Part 9

Katinka oli alussa epäluuloinen ja vaitelias, hän ei oikein luottanut aikuisiin. Hän vilkuili vuoroin makeispussiin, vuoroin neidin mustiin silmiin, mutta ei voinut huomata niissä mitään petollista; paitsi sitä oli makeispussi houkutteleva.

Neiti alkoi nyt kysyä Katinkan teatterikäynneistä, hän sanoi huomanneensa, millä mielenkiinnolla Katinka oli seurannut näytelmän esitystä; hän kysyi, oliko Katinka ennenkin jo käynyt teatterissa?

Katinka, hetken vastustettuaan, muuttui vastoin tapaansa puheliaaksi; kerran alkuun päästyään ei hänen avomielisyydellään ollut enää rajaa; hän suorastaan lörpötteli. Tuota pikaa hän oli ehtinyt kertoa suuresta rakkaudestaan, jota hän tähän saakka oli pitänyt kuin seitsemän lukon takana, -- Julian suudelmasta ja ruususta, jota hän säilytti silkkipussissa rinnallaan. Se kävi kuin käden käänteessä, hän ei olisi ikinä uskonut sitä näin helpoksi. Tosin tunsi hän heti katumusta, tuntui yhtäkkiä tyhjältä, ikäänkuin joukko kauniita, vangittuja lintuja olisi lentänyt tiehensä.

Hän vilkaisi taas ystävälliseen neitiin, -- mutta neiti nyökäytteli kehoittavasti ja ymmärtävästi päätään, hänen silmänsä olivat osaaottavat ja viisaat, ilman vähintäkään vilppiä; hän tarjosi suklaanappeja. Hän oli vastustamaton; hän ikäänkuin kyseli, vaikka olikin vaiti, keri kerimistään kuin näkymätöntä lankaa Katinkan sielusta.

Ja Katinka söi makeisia ja kertoi. Hän tunnusti, mitä ei ollut vielä yhdellekään elävälle sielulle puhunut, käynnistään kulissien takana, Julian untuvavaipasta ja rakkaudentunnustuksestaan. Hän veti esiin pienen silkkipussin poveltaan varmemmaksi vakuudeksi. Ainoastaan kohtauksesta puodin ikkunan edessä ja haukottelevasta jumalasta hän ei puhunut. Hän ei tahtonut alentaa jumalansa arvoa vieraan edessä.

Seuraavalla, viimeisellä väliajalla hän avautui avautumistaan, aivan täydellisesti. Hän meni niin pitkälle, että suostui lausumaan mietelmiään näkemistään näytelmistä.

Mutta kesken kaikkea hän yht'äkkiä sattui vilkaisemaan neitiin, kesken tunnustuksiaan: neidin suupielissä kareili tuskin huomattava, miltei näkymätön naurunväre. Se katosi samassa tuokiossa, mutta Katinka oli kuitenkin ennättänyt sen nähdä.

Se riitti. Katinka keskeytti kertomuksensa siihen paikkaan, hän oli heti vaiti ja lukossa, vetäytyi etäämmäksi vaarallisesta makeispussista ja neidistä, siirsi tuolinsakin. Olisihan hänen pitänyt ennakolta tietää, että aikuisten suhteen oli oltava varuillaan, he leikkivät lapsilla, kuten lapset leluillaan, he penkoivat lasten sieluja, nähdäkseen, mitä niissä oli, aivan niinkun Katinka saksilla raateli vanhan Molla-Maijansa päätä.

Mutta tehty oli tehty. Ah, Katinka oli tänä iltana myynyt suklaanapeista suloisimman salaisuutensa. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei olisi omistanut sitä enää. Se oli nyt tuon vieraan, vilpillisen neidinkin omaisuutta ja hänen kauttaan kaikkien muittenkin... Se oli lentänyt pois hänen sielustaan, kuten kultaisesta häkistä, jonka oven hän oli jättänyt auki.

Onnettomuudet eivät kuitenkaan päättyneet vielä tähänkään.

Seuraavana sunnuntaina, päivällispöydässä, kun koko perhe oli koolla, ja paitsi sitä useita vieraita, sanoi yht'äkkiä muuan vanhimman veljen yliopistotovereista, jota Katinkan oli tapana nimittää "Ukoksi":

"No, Katinka, mikä on sinun mielestäsi Tietäjän perusajatus?"

Katinka sävähti tulipunaiseksi ja vääntelehti tuolillaan; jotain selvisi hänelle yht'äkkiä nöyryyttävänä, hirveänä häpeänä.

"Tietäjä etsi totuutta, eikö niin?" jatkoi Ukko.

Katinka tunsi omat sanansa. Hän muisti mustasilmäisen neidin, makeispussin hänen helmassaan ja pienen, petollisen naurunväreen neidin suupielissä.

"Kuinka voi jäädä eloon, kun on kadottanut sen, jota rakastaa?" kuului nyt toiselta puolen pöytää imelällä, haaveellisella nuotilla.

Samassa oli Katinka pöydän alla. Naurua, huutoja, lasien kilinää, ja taas naurua. Yksin isäkin nauroi. Ja kaikki nuo saappaat ja kengät pöydän alla... Millainen kuuma häpeä! Kuinka ylen typerätä ja naurettavaa olikaan kaikki, mitä hän oli sanonut. Hän vihasi ja halveksi heitä kaikkia, -- neitiä, joka oli hänet kavaltanut, ja naurajia. Hän vetäytyi kokoon pöydän alla kuin siili, kädet, jalat, pää yhtenä keränä.

"Entä silkkipussi? Julian ruusu?" jatkuivat huudot. "Katinka, näytä Julian ruusu."

"Jo riittää. Antakaa lapsen olla", kuului isän ääni.

"Katinka, tule pois pöydän alta", sanoi äiti. Hänen äänessään ei ollut hiventäkään pilkkaa.

Mutta Katinka ei enää tullut vapaaehtoisesti. Hänet vedettiin väkisin pöydän alta. Hänen kasvonsa olivat kummallisessa naurun ja itkun sekaisessa irvistyksessä. Ennenkuin kukaan muu ehti siepata silkkipussia hänen poveltaan, oli hän jo itse vetänyt sen esiin ja siroittanut kuivuneet, irralliset ruusunlehdet pitkin lattiaa.

Hänestä tuntui, ikäänkuin hän samalla olisi siroittanut kaiken ilman tuuliin suuren rakkautensa.

20.

Ihmisistä useimmat tuskin päivälleen tiennevät ikäkausiensa syys- ja kesäpäiväntasauksia, heidän elämänsä siirtyy päivien vilisevässä virrassa, vähitellen. Mutta Katinka Raben elämä oli alun alkaen säädetty jyrkkätaitteiseksi; hänen lapsuutensa loppui eräänä elokuisena yönä.

Menee levolle lapsena ruumiiltaan ja sielultaan; -- herää, ja ruumis on yhä sama lapsellinen, venyväjäseninen, mitään ei ole muka muuttunut, ei ole varttunut vaaksan vertaakaan pituutta. Sielu vain tässä näköjään samassa ruumiissa on toinen, iäkseen säikähtynyt.

Kultahääkesä oli käsissä. Kultahäistä oli puhuttu siitä asti kuin kynnelle kykeni; ne olivat pysyväisenä kangastuksena Hovin lapsuustaivaalla. Alati oli laskettava, kuinka monta vuotta niihin vielä oli jäljellä; ne pitivät mielen herkeämättömässä jännityksessä: jaksaisivatko Grosspapa ja Mummuli elää niin kauan? Hennoisivatko he saattaa sen murheen lapsilleen ja lastenlapsilleen, että kuolisivat ennen kultahäitä? Se olisi ilmeinen ja korvaamaton vääryys.

Oli heinäkuun alkupuoli, jasmiinien kukinta-aika; Hovissa olivat kultahäät korkeimmillaan.

Tallin luona seisoskeli kirjava joukko erimallisia ja -suuruisia ajopelejä, charabaneja ja kevyitä, keltaisia korikiessejä, mutta myös pitkämatkaisempia kaleskoja ja korkeita, kolmivaljakon vetämiä umpivaunuja. Olisi voinut luulla siirtyneensä Fataburin puutarhajuhlain ja naamiaisten aikoihin. Kuskeista herätti suurimman huomion Pesun hovin kuski, tanakka venäläinen, jonka hatussa pöyhkeili riikinkukon sulkia. Pesun hevoset olivat koristetut kuin sirkusratsut, messinkihelyin ja kulkusin.

Hamusen-Ieva apureineen kuljetti kuskeille virvokkeita.

Pylväsportaille ilmestyivät Katinka, Lenzy ja Mirka. He tekivät kierroksen Kuninkaan, väentuvan ja tallin ohitse. Heidän valkoiset harsohameensa ulottuivat tuskin polviin, hiukset hulmusivat valtoimina, ja auringossa kimalsivat kultaiset kengät. Tänään ei heistä kukaan kadehtinut Kuninkaan Aatun paljasjalkaisuutta. He olivat Hovin kolme pikkuista prinsessaa. He kulkivat käsivarret toistensa sinisillä silkkimiehustoilla, pysähtymättä. Heitä katseltiin, he nyökkäilivät armollisesti. Heillä oli tänään kultaiset kengät!

Keittiössä oli elämää.

Kaupunkilainen kokki seisoi naama tulikuumana taiteensa mestariteoksen, korkean hääkrokaanin edessä, joka tuiki käsittämättömistä ja nähtävästi sisäisistä syistä oli nähnyt parhaaksi ruveta hiljakseen toiselle kyljelleen kallistelemaan, kuten Pisan kuulu torni. Koko kokkimahti näyttäytyi tehottomaksi. Kyökki-Ievan salaiseksi mielihyväksi krokaanitorni kallistui kallistumistaan ja luhistui viimein raunioiksi.

Vihkimätoimitus alasalissa oli ohitse, samoin päivällinen, vieraat olivat hajautuneet parvekkeille ja puistoon. Puutarhanpuoleisella verannalla soitteli sotilassoittokunta.

Kieltensekoitus oli kirjava, saksa sentään ylinnä. Mutta paitsi sitä kuului englantia, ranskaa, venättä, ruotsia ja suomea. Ja saksankielikin oli erisointuista Raben suvun eri jäsenillä, siinä soi kaikuja kielistä, joita he joka päivä puhuivat.

Possulin omistaja, sotaisa eversti Mendt keskusteli äänekkäästi särkyneellä komentoäänellään Pesun Ripasin kanssa.

"Als ich jung war, haben wir in Säckjärvi, bei Gott, Branntwein getrunken. Bei Gott!"

Ripasin täytyi yhtämittaa pistää molemmat kätensä liivintaskuihinsa, pysyttääkseen itsepäiset liivit paikoillaan kunnioitettavasti pyöreän vatsansa ympärillä.

Hän oli alkujaan italialaista juurta, upporikas ja omisti siperialaisia kultakaivoksia. Pesuun hän tuli vain kesiksi. Hänellä oli mansetinnappeina vähäisiä kultakimpaleita.

Vierashuoneessa istui Vongurin vanha salaneuvoksetar ja kertoi Agnes Wrenskylle "rakkaasta vainajastaan, Herrassa nukkuneesta Abram Abramowitshista", joka oli kuollut neljännesvuosisata takaperin.

Hän seurasi silmillään Mendulan parooni Mendtiä, everstin veljeä.

"Sanotaan, että Mendt on ostanut parooniarvonsa", hän sanoi muka ääntään alentaen. "Kuulin, kuinka paljon hän maksoi siitä. Odotappas, dufva lilla... Hän on karttuunitehtailija..."

Ja yht'äkkiä, neulan terävyydellä:

"Han ä' baron von Syringen Wachs und Draht."

Sen jälkeen hän alkoi kertoa Rasalahden Stavemannista, jota kansa sanoi Taapermanniksi.

"Hän ostaa vanhoja hevoskoneja, tappaa ne ja pensez donc, kuoppaa ne kauramaahansa, lannaksi muka. Ja syöttöhanhet hän naulaa räpylöistä kiinni lattiaan, että paremmin lihoisivat."

Pitkä silkkilaahus kahisi, Dela Delvigk, omaa sukua Rabe, kulki ohi, valkea atlaspuku yllä, kaulassa helmiketju, jasmiineja hiuksissa. Ja heti hänen jäljissään pariisilainen Alphonse Rabe, -- Constantin Raben ja Josefa Luisa Ramona de la Santa Trinidad de Roa y Morales'in poika.

He nousivat portaita yläkerran parvekkeelle, jonka pylväitä koristivat liekoköynnökset.

"Vain yksin jasmiinien kukinta-ajaksi maksaisi vaivan tulla Hoviin", sanoi Dela Delvigk. "Minun lapsuuteni tuoksui jasmiineille. Hovi tuoksuu jasmiineille. Uskokaa, cher cousin, jos minulla on sielu, niin sekin tuoksuu jasmiinille."

"Jasmiinit tuoksuvat kuin rakkaus", sanoi Alphonse Rabe vierasvoittoisella saksankielellä.

"Jasmiinit tuoksuvat kuin kuolema", sanoi Dela Delvigk. "Niitten väri on vahakynttilöiden."

Hovin lahti oli heidän edessään, täynnä ruskeareunaisia kaislasaareikkoja, jotka yhä tihenivät. Jää irroitti ne keväisin juurineen, päivineen ja kantoi ne toiseen paikkaan, missä ne juurtuivat.

"Niin hankala pääsy merelle täältä", sanoi Dela Delvigk, ja hänen katseensa kulki yli kaislaisen lahden. "Ensin pitkin Mustaajokea, sitten lahti ja kivikkosalmet. Kaislaa, kaislaa. Ja kuitenkin, -- ulappa on olemassa, saarien takana, valtamerilaivojen satama."

Hänen äänensä soi kuin huilu.

"Yhtä vaikea pääsy merelle, cher cousin, kuin meidän Raben naisten on päästä irti elämän pikkusievästä siroudesta, näistä Fataburin siunatun säntillisistä pensasmuureista, -- todelliseen elämään, siihen, jolla on suolan kirpeä tuntu, haaksia hävittävät myrskyt, riemuja kuin punaisia koralliriuttoja syvyyksissä ja merihirviöitä, -- niin, niitä tietenkin myös!"

Kolme kultakenkäistä prinsessaa ilmestyi puutarhaan. Dela Delvigk ja Alphonse Rabe katselivat heitä kumpikin, Alphonse Rabe monokkelillaan.

"Pikku Wrenskyissä on jo puolalainen hapatus tehnyt tehtävänsä", sanoi Alphonse Rabe. "Mutta la petite Catinka, -- siinä on oikea Rabe."

"Hän on oikea Rabe", sanoi Dela Delvigk. "Pelkään vain, että hänet täällä liiaksi ruokotaan ja typistetään, -- Fataburin pensasmalliin."

"On valmistauduttava, ettei kohtalo käy ylivoimaiseksi", sanoi Alphonse Rabe.

"Kohtalo", hymähti Dela Delvigk, pää kallellaan. "Niinkuin voisi tilata kohtalon omien mittasuhteittensa mukaisesti, niin ja niin monta tuumaa ja kyynärää! Kohtalot ovat Raben naisille aina olleet liian pieniä, ahdistavia kuin kireät kureliivit tai puristavat kengät. Me saamme hengenahdistusta ja liikavarpaita huonosti sopivista kohtaloista!"

Mutta Alphonse Rabe seurasi yhä katseellaan Katinkaa.

"Hän on hämmästyttävässä määrin teidän näköisenne, chère cousine", hän sanoi. "Vain hiusten väri on toinen; -- kasvot ovat myös lyhyemmät, vähemmän soikeat."

"Minä huomasin sen heti", sanoi Dela Delvigk.

Alaverannalta kuului poloneesin säveliä. Salissa alkoi tanssi.

"Tehän tiedätte, että harrastan sukututkimusta", sanoi Alphonse Rabe, -- "vain omaksi huvikseni tosin, en tieteenä. Minua askarruttaa alati oma sukuni, jolla on niin harvinainen ruokahalu sulattamaan toisia rotuja."

"Raben naiset!" nauroi Dela Delvigk. "He ovat syypäät suvun paimentolaisuuteen. Uskokaa, cher cousin, heidän aivonsa ovat täynnä sinisintä romantiikkaa, he istuvat odottamassa merentakaisia sankareita. He odottavat olemattomia, ja vieras rotu on heidän suuri tuntemattomansa."

"Meidän kohtalomme on maailmankansalaisuus", sanoi Alphonse Rabe. "Ajatelkaa minua. Isäni oli saksalaisen isän ja jo osaksi venäläistyneen äidin poika, äitini espanjatar, itse olen ikäni asunut Parisissa, olen saanut ranskalaisen kasvatuksen. -- Sallitteko minun?"

Hän tarjosi käsivartensa Dela Delvigkille, he menivät yhdessä alasaliin.

Mutta portailla Alphonse Rabe vielä pysähdytti Dela Delvigkin.

"Jos valokuvaa useampia samaan sukuun kuuluvien henkilöitten valokuvalevyjä päälletysten, sanokaamme, parikymmentä, niin ilmestyvät kasvot, jotka eivät ole kenenkään ja kuitenkin kaikkien. Ne ovat yhteenveto, perustyyppi. No niin, la petite Catinka on tällainen yhteenveto..."

Alasalissa oli alkanut poloneesi. Pitkin lattiaa liikkui verkkaan kultapari, varovassa tahdissa. Grosspapa, musta hännystakki yllä, napinlävessä kultainen kukkavihko, kumarana, lempeäsilmäisenä, poskipäillä heloittavat täplät, Mummuli kullanhohtoisessa silkissä, ohimoilla kultaseppele.

Torvisoittokunnan soittoon sekaantuivat Suhosen, puutarhurin, talosta samoin tanssinsäveleet. Hovin väki, alustalaiset, vieraat kuskit ja lakeijat tanssivat siellä viulun ja hanurin säestyksellä.

Puutarhassa ja parvekkeilla paloi värillisiä lyhtyjä. Poloneesia seurasi valssi, jonka aloitti Dela Delvigk lontoolaisen serkkunsa Nicolai Raben kanssa.

Kultaparia huudettiin ulos. He ilmestyivät pylväsportaille, seisoen käsikädessä. Grosspapa yritti turhaan saada sanotuksi muutamia suomenkielisiä sanoja, hänen suomenkielentaitonsa petti hänet perinpohjin tällä liikutuksen hetkellä. Hän tyytyi viittaamaan vapisevalla, sinisuonisella kädellään.

Väkijoukko hurrasi ja huusi, Ahokkaan lapset vielä muitten vaiettua.

Alasalissa tarjottiin samppanjaa ja jäätelöä.

Katinka ei itsekään tiennyt, miksi hän näki niinkuin ei koskaan ennen. Niinkuin hyvin kirkkaalla säällä: kaikki piirtyi unohtumattoman selvästi mieleen. He istuivat kaikki kolme alasalin pianon kannella; ikkunat olivat auki, ja täpötäyteen saliin tulvi soitto ja jasmiinin tuoksu.

Yht'äkkiä hän oli kuulevinaan isän äänen viereisestä huoneesta. Hän laskeutui alas pianon kannelta, kukaan ei huomannut sitä, hän hiipi läpi tungoksen vierashuoneen ovelle.

Aivan oikein, isä puhui! Vierashuone oli täynnä tupakoivia herroja, joista Katinka tunsi Ripasin ja Mendtit, paitsi sitä vilahti setä Koljan univormu toisten takaa.

Katinka ei ymmärtänyt rahtuakaan, mistä oli kysymys, hän vain kuuli muutaman vanhanpuoleisen, vieraan herran rauhallisella kylmyydellä sanovan jotain isälle, mihin isä vastasi kuin silmänräpäyksessä tuleen syttyen. Hänestä säkenöi, räiski, liekehti, Katinkasta tuntui, ikäänkuin kaikkien olisi pitänyt syttyä paloon. Puheeseen sekaantui muitakin ääniä, joista toiset pitivät isän, toiset vieraan herran puolta, mutta edellisiä oli vähemmän, isä oli melkein yksinään.

Katinka vapisi jännityksestä, Ripasin mahtavan selän takana. Tämännäköinen oli siis juhlaisä, jota Katinka ei koskaan nähnyt, joka oli olemassa vain muita, noita toisia varten! Tämännäköinen hän mahtoi olla singotessaan vastalauseensa kuuluisalle, isolle miehelle päin silmiä. Hänen ruskeista, likinäköisistä silmistään tuli kuin silkkaa tulta, pääkin oli pystyssä eikä kallellaan.

Mutta yht'äkkiä, juuri kun Katinka sydän kurkussa pelkäsi hänen käyvän käsiksi vieraaseen herraan, isä kumarsikin, hymyili ja asettui taas paikoilleen.

Alasalissa jatkui tanssi. Katinka oli tanssinut valssin lontoolaisen Ronald Raben kanssa. Ronald oli viisitoistavuotias, pitkä ja vaaleaverinen, englantilaisen äitinsä näköinen, oli täti Agnes Wrensky sanonut, Rabea ei hänessä ollut muuta kuin suu. Hän oli setä Nicolain poika, hänen, jolta kivisiru oli vienyt toisen silmän, ja joka lähetti Grosspapalle viinitynnyreitä. Ronaldkin oli käynyt Afrikassa. Hän puhui vain englantia, ei edes saksaa, eikä osannut suomea muuta kuin sanan "kolme". Aina hän sanoi kolme, -- hän oli luvannut kerran tyttärelleenkin antaa nimeksi Colme, -- Colme Rabe.

He olivat menneet puutarhaan vilvoittelemaan. Yht'äkkiä Katinka löi Ronaldia käsivarteen, kuten hippasilla, ja pani juoksuun.

Ronald alkoi ajaa häntä takaa.

Katinka pakeni. He juoksivat ensin puutarhan teitä, kierrellen, kaarrellen, mutta yht'äkkiä Katinka pujahti angervapensaikkoon kuin hiiri loukkoonsa. Hän kuuli Ronaldin pysähtyvän kuten metsästyskoiran, joka kadottaa riistan jäljet, kiertävän pensaikkoa ja kahistavan oksia.

Katinkaa nauratti, -- nauratti tikahtuakseen. Korvat ihan kuumenivat. Samassa tuokiossa näkyi Ronaldin vaaleatukkainen pää pensaikossa, ja hän sai kiinni Katinkan kultaisesta kengästä.

Katinka huusi ja kirkui, riuhtaisten irti jalkansa, mutta joutui kiinni käsipuolestaan. Nyt alkoi kamppailu. Katinka kieriskeli hajahiuksin sammalissa, painoi vihdoin kasvonsakin maahan, mutta Ronald käänsi hänet selälleen, ja sellaisena, huulet ja posket mullassa, sai Ronald hänet vihdoin suudelluksi. Katinka tunsi kosteat pojanhuulet huulillaan. Ronald veti hänet syliinsä, he istuivat molemmat pahasti myllerretyllä sammalpatjalla, Ronaldilla oli kädessä Katinkan kultakenkä.

He eivät osanneet puhua sanaakaan keskenään, ei ollut yhtäkään yhteistä kieltä.

"Kolme!" sanoi Ronald.

Katinka sanoi myöskin:

"Kolme!"

Heistä tuntui, ikäänkuin he olisivat sanoneet jotain sanomattoman tärkeätä, ihaninta, mitä ihmiskielellä voi sanoa.

Ronald auttoi kultakengän Katinkan jalkaan, senjälkeen he menivät sisään.

Alasalissa yhä tanssittiin, samoin Suhosella. Alkoi hämärtää, raketit kasvoivat heinäkuiselle taivaalle, puhjeten kuin tuliset kukat pitkän valovarren päähän, kuihtuivat samalla ja katosivat kaislaiseen lahteen.

21.

Viimeisten vieraitten lähdettyä Mummuli kääntyi kipeäksi, kultahäät olivat olleet hänen viimeinen ponnistuksensa. Mummuli oli jo monta vuotta tuntenut voimiensa vähenevän, mutta hän oli luvannut lapsilleen ja lastenlapsilleen elävänsä yli kultahäitten. Hän piti lupauksensa; kuolema sai odottaa: kaiken piti käydä järjestyksessä! Ja kuolema odotti, ikäänkuin sekin olisi kavahtanut häiritsemästä Hovin päiväjärjestystä, joka oli täsmällinen poljennoltaan kuten hyvä runo.

Senjälkeen Mummuli sai sappikohtauksen, ankarinta laatua, -- tuntikausia kuului hänen valituksensa kylkirakennuksesta. Katinka, Lenzy ja Mirka pakenivat kauemmaksi puistoon, tämä käheä, vaikertava ääni, joka ei ottanut vaietakseen, täytti heidän lapselliset sydämensä hämmästyksellä ja kauhulla; he eivät kyenneet käsittämään, että se lähti Mummulilta. Tätä Mummulia, joka tunsi kipua ja huusi tuskasta, he eivät milloinkaan olleet tunteneet.

Niin kauan kuin kohtausta kesti, ei Mummuli sietänyt ketään luonaan, paitsi lääkäriä. "Kipu on kuin rakkaus: sen kanssa on oltava kaksin", hän sanoi tyttärelleen Agnes Wrenskylle. Senjälkeen tuli sisar Marie läheisen kaupungin sisarkodista; hän istui liikkumattomana vuoteen jalkopäässä, harmaana kuin seinä ja valkea tärkkitanu päässä. Sisar Marie puhui harvoin; hän tarvitsi yhtä vähän unta kuin linnut, luultavasti hän nukkui istuallaan, ehkäpä seisaallaankin, luomet auki. Hän vain kutoi, valveillaan ja unissaan, harmaata, paksua villasukkaa, joka yhä piteni.

Elokuun alussa Mummuli yhtä kaikki tointui, vaikka ei entiselleen. Sisar Marie pääsi tästälähtein päivällisunelle; Mummuli siirtyi vuoteesta tukituoliin, ja Sisä-Miina puki hänet joka aamu yhtä huolellisesti, kuin jos hänen olisi ollut vastaanotettava kaikki lähihovien asukkaat. Mutta hän oli yltä yleensä keltainen, keltainen kuin sitruuna tai saframi, ja tästä kellasta tuikahtivat pistävän ruskeat silmät, joitten valkuaiset jo alkoivat kellertää nekin.

Viimeiseen saakka hän säilytti rakkautensa kuvastimiin, hän istui pitkät ajat tuijottaen hopeiseen käsipeiliin, mahdollisesti toivoen, että peili ikäänkuin ihmeen kautta olisi säilyttänyt valhesyvyydessään hänen nuoruutensa kauneuden.

Mummuli, hallitsemaan tottunut, ylenmäärin hemmoteltu, muodoista ja säännöistä riippuva nainen tunsi kuoleman tulon.

Ja uskollisena itselleen viimeiseen saakka hän meni kuolemaakin vastaan kaikkia juhlamenoja noudattaen.

"Kuolemaa on kohdeltava kuten muitakin suuria herroja, -- siis juhlamenojen mukaisesti", hän sanoi.

Sisar Marie avasi jo suunsa vastatakseen, mutta tyytyi ottamaan Uuden Testamentin, josta luki muutamia rivejä, ikäänkuin itselleen.

Kaiken oli siis oltava järjestyksessä.

Mummuli nostatti tukituolinsa mahonkihyllystönsä eteen, hän availi laatikoita, jotka olivat täpötäynnä kirjeitä. Niitä oli suuria pinkkoja, eri maitten postileimoilla varustettuja, lasten hyppelehtivistä variksenvarpaista aikuisten käsialaan saakka. Kaikki Mummulin lapset olivat kirjoittaneet hänelle säännöllisesti kerran viikossa, samoin lapsenlapset, niin pian kuin kykenivät kynää pitelemään, määrättynä päivänä. Ja lähempänä, pääkaupungissa asuvien, oli ollut Mummulin erikoisen määräyksen mukaan lähetettävä kirjeensä yö- eikä päiväjunassa, että Mummuli olisi saanut ne aamulla ollessaan virkeämpi.

Kirjeissä ei ollut mitään järjestämistä, vuosikausia ne olivat odottaneet tätä hetkeä. Mummulilla ei ollut muuta tekemistä kuin yhdistää eri pinkat: kirjeet oli hänen kuolemansa jälkeen jätettävä takaisin kirjoittajilleen.

Itse hyllystö oli sensijaan määrätty Katinkalle, "vanhimman poikani Wilhelm Augustin tyttärelle Catharina Dorothea Adèle Marialle". Näin oli kirjoitettuna luettelossa, jossa samoin oli määrätty irtaimiston kohtalosta. Jokaisella vähänkin arvokkaammalla esineellä oli jo tuleva omistajansa, yksin Mummulin silkkileningitkin oli jo ennakolta jaettu.

Luettelon tarkistamiseen meni monta päivää.

Roomalais-alttarissa paloi tuli, -- Foibos Apollo ohjasi yhä aurinkovaljakkoaan kohti korkeuksia.

Kun kaikki oli järjestyksessä, sanoi Mummuli tahtovansa Rakokivelle. Kuski-Heikki ja Suhonen kantoivat hänet sinne eräänä aamuna tukituolissa. Rakokivelle päästyä Mummuli antoi siirtää itsensä tuolista rantapenkille ja käski miesten poistua. He vetäytyivät puitten suojaan ja panivat tupakaksi. Suhonen katsoi kelloaankin, häntä hauskuutti tietää, pitäisikö vanha rouva nytkin neljännestuntinsa. Ja aivan oikein: neljännestunnin kuluttua he kuulivat Mummulin kutsuvan; he kantoivat hänet samaa tietä takaisin.

Jäätyään yksin huoneeseensa Mummulia alkoi omituisesti viluttaa. Hän riisuuntui ilman apua, mutta soitti Sisä-Miinan tuomaan metallisen lämpöpullon, joka asetettiin vuoteen jalkopäähän. Sisä-Miina kasasi hänen ylleen toisen untuvaisen, isokukkaisen silkkipeitteen toisensa jäljestä. Mummuli yhä hytisi. Hän värisi vilusta mahtavassa vuoteessaan, missä hänen isänsä Friedrich Fatabur kerran oli kuollut tylsänä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja missä hänen pojantyttärensä Katinka kymmenen vuotta takaperin oli ilmestynyt aistimin tajuttavaan ja sentään kangastuksen kaltaiseen elämään.

Ei ollut epäilystäkään: nyt oli tullut hänen vuoronsa kuolla tähän kohtalokkaaseen vuoteeseen.

"Juhlamenot ovat päättyneet: astukaa sisään!" hän sanoi.

Hän ei enää noussut. Sappikohtaukset uudistuivat tavantakaa. Terveempinä, tuskattomina päivinä hän pujotteli lasihelmiä, kaikenkokoisia ja -värisiä, hiuksenhienoon rihmaan, kuten nuoruudessaan. Katinka, Lenzy ja Mirka saivat tulla hakemaan kitkemispalkkansa kuten ennenkin, suoraan Mummulilta itseltään; hänellä oli kuparilantit entisessä preferanssipelilaatikossa, jonka kanteen oli maalattu alankomaalaisia häitä esittävä kuva:

"_L'accord de mariage_."