Part 4

Toisen kerran he joutuivat rantakallioille; satama heidän sivullaan oli täynnä jäätyneitä laivoja. Jää oli harmaata ja likaista. Isä pysähtyi ja alkoi tuijottaa jäiselle ulapalle, hänen silmiinsä syttyi ikävöivä siinto, hän ikäänkuin kokonaan unohti Katinkan. Katinka odotti, isä yhä vain tuijotti. Katinkaa alkoi oudosti peloittaa, hän alkoi nykiä isää käsipuolesta. "Isä, mitä sinä katsot, -- isä?" -- "Railoa, avovettä, -- tuolla kaukana", vastasi isä. Ja todella, saarien ja karien takana siinti tummansininen juova, -- se oli avovesi. Kun se kerran ulottuisi rantaan asti, olisi kevät.

He eivät enää puhuneet sanaakaan, vaan katsoivat molemmat. Kevät, avovesi, vapautus... He menivät yhtä äänettöminä kotiin, välttäen vilkasliikkeisiä katuja, syrjäisten kaupunginosien halki, missä vastaantulijat olivat vain työläisiä ja lapsia.

Mutta eräänä päivänä tuotiin isän huoneeseen kaikenlaisia perin hupaisia vehkeitä, jommoisia Katinka ei vielä koskaan ollut nähnyt, teräviä veitsiä, ruuveja ja puutelineitä, kirjavia papereita ja nahkaa. Isän koko huone muuttui kuin työverstaaksi. Isä heitti nyt päämäärättömät kävelynsä ja päättymättömät pasianssinsa ja alkoi sitoa kirjoja. Hän nitoi nuoralla lehdet yhteen, leikkasi pahvia ja liisteröi. Katinka asusti tästä lähtien tykkänään isän huoneessa, jossa nyt oli miellyttävä nahan ja kuuman liisterin haju. Hänkin sitoi kirjoja, kuten isä, parin tuuman mittaisia. Isä oli entistä iloisempi, hän viheltelikin joskus ja puhalsi metsästystorveensa, jolloin koirat keittiössä alkoivat hullunkurisesti huppelehtia ja pyrkiä ulos.

Ja niin tuli vähitellen uudelleen aika, jolloin isä taas taisi kirjoittaa kirjoja eikä niitä vain sitoa.

Eräänä kevättalvena oli kaupunkiin saapunut muuan hyvin kuuluisa mies, suuri ja iso kaikin puolin, sekä ruumiillisilta että muilta mittasuhteiltaan. Katinka, äidin kanssa keskikaupungilla ollessaan, näki hänen seisovan hotellin parvekkeella, jonne hän oli astunut kiittääkseen tervehdykselle saapuvia ylioppilaita. Hän kuului siis myös tuohon ihailtavaan ja suitsutettavaan ihmisluokkaan. Katinkan lapsenkatse mittasi yhdessä tuokiossa tämän ilmestyksen mahtavuuden, jossa kaikki, pystytukasta alkaen pyrki ylöspäin, kuten hänen kotimaansa tunturit, ja joka seisoi parvekkeella, turkki avoinna raa'assa kevätilmassa ja paljain päin. Kotona Katinka kuuli isän ja äidin teettelevän menoa tämän ison ja kuulun miehen puhetta kuuntelemaan. Katinka oli tottunut siihen, että isä oli iltasin poissa, siinä ei ollut mitään tavatonta, hän pani sinä iltana aikaisin maata ja oli juuri nukkumaisillaan, kun tapahtui jotain merkillistä.

Isä tuli yht'äkkiä yksin kotiin, ilman äitiä, aivan silminnähtävästi kiihdyksissä. Hän kulki läpi kaikkien huoneitten riisumatta päällysvaatteitaan. Vihdoin hän tuli keittiön viereiseen kapeaan huoneeseen, missä Katinka makasi, sanoi pariin kertaan "-- A -- ah, -- a -- ah", huomasi sitten Katinkan ja suuteli häntä. Hänen silmissään oli ihmeellinen säteily ja kiihko, ne loistivat, iskivät kipinöitä. Katinka katseli häntä ihmetellen.

Isä riisui päällystakkinsa ja joi vettä, suuret määrät. "Loppuiko puhe?" kysyi Katinka. "Ei vielä", vastasi isä, silmissä yhä sama loiste.

"Eikö äiti tullut?", kysyi Katinka.

Samalla kävi etehisen ovi, nähtävästi tuli äiti. Isän kasvoissa tapahtui samassa tuokiossa muutos, ne kovettuivat, valmiina vastarintaan. Äiti tuli sisään, huojuvaa käyntiänsä, hän ei sanonut muuta kuin hyvin hiljaisesti: "Voi, Wilhelm, -- voi, Wilhelm!" Mutta isä, ikäänkuin olisi vain sitä odottanut, ponnahti heti pystyyn ja huusi, silmät säihkyen:

"Olisiko minun sitten pitänyt vaieta? Mitä? Ja antaa hänen häväistä rauhassa. Ei koskaan. Go ahead, -- päistikkaa, -- se on minun luontoni, Maria."

Äiti alkoi itkeä. He olivat poistuneet toiseen huoneeseen, mutta Katinka kuuli joka sanan vuoteeseensa, sillä isä ei kiivauksissaan koskaan malttanut hillitä ääntään; lapset, palvelijat, naapurit, kaikki saivat aina olla hänen mielenpurkauksiensa todistajina. Katinka makasi jännittyneenä, ymmärtämättä, mistä oli kysymys, mutta pitäen sentään jo ennalta isän puolta, hyväksyen hänen tekonsa, mikä se lie ollutkin. Hän ihaili tällä hetkellä isää, rakasti häntä rajattomasti.

"Minä olisin tahtonut vajota maan alle, -- en tiedä, miten kestin loppuun saakka. Kaikki katselivat minua, kun jäin siihen yksin paikoilleni, ja sinä menit."

Nyt vastasi isä, jo paljon leppoisammin:

"Maria, enhän voinut ajatella sinua sinä hetkenä. En ajatellut ylipäänsä mitään, toimin vain. Veri syöksyi päähäni, kun kuulin nuo sanat, minun täytyi. Sinä tietysti et kelpaa tällaisiin."

"Ja mitä tästä tulee", itki äiti.

"Ei mitään. Mitäpä siitä tulisi. Pikku ottelu lehdissä, mahdollisesti. Mutta minä olen merkinnyt kantani, puolustanut sitä, mitä pidän oikeana."

Seuraavana aamuna Katinka sai kuulla koko tapauksen. Kuuluisa, iso mies oli koko mahtavien keuhkojensa voimalla huutanut: alas papit! -- ja silloin oli isä silmänräpäyksessä kimmahtanut pystyyn ja poistunut läpi täpötäyden salin.

Eikä isä kuitenkaan ollut itse pappi.

Päistikkaa, sanoi isä. Niin oli isä. Sellainen, juuri sellainen oli isä... Äiti sensijaan oli varova, kammoi pahennusta, tahtoi olla kuten muut. Mutta Katinka, hän tunsi sisimmässään, -- hän, myöskin hän, voisi mennä, niinkuin isä, suin päin, päistikkaa, läpi seinän tai kylmän, vihamielisen ihmismuurin.

8.

Nämä muistot olivat kaikki talvituntuja. Isä ja äitikin kuuluivat niihin. Niitä oli vielä korkeat kiviportaat, kivetty pihamaa, ahtaat huoneet, jääjäkälät ikkunaruuduissa ja, tosi kyllä, joulun odotus, joka sitten, loppiaisen mentyä, vaihtui kesän odotukseksi. Talvelle ei voinut mitään, se tuli, tahtoipa tai ei, aivan kuten hilpeät kesäkärpäset yht'äkkiä herkesivät hyrräämästä ja päätään kihnuttamasta, jääden kellettämään sisäikkunoiden väliin. Mutta oikea elämä, se, minkä vuoksi maksoi vaivan elää, se kukki vain kesäisin Hovissa, jasmiinien, ukonhattujen ja tulikukkien kanssa.

Talvella sairastettiin. Oli kaikenlaisia tauteja, jotka pitivät ajojahtia lasten parissa, kunnes saivat saaliinsa: vesirokko, tuhkarokko, hinku, tulirokko. Niitä riitti, ihmeellistä kyllä, joka talveksi.

Eikä milloinkaan ollut kesästä kauempana kuin herätessään yöllä pimeässä, tuntemattomassa huoneessa, jossa ei muista ikinä olleensa. Ei edes tunnusta omakseen kapeaa, narisevaa puuvuodettaan. Kaikki on outoa ja vierasta, omat jäsenet, koko ruumis. Rinnalla on kuin kivipaasi, jonka paino yhä vain kasvaa. Joku nostaa sinne kiven toisensa jälestä, muurit kohoavat, -- kokonaiset kivimuurit, isoja, monikerroksisia taloja, kirkkoja torneineen, linnoja, -- kaikki tälle poloiselle, huohottavalle rinnalle. Ja nyt -- nyt ruvetaan rakentamaan kokonaisia kaupunkeja...

Vihdoin viimein pääsee kauan yrittämäänsä ääneen, kipeään parahdukseen:

"Anni, Anni, -- miksi ne rakentavat kaupunkeja minun päälleni?"

Läpi houreen, kaiken epätodellisen ja kauhistavan, kuuluu samassa jotain tuiki todellista, -- Annin turvallinen, soiva ääni:

"Kuules tuot' penskaa, -- vai kaupuntiloit'!"

On siis vielä jotain tuttua olemassa oudossa maailmassa! Tuntee sanomatonta huojennusta tämän tutun ja korkean äänen soinnusta, joka ikäänkuin uhmaa kaikkia painajaisia. Muurisepät herkeävät hetkeksi työstään. Tahtoisi tarttua tähän ääneen, ikäänkuin se olisi käsin koskettava, kavuta sitä myöten kuin pitkin lujaa köyttä.

Mutta yht'äkkiä kadottaakin sen käsistään ja kuuluviltaan, se hukkuu, kaikki himmenee, kuumat veriaallot ryntäävät päähän, rinta vain huohottaa tiedottomassa kamppailussa. Ja sydän lyö. Taistelu elämästä ja kuolemasta on alkanut.

Muurisepät ja kivimiehet saapuvat takaisin kantamuksineen, ne rakentavat taas herkeämättä.

Ympärillä on kaikki sumua, sankkaa, läpipääsemätöntä usvaa, josta vain hetkittäin sukeltaa jokin kuva, Annin turpeat, punakat kasvot ja pienet, harmaat silmät, yölampun sininen, pyöreä kupu ja tympeämakuinen riisivesi lasissa.

Kesken janoa kangastaa silmiin kokonainen meri punaista karpalomehua, raikasta, hapahkoa mehua... Jokin pitelee kiinni, ei pääse heittäytymään siihen... On kai yö... katulyhty palaa ikkunan pielessä.

Anni istuu kiikkutuolissa, yönuttu ja alushame yllä, jalassa harmaat villasukat, polven taipeessa kirjavat, kudotut sukkanauhat. Hänen päänsä nuokkuu edestakaisin.

Sitten on kaikki taas vain usvaa...

Eräänä päivänä on tavallisen kyömynenäisen lääkärin lisäksi vielä kaksi muuta, muuan yltä yleensä parroittunut, korvat ja sieraimetkin täynnä harmahtavia karvatupsuja, ja kolmas aivan kalju, pyylevä, isomahainen. Kaikki kolme koputtelevat vuorostaan Katinkaa, kierittävät häntä joka kyljelle ja supattavat keskenään käsittämättömiä, outoja sanoja.

Katinka katselee heitä raukein silmin, jotka näyttävät ihmettelevän jotain. Niitten ihmetys yhä kasvaa. Mutta kertaakaan eivät huulet taivu hymyyn, niitten totisuus on vankkumaton.

Karvatupsuinen koettaa saada Katinkaa nauramaan. Hän niiaa Katinkalle kuten tyttölapset, länkäsäärin.

Se on hyvin hullunkurista, mutta Katinkaa ei kuitenkaan naurata. Hyvin hämärästi hän on tuntevinaan, etteivät nuo niiaukset ollenkaan sovi tähän. Ne ovat typeriä, vaikka tarkoittaisivatkin hyvää. Hän on sairas, ja tuo iso, aikaihminen, karvainen lääkäri niiaa!

Lääkärien mentyä ilmestyy isä ovelle. Ja nyt tapahtui se, minkä vuoksi Katinka milloin hyvänsä olisi ollut valmis uudelleen kärsimään taudin vaivat.

Isällä on yllä lyhyt kotitakkinsa, parta tummanruskea, silmät punoittavat, ja hän hieroo nenäliinallaan silmälasejaan.

Isä ei puhuttele Katinkaa, ei edes tule vuoteenkaan ääreen, seisoo vain kynnyksellä ja viivyttelee. He ovat kahden huoneessa.

Tämä on koti-isä, Katinkan isä, ei tuo toinen, joka pitää puheita ja kirjoittaa kirjoja ja kuuluu kaikelle kansalle. Katinka rakastaa tällä hetkellä äärettömästi isää. Rakastaa niin että sydäntä pakahduttaa. Tahtoisi silittää isän nukkavierua kotitakkiakin.

Yht'äkkiä Katinka näkee, että isällä on kyyneleet silmissä.

Isä itkee... Ja hänen, Katinkan, takia.

Katinka on aivan selvä, hän tahtoisi puhua, mutta ei heikkoudeltaan saa sanaakaan sanotuksi. Ja kuitenkin, kummankin vaitiolosta huolimatta, tapahtuu jotain tavatonta paraikaa isän ja Katinkan välillä: Katinka lukee isän jok'ainoan ajatuksen, hän tietää, että isä pelkää hänen kuolevan, tulevan kannetuksi pois pienessä, valkeassa arkussa. Lääkärit ovat sen sanoneet isälle, tuokin karvatupsuinen, joka muka koetti saada Katinkaa nauramaan typerille niiauksilleen.

Katinkan mielestä on jotain perin uutta, että isä noin häntä rakastaa. Hän ikäänkuin vaistoaa, ettei tämä tuokio ikinä kertaudu, milloinkaan eivät isä ja hän yhdy näin lähelle toisiaan. Heidän välillään voi tulla monta hellää hetkeä, mutta ei koskaan mitään tämänkaltaista enää.

Kiihkeä kapina herää vähäisessä, kuumeen vaarallisesti heikontamassa sydämessä. Varmuus, selkeä kuin päivä, että elämä oli oleva hänen, ihmeellinen, kirjava elämä, joka karkeloi kuin päiväperhoset. Kaikki, mitä vielä oli voimaa jäljellä taudin näivettämässä ruumiissa, nousi kapinaan kuoleman ajatusta vastaan. Ja Katinkan silmät kestivät rävähtämättä isän katseen.

Hänen täytyi puhua. Hänen täytyi saada sanotuksi se isälle.

Heikolla äänellä, mutta sitä vakuuttavammalla varmuudella Katinka sanoi yhä oven suussa viivyskelevälle isälleen:

"Ne sanoivat, että minä kuolen, isä, -- mutta kyllä näet, _minä jään eloon_!"

Katinka oli oikeassa, hän jäi eloon. Hän saattoi häpeään kaikki kolme lääkäriä, kyömynenän, karvatupsuisen ja kaljun, koko lääketieteen. Elämän itu oli hänessä erinomaisen sitkeähenkistä laatua. Eräänä päivänä oli kyömynenän todettava, että taudissa ei ollutkaan tapahtunut kauan odotettu ja ennustettu _krisis_, vaan paljoa lauhkeammalta kuulostava _lysis_, joka tosin oli harvinaisempi tapaus. Hän sanoi sen kannoillaan pyörähdellen, oli ikäänkuin hieman arvoa alentavaa tunnustaa erehtyneensä. Mutta Katinkan taudille antoi tämä viimeinen, ennen kuulematon sana erikoisen juhlallisen ja tärkeän ilmeen. Lääketieteen mukaan hänen olisi ollut kuoltava, mutta hänellepä tapahtuikin lysis!

Katinka alkoi toipua, usva, joka viikkokausia oli eroittanut hänet esineistä ja ihmisistä, hälveni, äänet, sanat ulottuivat uudelleen hänen kuuluvilleen. Hän ikäänkuin syntyi vielä kerran, toistamiseen näkyväiseen maailmaan.

Ompelija-Iida tuli häntä tervehtimään koneen äärestä, jossa hän neuloi valkoisia leninkejä Katinkalle kesäksi. Katinka aikoi ojentaa hänelle kätensä. Mutta suureksi ihmeekseen hän näki kätensä lepäävän peitteellä kuten vieraan, hänelle kuulumattoman esineen; se ei ottanut noustakseen! Hän oli antavinaan sille käskyn toisensa jäljestä, mutta käsi ei totellut, vaan pysyi itsepäisesti peitteellä, -- niin heikoksi hän oli käynyt!

Mutta nyt hän sensijaan parani. Marraskesi irtautui pitkin hänen ruumistaan, ohuina, valkeina hilseinä, hän ajoi nahkaa, kuten keväällä käärmeet! Hiuksetkin lähtivät. Hän uudistui perinpohjin. Uusi, hieno iho peitti hänen ruumiinsa, hän opetteli uudelleen kävelemään, kuten vuoden vanhat lapset. Hänen pieni, laiha ruumiinsa oli täpösen täynnä uudistavia, parantavia voimia.

Eräänä päivänä oli huoneissa kaikkialla kurkkua kutkuttava, ellottava tulikiven ja karbolin haju. Se ennusti jo täydellistä parantumista, veljien kotiinpaluuta ja elämän ennalleen asettumista.

9.

Niin tuli vihdoin talven jälkeen kesä. Kesän odotus alkoi räystäitten tippuessa ja taivaan avartuessa korkeaksi ja kuulaaksi. Se alkoi oikeastaan, kuten sanottu, heti joulun mentyä, mutta pääsiäisenä se jo säteili vastaan jokaisesta vesilampareesta ja ruskeasta pälvestä.

Hovi ja kesä sensijaan olivat Katinkalle eroittamattomasti yhtä. Hovi oli jotain ikuisesti olevaa, muodoissaan muuttumatonta, jotain, mikä aina oli ollut ja aina oli oleva. Kaupunkiasunnot vaihtelivat, itse kaupunkikin muutti ulkoasuaan, sen kivisolut lisääntyivät, se ahmi metsää, vainioita, kallioita. Se oli nyt jo Katinkankin muistiin mahtuvana aikana niellyt monta Ananias Blomin talon tapaista pikkutaloa. Se oli toinen huomenna kuin tänään ja ylihuomenna toinen kuin huomenna.

Hovi sensijaan oli aina paikoillaan. Niitten kahdeksan, yhdeksän maanvuoden kuluessa, mitkä yhteensä muodostivat Katinkan tähänastisen elämän, ei Hovissa ollut tapahtunut mitään mainittavampaa muutosta. Elämä oli siellä ikäänkuin saavuttanut eräänlaisen tasapainon ja täydellisyyden asteen; se lepäsi itsessään kuten ympyrä. Olisi ollut rikos toivoa siihen jotain muutosta; sen kauneus oli juuri tässä liikkumattomuudessa.

Kesti kauan aikaa, ennenkuin Katinka edes pystyi käsittämään, että Hovi kaikesta huolimatta kuitenkin oli samojen luonnonlakien alainen kuin muutkin kohdat näillä raukoilla maapallon rajoilla, että sielläkin tuli syksy ja talvi, puitten, kukkien varjokuolema. Hän pysyi itsepintaisesti uskossaan, että Hovi kuului lämpimiin maihin, joissa ei milloinkaan ollut talvea. Hovi oli ikuisen kesän maa, kuten olivat länsiafrikkalaiset saaret, kuten oli Honolulu!

Ja kun Hovin salaisuus lopulta hänelle oli selvinnyt, oli lohdullista ajatella, että kesässä kuitenkin oli sata ja yksi päivää. Niinkuin saduissa oli tuhat ja yksi yötä, niin oli Hovin kesässä sata ja yksi päivää.

Varhaisimmat muistot Hovista olivat vain samanlaisia välähdyksiä kuin kaupunkiasunnonkin ensimmäiset tajunnat, Katinkan ja hänen peilikuvajaisensa kohtaus tai kiusaus kukkaruukun edessä. Mutta sittenkin olisi niitä ollut tuiki mahdotonta sekoittaa noihin toisiin, talvituntoihin. Ne olivat kaikki tyyni _vihreitä ja lämpimiä_.

On ajettu lähimmästä kaupungista Fataburin vanhoilla umpivaunuilla, joita vetää kolme hevosta, Kuski-Heikin huojuessa arvaamattomassa korkeudessa hevosten häntäin ja selkien yläpuolella. Nämä vaunut ovat käytännössä vain kun lapsia tuodaan. On kuin pikkuisessa, liikkuvassa huoneessa, kun silmänsä ummistaa, on kuin vaunut yht'äkkiä kohoaisivat ilmaan ja jatkaisivat matkaansa näkymättömiä raiteita pitkin. Mielessä väikkyy jokin keveän-raukea tunto, -- viheriän ja lämpimän odotus.

Kuski-Heikin piiska paukahtelee kuin leikkipyssyä laukaisten sattuessaan lihavan ja laiskan Vasjkan selkään. Hänen naamansa punoittaa kuten ympyriäiset hollantilaisjuustot.

Katinka mahtuu pitkin pituuttaan patjoille. On niin umpinaista ja turvallista, hajuaa nahalle ja heinille. Pyrkii mieluisasti unettamaan. Mutta yht'äkkiä Anni sanoo: "Itkevä Kallio".

Katinka ryntää ikkunaan, kahden puolen tietä on kaistale paljasta, märkää kalliota, joka hetkeksi tulee näkyviin harmaitten ja punertavain sammalten alta.

Se on Itkevä Kallio, joka ei kuivu kesän paahteessakaan, koska sen täytyy aina itkeä. Itkevällä Kalliolla on kerran tapahtunut jotain kauheata, rikos, murha, mutta siitä on pitkät ajat, kukaan ei tiedä sitä enää tarkalleen. Vain kallio muistaa sen, se itkee, ouruaa vettä, ikäänkuin sen pitäisi pestä kyyneleillään ihmisten pillat.

Vaunut vierivät pitkin itäsuomalaista maantietä, Fataburin korkeat umpivaunut. On keltaisten kukkien aika, niityillä kukkivat leiniköt ja pientareilla voikukat, ojissa rentukat. Anni sanoo yksitoikkoisesti: "Suur' Merjok' -- Pien' Merjok' -- ..." Silmät käyvät raukeiksi ohi kulisevasta keltaisesta kullasta...

Yht'äkkiä Anni alkaa herätellä Katinkaa:

"Havassutko, senkin unkeko -- Jo tullaan..."

Revonkiven laakea kalliolaatta vilahtaa Katinkan unenpöpperöisten silmien ohitse, senjälkeen tie tekee Vainikan haarassa käänteen, tulvii vastaan jokin tuttu tuoksu, -- kievari, paja, riihi, vaahterakuja nelistävät ohi, -- Kuninkaan pihamaa.

Hovi! Kaikki lapsuuden riemut ja autuudet mahtuvat rinnan tähän sanaan.

Siinä se on, kellahtavana, avosylisenä, leveäin, ystävällisten portaitten yletessä kuutta valkoista pylvästä kohden. Se ilme on juhlallisen rauhallinen, kuten aina; muodot puhtaat, pidätetyt, selkeässä suuripiirteisyydessään. Leikkitykit ovat ojossa, mutta portaat ja pylväät kutsuvat.

Katinka tuntee poskellaan Grosspapan kutittavan parran ja niskassaan Mummulin suutelot. Hänen täytyy kiireesti vakuuttautua siitä, että kaikki tuoksut ovat paikoillaan, että kellariholvi tulee homeelle ja happamalle viinille, Grosspapa havannalle ja puisto ihanalle, kuumalle sekoitukselle havu- ja lehtipuista, kukista, vedestä ja liejusta, mudasta ja muurahaisista.

Sata ja yksi päivää! Se on iäisyys. Se on kaksituhatta neljäsataa kaksikymmentäneljä tuntia, sataneljäkymmentäviisi tuhatta kolmesataaneljäkymmentä minuuttia ja kahdeksan miljoonaa seitsemänsataa kaksikymmentäkuusi tuhatta neljäsataa olemisen onnesta väräjävää sekuntia -- uudenuutukaisella rihvelitaululla laskettuna! Se on jotain päättymätöntä, iät kaiket kestävää. Voi huoleti panna maata ensimmäisenä iltana Hovissa. Huomenna on vielä sata päivää jäljellä!

Kevyt kesäinen yö liukuu ohi kuin varjo. Valkenee päivä, yksi Hovin kesän sadasta ja yhdestä. Katinka herää ristikkovuoteessaan ja potkii yltään siniruskearaitaisen peitteen. Hän on myöhästynyt, aamukuoro on jo alkanut. Paja, pyykkiranta, tarha, väentupa, puisto, kaikki lähettävät tutut äänensä.

Katinka seisoo paitasillaan puutarhanpuoleisen ikkunan edessä. On kuin nuo äänet laulaisivat hereille päivän. Kaikki laulaa, myöskin mykkyys.

Alaverannalla isä puhaltaa vaskitorveen metsästysmarssia. Ja Katinka seisoo, pitkä, rabelainen kaula ojossa, kuunnellen, hän kuin kiirii tuon äänen mukana, joka tunkeutuu vaskitorven kiemuroista, kiirii vesille, yli kaislikon, ulos salmista, ulapalle saakka...

Tänään on taas oleva seitsemän iloa. Viikossa on seitsemän päivää, maailmassa seitsemän ihmettä, ja Katinka Rabella pitää olla joka päivä seitsemän iloa!

Ne olivat hänen osuutensa, hän vaatisi ne auringolta, maalta ja ihmisiltä!

10.

On hyvin helteinen päivä. Yläkerran asfalttiparveke polttaa jalkaa kuin tuli, Kataja- ja Koprasaaret kelluvat koitteesta alkaen korkealla kuin hopealiuoksessa.

Lyönnilleen kello kymmenen lähtee Mummuli liikkeelle Hovin kylkirakennuksesta, olisi voinut virittää kellonsa sen mukaan. Hän on jo täysissä pukeissa, musta pitsiviitta harteilla, korvakiharat järjestyksessä, askeleet lyhyet, sipsuttavat.

Katinka näkee hänen kääntyvän Rakokiven tielle. Tie on äsken, vielä samana aamuna, kitketty ja haravoitu, Hamusen-Ieva kykkii yhä vielä tien ohessa kauempana kuin harmaa pahka, iänikuisessa sissisodassa rikkaruohoja vastaan, joitten teloittaja hän on, käyrine, mullanruskeine sormineen.

Sekä Mummulin aamukävely että Hamusen-Ievan haravointi ovat kertautuneet joka päivä jo kohta viitenäkymmenenä kesänä.

Mummuli viipyy Rakokivellä tasan neljännestunnin. Hänen palatessaan on jo Grosspapakin ilmestynyt puutarhaan laputtavine tohveleineen, yllään harmaa, punaveralla reunustettu aamunuttu.

Grosspapa suutelee Mummulia ensin kädelle, sitten molemmille poskille ja sanoo "mein Kind!"

Sen jälkeen hän aloittaa jokapäiväisen vaelluksensa yhdeltä puutarhasohvalta toiselle, aina auringon mukaan. Havannasikarin haiku seuraa häntä uskollisesti kaikkialle. Hän istuskelee aluksi rantakujan penkeillä ja viheltelee kuhankeittäjälle, sitten hän muuttaa maantienpuolisille pylväsportaille, päässä musta patalakki ja kädessä venäläinen tai saksalainen sanomalehti.

Mummuli on asettunut ruohopyörylän viereiselle sälesohvalle, hän kutoo pitkillä, tylpillä puupuikoilla harmaata, hyvin pehmeää villahuivia. Agnes-täti istuu likinäköisenä hänen vieressään ja pidellen lankakerää kertoo jotain ranskaksi hiljaisella äänellä.

Mutta Fataburin vähäisen kreikkalaistemppelin portailla seisoivat Lenzy ja Mirka sekä Katinka, kengät ja valkeat sukat riisuttuina, odottaen Mummulin komennussanaa, helteestä punoittaen.

Mummuli laski työnsä syliinsä, taputti kolmasti käsiään ja komensi saksaksi:

"Jetzt Kinder, -- eins, zwei, drei..."

Samalla kaikki kolme kirmasivat juoksuun ympäri pyöreän ruohokentän. He juoksivat peräkanaa, yllä valkeat leningit, siniset nauharuusukkeet vyöllä, tavallisessa järjestyksessä, edellä Lenzy, vehnäntähkänvärisine hiuksineen, sitten haavesilmäinen, ruskea Mirka, ja viimeisenä Katinka, kaksi sileää, mustaa palmikkoa selässä.

Se ei näyttänyt kilpajuoksulta, kukaan ei pitänyt kiirettä. -- Suhonen, joka kuljetti leikkuukonettaan pitkin nurmikkoa, pysähtyi hetkeksi. Ja puutarhan säleaidan taakse ilmestyi lampuodin kaksitoistavuotias poika, Kuninkaan Aatu, pilkallisesti virnistellen ja tarkastellen vuoroin ympyriäistä rataa kiertäviä tyttöjä, vuoroin tuntijan silmin omia paljaita sääriään.

Ne kestivät kyllä tarkastuksen. Ne olivat ruskeat ja ahavoittuneet kuin anturanahka, sierettyneet alituisesta vedessä kahlaamisesta ja täynnä naarmuja ja arpia, kadehdittavan likaiset, miltei mustat. Niillä olisi arastelematta voinut astua vaikka männynkävyille.

Mummuli sälesohvaltaan, missä hän istui kuin valtiatar, komensi koko ajan:

"Helene, Marie, Catherine, -- juoskaa, -- nicht stehen bleiben, Kinder, -- hypätkää yli varjojen!"

Ja ranskaksi tyttärelleen, Agnes Wrenskylle:

"Mon Dieu, elles peuvent prendre froid."

"Eins, zwei, drei, -- eins, zwei, drei..."

Tytöt kiersivät kehäänsä ympäri pyöreän, Suhosen sametinsileäksi leikkaaman ruohokentän. Jasmiinit tuoksuivat, krassit liekehtivät. Suhonen työnsi konettaan, joka sihisi kuin suuri heinäsirkka. Missä sireeni- tai seljapensaan varjo lankesi yli tien, he ottivat vauhtia ja hyppäsivät yli, etteivät vilustuisi.

Katinka juoksi, näkemättä muuta kuin Mirkan kastanjanruskeat, valtoimet hiukset, jotka hulmusivat hänen edessään. Koko alkukesän he olivat karttaneet ja rukoilleet tätä hetkeä, joka kangasti heille suurimpana autuutena. Olla paljain jaloin, heittää sukat ja kengät, astua kosteanukkaiselle nurmelle keskelle kukkia, tuntea ruohon tunkeutuvan varpaitten väliin ja kuuman hiekan hyväilevän jalkopohjia, vajottaa jalkansa meren lämpöiseen rantaliejuun. Kaikki kiellettyjä, ihania nautintoja, joihin vain Kuninkaan Aatulla ja Ahokkaan lapsilla oli oikeus. Hän, Katinka, vihasi sukkia ja kenkiä!

Ja nyt he juoksivat, -- nyt he juoksivat! Paljain jaloin.

Katinkan silmät sattuivat Kuninkaan Aatuun, joka yhä virnisteli tyytyväisenä, täynnä itsekylläistä halveksuntaa, mutta uskaltamatta ääneen nauraa.