Part 8

Hän kärsi Hovin väljästä ja runsaasta elämästä, joka oli niin toisenlainen, kuin mihin hän itse oli tottunut. Ja hän kärsi puheenaineista, jotka olivat vallalla naapurihovien naisväen saapuessa vierailulle, -- kaikesta alituisesta selostuksesta muodeista, puvuista ja ulkonaisesta kauneudesta. Puhua huulten, nenän ja vartalon muodoista, ikäänkuin ihminen kaikella surullaan voisi lisätä tuumaakaan pituudelleen! Pahinta oli, että Katinka oli niin herkkä tällaisille puheille. Hän suorastaan ahmi ne, silmissä omituinen säteily. Kaikki turhuuden turhuutta! Oli kyllin, ellei ollut mitään erikoista ruumiinvikaa, vaan oli kaikki jäsenet ja aistit tallella, -- ei ollut raajarikko, ei sokea eikä kuuro; oli luotu kuten muutkin.

Eräänä päivänä Katinka sattui tulemaan koputtamatta isän ja äidin makuuhuoneeseen. Häntä kohtasi odottamaton näky. Äiti oli kumartunut vuoteen laitaa vasten, rukoili ääneen ja itki. Hän puhui ruotsia, kuten aina ollessaan järkytetty.

"O Herre Gud, -- o Herre Gud, barmhärtige Frälsare, -- anna minulle voimaa kestämään kaikki nöyryytykset!"

Äiti väänteli isoja, teerenpilkkuisia käsiään, ja Katinka kuuli, kuinka sorminivelet naksahtelivat.

Katinkan sydän jakautui kuin kahtia: toinen käski heittäytymään äidin kaulaan, lohduttamaan, sanomaan, että hän, Katinka, rakastaa äitiä, että äiti on tuhat kertaa rakkaampi ja parempi kuin kaikki muut, kauniimpi, niin juuri, _kauniimpikin_ kuin täti Agnes Wrensky, kuin täti Lilly Rabe, kuin rouva Adaridi tai rouva Ripas, kuin kaikki, kaikki... Mutta toinen jäykisti sanattomaksi; vieras kärsimys kylmäsi; ikäänkuin hävetti äidin takia.

Äiti huomasi Katinkan. Hän nousi selvästi hämillään; saattoi nähdä, että häntäkin hävetti.

Katinka sanoi tulleensa hakemaan jotain unohtamaansa kirjaa, äiti vastasi siihen jotain merkityksetöntä.

Ja niin meni tämä hetki ohitse, auttamatta.

17.

Mustakorpi kohisee. Tuuli käy sen jättiläiskeuhkoissa; syvät ja raskaat huokaukset puristuvat sen povesta sen hengittäissä myrskyä.

Sokia-Mari istuu kellariholvinsa kynnyksellä, silmät selkoselällään. Vuodet ovat muuttaneet hänet yhä enemmän maan kaltaiseksi, josta hän on tullut, ja joksi hänen pitää jälleen tuleman. Heikoinkin auringon kajo on herjennyt kangastamasta hänen kaihiensa läpitse; hän näkee vain kuin alkupimeyden, joka vallitsi ennen valon syntyä. Mummulin houkutukset saada hänet muuttamaan kellariholvistaan eivät ole onnistuneet; hän on jäänyt loukkoonsa tuhatjalkaistensa ja siirojensa keralla.

Sokia-Mari yhä kuuntelee... Hänen korvansa ovat säilyttäneet korven humun, kuten raakku valtameren kohinan. Katinka hänen vieressään yrittää samoin kuunnella... Mutta on niin paljon häiritseviä ääniä... Tuossa tulee kimalainen suristen, karvaiset jalat keltaisina kukkapölystä, -- tuolla kitisee Kuninkaan kaivon vintti...

Mustassakorvessa on Elämänlähde. Sen vesi on hopeaista ja jäisen kylmää. Kuski-Heikki tuo sieltä kahdesti viikossa tynnyrillisen juomavettä.

Voiko elämää juoda, -- niinkuin vettä?

Ja Katinka tekee itselleen lupauksen: hän on kerran juova suoraan Elämänlähteestä eikä aina tynnyrivettä.

Katinka istuu vesitynnyrirattailla, Kuski-Heikin kävellessä vieressä. Tämä epätasainen, ruohottunut polku on vanhan herran vaunutie, jossa kerran kahdet kaleskat toisensa vaivatta sivuuttivat. He ovat keskellä Mustaakorpea.

Suuret, huokaavat urut soivat aivan lähellä, niitten ääntä ei vaimenna mikään arkihäly; johtosävel on niitten.

On kuin vihreässä vankilassa; mitään uutta ei tule, tummanvihreä muuri vain jatkuu polun molemmin puolin. Joskus kulkee tie yli porraspuitten.

Täältä olivat siis kotoisin sudet, jotka raatelivat Dianan... Tihutyönsä tehtyään ne palasivat tänne kuin kotiinsa, ja korpi kätki heidät...

Ja kauan, hyvin kauan aikaa sitten, jolloin ei vielä ollut Hovia, ei pallopensaita eikä metsätemppeleitä, ulottui Mustakorpi rantaan saakka.

Yht'äkkiä Kuski-Heikki pysähdytti Vasjkan.

"Perill' ollaa!" hän sanoi.

Katinka katseli hämmästyneenä ympärilleen, hän ei voinut havaita mitään. Oli vain yhä samoja naavaisia hautajaiskuusia, maassa paksu sammalpeite ja marjanvarsia. Mitään Elämänlähdettä ei näkynyt.

"Missä on Elämänlähde?" hän kysyi.

"Tuo tuoss", sanoi Heikki.

Ja hän näytti piiskallaan vihreää hetettä, jonka keskellä poreili musta silmä. Sammalet sen ympärillä olivat punertavia ja hyllyviä.

Katinka tunsi äkillistä ja suurta pettymystä, hän oli kuvitellut Elämänlähteen tuiki toisenlaiseksi!

"Tuoko tuossa, -- eihän se ole mikään", hän sanoi.

"Se o' se Elämälähe", vastasi Heikki, alkaen ammentaa vettä tynnyriin.

Työnsä tehtyään hän heittäytyi pitkäkseen suuren, naavaisen kuusen suojaan. Hänen naamassa kiilui punaisena kuin Kyökki-Iievan kuparikattilat. Hänen saappaissaan oli rautakengät niinkuin hevosilla. Hän nukkui suu auki ja kuorsasi.

Vasjka seisoi, pää riipuksissa; se taisteli paarmojen kanssa.

Katinkasta tuntui oudolta, ikäänkuin olisi jäänyt ypöyksin tuon huokaavan kanssa.

Hänkin paneutui pitkäkseen, vähän matkan päähän Heikistä ja Vasjkasta, selälleen keskelle sammalia.

Tuo sininen tuolla on taivas, ja tämä viheriä, harmahtava, kostea, tuoksuva, missä hän paraikaa makaa, se on maa. Siihen saakka on kaikki selvää. Mutta mitä on maan ja taivaan välillä?

Hänen kätensä puristuvat nyrkeiksi, yrittävät puhkoa, halkaista sitä, päästä siitä perille, mutta se antaa myöten, hajautuu, muuttuu olemattomaksi. Eikö sitä siis koskaan saa kiinni, eikö siihen ikinä voi koskea, kuten kukkasiin, kuten multaan?

Ja kuitenkin on jotain olemassa tuossa ihanassa, kuultavassa tyhjyydessä taivaan ja maan välillä, jotain, mikä koskettaa hänen kaulaansa ja otsaansa kuin hyväily.

Sokia-Mari koetteli tänään kepillään ilmaa kellarinsa aukosta ja sanoi: "Kyll' sitä maailmaa piisaa!"

Katinka sulkee silmänsä, maailma on pimeä, ainoastaan hiukan ruusuista kuultoa tunkeutuu luomien läpi. Näin mahtaa Sokia-Marista tuntua, juuri näin. Ja Katinka on hapuilevinaan kädellään ilmaa, kuten kepillään Sokia-Mari.

Kylläpä sitä maailmaa piisaa... Kuinka äärettömän, äärettömän laajalta sitä on... Tätäkin Mustaakorpea jatkuu penikulmittain.

Kuski-Heikki yhä kuorsaili.

Katinka nousi ja lähestyi lähdettä, polvistuen sen partaalle; hänen molemmat pitkät palmikkonsa putosivat yli olan lähteeseen.

Elämänlähde katseli häntä mustana ja ilmeettömänä, luovuttamatta yhtäkään salaansa. Sen pohjalla poreili ja kiehui.

Pieni tuohilippi oli maassa lähteen reunalla. Katinka tarttui siihen ja upotti sen lähteeseen.

Hän nosti lipin huulilleen ja joi; tuntui kuin olisi juonut hopeaa.

Tällaista oli siis juoda elämää... Tällaistako vain...

Se oli viimeinen muita merkillisempi tapaus kesän kuluessa. Tämäkin kesä meni menojaan, jättäen mentyään mieleen kuin pitkän aurinko juovan, solahtaen edellisten kesien ketjuun sekin kuin ihana, pyöreä kuultohelmi.

18.

Seuraava talvi oli monessa suhteessa merkittävä. Katinka rakastui; hän oli silloin yhdeksänvuotias. Hän oli ensi kertaa päässyt teatteriin ja näytettiin Orleansin neitsyttä. Katinka istui sinisellä samettituolilla ja piteli urheasti kaukoputkea silmäinsä edessä, jotka väkisin tulvivat täyteen kyyneliä; hänen sydämensä oli täynnä hämmästystä ja häpeää omasta liikutuksestaan, mutta hetken päästä hän jo nyyhki ja nikotteli aivan ääneen, vähääkään välittämättä ympäristöstään. Kun Ranskan liput laskeutuivat kuolevan Neitsyen ylitse, hän vetisteli kuin huhtikuun lumi; hän ei itsekään tiennyt, mitä hänessä oikein tapahtui, mutta se oli joka tapauksessa jotain tuiki ihmeellistä. Hän hämmästyi kovin, kun esirippu ei enää ottanut noustakseen; hän ei kyennyt käsittämään, että kaikki oli lopussa, ja hänet saatiin väkisin viedä aitiosta. Hän ihmetteli, että täysikasvuiset, nuo ihmeelliset olennot, joita hän ei koskaan täysin ymmärtänyt, saattoivat puhua, meluta ja tyrkkiä toisiaan tungoksessa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän säästi kyyneleensä tyynylleen, johon ne itki autuaassa mielentilassa.

Mutta tästä illasta saakka Katinka oli ilmipalossa. Hänen elämäänsä ilmestyi yht'äkkiä korkeampi olento, joka muutteli alituisesti hahmoaan. Tämä olento oli kuin jumala; hän taisi vapaasti valita muotonsa. Hän tuli haarniskassa, lippu kädessä, niinkuin nuori sodan enkeli, mutta hän tuli myös Julian ruusuisessa untuvavaipassa, silmät raukeina rakkaudesta. Ja yht'äkkiä hän oli taas joustava ja luja kuin teräsponnin, hän kiersi pitkistä hiuksistaan jousen jänteitä, ja hänen sanansa putoilivat kuin metallikuulat. Hän oli hellä ja julma, kova ja vieno, kaikkea yht'aikaa.

Koskaan ei saanut nähdä häntä läheltä, kuten tavallisia kuolevaisia, aina hän oli etäällä, toisella puolen ylipääsemätöntä lamppuriviä, joka valojuovana leikkasi rajan kahden eri maailman välille. Hän oli ihmeellisessä, satumaisessa valaistuksessa, joka ei ollut kuuta eikä päivää. Hänessä oli jotain tuiki epätodellista ja yliluonnollista. Inhimilliset lait eivät olleet häntä varten. Itse kuolemallakaan ei ollut mitään valtaa häneen, hän kuoli myrkystä tai tikarin iskusta, mutta nousi yht'äkkiä taas kuolleista, hymyilläkseen yleisölle, jonka joukossa Katinkakin istui, ja kadotakseen sitten liikkuvien seinien taakse. Sillä hän katosi aina. Hän jäi tuonne punaisen, häilyvän, kultatupsuisen vaatteen taakse, jota sanottiin esiripuksi, ja joka verhosi hänen näkymätöntä ja tuntematonta maailmaansa. Häntä ei voinut seurata sinne.

Katinkaa kuitenkin kiusasi tämä jumalansa tuntemattomuus. Hän olisi halunnut pidättää jumalan, kun tämä valmistautui vetäytymään näkymättömään maailmaansa, kättentaputusten ja kukkasateen saattamana, hypätä yht'äkkiä yli kohtalokkaan, eroittavan lamppurivin ja juosta hänen jäljissään, seurata häntä maalattujen, ylös, alas liikkuvien seinien taakse, nähdäkseen vielä vilahduksen hänen valkoisesta vaipastaan. Joka kerta jumalan kadotessa sammui ja pimeni maailma Katinkalta, se oli yht'äkkiä autio kuten teatterin tyhjyyttä ammottavat, pyöreät tuolirivit, kuin valoja ruvettiin katsomossa sammuttamaan näytännön päätyttyä.

Jumala katosi, eikä kukaan tiennyt minne. Ja kuitenkin oli mahdollista, vieläpä sangen todennäköistäkin, että jumala oli olemassa myöskin niitten iltojen väliaikoina, jolloin hän näyttäytyi täydessä loistossaan ja valossaan. Ei ollut ollenkaan mahdotonta, että jumala sillä välin käveli katuja, söi, joi, nukkui, oli kuten muutkin kuolevaiset. Hänellä oli luultavasti vielä jokin hahmo kaikkien niitten hahmojen lisäksi, missä hän ilmestyi lamppurivien tuolle puolen, aivan kuin hänen nimensäkään ei suinkaan aina ollut Julia tai Hjördis tai Johanna, vaan aivan tavallinen ja ylen arkipäiväiseltä kuulostava.

Kaikki muut näyttelijät ja näyttelijättäret olivat Katinkalle yhdentekeviä. He olivat vain ikäänkuin jonkinlaisia palvelevia henkiä ja käskyläisiä tälle yhdelle ainoalle. He seisoivat valmiina ottamaan vastaan hänen sanansa, he olivat kaikuja ja kuvastimia, joista hänen täydellisyytensä sitä ihanammin heijastui. He olivat olemassa vain häntä varten, itsessään he eivät merkinneet mitään.

Katinkassa alkoi kypsyä päätös, maksoi mitä maksoi, päästä tuohon toiseen, esiripuntakaiseen maailmaan, jumalansa läheisyyteen. Hän teki tämän päätöksensä sykkivin ja pakahtuvin sydämin. Hänellä oli muuan luistinratatuttu, paria vuotta vanhempi tyttö, joka oli teatterin vahtimestarin vaimon veljentytär ja toisinaan sai vapaalipun teatteriin, kun oli vähänpuoleisesti väkeä. Tätä tyttöä alkoi Katinka nyt lähestyä. Hän pyrki puheisiin ja haki alati tytön seuraa. Hän ei muuten sietänyt silmissään tyttöä, joka oli suulas, letukkamainen ja kimakkaääninen ja alituisesti imeskeli nekkuja; sitä paitsi oli tytöllä tapa heittäytyä heti tunkeilevan tuttavalliseksi. Mutta hänellä oli harvinainen ominaisuus: hän tunsi maailman, joka tähän saakka oli Katinkalle pysynyt suljettuna; hän liikkui siellä kuin kotonaan, hän tunsi nimeltä näyttelijät ja oli itsekin esiintynyt mykissä lapsenosissa, josta hän erityisesti mahtaili Katinkalle. Hän tiesi tarkoilleen, minkänäköisiä näyttelijät olivat ramppivalon sammuttua ja ihovärin ja puuterin tultua poishuuhdotuksi, hän riisui heiltä heidän silkki- ja samettipukunsa, heidän teatterikultansa ja valetukkansa, hän oli erinomaisen armoton tässä paljastelussa. Katinka kuunteli ahmien, kuitenkin varoen tunnustamasta kaiken ydintä, suurta, salaista rakkauttaan. Tytön puheet tympäisivät kuitenkin häntä yhtä paljon kuin kiihoittivat; hänestä oli sietämätöntä kuulla puhuttavan näyttelijöistä, myös tuosta ainoasta, aivankuin muista ihmisistä. Tyttö, huomatessaan Katinkan uteliaisuuden, käytti sitä heti hyväksensä tyydyttääkseen nekkuintohimoaan, ja Katinkan viikkorahat menivät nekkuihin. Samalla alkoi tyttö muutenkin kitsastella tiedoillaan ja verhosi ne salaperäisyyteen; nähdessään Katinkan syvän pettymyksen hän alkoi kuin tahallaan kertoa kahta naurettavampia, usein ruokottomia juttuja ja juoruja, hohottaen itse niille täyttä kurkkua. Hän pilasi pahasti Katinkan käsityksen kulissientakaisesta maailmasta. Katinka loukkaantui sisimmässään, niinkuin olisi ollut kysymys pyhän häpäisystä, mutta varoi näyttämästä sitä tytölle. Hän ei sietänyt tyttöä. Mutta tyttö oli ainoa tie siihen maailmaan, johon hänen alituinen ikävänsä pyrki, ja niin hän nieli vastenmielisyytensä ja sen keralla kaikki tytön puheet ja virnistelyt. Hän alkoi kautta rantain puhua halustaan kerran päästä kulissien taakse. Tyttö kuvasi alussa pääsyn sinne voittamattoman vaikeaksi, jopa suorastaan mahdottomuudeksi, etupäässä kai korottaakseen Katinkan silmissä merkitystään teatterin vahtimestarin vaimon veljentyttärenä. Katinka kuljetti hänet nekkupuotiin, ja heidän imeskellessään nekkuja tyttö vihdoin suostui puhumaan asiasta tätinsä miehelle.

Katinkalle koitti muutamia jännittyneen odotuksen päiviä, jolloin hänen mielikuvituksensa oli ahkerassa liikkeessä. Mutta eräänä päivänä tuli kimakkaääninen tyttö hänen luokseen. Katinkan oli saavuttava Romeon ja Julian näytökseen; parvekekohtauksen jälkeen hän pääsisi kulissien taakse.

Hän pääsisi kulissien taakse, maailmaan, jossa hänen jumalansa asusti, jonka hän täytti sulollaan, äänellään, askeleillaan ja hengityksellään! Sattuma tuli hänelle avuksi; isä itse oli menossa sinä iltana teatteriin; hän otti Katinkan mukaansa. Katinka istui siis taas noilla tutuilla, sinisillä tuoleilla, siniseen samettikaiteeseen nojaten, hänen rakkautensa oli korkeimmillaan. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt jumalaansa näin ihanana. Suloiset rakkauden sanat surisivat jumalan pään ympärillä, kuin hunajaatäydet mehiläiset, nousivat yöstä ja puutarhasta kuin tuoksut. Romeo puhui, Julia vastasi parvekkeeltaan, jossa hän istui kuun paisteessa. He sinkosivat toisilleen sanoja, jotka olivat kuin ruusut. Kaikki muu puhe oli kuin änkytystä, tämä kuin kahden kellon kilpakaikua, toisen kumean, toisen kultaisen.

Esirippu laski ja taas nousi. Julia oli astunut alas parvekkeelta, hän kumarsi painaltaen rintaansa vastaan ruusuvihkoa. Oli väliaika, käytävässä vallitsi tungos, ihmiset ryntäsivät kahvin ja teen ääreen, he kuljeskelivat ja puhuivat muista asioista, aivan kuin Romeota ja Juliaa ja öistä rakkauden puutarhaa ei olisi ollut olemassakaan. Oliko mahdollista, että he vain muutama silmänräpäys sitten olivat kuulleet saman kuin Katinkakin, olleet tuon ihmeellisen äänen lumoissa?

Mutta nämä tungeskelevat ja käyskentelevät ihmiset olivat Katinkalle aivan yhdentekeviä. Hän pujahti varkain käytävän perimmäisestä ovesta, jossa oli luettavana selvä varoitus: pääsy kielletty. Monena edellisenä iltana se oli hänet pysähdyttänyt, mutta tänään ei näillä sanoilla ollut häneen nähden mitään merkitystä.

Hän astui siis sisään salaperäisestä ovesta. Jokin huumasi, raukaisi ja jäähdytti häntä yht'aikaa, heti kun hän pystyi näkemään, mitä tapahtui. Täydellinen sekasorto vallitsi, seinät heiluivat nuorien varassa ilmassa, nousivat kattoon, laskeutuivat taas maahan, hänen päänsä päällä riippui uhkaava joukko samanlaisia liikkuvia seiniä, kokonainen kulissimetsä. Kaikilla tuntui olevan suunnaton kiire, ja he juoksivat näköjään päättöminä edestakaisin, Katinkaa tyrkittiin ja työnnettiin, mutta onneksi ei kukaan erityisesti näyttänyt häntä huomaavan. Hän etsi turhaan kimakkaäänistä vahtimestarin rouvan veljentytärtä, mutta hänestä ei näkynyt jälkeäkään.

Kaikki oli muuten perin toisenlaista näin läheltä katsoen. Ei mikään ollut sitä, miltä se näytti. Kaikki etäisyydet olivat vain maalattuja, olemassa vain noilla värillisillä kankailla. Kaikki, mikä näytti loppumattomalta ja laajalta, olikin ahdasta ja pientä. Katinka tunsi itsensä kuin eksyneeksi, häntä alkoi peloittaa, hän oli varma, että kulissit putoisivat hänen niskaansa. Kuinka rumaa oli kaikki, -- vain maalattua paperia ja lasihelyjä! Mutta ihmeellisintä oli nähdä näyttelijöitä läheltä, heidän hehkuvanpunaisia huuliaan, tekoneniään ja maalattuja silmäkulmiaan; he muistuttivat vanhan Fataburin karnevaalinukkeja. Väistäessään kulissia Katinka joutui yhä peremmälle, ja samalla hän hämmästykseksensä näki: aivan hänen edessään nojatuolissa lepuutteli äskeinen Romeo ruusunpunaiseen trikooseen verhottuja sääriään.

Katinka muisti yht'äkkiä, miksi oli täällä, kaikki oli käynyt parissa tuokiossa, mutta sittenkin hän oli tuhlannut anteeksiantamattomasti aikaa. Hän oli keksinyt portaat ja kiipesi niitä pitkin, kaasun, hien, vaatteiden ja ihomaalin haju täytti ilman. Hän tuli kapeaan käytävään, josta aukesi useita ovia, eikä enää tiennyt, minne kääntyä, kun samalla luuli tuntevansa jumalaisen Julian äänen. Ääni kuului muutamasta pienestä huoneesta, jonka ovi oli raollaan. Mutta ah! jumaloidun äänen sointi vihlaisi oudosti Katinkan sydäntä, se oli vihainen, toruva, ja sentään yhtä hopeainen! Tämä ihana hopeaääni, joka vielä äsken oli ollut raukea ja hunajainen rakkaudesta, sanoi jotain, mitä Katinka tosin ei kuullut, mutta joka kaikesta päättäen oli kaukana rakkaudentunnustuksista.

Katinka pysähtyi ovelle, räikeässä kaasuliekin valossa istui Julia ison kuvastimen edessä ja paransi ihomaalia kasvoillaan, hänellä oli vielä ruusu-untuvavaippansa. Hän toruskeli yhä, ja hänen vieressään seisoi peljästyneen näköinen kampaajatar.

Katinkan sydän kutistui kummasti kokoon, yht'aikaa sekä rakkaudesta että pettymyksestä. Hänen katseensa harhailivat läpi matalan huoneen, jossa kaikki oli sikin sokin. Pöydällä olivat Julian ruusut jauherasioitten ja ihomaalin rinnalla.

Tämä oli hänen jumalansa. Hän aikoi hiipiä pois. Hän ei tahtonut nähdä enempää.

Samalla Julia kääntyi ovea kohti, yhä tuittupäisenä. Oli myöhäistä paeta. Katinka jäi seisomaan ovelle, hän tuskin tiesi mitä teki.

Jumalainen ja yhdeksänvuotias katsoivat toinen toistaan silmiin. Katinka unohti silmänräpäyksessä äskeisen toruskelevan Julian. Mahtoi olla jotain hellyttävää tämän lapsen katseen äänettömässä ja syvässä ihailussa, sillä Julian ilme muuttui yht'äkkiä, hänen kasvoilleen ilmestyi sama säteilevä hymy, millä hän tervehti ja hyvästeli yleisöään, ja samassa tuokiossa hän oli noussut ja sulkenut Katinkan vaalean ruusunpunervaan, untuvapäärmeiseen vaippaansa.

Katinka tunsi kuuman ihohuokosten lemun, joka tuoksui väkevästi kuin kukka. Julia suuteli häntä, Katinkan huuliin tarttui ihomaalia ja jauhetta.

Hän ei tiennyt, oliko hänen hyvä vaiko paha, eikä myöskään, vastasiko tämä hänen odotustaan.

"Minä rakastan teitä", sai hän sanotuksi.

Ja hän kuuli Julian nauravan, niin ihanasti ja armottomasti, niinkuin hän ei vielä ikinä ollut kuullut kenenkään ihmisen nauravan. Ikäänkuin hopeatiukuja olisi helistelty pitkissä riveissä. Ikäänkuin leivosparvi olisi pyrähtänyt lentoon. Millainen nauru... Se saattoi hänet hämilleen ja kylmäsi, mutta samalla Julia suuteli häntä uudelleen, tällä kertaa otsalle, ja irroitti samalla vihkostaan ruusun, pannen sen Katinkan käteen. Sitten hän alkoi työntää Katinkaa ovelle.

"Toiste, -- toiste..." hän sanoi.

Ja Katinka näki hänen taas kääntyvän ihomaaliensa ja puuteriviuhkojensa puoleen.

Kaikki oli ohitse. Ohitse kuin näky. Eikä Katinka ollut muistanut edes sanoa nimeään eikä ilmoittaa mitään muuta itsestään kuin suuren rakkautensa.

Hän runteli Julian ruusun pahanpäiväiseksi, asettamalla sen tyynynsä alle.

Jumala oli ollut lämmin tuntea, tuoksui tuntemattomalle kukalle ja oli suudellut Katinkaa.

19.

Jumala oli tullut Katinkaa lähemmäksi, hän oli hetkeksi astunut lamppuvalojen ja kirjavien seinien maailmasta ja ilmoittautunut inhimillisessä olemuksessaan Katinkalle.

Katinka rakasti. Hänen sydämensä oli luotu rakkaudelle, ensimmäisestä lyönnistään saakka. Hänen luontoonsa kuului ihailla, ja hän ihaili.

Mutta hänen rakkautensa ikäänkuin muutti muotoa siitä illasta asti, jolloin Julia oli sulkenut hänet untuvavaippaansa ja suudellut häntä. Se ei ollut enää yhtä rajatonta ja epämääräistä, eikä se enää uponnut kulissientakaiseen maailmaan ikäänkuin salaperäiseen avaruuteen. Ylipäänsä hän oli tullut hieman epäileväksi koko kulissimaailman suhteen. Maalattuja puita, maalattuja kiviä ja maalattuja pilviä... Ukkosen jylykin lähti vain vaskirummusta. Hän miltei ikävöi takaisin sitä aikaa, jolloin ei vielä ollut käynyt noitten salaperäisten seinien takana.

Eräänä päivänä oli Katinka sivukadulla muutaman peili-ikkunan edessä näkevinään naisen, jonka pään ja vartalon asento tuntui tutulta. Satoi, ja naisella oli kohotettu sateenvarjo kädessä. Katinka hiipi lähemmäksi ja näki silloin naisen äkkiä nostavan hansikoidun kätensä suulleen ja haukottelevan pitkään.

Ei ollut epäilystäkään: se oli jumalainen!

Katinka oli jännityksessä, hänen katseensa riippui kiihkeästi naisen kasvoissa, jotka ikkunakaasun raa'assa valossa näyttivät harmailta ja raukeilta. Hän oli valmis pienimmästäkin jälleentuntemuksen vivahduksesta ilmaisemaan itsensä.

Nainen haukotteli toistamiseen. Hänellä oli suuri, kapeahuulinen suu. Hän katsoi Katinkaan, sinisenharmain, suurin silmin, yhtä ajatuksettomasti, kuin olisi katsonut sadeseinään tai märkään katukivitykseen jaloissaan. Mikään tässä avoimessa, tyhjässä, muualla viipyvässä katseessa ei todennut jälleentuntemusta.

Katinka kesti katseen, hievahtamatta, sisäisen ylpeytensä varassa. Jumalainen ei tuntenut häntä! Sade tippui hänen vaatteistaan ja märistä palmikoistaan.

Sitten jumalainen yht'äkkiä kääntyi ja meni menojaan. Katinka seurasi häntä silmillään aina seuraavan lyhdyn valopiiriin saakka. Hän näytti aivan tavalliselta inhimilliseltä olennolta kulkiessaan sateessa, sateenvarjo kädessä ja mustanharmaa, väljä kumitakki yllä. Sumu ja sade ottivat hänet pian haltuunsa.

Kun jumalaista ei enää näkynyt, kääntyi Katinka kotiinpäin. Hänen mielensä oli apea, hän astui tahallaan joka vesilätäkköön.

Sinä iltana Katinka itki. Jumalainen ei ollut muistanut Julian suudelmaa eikä ruusua eikä Katinkan rakkaudentunnustusta.

Ja sitäpaitsi hän oli haukotellut... Haukotellut aivan niinkuin kuka muu tahansa kuolevainen. Niinkuin äiti ei olisi saanut kävellä edestakaisin peukalot kainaloissa ja kädet rinnoilla, niin ei jumalainenkaan olisi saanut haukotella...

Ihmiset voivat haukotella, mutta eivät jumalat.

Hänen ei olisi milloinkaan pitänyt pyrkiä toiselle puolen eroittavaa lamppuriviä... Hän oli kuullut jumalansa puhuvan toruvalla, inhimillisellä äänellä ja nähnyt hänen haukottelevan. Jumalat oli nähtävä vain etäältä, hohtavassa valaistuksessa, heille oli heitettävä kukkia, taputuksia ja ihmissydämiä!

Mutta Katinkan pettymykset eivät vielä olleet lopussa

Eräänä iltana hän joutui teatterissa istumaan muutaman nuoren, perin ystävälliseltä näyttävän neidin viereen, joka näytännön aikana useammin kuin kerran suuntasi häneen viisaat, mustat silmänsä, ja sitten väliajalla tarjosi hänelle makeisia. Katinka oli makeisille perso, ja mustasilmäinen neiti piteli makeispussia koko ajan helmassaan, hän suorastaan tyrkytti; paitsi sitä olivat makeiset suklaanappeja. Hän näytti olevan erittäin huvitettu Katinkan puheista ja nauroi pariin kertaan helakasti, mutta tekeytyi sitten perin vakavaksi. Olisi voinut sanoa, että hän kohteli Katinkaa melkein aikuisena.