

-- Pidän, jos sinä pidät minun kukistani, sanoi Katri.

Ja molemmat pitivät he toisensa lahjoista, ja silloin näytti jo siltä, kuin olisivat he sanoneet paljon toisilleen. Eikä kukaan kuullut, että he sinä kertana puhuivat paljon enemmän keskenänsä, mutta kukat, jotka hymyilivät maassa, ja linnut, jotka visersivät honkien oksilla, ja kärpäset, jotka suhisivat nuorukaisten ympäri päiväpaisteessa, he mielestänsä näkivät sitä enemmän heidän silmissään. Käsi kädessä kävivät he sitten kotiin isoon kartanoon.

IV.

Uusia vaiheita.

Kun he tulivat kotiin, ei isäntä vielä ollut palannut naapuritalosta, mihinkä hän tapansa mukaan oli mennyt iltapäivällä. Liian kauan ei ukko kuitenkaan viipynyt poissa, ja jotakin totisempaa ja ankarampaa, kuin tavallista, näkyi tänä iltana hänen otsansa rypyissä ja tuuheissa riipseissään.