Part 7

Heidän joukossaan oli usein muuan isätön poika, kuuromykkä, joka ikänsä ja kasvunsa puolesta ei oikeastaan enää kuulunut lasten pariin, mutta siitä huolimatta oleili enemmän lasten kuin aikuisten parissa. Tämän pojan nimi oli Salamon, Mykkä-Salamon, ja hänellä kävi kaiken lisäksi langettavainen. Hän oli vankkatekoinen ja ajoittain työhön pystyvä, vaikka ei suinkaan aina; hän auttoi äitiään elatuksen hankinnassa käymällä taloissa ja hoveissa maatöissä, mutta hänen täytyi aina välillä jäädä päiväkausiksi työstä pois. Hän oli ehkä kuudentoista ikäinen, pikemmin päälle kuin alle, ja ulkonaiselta näöltään kammottava ja vastenmielinen; sekä Vainikan ja Hovin että lähisaarien nuori väki vieroi häntä. Ei ollut ainoatakaan tyttöä Piispan- eikä Porkan-saarilla tai lähihovien alueella, joka olisi suostunut tanssimaan hänen kanssaan edes kierrostakaan. Tämän hän hyvin tiesi, jo monesta edellisestä kokemuksesta ja turhasta yrityksestä, mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä saapumasta joka sunnuntai-iltana Tilkoanniemen tansseihin. Siellä hän murjotteli syrjässä piiristä, kenenkään tahtomatta häntä suorastaan poiskaan karkoittaa, katsellen tanssivia synkin, raskain silmin, joissa oli kaatuvatautisille ominainen kiilto, suu rumassa irveessä, niin että isot ja epätasaiset hampaat näkyivät. Hänen annettiin olla, mutta siitä huolimatta vaivasi hänen mykkä läsnäolonsa kaikkia.

Niinä päivinä, jolloin hän syystä tai toisesta ei kyennyt työhön, hän oleili Ahokkaan lasten parissa. Lasten härnäämistä hän nähtävästi kesti paremmin kuin aikuisten, joka sai hänet aina jonkinlaiseen raivoon. Lapsia sensijaan huvitti hänen katkonainen ääntelynsä ja outo mölinänsä, joka tuskin muistutti ihmisääntä, ja josta ainoastaan hänen äitinsä taisi saada selkoa. Hänen alituinen irvistelynsäkin huvitti näitä paljaskinttuisia pikku villejä, jolloin hän yltyi vääntelemään naamaansa yhä ihmeellisimpiin irveisiin; he tekivät hänelle kyllä kiusaa, mutta eivät ajaneet häntä pois joukostaan kuten aikuiset.

Mykkä-Salamonin rakkain ajanviete oli kuitenkin käydä ongella. Katinka saattoi nähdä hänen melkein joka päivä kaivelevan onkilieroja tunkiokasasta läävän takaa; sen jälkeen hän kiersi joelle, pitkin Hovin vastapäistä rantaa, ja irroitti vanhan, vuotavan veneen, joka oli kätketty rantalepikkoon. Hän souti joen suuhun saakka tai kaislikon toiselle puolen, jossa laski kiviriipan. Joskus hän tyytyi vain seisomaan lattealla kivipaadella vedenrajassa tuntikausia, vapa kädessä, onkimassa kiiskiä tai kolmituumaisia ahvenenpoikia. Nähtävästi kalat olivat hänelle jonkinlaisia heimolaisolentoja, kuuroja ja mykkiä, kuten hän itsekin, tuomittuja samaan äänettömyyteen, mihin hänkin. Hän viihtyi niitten parissa paremmin kuin ihmisten.

Katinkalle oli tämä kuuromykkä poika, joka sitäpaitsi vielä oli salaperäisen, kammottavan taudin riivaama, eräänlainen puoleksi tarumainen olento, niinkuin Vanha-Kuningaskin; ikäänkuin lihaksi ja vereksi muuttunut hirviö hänen lapsuutensa satumaailmasta. Hänen rumuutensa oli aivan yliluonnollista. Mykkä-Salamon oli ruma, kuten ollaan ruma vain saduissa. Rumuus merkitsi Katinkalle samaa kuin pahuus, hän tunsi rumuutta kohtaan miltei ruumiillista pelkoa, samoinkuin kauneus herätti hänessä ruumiillisen hyvänolon tunteen. Mutta sittenkin oli suuri ero Pahan-Kuninkaan ja Mykkä-Salamonin välillä. Edellistä katseli Katinka aivan kuin ihmiskunnan ulkopuolelle kuuluvaa, ilman säälin hiventä. Mykkä-Salamonia kohtaan hänellä sensijaan oli alituinen säälin, hellyyden ja pelon sekainen tunne. Juuri samalla lailla hän oli ajatellut kapista, kaikkien hyljeksimää Dianaa, jota eivät mitkään koirat seuraansa huolineet. Mykkä-Salamon oli monessa suhteessa Dianan asemassa, yhtä hyljätty, yhtä yksin.

Millaista olisi olla Salamonin lailla kuuro sekä mykkä? Katinka tapasi itsensä usein sitä kuvittelemasta, kuten hän yleensäkin aina rakasti kuvitella itsensä vieraisiin olioihin, elollisiin sekä elottomiin. Ajatella maailmaa, mistä kaikki ääntely olisi tauonnut, aivan hiljaista, aivan äänetöntä maailmaa, josta yht'äkkiä olisivat vaienneet kaikki äänet, nekin joita tavallisesti ei edes kuuntele... Entäs jos yht'äkkiä mykistyisi ihmisten sanat, koirien, lehmien tuttu ääntely, kaikki hyristys, siksutus, surina kesäisessä ilmassa ja ruohossa, puitten puhelut tuulen kanssa, -- lampuodin vellikellon ääni, laineiden liplatus mutaisilla rannoilla, vesilintujen vihellykset saarten takaisilta kareilta. Kaikki kävisi ja liikkuisi yhtä suuressa äänettömyydessä, kuin se, mikä täyttää tähti-öisen taivaan.

Mitään tästä arkielämän joutavasta ja hilpeästä laverruksesta ei Mykkä-Salamon kuullut. Hän näki koiran aukovan leukojaan, mutta ei kuullut ääntä, näki sahan purevan hampaillaan puuta, mutta ei kuullut puun kirskuvaa valitusta.

Ja Katinka yritti tukkia korvansa ollakseen Salamonin lailla kuuro. Hän painoi peukaloillaan korvakannet kiinni, tukki etusormensa korviinsa, kuten umpisukkeloon sukeltaessa, mutta siitä huolimatta kuului kaikki, kuten ennenkin, vain kuin vaimennettuna. Hän laittoi puuvillasta tulpat ja pani ne korviinsa, mutta sittenkin soi itse hiljaisuus, inisevällä nuotilla, kuten itsepintaisen, verenhimoisen sääsken sumina...

Hänen oli aivan mahdotonta edes kuvitella niin täydellistä äänettömyyttä kuin se, mikä vallitsi Mykkä-Salamonin maailmassa. Niin hiljaista oli vain syvällä vedessä, meren pohjassa, jossa asustaa kielettömiä, mykkiä olentoja, ja johon ei yksikään vedenpäällisistä, moninaisista äänistä tunkeudu.

Katinka souti joskus joen suuhun katselemaan Mykkä-Salamonin onkimista. Salamonin sattuessa istumaan kasvot päin merta pääsi Katinka usein aivan lähelle, kuuromykän mitään huomaamatta. Katinkan pieni, lumivalkea venhe, johon kuului punalappeiset airot, oli melkein kiinni harmaassa, paikatussa ruuhessa.

Hän näki Salamonin istuvan liikkumattomana kuin kuva, tuijottamassa hyppelehtivään kohoon, jona oli sulan lävistämä korkkipahanen.

Tuo oli siis poika, joka eli eroitettuna kaikesta äänellisestä maailmasta, ja jota kauhea tauti riivasi, niin että hän aika-ajoin kaatui maahan suu vaahdossa ja jäsenet kouristuksissa. Mitä hän mahtoi nähdä niinä hetkinä, jolloin hän makasi jäsenet jäykkinä? Milloinkaan hän ei herättyään kyennyt ilmaisemaan. Katinka souti eteenpäin. Mykkä-Salamon irvisti hänelle. Katinkan venhe liukui kevyesti läpi kaislikon kuin vesikorento.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä oli Tilkoanniemessä tanssit. Anni ja Sisä-Miina olivat ottaneet kaikki lapset, Katinkan, Lenzyn ja Mirkan mukaansa.

Heinäkuisessa puistossa tuoksui puitten pihka, läheinen rantalieju ja suuret muurahaispesät. Niitty oli valkea suovilloista. Tilkoanniemellä sensijaan oli oma tuoksunsa; villiruusut, kuivat havuneulaset ja heinänkorret hengittivät ilmaan kuivaa, kuumaa huokua.

Roomalainen pyörötemppeli oli täynnä väkeä. Sen pitkin seiniä kiertävät penkit, samoin kuin pylväätkin olivat kirjavanaan nimikirjaimia, yksin lakikin. Katajasaari oli vain kivenheiton päässä. Saarien välistä tuli par'aikaa vene.

Tanssittiin piiritanhua. Kaikki eivät mahtuneet yht'aikaa temppeliin, osa vilvoitteli rannalla. Notkon tuolle puolen kuului jo raskaitten saaristolais-anturoitten töminä, jota laulu säesti:

"Ko Heikk' se Heinolast' naimaa läks, Nii punane ol' takk', Takk' takk' takk'. Fralla lalla laa, Punane ol' takk'."

Keskellä piiriä oli Hovin kaunis Sisä-Miina. Hän ei pitänyt valinnassaan kiirettä, vaan pyörähteli hitaasti kannoillaan sitämyöten kuin piirikin. Hän oli koko loistossaan: paidanhihat hohtavan valkeat ja kohollaan, lyhyt, viheriä hame, jonka alta näkyi valkea sukka ja uudet, narskuvat kengät, punaraitainen huivi näennäisesti huolettomasti hartioille heitettynä. Kädet lanteilla, kaula kenossa, huulilla tavallinen ylimielinen, pilkallinen hymynsä hän sinkosi keimailevia, lupaavia silmäyksiä milloin Kuski-Heikkiin, milloin piispansaarelaiseen perämiehenalkuun.

Laulu yhä jatkui:

"Ko Heikk' se Heinolast' naimaa läks, Nii sametist' ol' liiv', Liiv' liiv' liiv'. Fralla lalla laa, Sametist' ol' liiv'."

Nähtävästi Sisä-Miina ei vielä ollut tehnyt lopullista valintaansa. Kuski-Heikillä oli varma ja vakava toimeentulonsa, ja piispansaarelainen oli Sisä-Miinaa viittä vuotta nuorempi. Sitä paitsi hän ei ollut vielä perämiestutkintoaan suorittanut. Siihen voisi mennä vielä vuosia. Mutta hänestä tulisi herra. Hän oli jo nyt herran näköinen, kalpea ja hoikka. Kuski-Heikin naama sensijaan punoitti kuin paras hollantilaisjuusto.

"Pitäiskö miun vaivasen tytön kaiken miun ikäin' naimatta olla?"

Kaunis Sisä-Miina piti kumpaakin hetken aikaa katseillaan kuumana, muikaisi veikeästi -- ja otti Sepän-Antonin.

Villiruusujen tuoksu tunkeutui läpi pylväistön. Useat tytöistä olivat taittaneet ruusut rintaansa. Pojat tömistivät ja polkivat kuin riihtä puiden. Vene oli saapunut rantaan, -- se oli Porkansaaresta.

Mentiin kaakkuria.

"Kaakkuri, kiikkuri, kirjava lintu..."

Nuori Kuninkaan-Kati lauloi. Hän oli ollut koko lauantaiyön Ahokkaan tansseissa, mutta kaikki oli käynyt ylen onnellisesti, ikkuna ei ollut säpissä, ja hän oli päässyt pujahtamaan vuoteeseensa Vanhan-Kuninkaan huomaamatta. Hän vähätteli nahkahihnaa!

Katinka, Lenzy ja Mirka olivat herkeämättä piirissä. He tanssivat Kuski-Heikin, Sepän-Antonin, Pylkkäsen Eljaksen, piispan- ja porkansaarelaisten kanssa. Heille kumarrettiin kuin aikuisille, isot ja karheat kädet tarttuivat heidän sinisilkkisiin vyötäröihinsä, heidät nostettiin kohoksi ja laskettiin taas lattialle.

Yht'äkkiä Katinka huomasi roomalaisen pyörötemppelin kaidepuun nojassa ruskeat, synkät kasvot, täynnä kipeää ja julmaa irvistystä.

Kuuromykkä seisoi siellä tapansa mukaan, kuokkimassa toisten ilonpitoa.

"Salamon, -- miks sie et tanssi", huusi Katinka kuuromykälle.

Kuuromykkä pudisti päätään. Hän ei liikahtanut paikoiltaan, hänen pitkät käsivartensa lepäsivät kaidepuulla, hän olisi voinut koskettaa tanssijoita, jos olisi tahtonut.

Jotain kävi Katinkalle äkkiä selväksi. Hän ymmärsi selvemmin kuin koskaan ennen, että Salamon todella oli kaiken ulkopuolella, ei vain ääntelevän, visertelevän maailman, vaan ulkopuolella ihmisten, kuten nyt seisoi ulkopuolella Tilkoaniemen roomalaisen pyörytemppelin. Kukaan ei hänestä huolinut. Ikinä hänellä ei olisi ihmisten iloja. Hän oli hyljätty. Hän oli yksin, yksin kuin kivi.

Katinka erosi äkkiä piiristä ja istuutui kaiteelle lähelle Salamonia. Kukaan ei heitä huomannut, tanhu oli parhaimmillaan.

Mitä hän nyt sanoisi Salamonille? Mutta Salamonihan ei kuullut hänen sanojaan. Hänen oli vain niin surku, niin surku Salamonia. Aivan kuin silloin, kun hän jääkellarin takana oli varkain syöttänyt luita Dianalle ja itkenyt yhdessä koiran keralla.

Yht'äkkiä Katinka laski ruskean kätensä Salamonin isolle kouralle, joka piteli kaiteesta. Hän silitti sitä hyvin arasti, hyvin varovasti, niinkuin hänen oli tapana silittää Ponttua tai Dianaa.

"Voi sinnuu, Salamon rukka", hän sanoi.

"Voi sinnuu, Salamon rukka."

Se oli kaikki. Katinka ei ajatellut seuraavana päivänä enää Salamonia, hän unohti aluksi hänet ajatuksistaan kuten kiven, jonka oli heittänyt keskelle kaislikkoa Tilkoaniemen rannassa. Hänen täytyi säteillä kaikille, -- niin oli kerta kaikkiaan hänen luontonsa.

Mutta joku aika tämän sunnuntai-illan jälkeen hän taas kerran näki Salamonin kaivelevan matoja Hovin läävän luota. Salamonilla oli aivan puhdas, rohtiminen paita yllään, vaikka oli kaikkein arkisin torstaipäivä. Katinka seisoi puutarhan säleportilla ja katseli; kuuromykkä irvisti hänelle mennessään ohi jokirantaan päin ja päästi kurkustaan käsittämättömän äänen. Katinka näki hänen soutavan joen suuhun kaislikkoon, kuten tavallisesti.

Illalla tuli kuuromykän äiti hakemaan poikaansa, jota ei ollut kuulunut kotiin. Hänelle selitettiin Hovissa Salamonin menneen puolipäivän tienoissa ongelle. Äiti sai veneen lainaksi ja lähti pahaa aavistaen soutamaan joen suuta kohti. Hän löysikin paljoa etsimättä poikansa vanhan, harmaan ruuhen, joka oli tarttunut kaislikkoon; ruuhessa makasi Mykkä-Salamon kumollaan, yläruumis vedessä, johon hän langettavaisen saatuaan oli suulleen kaatunut.

"Ja Salamon ko tahto tännää iha väkisi puhtaa paia päällee, vaikk' ol' vast' torstai, ei muka tahtont' männä likasess' Hovi ohisse", äiti hoki itkunsa seasta.

15.

Katinka rakasti piilopaikkoja, kuten yleensäkin rakasti toisinaan olla yksin. Hänessä oli paljon tuollaista auringossa huolettomasti lekottelevaa liikkumattomuutta, ikäänkuin salaisesti ja suloisesti työskentelevää näennäistä työttömyyttä, joka ei sietänyt häiritsemistä; hän kärsi, jos piti olla kaiken päivää liikkeessä ja puuhassa. Hän halusi kätkeytyä, suri, ettei mahtunut onton puun onkaloon, kuten tikanpojat; hän oli varmasti sukua maamyyrille ja luola-asukkaille. Hänen rakkaimpia piilopaikkojaan oli angervapensaikon aukeama, niin hyvin kätketty, ettei sitä ulkoapäin kukaan olisi aavistanut. Sinne hän pakeni, kun oli liian paljon ihanaa ja tulvivaa mielessä, sydän täynnä selittämätöntä autuutta kuin iltapilvi purppuraa.

Siellä oli ihanaa maata, yllä lehtikatos, katsella viheriää valoa ja kuulla nimeään suotta huudeltavan.

Mutta vielä useammin Katinka piiloutui keittiön käytävän vanhaan kaappiin, jossa säilytettiin palvelijoitten vaatteita ja vanhoja kenkärajoja. Siellä hän kykki surullisina ja alakuloisina hetkinä, tuntiessaan itsensä maailman murjomaksi ja väärinymmärretyksi, hautoessaan kostonhimoisia ja itsekiduttavia ajatuksia, jotka samalla tuottivat nautintoa. Sinne hän kätkeytyi vitsaa saatuaan tai peljätessään rangaistusta, mutta myöskin usein vain ehdoin tahdoin antautuakseen murheellisiin mielikuviin, ajatellakseen maailman loppua tai suuria nälkävuosia.

Ilma oli kaapissa ummehtunut, ja kenkärajat haisivat kuivuneelle loalle, mutta siitä huolimatta oli sen ilmastossa jotain perin lohdullista. Annin paras pyhähame riippui aivan käden ulottuvissa, siihen saattoi painaa päänsä ja itkeä ihmisten pahuutta.

Oli tosiaan usein syytä tuntea itsensä väärinymmärretyksi ja istua vanhassa kaapissa kenkärajojen päällä!

He olivat eräänä kesäisenä päivänä kaikin menneet Tilkoaniemen rantaan pyydystämään haavilla rautapiikkejä, Katinka, Lenzy, Mirka, setä Friedrich Raben kaksi poikaa ja Kuninkaan Aatu. Se oli Katinkan keksintöä, hänen ehdoituksensa mukaisesti oli kaloja pidettävä elätteinä suuressa lasipurnukassa, kuten kultakaloja. Ehdoitus oli hyväksytty yksimielisesti, ja heillä oli rautapiikkejä jo muutama kymmenkunta läkkituopissa, kun setä Kolja Wrensky yht'äkkiä saapui rantaan.

Hänellä oli yllään valkea kesäunivormunsa kiiltävine nappeineen, ja viikset tummanruskeiksi värjätyt. Hän puhui huonoa, venäjänsekaista saksaa.

Setä Kolja kopautti kävelykepillään läkkituoppia.

"Mitä te teette", hän sanoi. "Kidutatte kaloja. Päästäkää ne heti veteen."

"Emme me kiduta, me pannaan ne lasipurnukkaan", vastasi Katinka.

"Se on kidutusta. Päästäkää ne veteen", kovisteli setä Kolja. Mutta hän oli luonnostaan liian välinpitämätön ja haluton, eikä asia häntä sen enempää huvittanut; odottamatta sentähden käskynsä vaikutusta hän kääntyi menemään.

Lapset seisoivat yksin laiturilla haaveineen ja läkkituoppeineen, jossa rautapiikit uiskentelivat.

"Kaloja ei heitetä mereen", sanoi Katinka uhkamielisesti.

Muut katselivat toisiinsa, ikäänkuin hieman häpeissään. He alkoivat nähtävästi horjua.

"Setä Kolja on oikeassa, heitetään kalat menemään. Mitäs me niillä", sanoi vanhin Raben pojista.

Mutta Katinka tarttui nopeasti läkkituoppiin ja puristi lujasti käsivartensa sen ympärille.

"Ei -- ne viedään kotiin. Jollette te huoli, niin minä otan ne."

Muut yhä epäröivät. He katselivat toisiaan ja ymmärsivät olevansa yhtä mieltä. Vain yksi oli heidän ulkopuolellaan. Heissä kaikissa heräsi vaistomainen liittoutumisen tarve tuota yhtä vastaan, joka uskalsi pitää oman päänsä.

"Anna tänne tuoppi. Se on kidutusta", sanoi nuorempi Rabe.

Mutta Katinka kääntyi jo menemään läkkituoppeineen, toisista sen enempää huolimatta.

Muut tulivat hänen jäljissään, vähäisen välimatkan päässä. Ei kukaan iljennyt käyttää suoranaista väkivaltaa. Mutta sensijaan he rupesivat kuorossa ja nuotilla laulamaan:

"Anna tänne kalat, -- anna tänne kalat!"

Katinka kulki mykkänä edellä, veret korvissa. Hän tunsi, että he mieluummin olisivat saaneet väkisin riistää tuopin hänen käsistään kaloineen päivineen. Tämä oli pahempaa kuin väkivalta.

Toiset vain lauloivat:

"Anna tänne ka-a-a-lat!"

Kuorolaulua kesti puolitiehen asti.

Mutta yht'äkkiä he alkoivat kirkua hänen takanaan muuatta uutta sanaa, jonka Raben pojat olivat tuoneet mukanaan tänä kesänä, ja jonka merkitystä ei yksikään tiennyt, eivät he itsekään.

He sanoivat: "Se oli vasta skrambambuli."

"Skrambambuli..."

Se oli hirveä sana, se särisi kuulokalvossa, tunki korvaan kuin tuhat neulaa, se oli kerrassaan maahan masentava. Juuri se, ettei tiennyt sen merkitystä, teki sen tuiki tuhoavaksi.

Katinka kulki yhä muutaman askeleen edellä vainoojistaan, kalatuoppi kainalossa, tulipunaisena. Pelastusta ei ollut. Kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan. Tässä oli kysymys kunniasta. Tuo hirveä sana oli hävittää hänen kunniansa.

Toiset jatkoivat yhä kirkumistaan:

"Skrambambuli, -- skrambambuli..."

Nyt he alkoivat huutaa tätä murhaavaa sanaansa tahdissa, joka tavua korostaen, marssia sen mukaan. Ja hetken päästä he sovittivat senkin lauluksi:

"Skrambambuli, skrambambuli..."

He uhkasivat Katinkaa. He lupasivat sanoa Grosspapalle ja Mummulille, että Katinka kidutti kaloja lasipurnukassa. He sanoivat varoittaneensa häntä. Hän sai kantaa kaiken edesvastuun, heillä ei ollut mitään tekemistä koko kalanpyynnin kanssa. Skrambambuli...!

Ja Kuninkaan Aatu, jonka kieli ei kääntynyt lausumaan tuota kauheaa syytöstä, huusi:

"Rampampuli, -- rampampuli..."

Takapihalla Katinka vihasta säihkyvin silmin kaikkien nähden tyhjensi kalatuopin sisällön ihan kissan nenän eteen, joka heti alkoi rauskutella kaloja.

Toiset hajaantuivat. Kukaan ei ollut aivan selvillä siitä, kuka tässä kamppailussa oikeastaan oli päässyt voitolle.

Mutta Katinka oli paennut käytävän kaappiin.

Hän toisti yhä herkeämättä:

"Minä vihaan heitä, -- vihaan, vihaan."

Ensi kertaa eläissään hän tunsi, mitä viha oli. Jokin tunne leimahdutti liekkiin koko hänen olemuksensa, niinkuin se olisi ollut kuloruohoa, puistattaen häntä, niin että hän vapisi ja kiemurteli sen käsissä. Se oli ensimmäinen tunnepyörre, mikä kulki hänen lapsensielunsa halki.

"Minä vihaan, -- vihaan."

Hän raivosi aluksi, -- itki voimattomasta ja silmittömästä vihasta, kunnes viimein tunsi, että tämä loukkaantumisen, nöyryytyksen tunne oli tavallaan mieluista, se tarjosi eräänlaista nautintoa sekin. Hänen ruumiinsa kävi raukeaksi, kyyneleet yhä suloisemmiksi, hän itkeskeli yhä hiljaa, vain siksi, että oli suloista näin.

Hän kätki päänsä Annin pyhähameeseen.

Hän itkeskeli jo aivan hentomielisen sulana. Vihakin haihtui pois. Oli vain ihanaa olla väärinymmärretty, vainottu, yksinäinen!

16.

Ainoa, joka ei koskaan täysin viihtynyt Hovissa, oli äiti. Äidillä oli kaikessa salaisuudessa tuiki toinen kesäihanne; Katinka oli kerran kuullut hänen puhuvan siitä ompelija-Iidalle, muutamana heikkona hetkenä. Ja Katinka oli varma, ettei se vieläkään ollut kokonaan lakannut kangastelemasta hänen mielessään.

Se oli Ananias Blomin pikkuinen yksikerroksinen puutalo poikkikadulta, mutta siirrettynä kauas sisämaahan, sisäjärven -- eikä liian suuren -- rannalle. Katinka oli oikeassa, äiti ei ollut suinkaan unohtanut tätä olematonta puutaloa. Päinvastoin, hän oli toisinaan näkevinään sen ilmielävänä edessään. Se oli punaiseksi maalattu, ikkunapielet valkoiset; sillä oli lasikuisti, ja oven edessä tuoreita, vastahakattuja havuja; sisällä huoneissa tuoksuivat äsken pestyt valkeat permannot ja katajat. Pihamaalla, joka oli aidattu lampailta ja muulta karjalta, kasvoi hyvin iso pihlaja, sen alla oli kiikkulauta. Sireenikuja vei rantaan, jossa oli kirkkoveneitä. Kaikki oli talonpoikaista, pientä, siistiä ja sievää. Eikä koko talossa sitä paitsi ollut muita kuin isä, äiti, isot veljet ja Katinka.

Äiti oli aivan varma, että tällainen talo todella oli olemassa. Hän oli sen joskus, kerran, kahdesti nähnytkin jollakin kesämatkalla; se oli näyttäytynyt junavaunun ikkunaan tai laivan kannelle jostain hiljaisen järven poukamasta. Heti hän oli sydämessään tuntenut oudon piston: tuossa se nyt on! Tuntui kuin ei olisi muuta tarvittu kuin pysähdyttää laiva tai juna, mennä suoraa päätä taloon ja ottaa se haltuunsa. Mutta joka kerta se oli liukunut ohi, hävinnyt lukemattomien muitten poukamien ja niemien joukkoon ystävällisesti vilkuttavine ikkunalautoineen. Eikä äiti ollut saanut tietää edes sen nimeä.

Hovissa sensijaan hänen elämänsä oli hiljaista kärsimystä, johon hän tosin alistui nöyryydellä ja heikommuutensa tunnolla.

Isä, lapset, palvelijat, -- kaikki liukuivat hänen käsistään heti Hoviin saavuttua, ikäänkuin vieras, voimakkaampi mahti olisi ne huostaansa ottanut. Ja se kävi vallan itsestään, luonnollisimmalla tavalla maailmassa. Palvelijat joutuivat heti Mummulin käskynalaisiksi, jonka erikoisalana oli järjestää kullekin työnsä; hän pani heidät toimiinsa; he katosivat heti Hovin palvelijaparveen.

Lasten kävi samoin. Hovi otti heidät ensimmäisestä illasta alkaen. Hekin katosivat, eikä äiti voinut millään heitä pidättää. Hovi ja Mummuli olivat häntä voimakkaammat, hän tunnusti sen ja tiesi kadottaneensa.

Mutta eivät vain lapset ja palvelijat, myöskin isä liukui Hovissa hänen käsistään. Kesäisin muuttui isä tykkänään ulkoilmaihmiseksi, kaikki poikaiän vaistot heräsivät hänessä uudestaan; hän eli purjehtimisesta ja uinnista. Äiti taas pelkäsi purjehtimista, jostakin tuntemattomasta syystä. Oli melkein mahdotonta saada häntä mukaan; hän vapisi veneessä tyynelläkin säällä, jäykistyi ja kävi kalpeaksi pelkästä hermopelosta.

Hän vainusi alati tapaturmaa, hän oli varmasti vakuutettu, että onnettomuus kerran tapahtuisi. Hänen sydämensä kutistui kauhusta, kun isä pöydässä poikamaisella ilolla kehui uintiretkiään. Mutta asia ei parantunut sillä, että isä, saadakseen hänet vakuutetuksi vaarattomuudesta, vei hänet Neulasille, ulkoluodoille, ja hänen nähtensä lähti uimaan. Meri oli ja pysyi äidille vihamielisenä alkuaineena. Hän ei koskaan tottunut mereen.

Illat otti häneltä Mummuli. Isä, vanhaan totuttuun tapaan, joka oli voimassa hänen kasviniästään saakka, vietti illat korttipöydässä. Tämäkin oli äidille kauhistus. Ananias Blomin perheessä kortinpeluu oli ollut syntiä, kortit olivat perkeleestä, luodut ihmisen villitykseksi, kuten viina. Ananias Blom oli itse kerran koko perheensä nähden heittänyt palavaan uuniin taloonsa harhautuneet kortit ja sanonut niitä pirun keksinnöksi. Tämän oli äiti monta kertaa kertonut Katinkalle. Ja nyt äidin täytyi nähdä, kuinka isä illasta toiseen istui kiintyneenä tällaiseen julkijumalattomaan ajanvietteeseen!

Mutta iltaisen kortinpeluun päätyttyä ei ollut silloinkaan hänen hetkensä tullut. Isä meni samoin vanhaan tapaansa Mummulin huoneeseen, alas kylkirakennukseen, jossa Mummuli, irroitettuaan pitsitanunsa, alkoi asetella harmaita suortuviaan yökuntoon. Siihen meni pitkä aika. Ja koko ajan istui isä nojatuolissa, niin että Mummuli saattoi nähdä hänet kuvastimessa; siten Mummuli saattoi puhella, päätään kääntämättä.

Ei ollut mitään avonaista taistelua Mummulin ja äidin välillä, eikä edes salaista. Mikään sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään. Hovissa vallitsi yksi ainoa tahto, ja se oli Mummulin.

Mutta äiti kärsi Hovin koko sävystä. Hän vapisi isojen veljien ja Katinkan takia, etteivät he vain missään rikkoisi Hovin tapoja. Hän kärsi riippuvaisuudestaan ja siitä, ettei hänellä ollut minkäänlaista määräysvaltaa edes omiin lapsiinsa nähden.