Part 6

Hän ryöpsähti keittiöön, heitti tarjottimen pöydälle ja tarttuen vantteraan ja raskaskääntöiseen Kuski-Heikkiin, alkoi huudella:

"Kaheksa komiaa tyttöö Hoviss' ja Heikk' yheksäs!"

Kaikki tiesivät, että Heikki vaihtelevalla onnella kosiskeli Sisä-Miinaa, ja että Miina kiemaili hänelle, mutta yht'aikaa myös nuorelle piispansaarelaiselle perämiehen alulle.

Katinka ei tainnut kyllin ihastella näitten alamaailman ihmisten elämää. Se näytti olevan pelkkää ilonpitoa. He saivat suolaisia särkiä ja hapankaljaa niinpaljon kuin halusivat. Heitä ei pidetty laihalla ruoalla, että tulisivat keskeltä katkeaviksi kuin vaapsiaiset!

Katinkalle jäi muistiin muuan ilta. Hän, Katinka, makasi jo ristikkovuoteessaan ja rallatti ratokseen; ikkunat puutarhaan olivat auki, oli tuollainen lämmin kesäilta, vain kuin kuuman päivän jatko. Yht'äkkiä tulee siihen ties mistä, Anni, ja hetken päästä Sisä-Miina; Katinka yhä rallattaa, nyt jo kovemmin. Anni ja Sisä-Miina alkavat pyörähdellä, Katinkan rallatuksen mukaan, ja samassa on siinä pikku-Tiltakin, hänkin pyörähtelee, mutta yksinään. Katinkalla on sanomattoman hauskaa, hän ihan rakastaa noita, jotka tuossa lattialla pyörähtelevät, ja hänestä tuntuu, että hekin rakastavat häntä. Tätä menoa voisi jatkua vaikka koko yö, aivan kuin surviaisten tanssia tuolla ulkona kesäisessä ilmassa!

Seuraavana päivänä tuli vieraita Vongurista, Vongurin vanha salaneuvoksetar, joka aina puhui miesvainajastaan, Herrassa nukkuneesta Abram Abramovitshista, kuollut neljännesvuosisata takaperin, ja paitsi sitä Pesusta koko Ripasin joukkue, rouva ruiskukanvärinen silkkihame yllä, ja herra, mansetinnappeina kultakimpaleet omista siperialaisista kultakaivoksista.

Illempana Mummuli istutti vieraansa takaparvekkeelle: piikatyttöjen oli näytettävä vieraille tanhujaan ja piirihyppyjään ruohikolla. Tällaiset näytelmät miellyttivät Mummulia, ne hyväilivät hänen valtiatarvaistojaan, aivankuin hän elonkorjuutalkoitten jälkeen tapasi pylväsportailla istuen ottaa vastaan ohikulkevan talkooväen kumarrukset ja niiaukset.

Katinka, suittuna, tärkkihameet yllä, valkoisissa kenkiin saakka, katseli tätä menoa toisten takaa. Hän ei ollut uskoa silmiään. Olivatko nämä todella samoja, jotka eilen hänen rallattaessaan olivat tanhunneet kuin hyttyset? Nämäkö kankealiikkeiset, saamattomat ja hiestyvät olennot, jotka tuossa pakoitetusti pyörähtelivät?

Mutta vieraat taputtivat kohteliaasti käsiään, Pesun Ripas ääneensä nauraa höristen ja huutaen "da capo", johon hänen poikansa täydestä kurkusta yhtyivät. Vongurin salaneuvoksetar tyytyi katsomaan näytelmää lornjetillään. Mummuli antoi armollisesti merkin, ja väki sai keittiössä vehnäskahvit.

Katinkalle vain jäi kummallinen, kaiveleva tunne, melkein kuin häpeää.

13.

Katinka eroitteli mielessään kaiken elottoman ja elollisen Hovissa hyviin ja pahoihin. Edelliset olivat hyvänsuopia ja rakastettavia, niitä olisi halunnut hyväillä ja halata, likistäytyä lähekkäin, nimittää rakkailla, suloisilla nimillä, ottaa vuoteeseensa ja nukkua niitten keralla. Nämä hyvänsuovat esineet ja olennot olivat useimmiten hiljaisia ja vaiteliaita, ne olivat kukkia, tai Tilkoaniemen notkon valkeita, punasilmäisiä hiiriä, tai sitten huonekaluja, kuten etehisen iso kaappikello. Perin harvoin ne olivat ihmisiä.

Hyviä oli vain harvassa; pahansuopia ja peljättäviä verrattoman paljon enemmän. Ja niitä oli kohdeltava aivan eri tavalla. Niitä täytyi kiertää kaukaa tai sitten uhikseen ärsytellä ja härnätä ja senjälkeen suinpäin paeta, kun ne kävivät vaarallisiksi.

Niitä oli todella suuri joukko: Mustankorven sudet, Hovin yläkerta ja isot kuvastimet alasalissa, ukkosilma, mustalaiset ja Vanha-Kuningas.

Hyvänsuovista esineistä ja olennoista ei usein tiennyt enempää kuin hyvänolon tunteen, mikä niistä kuin salaa uhosi. Ne eivät koskaan hyökänneet eivätkä ajaneet takaa. Ne vain odottivat, että menisi ohi ja huomaisi heidät. Herahti joskus vastustamaton hyvänolon tunne koko ruumiiseen ja sieluun, niin että varmasti tunsi jonkun tuntemattoman kukan tuoksuvan tiepuolessa tai turpean, viheriä juovaisen kurpitsan verannan seinämällä ystävällisesti ajatelleen. Niillä ei useinkaan ollut muuta puhetta kuin tuoksu; se oli niitten ainoa kieli.

Katinka toi kukkia vuoteeseensa, hän nukkui niitten keralla. Etehisen kaappikello taas oli tosin liian iso mahtuakseen Katinkan ristikkovuoteeseen, mutta sensijaan oli Katinka kerran -- jo kauan sitten -- viettänyt yönsä siinä.

Se oli tapahtunut näin. Katinka ja kaappikello olivat ystävykset jo ammoisista ajoista. Se oli perin merkillinen kello. Sen taulussa, joka oli iso ja pyöreä, vaihtelivat aina vuorokauden ajan mukaan eri kuvat, jotka Katinkalle käsittämättömällä tavalla ilmestyivät sen sisimmästä. Muutos tapahtui hyvin hitaasti, milloinkaan ei voinut minuutilleen sanoa, milloin toinen tuli ja toinen meni. Mutta koko kello muutti muotoa kuvien keralla, ikäänkuin suuret kasvot, jotka vaihtoivat ilmettä; se oli iloinen ja hilpeä, kauhistava ja salaperäinen, naurava ja itkevä, aina sen mukaan kuin kuvatkin. Aamulla oli näkyvissä verevä ja pulloposkinen aurinko, jonka hyvätuulinen hymy tarttui koko kellotauluun, numerot, viisarit, kaikki nauroivat, ja aurinko oli kuin syksyinen omena. Mutta keskipäivällä olivat kellon kasvot tyynet ja miettivät; näkyvissä oli hiljainen maisema, pieni talo, jonka takana kasvoi puita, ja keltainen vainio, täynnä keskipäivän uneliasta lepoa. Illalla purjehti näkyviin laiva, täydessä lastissa, purjeet täynnä tuulta, matkalla tuntemattomille merille. Se jätti jälkeensä riuduttavan ikävän, kuin vaahtovanan, alkaessaan taas liukua kellon syvyyksiin.

Mutta mitä oli yöllä? Minkälaiset olivat kellon kasvot, silloin koko Hovi nukkui, Grosspapasta ja Mummulista alkaen Lenzyyn ja Mirkaan ja aina Sokiaan-Mariin asti alhaalla kellariholvissaan. Ah, Katinka parka ei saisi sitä koskaan tietää, hän nukkui aina silloin jo sikeässä unessa, kun kello ilmaisi viimeiset salansa yölle ja pimeydelle.

Mutta eräänä yönä Katinka hiipi paitasillaan etehiseen, puristettuaan ruoholaukkaa silmiinsä hereillä pysyäkseen. Hän kohotti kynttilänsä, ja kello tuijotti häneen synkkänä ja uhkaavana; sen taulussa oli luinen käsivarsi, joka käänsi kumoon tuntilasia, ja viisarit näyttivät kahtatoista. Katinka ymmärsi: se oli kuolema.

Samalla narahti keittiön ovi, ja puolikuolleena säikähdyksestä Katinka pujahti kellokaappiin. Joku kulki ohitse, luultavasti Sisä-Miina, Katinkan kyyhöttäessä ahtaassa kaapissa. Sen jälkeen hiljeni kaikki, hän oli kuulevinaan vain suuren ja ystävällisen sydämen sykinnän. Hän oli keskellä salaperäistä koneistoa, joka mittasi aikaa. Kaikki salaisuudet olivat lähellä, käden ulottuvilla; täältä jostain, hänen päänsä yläpuolelta, lähtivät liikkeelle kaikki nuo salaperäiset kuvat. Yhä raukeammaksi, yhä uneliaammaksi hän kävi, yhä turvallisemmaksi hänen olonsa, kunnes hän vihdoin nukkui kellon suojaan, niinkuin olisi nukkunut maailman sydämelle.

Tällaisia olivat hyvänsuovat. Mutta yhtä ankara oli ahdistus, mikä lähti pahansuovista olioista.

He ovat vielä hyvin pieniä, aivan selässä kannettavia, ainakin Katinka ja Mirka. He tekevät pitemmät retkensä aina hoitajiensa selässä, Katinka Annin, Mirka Mashan, Agnes-tädin venakon, Lenzy saa juosta kipittää omin jaloin, minkä pääsee.

He ovat lähteneet marjaan, kiivenneet yli aidan ja uponneet ihanaan, vihreään ruohoon. "Kasso pomppoi", sanoo Anni ja poimii mansikoita. "Miljoonapomppoja!" kirkaisee Katinka. Mutta samassa tuokiossa kasvaa heidän eteensä äkkiä kuin maasta nokinen, tuima, ärjyvä hirviö, nahkavyöliina edessä ja kädessä moukari.

"Pois siint' heinää tallaamast'! Vai työ täss' miu marjojai. Pääsettekös, taikk'."

Mirka pudottaa ropeensa ja alkaa kirkua, Mashan yrittäessä yli aidan. Anni aikoo juuri aukaista suunsa syytääkseen aikamoisen sanaryöpyn murjaanille päin naamaa. Mutta sitä ennen tapahtuu jotain.

Katinka seisahtuu äkämystyneen hirviön eteen, jonka polviin hän vaivoin ylettyy, ja sanoo:

"Ei ne ole seppäsedän mansikoita, ne on Jumalan mansikoita!"

Ja nyt saavat kaikki nähdä: hirviön käsi hervahtaa, noen ja tahman keskeltä avautuu leveä suu, täynnä mahtavia, valkoisia hampaita, ja samassa pärähtää tärisyttävä nauru:

"Kuulkaa noit' tyttölöi... Vai Jumalan marjoi... No poimikaa sitt' Herran nimmee..."

Susia pelkäsi Katinka siitä saakka, kun ne talvella raatelivat jäällä Dianan.

Diana oli silloin tosin hylkykoira, lahjoitettu pari vuotta sitten vanhuuttaan muutamalle Hovin torpparille. Mutta Katinka rakasti sitä kuitenkin, nykyisessä alennustilassakin, kun se nälkäisenä ja takkuisena, häntä koipien välissä, kaukaa kiersi Hovia. Se oli yhtenä ainoana talvena uskomattomasti raaistunut; siitä oli tullut oikea kulkuri, luihuileva, salavihainen ja arka; sen luonne oli muuttunut ulkoasun keralla. Sen kyljet olivat täynnä vereksiä puremia, sillä se oli aina sotajalalla muitten koirien kanssa; se ontui toista etujalkaansa. Se ei kuulunut enää mihinkään koirayhteiskuntaan, ei entiseen yläluokkaansa eikä nykyisen alemmuutensa tovereihin, kyläkoiriin; molemmat kohtelivat sitä yhtä suurella epäluulolla ja vainolla.

Hoviin se kuitenkin tunsi epäämätöntä vetoa, se kaarsi sitä, milloin suinkin toisten koirien, entisten metsästystoveriensa ärhentelyltä taisi, surullisesti ja ikävöivästi vinkuen. Se nuuski heti kesän alussa selville, että sen entiset omistajat olivat palanneet, metsästystorven tuttu raiku saattoi sen iloiseen raivoon, se aikoi suoraa päätä syöksyä entisen onnensa sijoille. Mutta paratiisi oli suljettu, ja Kyökki-Ieva ajoi sen luudaniskuilla loitommalle. Tämän jälkeen se ei uskaltanut tulla jääkellaria kauemmaksi. Lampuodin, Kuninkaan, lapset heittelivät sitä kivillä, sille oli kielletty antamasta ruokaa.

Katinka ei alistunut kieltoon, hän päinvastoin keräsi luita ja leivänkannikoita ja syötti niitä Dianalle aidan takana, milloin Kyökki-Ievan silmä vältti. Oi, Diana, Diana! He itkivät molemmat, Katinka ja Diana, -- koira uskaltamatta nuolla kiitokseksi lapsen ruskeaa kättä, pää kallellaan, veden valuessa kellanvihreistä silmistä; herra ties, miten veristä vääryyttä se tunsikaan kärsineensä!

Mutta eräänä kesänä ei Dianaa enää näkynyt missään. Nuori Kuningas kertoi Katinkalle tavanneensa kerran talvella vereksiä suden jälkiä jäältä Kataja- ja Koprasaaren väliltä sekä karvatukkoja, jotka kaikesta päättäen olivat Dianan. Diana oli siis päässyt autuaammille metsästysmaille.

Sinä yönä Katinka ei saanut unta ristikkovuoteessaan, vaikka olisi lukenut Herran siunauksen kaikilla eri kielillä, mitä Hovissa puhuttiin.

Hän oli kuulevinaan susien ulvonnan, kun ne painuivat Mustastakorvesta saarien välitse jäälle ja odottivat Dianaa, veripunainen kita ammollaan kohti kylmää ja terävää kuuta. Hovissakaan eivät aina kukkineet jasmiinit, täälläkin oli hankia ja pakkasia!

Katinka vaipui vähitellen eräänlaiseen horrokseen. Hän oli olevinaan Diana. Mutta ei äskeinen kapinen, raihnainen Diana, vaan nuori, sileäpintainen ja voimakas. Hän on iltayöstä maannut jossain lämpimässä ja ahtaassa kopissa, heiniin hautaantuneena, jotka mieluisasti syyhyttivät sieraimia. Mutta vastustamaton veto vie hänet talviyöhön ja jäälle. Hän haukahtaa kuulle kuin vanhalle tutulle, hän päästää ulvonnan lampuodin ikkunan alla, josta vastaa vain halpaantuneen Vanhan-Kuninkaan ähkinä. Sensijaan ei kuulu nuorta Kuningasta eikä hänen tuliluikkuaan. Ja Diana kiertää kerran koko Hovin ja syöksähtää sitten pitkin koivukujaa alas jäälle läpi jäätyneen pajupensaikon.

Kuinka lumi kimaltaa, kuinka käpälät miltei jälkiä tekemättä hipovat hankea! Jäällä on heikkoa, himmeää valoa, Koprasaaren kuusiryteikkö on musta ja liikkumaton. Ihanaa on näin juosta ja tuntea oman voimansa hively!

Yht'äkkiä täyttää outo ja ärsyttävä haju ilman... Katajasaaren takaa häilähtelee kuin harmaita pisteitä, ikäänkuin rantakivet olisivat alkaneet elää. Kuuluu haukku, -- melkein kuin koiran, vain hieman venytetympi -- uu -- uu...

Pako on myöhäistä. Harmaat kivet muuttuvat susiksi, ne hyökkäävät hänen päälleen. Niitä on monta, kolme, neljä... hän näkee, kuinka niitten kuuma huounta muuttuu huuruksi pakkasessa. Ne irvistävät aivankuin koirat, niin että käyrät, terävät kulmahampaat näkyvät. Ja Dianan torjuessa kolmea, puree neljäs häntä niskaan...

"Sudet, -- sudet!..."

Katinka heräsi omaan huutoonsa, katseli hetken aikaa tyhjin, kauhistunein silmin ympärilleen ja vetäisi sitten peitteen yltäylitseen. Sen alla on pimeä ja lämmin, on kuin etana kuoressaan. Mutta parasta lie sentään rukoilla.. Kun vain tietäisi, mitä kieltä Jumala parhaiten ymmärtää... "Müde bin ich, geh' zur Ruh'... Gud som hafver Barnen kär... Sun haltuus, rakas Isäni, ma aina annan itseni, mun sielun' ruumiin', tavaran', ne ota Herra vastahan."

"Sen uskon ja sult' pyydän viel'."

* * * * *

Kesäisin Katinka yhdessä Lenzyn ja Mirkan kanssa huvittelihe pelkäämällä milloin mitäkin.

Pelko oli epäilemättä jotain erinomaisen hupaista. Se alkoi suloisena, vihlaisevana hivelynä sydänalassa ja levisi sitten kuin kipinöinä sormenpäihin saakka. Se oli yhtä jännittävää, kuin mikä muu leikki tahansa. Pääasia oli vain, että osasi pelastua viime tingassa, silloin ei ollut mitään hätää.

Tiesiväthän he tietysti, etteivät suuret, hiljaiset kuvastimet alasalissa, enemmän kuin yläkerran kaikukaan, joka heitä niin kammotti, olleet millään lailla vaarallisia, niin kauan kuin antoi niitten olla rauhassa. Omasta aloitteestaan ne eivät mihinkään ryhtyneet. Ne olivat kuin nukkuvia, rauhallisia petoja, jotka kävivät uhkaavaksi, vasta kun niitä uhitteli ja härnäsi.

Mutta sitä he juuri halusivatkin. He tahtoivat väkisinkin herättää kaikki vihamieliset voimat, mitkä uinuivat peilien valhesyvyyksissä ja yläkerran kaikuvissa lokeroissa, nauttiakseen omasta pelostaan.

Ja niin uudistui lukemattomia kertoja sama näytelmä: he marssivat yläkerran portaita peräkanaa, juhlallisina ja varovaisina, edellä kultatukkainen, totinen Lenzy, sitten pieni ja hento, raskasluominen Mirka ja lopuksi Katinka. He pääsevät onnellisesti portaitten kierrokseen saakka, puolipimeästä häämöittävät vastaan yläkerran monet komerot.

Ne olivat täynnä lukinseittejä, paksuja nahkakantisia kirjoja, käsittämättömiä metallitankoja, putkia ja pyöriä, joitten tarkoituksesta heillä ei ollut aavistustakaan. Vanhan herran romua! oli Sokia-Mari sanonut. Kerran he olivat eräästä nurkasta löytäneet suunnattoman suuren pahvisen nukenpäänkin, jolla oli mustat, oikeat kiharat, ja poven verhona purppuranpunainen silkinrepale.

Mutta he eivät peljänneet niinkään näitä komeroita. Oli jotain muuta, mikä oli monta vertaa salaperäisempää. Vielä muutama askel, ja koko yläkerta alkaa elää, joka nurkasta, lattiapalkkien alta, seinänraoista valittaa kumea kaiku. Tätä hetkeä he ovat odottaneet. Se on aivan lähellä heitä, he kuulevat sen vaikerruksen. He syöksyvät suin päin alas, kompastuvat, kierivät pitkin portaita. _Se_ on heidän kintereillään, se ajaa heitä takaa alas asti.

Taikka he sytyttävät kaksi kynttilää alasalin seinänkorkuisten kuvastimien eteen. Kynttilät palavat peilipöydällä, he istuvat kukin kuvastimensa edessä. Silmiä ei saa räpyttää. Silmät väkinäisesti avoinna he tuijottavat kuvastimen valhesyvyyteen. Silmät alkavat vuotaa vettä, peilin pinta himmenee, alkaa kiertää kuin sekavaa tähtisumua. Ja tähtisumusta alkaa haahmoittua outoja ja eriskummaisia olioita, jotka panevat heidän sydämensä värisemään.

Mutta kun kauhu oli korkeimmillaan, he pidättivät hengitystään eivätkä kirkaisseet, -- he nauttivat omasta kauhustaan.

Mustalaisia he sensijaan pelkäsivät todenteolla, kuten vauhkoja oriita tai raivokkaita härkiä. Niitä kulki pitkin kesää Hovin ohitse, kaupungista päin tullen tai mennen, jalkaisin tai vankkureilla, suurina parinkymmenen hengen saattueina. Hoviin saakka kuului maantieltä heidän lastensa ja porsaittensa parku. Kaikki seitsemän kuolemansyntiä mahtui heidän säkkeihinsä. He piileksivät Revonkiven raossa ja Itkevällä Kalliolla, väijyen ohiajajia. He olivat kiristäneet Herttualan maitokuskilta rahat. He varastivat lapsia, värjäsivät niitten hiukset, pesivät naaman kahvinporolla, pistivät pussiin ja inttivät porsaan kirkuvan. Ei koskaan voinut tietää, oliko säkissä lapsi vaiko porsas. Ja Katinka tarkasteli murheissaan mustia hiuksiaan ja ruskeaksi paahtunutta kaulaansa: hän olisi kelvannut sellaisenakin, värjäämättä, mustalaisen säkkiin. "Mustalaisvekara!" kivahti Annikin aina, kiukkuiselle päälle sattuessaan. Niin oli siis juostava pakoon, jos kaukaa maantiellä näki vilahduksenkaan mustalaisista. Mutta Hovin keittiössä saattoi heitä Annin hameitten turvista katsella, kun he puoliväkisin työntyivät sisään, ensin aina akat, sitten vasta miehet, ja mankuivat mangu, mangu maaraansa tai sitten mielin kielin latelivat Kyökki-Ievalle: "hei herttasei, anna leipää, anna kallaa... hei herttasei, anna voita..."

Kokonaan toista laatua oli ukkosilman ahdistus. Tuli joskus yht'äkkiä hiostava helle, Hovi alavassa alhossaan hukkui kuin pätsiin, kaikki hiljeni, ilma sameni raskaitten, hohtopalteisten pilvien alla salaperäiseksi ja hiljaiseksi. Lakkasivat lepattamasta tammet ja vaahterat ja haarakoivut. Kreikkalaistemppeli vain säteili yhä valkoisempana kuin omaa valoaan.

Sitten kumeaa, pilvensisäistä jyminää. Kokonaiset pilvivuoret halkeilevat Hovin päällitse ja paljastavat salamanvälkähdyksessä hehkuvan sisustansa, joka on valkoista tulta. Satoi, suuret vesisuihkut huuhtelivat yläparvekkeen asfalttia.

Mirka seisoi ikkunan edessä ja huusi: "Kuule, -- kuinka Jumala pauhaa!" Mutta Katinka sulki oven säppiin ja vielä lukitsikin sen, -- silloin ei ainakaan Jumala pääsisi sisälle. Hupussa, peiton alla hän kuunteli pilvien räjähdyksiä ja näki salamat, vaikka ummistikin silmänsä. Hän ajatteli vanhaa herraa, joka haulikko kädessä uhmasi ukkosta ja jylyä.

"Minä olen hänen tyttärensäpojantytär..." hän sanoi, -- "hänen tyttärensäpojantytär, -- vanhan Fataburin, Hovin vanhan herran..."

Enimmän kuitenkin Katinka kesäisin leikkisiskoineen pelkäsi Vanhaa-Kuningasta, lampuodin, nuoren Kuninkaan, isää, joka istui akaasia-aidan toisella puolen, ainaisessa tukituolissaan, kivenheiton matkan päässä Hovin päärakennuksesta ja pylväsportaikosta. Vanha-Kuningas pysytteli parhaasta päästä huoneessaan, mutta kauniilla säällä hänen vaimonsa ja poikansa kantoivat hänet ulos auringonpaisteeseen. Hän oli vastenmielinen katsella. Hänen silmänsä, suuret ja lasittuneet, olivat avoinna, mutta muuten hän oli pikemmin kuollut kuin elävä. Hänen suuri ja pöhöttynyt ruumiinsa, jonka halvaus oli kytkenyt liikkumattomuuteen, täytti koko tuolin, kuten kömpelö, mudankarvainen virtahirviö. Hänen monenkertainen, velttolaskoksinen leukansa riippui syvälle rintaa vasten painuneena.

Hovin lapset kurkistelivat häntä akaasioitten takaa kuin kummitusta, uteliaina, mutta ilman vähintäkään sääliä. "Hän on paha", päätteli Katinka järkkymättömällä varmuudella, ja sillä oli Vanhan-Kuninkaan tuomio lausuttu. Kuinka hän olisi voinut olla muuta kuin paha! Hänen hyllyvät, vihertävät kasvonsa ja liikkumaton ruumiinsa eivät näyttäneet olevan missään tekemisissä hyönteisten surinan, pääskysten lennon ja sireenin tuoksun kanssa, joka häntä ympäröi. Hänen jaloissaan käyskentelivät muurahaiset, mutta hän ei tiennyt siitä. Hän oli vain kuin sadut Pahasta-Kuninkaasta, kummallinen ja rujokas kuva jostain ammoin revitystä kuvakirjasta.

Ja sittenkin oli hänellä käsissään vielä liikuntakykyä ja voimaa. Vanhalla-Kuninkaalla oli nahkahihna, jolla hän tarpeen tullen kuritti lapsiaan ja lapsenlapsiaan, pitääkseen heidät Herran pelvossa ja nuhteessa. Yöjuoksua hän ei sallinut, se oli sanottu, -- ei! Hän oli ilkeäsisuinen ja häijy. Hän sivalsi nahkahihnalla nuorta, kaunista tytärtään, jonka mieli paloi syntiin ja tansseihin. Hän oli kuninkaantytär, mutta sai maistaa nahkahihnaa.

Paitsi sitä oli Vanhalla-Kuninkaalla aina vieressään tuolin nojalla ryhmysauva, jolla hän koputti, jotain tarvitessaan. Ja Katinkan valtasi outo ja syntinen halu: kunpa Vanha-Kuningas yht'äkkiä tarttuisi ryhmysauvaansa ja hyökkäisi heitä takaa-ajamaan. Oh, kuinka he juoksisivat, kuinka he juoksisivat! Aina Tilkoanniemelle asti ja sitten yhä ympäri, yhä ympäri pyörötemppelin, ja orjantappuran piikit pistelisivät Pahaa-Kuningasta sääriin. Ja Paha-Kuninas huohottaisi: kyllä saan teidät kiinni, -- kyllä saan teidät kiinni, tyttöletukat! Mutta samalla he hypähtäisivät yli sillan kaidepuun ja katoaisivat valkoisina hiirinä kivien koloon.

He tekivät pillejä akaasian paloista ja viheltelivät härnätäkseen Vanhaa-Kuningasta. Mutta Vanha-Kuningas ei suvainnut hievahtaakaan eikä kunnioittaa heitä vihallaan eikä suuttumuksellaan. Hän säästi sen nähtävästi omille jälkeläisilleen. Kärpäset kävelivät kaikessa rauhassa pitkin hänen kasvojaan, kunnes tuvasta tuli hänen vanha vaimonsa, jolta pillastunut orhi aikoinaan oli potkaissut nenän murskaksi, ja ajeli lehvällä kärpäset pois.

Mutta iltaisin, -- ja sen taisi kuulla Hovin portaille saakka, -- jymisytti Vanha-Kuningas kaikuvasti ja äkäisesti ryhmysauvaansa lattiaan, kun nuori Kuninkaan-Kati oli hiipinyt Hovin-Annin ja kauniin Sisä-Miinan kanssa Porkansaaren poikien tansseihin Tilkoanniemen pyörötemppeliin, kengät ja sukat kainalossa ja päähuivi kätkettynä povelle.

14.

Juuri Tilkoanniemen roomalaisessa pyörötemppelissä, missä Fatabur aikoinaan oli istutellut paimeniaan ja paimenettariaan, tapahtui sitten tänä kesänä Katinkan ja Mykkä-Salamonin kohtaus.

Heti Hovista maantielle päästyä oli kaupunkiin mennessä Ahokkaan kylä. Se kuului naapurihoviin, ja oli, kuten hovien kylät ainakin, huonosti rakennettuja, harmaita tai punamullalla sivuttuja mökkejä, joissa asui kaikenkarvaisia pien'eläjiä, -- sepästä alkaen, jonka paja oli heti tienristeyksessä. Suurin osa mökeistä oli siunaantunut runsailla lapsilaumoilla, ja näitä Ahokkaan paljaskinttuisia, repaleisia lapsia liikeni kaikkialle. Heidän vakinainen leiripaikkansa oli Vainikan tien risteys, josta maantie kääntyi kaupunkiin; siellä olivat heidän pyöreistä mukulakivistä kyhätyt lehmitarhansa käpylehmineen; paitsi sitä tähystyskivi, josta saattoi pitää silmällä sekä kaupungin että Tervajoen puolen ja samalla kaiken, mitä Hovissa tapahtui.

He muodostivat ikäänkuin kaikkien Hovissa tapahtuvain näytelmäin katsojajoukon, yhdessä Hovin omien alustalaisten kanssa. Sisimmässään he varmaan olivat vakuutetut siitä, että kaikki nämä näytelmät oli pantu toimeen heidän erikoiseksi hauskutuksekseen, talkoot, kesäiset vieraspidot. Heidän isillään ja äideillään oli epäilemättä ollut enemmän tuijotettavaa vanhan Fataburin aikoina, nykyisten Ahokkaan lasten riemuksi sai riittää maantiellä ajavat kaleskat tai umpivaunut. He ilmestyivät tienristeykseen kuin varpusparvi, niin pian kuin kuulivat vaunujen töminän. Alkoi kilpajuoksu: he kirmasivat vaunujen jäljessä aina vaahterakujalle asti, koko ajan sakeassa tomupilvessä. Sattui, että heille heitettiin kourallinen vaskilantteja, silloin syntyi maantien pölyssä hullunkurinen rykelmä pyöriviä käsiä ja jalkoja. Mutta vaahterakujaa kauemmaksi he eivät yrittäneet; sinne ehdittyään he pyrähtivät aidoille ja kiville. He saivat joskus maistaa herraskuskien piiskaa, mutta se ei heihin pahasti sattunut; sensijaan sai Nuoren-Kuninkaan varjokin jo heidät pakosalle; he vetäytyivät silloin kiireesti takaisin päälinnoitukseensa.