Part 5

Yht'äkkiä Katinka jättäytyi jäljelle, -- äkillinen, voimakas häpeän ja pettymyksen tunne sydämessä. Kaikki tuntui äkkiä naurettavalta, ympyriäinen ruohokenttä ja sitä kiertävä, kuumahiekkainen tie, jota pitkin he kolme, valkoiset leningit yllä, hajalla hiuksin ja paljain jaloin juoksivat, pensasten varjot, joitten yli he naurettavasti hyppäsivät, etteivät saisi nuhaa ja yskää, -- Mummulin saksankieliset komennussanat, hänen tapansa nimittää heitä juhlallisesti täydellä ristimänimellä. Alkoi sietämättömästi hävettää, vaikka ei tiennyt, ketä häpesi, Kuninkaan Aatuako vai itseäänkö ehkä... Sen vain tiesi, että tämä kaikki oli perin typerää, naurettavaa, niin juuri, surkean naurettavaa!

"Ich will nicht mehr", sanoi Katinka yht'äkkiä tympeästi ja heittäytyi puutarhasohvalle, pälyillen Kuninkaan Aatuun, joka kuitenkin jo oli kadonnut.

"Ich will nicht, -- ich will nicht!" hän kertasi, itku, uhma ja häpeä kurkussa, ja tulipunaisena vetäen valkoisia sukkia jalkaansa.

Katinka pelastautui kreikkalaistemppeliin. Siellä oli viileätä ja hämärää. Seiniltä katselivat Abraham Raben elämänahmattiudessaan tyydytetyt ja Elisabeth Balzerin sunnuntaikasvot, jotka hän ikäänkuin yht'aikaa hohtokiviensä ja turkkilaissaalinsa kanssa oli pukenut ylleen.

Mutta sivuseiniltä hymyilivät Raben kuuden veljeksen ikuiset nuorukaiskasvot. Heidän pitkät, kuin sorvatut kaulansa olivat kallellaan, pieni, hekumallinen suu avoinna, otsalla sensijaan asusti lempeä viileys. Grosspapalla oli kädessä avoin kirja, mutta nuorin veljeksistä, isosetä Constantin, piteli valkoista kyyhkyä, hän, joka oli matkustanut maailman ympäri ja nainut espanjalaisen Josefa Luisa Ramona de la Santa Trinida de Roa y Morales'in eli lyhyesti täti Pepan.

Katinkan yhdeksänvuotias pää oli täydessä kapinassa, uhkarohkeita tuumia, toinen toistaan kapinallisempia risteili siinä. Hän ajatteli ja ajatteli, kasvot lasiruutuun litteiksi painettuina. Hänen täytyi tavalla tai toisella pestä pois tämä häpeä.

Ruutuja oli kolmenvärisiä: keltaisia, sinisiä ja punaisia. Ja puutarha muutti muotoaan jokaisen ruudun mukaan.

Ensin tummankeltainen, tulikivenkarvainen puutarha, ikäänkuin ilma olisi hehkunut keltaisessa palossa. Kaikki paloi, kului keltaisessa liekissä. Hovi, saksankuusi, verannan sivulla hitaasti kypsyvät, isomahaiset kurpitsat.

Sininen ruutu. Kaikki elävät värit ovat vaihtuneet siniseksi kylmyydeksi, joka hohtaa kuin jää. Sinisistä, aavemaisista puista näyttää paenneen kaikki mahla, puutarha on kuin kuollut kuumaisema.

Mutta sitten tuli punainen ruutu. Jasmiinit loistivat kuin tummaan vereen kastettuina, tiet punasoraisina, tammien ja vaahterain lehvät tiukkuivat purppuraa puutarhassa, jota valaisivat vuorotellen kuin etäisten kiertotähtien eriväriset auringot.

Ja ihmeellisintä, kaikki nämä eri värit tunsi verissään, -- ikäänkuin keltaisena, sinisenä ja punaisena väristyksenä!

Lenzy ja Mirka tulivat hetken kuluttua, sukat ja kengät kainalossa, hikisinä, hengästyksissään.

Katinka silmäili heitä ylenkatseellisesti viheriän pöydän korkeudesta, mille oli kiivennyt.

"Te olette typeriä, ihan typeriä! Sehän on naurettavaa... Sehän on _naurettavaa_. Hypätä varjojen yli... Ja juosta ympäri ruohokentän, aina vain ruohokentän. Minä en enää milloinkaan sitä tee. Sain siitä kyllikseni. Ah, jos te vain uskaltaisitte..."

Toiset katsoivat häneen epäluuloisina, mutta uteliaina. Mitä heidän pitäisi uskaltaa?

Mutta Katinka yhä myhäili salamyhkäisenä.

"Te ette kuitenkaan uskalla. Ette vainenkaan. Täytyy olla hyvin rohkea, -- mennä päistikkaa..."

Toiset rukoilivat: "Rakas, pikkuinen Katinka, -- milushka, milushka!"

Katinka nautti aikansa. Hän otti vastaan heidän uteliaisuutensa kuin suitsutuksen. Sitten hän kuiskasi:

"Keksin sen nyt juuri. Istuin pöydälle ja heti juolahti mieleeni: näin on tehtävä! Mennään _yöllä_ Soldat-niitylle ja siellä riisutaan sukat ja kengät. Oh, siellä on kukkia, sitä ei ole vielä niitetty."

"Siellä on käärmeitä", epäsi Mirka.

"Joutavia, käärmeitä on vain kivikoissa."

"Mutta minä olen nähnyt aidan raossa käärmeen", sanoi Mirka. "Ja käärme odottaa aina sitä, jonka se kerran on nähnyt, se ei mene ennen pois."

"Joutavia, luetaan sille käärmeen sanat."

"Mitä se on: käärmeen sanat?" kysyi Lenzy.

"Se on käärmeen luku. Käärme pelkää, kun sitä manataan."

Kaikki kolme katsoivat toisiinsa, huulet ja silmät palaen. Yöllä Soldat-niitylle, kaikkien nukkuessa, -- paljain jaloin yökasteessa!

"Mutta Grosspapa sulkee ovet iltaisin", sanoi Mirka.

"Mitä siitä! Me hypätään ikkunasta."

Tämä oli muuta kuin lentokokeet kolmikulmaiset huivit hartioilla. Kolme pientä, kiihkeätä sydäntä tykki kilpaa.

"Mutta joka tästä sanankaan hiiskahtaa, sen täytyy mennä viinikellariin ilman lyhtyä!"

Se oli rangaistuksista hirvittävin. Kaikki olivat täysin totisia. Nyt se oli päätetty. Eikä kukaan saisi siitä koskaan tietää, ei edes Kuninkaan Aatu.

11.

Päivä oli tänään päättymättömän pitkä. Grosspapa siirtyi toiselta sälesohvalta toiselle, aina auringon mukaan, istui, torkahteli, veti savuja havannastaan.

Katinka mittasi raivoissaan ruohopyöriön tien, -- sitä oli tasan sata askelta.

Ennen päivällistä he kitkivät hernelavansa. Tämä oli Mummulin uusin kasvatusopillinen keksintö, talven kuluessa hän oli tullut vakuutetuksi ruumiillisen työn tärkeydestä. Hänen lastenlastensa oli kitkettävä tunti päivässä.

Mitään pelastusta ei ollut. Aurinko paahtoi suoraan selkään. Etäämpänä painautui Sofia Ivanovna mansikkamaahan. Sofia Ivanovna Biller oli jokin hyvin etäinen sukulainen ja marjoille perso.

"Sofia Ivanovna", kuului Mummulin ääni yläparvekkeelta, "joko taas olette mansikoissa?"

Sofia Ivanovna yritti kyyristäytyä yhä syvemmä pensaitten suojaan. Katinka, Lenzy ja Mirka kertoivat toisilleen päätäpyörryttäviä ryövärikertomuksia, vuoronperään, lieventääkseen kohtaloaan.

Vihdoin alkoi Kuninkaan ruokakello läpätä: "käy vellille, -- käy vellille!"

Päivällinen syödään alasalissa, -- kaikki ovat pukeutuneet uudelleen. Grosspapa on vaihtanut aamunuttunsa pitkään, mustaan takkiin. Hänen edessään pöydässä on pari viinipulloa; hänen lautasliinansa on kiinnitetty kaulaan ruusunpunaisella helmiketjulla, jossa on hopeiset hakaset.

Pöydän yläpäässä käy keskustelu saksaksi, ranskaksi ja venäjäksi. Mummuli vaihtaa yhtä suurella keveydellä kieltä kuin lautasia. Alapäässä sensijaan vallitsee täydellinen hiljaisuus.

Ruokaa on niukalta. Mummuli on kerta kaikkiaan selittänyt, että paljosta syönnistä käy typeräksi. Varsinkin lasten on oltava vähäruokaisia.

Katinka katselee varkain Sofia Ivanovnaa. Hänen nenänpäänsä on täynnä pienenpieniä reikiä kuin neulatyyny.

Pesun Ripaksen pojat, jotka eivät myöskään saa pöydässä kyllikseen syödä, pistävät kurkkuja ja makkaroita puserojensa vyötäisiin. Ja suolaa heillä on aina taskussa.

Kun jo tulisi ilta!

Päivällinen on päättynyt. Vaelletaan hanhenmarssissa pöydän yläpäähän kiittämään Mummulia, suudellaan kädelle, jolloin Mummuli kiusoittavalla tavalla vuorostaan suudella kurluttaa niskaan.

Iltapäivällä Mummuli lähti ajamaan pikku kaleskoilla Possulin hoviin täti Agnes Wrenskyn kanssa.

Lenzy, Mirka ja Katinka yhä maleksivat. He päätyivät etehisen ikkunalle suurta saksalaista kuvakirjaa katselemaan. Heidän hajalliset hiuksensa sekaantuivat toisiinsa kuin kolme eri viljalyhdettä. He kykkivät yläkerran portailla, jalat alleen vedettyinä.

Kolme silmäparia, harmaat, mustansiniset ja ruskeat, tuijottavat herkeämättä muuatta kuvaa.

Se on merkillinen, käsittämätön olento, jolla on yökön siivet, vuohen sarvet, pukin jalat ja ihmisen kasvot, suu ilkeässä irveessä. Viittansa varjosta se kylvää kultarahoja yli suuren vieraan kaupungin, jonka suipot tornit kurkoittuvat ilmaan. Se ikäänkuin munii kultamunia, kuten jättiläislintu.

Sillä on sarvet, se on varmasti Piru itse. Se on Piru! Varmasti Piru!

Mutta sitä ei saa sanoa ääneen, se olisi hirmuinen rikos. Se on ankarasti kiellettyä Hovin lakikirjassa. Ei saa lausua turhaan Jumalan nimeä, jos tahtoo saada Hänen siunauksensa, mutta ei myöskään saa nimittää tuttavallisesti Hänen suurta vastustajaansa, pimeyden ruhtinasta. Siitä voi tulla kirot. Paitsi sitä voi se yht'äkkiä totella kutsua ja ilmestyä. Tosin tämä kuvakirjan Piru, joka muni kultarahoja, todennäköisesti oli hyvänahkaisimpia ja vaarattomimpia pikku paholaisia. Mahdollisesti ei se edes ollut itse pääpöpö, jokin renki vain!

Mutta kuitenkin oli epäilemättä viisainta olla varovainen.

Katinka keksi keinon:

"Se on Tutu... Sanotaan me Tutu... Kukaan ei tiedä, mitä se merkitsee, ei edes se itsekään. Vain me tiedetään, että se onkin samaa kuin Piru."

Kaikki kolme tunsivat merkillistä mielihyvää. Ah, kuinka sentään oli sukkelaa puijata hieman noita aikuisia, joitten mielestä kaikki oli kiellettyä! Paitsi sitä puijata itse... niin, itse sitä häijyläistä. Kun vain ei oikeaa nimeä nimittäisi, ei se uskaltaisi tulla eikä käydä käsiksi.

He sanoisivat "Tutu", milloin vain mieli tekisi. He sanoisivat itse Mummulin ja Grosspapan läsnäollessa: "Entäs Tutu, -- näitkös Tutua...?" ja tekisivät toisilleen salakähmäisiä merkkejä. Eikä kukaan aavistaisi heidän salaisuuttaan. Heidän olisi mahdollista puhua itse Pirusta kaikkien kuullen.

Vihdoin viimeinkin oli ilta käsissä. Katinka makasi puisessa häkkivuoteessaan ja katseli seinäpaperin kuvia. Grosspapan tohvelien laputus kuului käytävästä, hänen käydessään sulkemassa ovia.

Katinka makasi hiljaa, sykkyrässä, peite korvilla, mutta sydän tykkien. Grosspapan askeleet kaikkosivat toiselle puolen taloa, käytävän isossa kaapissa rapisi, luultavasti hiiri, muuten oli kaikki hiljaa. Yht'äkkiä lingottiin kimppu takiaisia ikkunaan. Katinka oli silmänräpäyksessä jalkeilla, kiivetessään ikkunasta hän putosi suoraan takiaispensaikkoon, ja suuria takiaisia tarttui hiuksiin.

"Missä olette?" hän kuiskasi.

Mutta samalla hän jo näkikin Lenzyn ja Mirkan, jotka odottivat ikkunan alla. Ei ollut aikaa kyselyihin eikä pitkiin puheisiin.

"Hiljaa -- hiljaa!" he varoittivat toisiaan.

Tällainen oli siis yö, niin tuiki toisenlainen kuin päivä. Pehmeitä, suuria yöperhosia lenteli edestakaisin, ja isoja, näkymättömiä paarmoja, jotka ikäänkuin sokaistuina umpimähkään ampaisivat ohi. Ei ollut pimeä, vaan hämärä ja lämmin. Toiset kukat nukkuivat, toiset sensijaan tuoksuivat oudolla tuoksulla, jota ei kukaan heistä tuntenut.

Ah, kuinka Katinka rakasti sekä pelkäsi yötä! Ei koskaan saanut nähdä yötä kasvoista kasvoihin, aina täytyi mennä nukkumaan ennen. Ja yöllä oli kuitenkin omat kukkansa, omat tuoksunsa, omat luontokappaleensa ja lapsensa, joista päivä ei mitään tiennyt. Sillä oli kiiltomatoja, jotka syttyivät lehdille kuin vähäinen, viheriä tähti, sillä oli hitaasti ja äänettömästi astelevat etanansa ja hyppelevät rupisammakkonsa, yölepakkonsa, jotka suhahtivat ohi kuin henkäys... Sillä oli kukkansa, jotka vain öisin aukenivat, kutsuen yöhyönteisiä...

Mutta yö oli myös hirveä, kauhistava, -- täynnä pääkallojen kuolemantanssia ja virvatulia kätkettyjen aarteitten päällä... Yö oli pimeys. Yö oli kuolema.

"Mennään", kuiskasi Mirka. Hän oli kaikista kolmesta vähimmän rohkea ja näytti värisevän vilusta tai pelosta.

Voi olla, että toisetkin kaksi pelkäsivät, mutta ei kumpainenkaan sitä näyttänyt. Toinen toisensa jäljestä he hiipivät puutarhan aitausta pitkin, kunnes saapuivat veräjälle. Soldat-niitty oli edessä, sumuisena, mereltä kohoavine usvineen, kuten aina, vielä niittämättömänä, horsmanpunaisena. Tuoksuivat tervakukat, koiranputket, leiniköt, valko-apila ja angervat.

"Täällä on hyvä", sanoi Lenzy.

Toiset nyökäyttivät myöntäen päätään.

Ja Lenzy istui maahan, ojan reunalle, riisuen sukat ja kengät jalastaan. Mirka ja Katinka tekivät samoin, aivan vaiti. He tekivät sen melkein hartaudella, ikäänkuin jonkun vertauskuvallisen ja tärkeän toimituksen, ja jos rohkeutta olisi riittänyt, olisivat he kai mieluimmin koonneet vihatut sukkansa ja kenkänsä rovioksi ja valmistaneet otollisen polttouhrin vapaudelle ja suviyölle.

Olon outous teki heidät kaikki ylen harvapuheisiksi. He nauttivat kukin erikseen, katsomatta edes toisiinsa.

"Maassa on kastetta", sanoi Lenzy vihdoin.

Ja hän ojensi jalkansa pehmeään ja tuoksuvaan heinikkoon. Ne näyttivät melkein sinertävän valkoisilta. Lenzy ja Mirka eivät milloinkaan päivettyneet, eivät edes paahtavimmassa paisteessa. Heidän ohimoissaankin risteili kalpeita, sinisiä suonia.

Lenzy käyristi varpaansa ja taittoi suuren sinikellon, joka jäi varpaitten väliin.

Hän oli hyvä, viisas ja rauhallinen eikä koskaan unohtanut, että oli sisartaan ja Katinkaa vuotta vanhempi.

Mutta Mirka ajatteli yhä käärmeitä.

"Kun käärme poikii", selitti hän äkkiä, "niin se kiipee puuhun, ja pudottaa sieltä poikansa".

"Lorua", sanoi Lenzy, "käärmeet munivat munia. Aurinko hautoo ne."

Katinka ei kuullut kumpaakaan.

"Me tullaan tänne", hän puheli. "Me ollaan jo isoja, koulunkäyneitä, -- kukaan ei voi enää kieltää. Me maataan täällä koko yö."

Tuntui selvään hunajainen lemu, keltamataran tuoksu. Puitten välitse näkyi vilahdus kreikkalaistemppelistä. Se oli valkea kuin rukous.

"Tytöt!" sanoi Katinka yht'äkkiä. "Luvatkaa minulle, mutta pyhästi, että tulemme kaikki kolme Soldat-niitylle vainajina. Sanokaa näin: missä ikinä lepäänkin viimeistä untani, valtameren pohjassa tai Siperian tundrilla tai -- tai Saharan hiekassa tai missä muualla _valjenneet luuni_ lienevät, -- niin tahdon tulla Soldat-niitylle vainajana."

"_Valjenneet luuni_", hän lausui erityisellä juhlallisella kaameudella; hän oli sen sanan edellisenä päivänä lukenut jostain intianikertomuksesta.

He tarttuivat toisiaan käsistä, kuumin sormin. Ja kaikki kolme lausuivat yht'aikaa valansa:

"Missä ikinä lepäänkin viimeistä untani... niin tahdon tulla Soldat-niitylle vainajana."

Kaikki kolme jäivät tuijottamaan valkoisiin, irrallisiin usviin, jotka pitkinä liepeinä liikkuivat yli yöllisen niityn, ikäänkuin autuaitten varjot.

Kuu nousi kaisloista ja vedestä, vaskenpunaisena kuin tuntematon jumaluus. Ihmeellinen, pelokas tunne valtasi heidät, salaperäinen vavistus tuon tuntemattoman tulipallon edessä. He olivat kuin yksin maailmassa, hitaasti nouseva kuu, ja he kolme paljasjalkaista, vuoteistaan karannutta tyttölasta. He olisivat halunneet polvistua, itkeä nyyhkyttää ja rukoilla kuuta...

Sitten Katinka sanoi:

"Nyt mennään Mustaanjokeen uimaan."

Ei kukaan pannut vastaan. Tänä yönä oli kaikki sallittua ja mahdollista. Tuntui vain päätähuimaavalta, pyörryttävältä. Mennä Mustaanjokeen uimaan ja keskellä yötä! Seuraavaa aamua ja päivää ei ollut olemassakaan.

He olivat jo tuiki syntisiä, ilmankin!

He kiersivät Kuninkaan ohi joelle. Koirankopissa haukahtivat jäniskoirat, Ilo ja Piili. Tarhassa märehtivät torkkuvat lehmät. He kantoivat kukin sukkiaan ja kenkiään.

Joen rannalla tuoksui kuten Soldat-niitylläkin, mutta senlisäksi tuoksui vesi ja raskaat, kultaiset ulpukat. Joki tuli Mustastakorvesta; sen lähteet olivat siellä, missä Elämänlähdekin.

Kuu yhä nousi ja hopeoitui, pienentyen samalla luonnolliseen kokoonsa. Se oli jo korkeimman lepän latvassa.

Lenzy koetteli jalallaan vettä.

"Tytöt", hän kuiskasi. "Luuletteko, että hän hukkui tähän?"

"Kuka hukkui?" kysyi Mirka, koettaen asettautua kuun säteeseen.

"Hän, -- vanhan herran pikku piikatyttö, -- joka rikkoi maljakon."

Mutta Katinka kietoi palmikoitaan päälaelle eikä sanonut mitään. Hän vain ajatteli, mlnkätähden Lenzy mahtoi sanoa "vanha herra", vaikka se oli hänen äitinsä-äidin isä.

Hetken päästä he jo tanssivat piirissä keskellä jokea, toisiaan kädestä pidellen, keskellä kuutamoa.

12.

Ylinnä Hovissa oli Mummuli, siitä ei ollut epäilystä. Katinkalle se oli päivänselvää. Niinkuin Mummuli päivällispöydässä istui ylinnä, niin hän Katinkan tajunnassakin istui jollain näkymättömällä valtaistuimella. Hän oli sen arvojärjestyksen huippu, joka yhä aleten jatkui Katinkaan, Lenzyyn ja Mirkaan saakka, ja johon kuului Grosspapa, äiti, isä, sedät, tädit, serkut ja pikkuserkut ja satunnaisina vieraina kaikki Rabet Lontoosta, Parisista, Pietarista ja aina Madeirasta asti. Tämä oli maailma sinänsä, ja siihen kuului vielä naapurihovien asukkaat, kaikki Mendtit, Riemenschneiderit, Ripasit ja Adaridit. Paitsi sitä oli Hovissa tosin toinenkin maailma, mutta sekin oli maailma sinänsä eikä kuulunut tähän. Se avautui keittiön puolella, väentuvassa, pajassa ja Ahokkaan kylässä.

Katinka tiesi hyvin kuuluvansa Hovin ylämaailmaan. Mutta se ei estänyt häntä tuntemasta alituista, herkeämätöntä vetoa tuota toista, alamaailmaa kohtaan. Lenzy ja Mirka eivät sinne koskaan pyrkineet, heille riitti ylämaailma. Mutta Katinka ei saanut rauhaa, hänen oli oltava joka paikassa!

Alamaailmaan kuului koko keittiön asujamisto, Sokia-Mari, Kyökki-Ieva, Sisä-Miina, Pyykki-Miina, pikku-Tilta, Hamusen-Ieva, Anni ja Masha, venakko, sitten vielä Kuski-Heikki, Suhonen, puutarhuri, jolla oli oma tupansa puutarhan kupeella, ja Suhoska, hänen vaimonsa, jolla oli kylmänvihat jaloissa. Nämä olivat läheisimmät, mutta lisäksi oli vielä epälukuinen määrä lampuodin piikoja ja renkejä; karjakkoja, Tupa-Anni lapsineen, seppä ja Ahokkaan väki.

Kuninkaan, lampuodin, laita oli mutkallisempi. Ei ollut hyvä sanoa, mihinkä hän näistä kahdesta maailmasta oikein kuului. Katinka ei milloinkaan nähnyt hänen käyvän pääovesta, ja se oli sentään Katinkan silmissä muuan varmimpia tuntomerkkejä ylämaailmaan kuulumisesta. Mutta Kuningas ei myöskään tullut keittiön tietä, kuten muu alamaailman väki, hän meni kylkirakennuksen sivuovesta suoraan Grosspapan huoneeseen. Hän oli kuin taivaanvuohi näitten kahden maailman välillä, käski toista ja totteli toista.

Toinen maailma alkoi jo keittiön portaista, takapihasta, jolla oli kuin oma kasvitarhansa, takapihan villi yrttitarha, hyöstynyt ruoanjätteistä ja likavesistä. Hirvittävän korkeita, vihaisia nokkosia, jotka polttivat kädet palorakoille, takiaisia, jotka keräsivät pölyn leveille lehdilleen, löyhkääviä koiruohoja, joita Anni keräsi ja kuivatti kimpuiksi, ja kukkivia hullukaaleja, joilla oli myrkyllinen, likaisen kirjava kukanterä.

Hiukan kauempana aidan takana oli kanojen ja kukkojen teloituspaikka, -- siellä ne lensivät ilman päätä, kaula surkeasti verissä.

Jääkellarissa pidettiin talvea vangittuna kolmen oven ja kolmen lukon takana.

Viiniholvissa sensijaan oli Sokia-Marin komero. Hän asui siellä jo toista vuosikymmentä, keskellä tynnyreitä ja viinipulloja, joita Leopold Raben lontoolaiset veljenpojat joka vuosi lähettivät viiniviljelyksiltään päiväntasaajan seuduilta. Hän elosteli siellä kuten hiiret tai tuhatjalkaiset, jotka juoksentelivat pitkin kiviseiniä.

Kukaan ei tarkalleen tiennyt hänen ikäänsä, ei edes hän itsekään, mutta hän oli varmasti vanhempi Grosspapata ja Hamusen-Ievaa ja itse lampuodin isää, vanhaa Kuningastakin. Hän oli vanhin olento koko Hovissa, vanhempi itse Hoviakin, jonka päärakennus oli ollut vasta salvoksella, kun Mari tuli taloon Mummulin imettäjäksi. Hän oli vielä vanhan herran peruja, kuten Fataburin lasinpuhaltimien jätteet ja salatieteelliset kirjat ullakolla tai hänen selloviulunsa metallikirjaimineen vierashuoneessa.

Hänen oli tapana istua viinikellarin kynnyksellä, silmät rävähtämättä päin aurinkoa, päässä iänikuinen, vanhuuttaan vihertävä tanu, kova ja kiiltävä kuin kuoriaisen koppa. Silmiä kattoi valkea, linnun luomen kaltainen kaihi; vaatteista uhosi merkillinen, tunkkainen ja kostea haju.

Hän näytti aina ikäänkuin jotain kuuntelevan. Ajanvietteekseen hän leikkeli räsymattoja varten tilkkuja ja keri ne suuriksi, kirjaviksi kiekoiksi. Mutta sitä tehdessään hän alati kuunteli. Hän väitti kuulevansa Mustankorven kohun. Toiset nauroivat ja sanoivat hänen puhuvan päättömiä, mutta Sokia-Mari pysyi itsepintaisesti väitteessään. Hän kuuli sen varmasti, yöllä tosin selvemmin kuin päivällä. Se oli ikäänkuin tasaisesti virtaava, huokaava ääni, joka oli kaikkien muitten moninaisten äänien alla.

Hän muisti vielä ajat, jolloin korpi alkoi heti aidan takaa, ja susi uskalsi talvisin pihamaalle. Pellot, vainiot, puutarhat, kaikki on vähäistä korven rinnalla. Vanhan herran vaunutiestäkin on jäljellä vain viheliäinen polku. Kaikki, mitä ihmiskäsi ja järki ovat aikaansaaneet, on kuin nuo kirjavat räsymaton kaistaleet.

Katinka pujahti keittiöön, milloin vain taisi. Itse ilmakin siellä oli erikoisen mieluinen ja hivelevä, täynnä höyryjä ja käryjä, juuston, vastasiivilöidyn, vielä vaahtoavan maidon ja nousevan taikinan tuoksua. Aina oli siellä touhua, räiskettä, kilinää-kalinaa!

Katinka rakasti katsella Kyökki-Ievan lihavilla, tanakoilla käsivarsillaan, joissa oli tiheää, untuvaista ihokarvaa, sotkevan taikinaa, vierittävän siitä koukistettujen hyppysiensä alla uskomattoman nopeasti sämpylöitä, jotka sitten uunissa paistuivat kauniin vaaleanruskeiksi, tai sitten käsittelevän patoja ja liesirenkaita paljain sormin, jotka näköjään olivat tuiki tunteettomat kuumuudelle.

Katinka rakasti väen hapanta katajakaljaa, jota jokainen joi suoraan puukiposta, ja suolaisia särkiä, joita ei koskaan näkynyt muualla kuin väen pöydässä. Niillä oli ihmeellisen suloinen, kielletty maku. Niitä täytyi vain nauttia varkain. Ja oli kuitenkin miekkoisia, jotka saivat niitä joka ateriaksi!

Keittiön takana oli piikojen makuukomerot, kaksi matalaa, kaari-ikkunaista huonetta vasemmassa kylkirakennuksessa. Niissä oli aina tuulettamaton, umpinainen haju. Mutta muuten ne olivat peräti viehättävät nekin, kuten keittiökin. Huiskin, haiskin kampojen ja eriväristen hiustukkojen seurassa siellä oli rasvaisia ja savuttuneita kirjoja, joilla oli uteliaisuutta kiihoittavat nimet, kuten Uusi Kenoveeva eli Roosa Tannenpurista ja muuan aivan nokinen ja yltäyleensä ruskea Holperin Äijä, joka oli kuin paistinpannussa käynyt; sitäpaitsi Satakieli eli Sata laulua Suomen kansalle ja Suuri Egyptiläinen Unikirja, jota Kyökki-Ieva erityisesti tutkisteli.

He näkivät alati unia öisin. Ja he puhuivat unistaan, ikäänkuin jostain täysin todellisesta, ne herättivät heissä aivan samanlaista pelkoa tai iloa. Katinka kuunteli korvat pystyssä, kun Kyökki-Ieva pani kädet ristiin vatsalleen ja sanoi: "Pankaas nyt merkill', kyll' se nyt kuoloo." Kyökki-Ievan unet merkitsivät aina kuolemaa ja tapaturmia. Hän näki leipovansa rinkelejä, täpötäynnä suuria, mustia rusinoita, taikka oli keittävinään soppaa, mustaa kuin piki, kaikki perin pahoja enteitä. Kaikki oli täynnä merkkejä; sakset putoilivat kärki edellä; lukki oli yöllä kutonut seittinsä uunin suuhun. Yksinpä hänen liikavarpaansakin ennustelivat; niitten avulla hän tiesi sateen ja rajuilman tulon.

Oli ihmeellistä; kaikki nämä Ievat, Annit, Sisä- ja Pyykki-Miinat, Heikit, olivat omassa maailmassaan tuiki toisenlaisia kuin joutuessaan Grosspapan ja Mummulin maailmaan. Ylämaailmassa he olivat vähäpuheisia, hiljaa astelevia, vastasivat vain kysyttäessä. Mutta niin pian kuin keittiön ovi oli sulkeutunut heidän takanaan, he olivatkin tuota pikaa isoäänisiä, lörppöjä, kujeilijoita, aika äkämyksiä, mutta aina kadehdittavan hullunkurisia. Saattoi melkein unohtaa heidän olevan aikaihmisiä. Heille sai nauraa katketakseen. Illallisastiat pestyään he saattoivat iloitella tuntikausia, niinkuin ei seuraavaa aamua olisi ollut olemassakaan, pistää keskellä keittiön lattiaa tanssiksikin, jos vain Sepän-Anton tai joku muu Ahokkaan pojista ilmestyi keittiöön, -- laulella päättömiä lauluja, kinastella, loruta ja nauraa loppumattomiin.

Anni lauloi muuatta muka puolalaista laulua, jossa aina toistui: luppa-tsuu, luppa-tsuu. Mutta kun häneltä ruvettiin kyselemään, mistä hän sen oli oppinut, herkesi hän siihen paikkaan. Olipa ollut muuan tensikka, venäläisen upseerin tensikka, joka oli opettanut. Hän sanoi sen melkein vihaisesti eikä enää laulanut. Kaunis Sisä-Miina sadatteli aina Mummulia lyhyistä vaatteista, joita jokaisen Hovin palvelustytön täytyi sitoutua käyttämään pestin ottaessaan. Mutta toden teolla ei mikään puku olisi paremmin sopinut hänen kamarineitsytkauneudellaan kuin juuri valkeat kohohihat, punainen hame, ruohonpäiset liivit ja kirjava huivi, jonka hän solmi harteilleen peilin edessä, mikä ei ollut kananmunaa suurestikaan isompi.