Part 3

Tästä Annin erikoisasemasta seuraa kaikenlaisia oikeuksia, joita ei Katinka myöntäisi vapaaehtoisesti kellekään muulle maailmassa. Anni voi tuittupäissään sättiä Katinkaa penskaksi, räiskiväksi katajapensaaksi, mustalaisvekaraksi, tukistaa ja riuhtoa korvalehdistä, vieläpä lyödäkin, jolloin Katinka taas vuorostaan puree ja potkii vastaan minkä kerkiää. Mutta tästä kaikesta ei synny, kumma kyllä, mitään kaunaa heidän välilleen; hetken päästä on heidän kummankin kiukkunsa lauhtunut, he ovat yhtä helliä kuin tuonnoinkin, kavahtavat toistensa kaulaan, halaten niin että henki on mennä. Ikinä ei Katinka sallisi sentapaista kohtelua keittiö-Taavan tai ompelija-Iidan taholta.

Katinkalla on hämärä tunto siitä, että Anni jo varhaisista ajoista on ollut häntä lähellä. Kuinka varhaisista, sitä ei voi tarkalleen tietää. Mutta niitten täytyy varmasti olla hyvin aikaisia. Oli olemassa ikäänkuin joukko hyvin, hyvin varhaisia tuntoja, sanoin sanomattomia muistoja, pikemmin ruumiiseen kuin sieluun pysähtyneitä, mitkä liittivät hänet Anniin, -- lämmön, mieluisan unen, kylläisyyden tuntoja. Annista oli kerran lähtenyt lämpöä ja ravintoa: jonakin aivan aikaisena ikäkautena, mihin Katinkan tietoinen muisti ei ulotu, on hänessä ollut olemassa kaikki, mitä Katinka silloin elääkseen tarvitsi. Nämä ajat olivat tosin ohitse. Mutta nuo varhaiset, mieluisat tunnot olivat yhtyneet: niistä oli tihentynyt ehdottoman turvallisuuden tunto. Se uhosi Annista yhä kaikkien muitten hämärien muistojen ohella.

Eräänä päivänä Katinka sai jostakin tietoonsa, ties mitä teitä, että imettäjällä aina piti olla lapsi. Tämä tieto vaikutti suorastaan mullistavasti hänen mielikuvitukseensa; hän teki siitä heti tarpeelliset johtopäätökset. Asia oli päivänselvä: Anni oli ollut hänen imettäjänsä, siis täytyi hänellä olla lapsikin. Mutta siinäpä nousikin mutka, Katinka ei ollut milloinkaan kuullut Annin lapsesta hiiskahdustakaan, vielä vähemmin sitä nähnyt. Kukaan ei ollut edes maininnut sitä, ei Anni itse eikä muut; sen olemassaolo oli arvoituksellinen, lievimmin sanoen epäilyksenalainen.

Illalla, kun Anni tapansa mukaan veti alas kaihtimet ja peitteli Katinkan vuoteeseen, Katinka, peite leukaan saakka vedettynä, katseli tiukasti Annia.

Hänen ajatuksensa sukelsi luoja ties mitä umpivesiä ja pulpahti äkkiarvaamatta pinnalle kuin kupla.

"Anni, -- mikä se on, rintaveli?"

"Mikä rintaveli?" kysyi Anni, pahaa aavistamatta.

"Se on sellainen veli, joka ei ole oikea veli, mutta ei velipuolikaan, -- joka on saanut samaa rintaa", toimitti Katinka.

Anni pisteli harvakseen hiusneulansa hampaitten väliin, kiertääkseen uudestaan niskanutturansa ja ikäänkuin kootakseen aikaa vastaukseen.

Ja neulat yhä hampaissa hän sanoi, joka ässää sihistäen:

"Kuulkaas tuot' penskaa, mitä se haasteloo... Vai viel'..."

Katinka, pää pieluksella, katseli alhaalta ylöspäin Annin tukevaa, pyöristyvää leukaa, joka sekin, ties miksi, oli täynnä samaa turvallisuuden tuntoa, mitä tiiviit, kiiltävät hampaat ja pehmeä, korkea povi.

"Se sinun lapsesi on minun rintaveljeni", hän selitti hellittämättömän totisena ja yhä Annia alhaalta ylöspäin katsellen.

Annin vereville kasvoille nousi puna aina hiusmartoa myöten.

"Mikä laps' --? Jumala varjelkoon!..."

Hän aikoi nousta, mutta Katinka kieppui samalla hänen kaulassaan.

"Sinä olet ollut minun imettäjäni. Ei voi imettää, jollei ole ollut lasta."

Anni kiemurteli ja hytki.

"Kasso mokomaaki, mitä o' oppint! Vai laps... Päästät sie siin paikass' miu hiuksein irt', kärkäsrouva, muutama!"

Mutta Katinka oli kiinni kuin takiainen.

"Se onkin se rintaveli. Se on minun veljeni", hän selitti. "Missä se nyt on, Annushka?"

Anni oli tummanpunainen, tukehtumaisillaan. Hän riuhtaisihe yhdellä tempauksella irti, niin että Katinka paiskautui patjalle, ja sihahti hampaittensa välistä:

"Se kuol'. Tul' kipiäks ja kuol'. Kuol' ja kuopattii."

Katinka ei saanut selville, oliko Anni hämillään vaiko todenteolla vihapäissään, eikä myöskään, oliko hänen hytkimisensä itkua vai naurua. Mutta Anni ei kääntynyt enää päin. Selkä Katinkaan hän askarteli huoneessa ja puhalsi sammuksiin lampun.

Pimeässä maaten Katinka yhä ajatteli tuota tuntematonta rintaveljeä. Oli merkillistä, että oli ollut olemassa joku, jolla oli yhtä suuri oikeus Anniin kuin Katinkalla. Salaisuus oli kuin aivan lähellä, laukeamaisillaan, mutta ei sentään lauennut. Päinvastoin, kaikki kävi vielä entistäkin sekavammaksi. Hän ei käsittänyt enää mitään kaikesta. Miksi oli rintaveljen täytynyt kuolla, kun sitävastoin hän, Katinka, oli jäänyt eloon? Siitä oli tuiki mahdotonta päästä selville.

Hämäriä, syviä tuntoja nousee, aavistuksia, siinä missä aikuisilla on ajatuksia. Syytön syyllisyyden tunto, joka toistuu halki elämän, kaiken olevaisen kasvaessa toisten kadosta ja kuolemasta, kuten silloin kun piispansaarelaisen pikkupojan oli pakko luovuttaa luonnonsuoma osuutensa elämästä Katinka Rabelle, ventovieraalle.

6.

Katinka on kävelyllä äitinsä kanssa. Heidän tiensä vie hyvin usein lyhyelle poikkikadulle, jossa kolmen, neljän korkean kivimuurin puristuksessa on ruskea, yksikerroksinen puutalo. Se on ollut Ananias Blomin oma ja äidin syntymäkoti. He poikkeavat joskus talon pihallekin, joka on syvällä kuin kaivossa, noen ja tahman laskeutuessa viereisten talojen savupiipuista armotta sen kolmelle sireenille ja ainoalle vaahteralle. Siellä on punaisia puuvajoja ja aittoja, joitten ovet kerran ovat olleet mustiksi maalatut, ja joitten katoilla kasvaa vihreäsamettista sammalta ja korsia. Isot, säikkyneet rotat livahtavat piiloon niitten alle. Kadunpuolisen rakennuksen katolle vie mustat, lahonneet palotikapuut. Katinka kiikkui tikapuissa ja ajeli kulkukissoja, äiti sensijaan viivytteli, ikäänkuin ei olisi malttanut poistua pihamaalta, hän pälyili ikkunoihin, tirkisteli palosolaankin ja istui vihdoin portaille. Hän oli liikutettu ja risti käsiään. Poismennessä hän taas sadannen kerran kertoi ajasta, jolloin koko poikkikatu oli ollut täynnä samanlaisia matalia taloja. Hän pelkäsi, että viimeisenkin pikkutalon vuoro oli tuleva. Se kuului häviävään kaupunkiin, sen purkaminen oli vain ajankysymys.

Katinkalla ei ollut enoja eikä tätejä äidin puolelta eikä liioin mummoja ja vaareja. Ne olivat aikaa sitten kuolleet kaikki tyynni ja muuttaneet ruskeasta puutalostaan poikkikadun varrelta vanhalle hautuumaalle. Äiti kyllä joskus kertoili heistä yksinkertaisia tarinoita, harmaita ja kiillottomia, kuten hautakivetkin, joitten alla kaikki varhain edesmenneet pikku enot ja tädit lepäsivät. Ne kuvailivat aivan arkista elämää, jommoista kaikkialla joka päivä sai nähdä, eikä niissä koskaan ollut ihmeitä eikä satuja, kuten Sokian-Marin kertomissa Raben tai Fataburin sukutarinoissa, jolloin selkäpiitä suloisesti karmi. Ne olivat kertomuksia elättilinnuista, kesystä rotasta ja taudintapauksista, varsinkin taudintapauksista. Sillä merkillistä oli, ettei yksikään koko pikkutalon poikueesta ollut päässyt täysi-ikäiseksi, paitsi äiti, vaikka heitä oli ollut niin monta. He olivat muuten olleet perin tavallisia pikku tyttöjä ja poikia, paitsi että heillä aina oli huono onni matkassa. Aina heidän kävi hullusti. Milloin he kiipesivät kotipihallaan maalaisrattaille, joitten istuinlauta sattui olemaan irti, ikäänkuin siltä varalta, että pikkueno tekisi kuperkeikan ja taittaisi selkänsä. Tai joutuivat he hikipäissään juomaan jääkylmää vettä ja taaskin niin perin huonolla onnella, että saivat keuhkotulehduksen, kun muut korkeintaan olisivat saaneet nuhaa. Heitä oli ollut kokonaista seitsemän, mutta mitä se nyt hyödytti! Nyt he olivat vain seitsemän harmaata kiveä hautuumaalla.

Eräänä päivänä Katinka näki äidin itkeskelevän: pikku talo oli myyty uudelle omistajalle, joka aikoi rakentaa sen sijalle uuden, ison kivimuurin. Pikku talo oli määrätty revittäväksi, sitä ei kohta ollut enää. Armotta oli niin käyvä. Ja äiti kulki Katinkan kanssa ohi rakennuspaikan, joka oli eroitettu lankkuaidalla, ja toiselta puolen katua he yhdessä katselivat pystyynjäänyttä savutorvea ja revityitä seiniä, joitten välitse yhä vielä vilahteli vaahteran kitulias, kuolemaantuomittu runko. Siinä nyt oli Ananias Blomin talo! Vielä kerran he kulkivat ohitse, silloin oli jo päästy perustustöihin, porattiin kalliota, heidän oli kiirehdittävä ja aivan heidän takanaan kuului miesten sii -- opp, -- sii -- opp! Se oli muuten viimeinen kerta, senjälkeen he jättivät ohikulkemisen. Päinvastoin, äiti alkoi karttaa koko katua, hän kiersi mieluummin kokonaisen korttelin, ettei tarvitsisi nähdä nelikerroksista kivimuuria, joka oli anastanut Ananias Blomin puutalon sijan.

Talvisin äiti aina sairasteli. Hän makasi viikkomääriä varjostimen takana eikä ylhäällä ollessaan syönyt muuta kuin kaurapuuroa.

Katinka katseli usein tätä äidin syöntiä, siinä oli hänen mielestään jotain niin perin alistuvaa. Äiti näytti syövän yksinomaan pakosta ja vastoin luontoaan; hitaasti, hyvin hitaasti hän reunasta aloittaen vuoleskeli lusikalla puuroa yhä pienemmiksi pyöriöiksi, aina ylt'ympäri kiertäen, kunnes vihdoin oli jäljellä vain pieni syvennys voilampareineen.

Ja syödessä oli äidillä aina otsassa murheelliset, kaarevat ryppynsä, jotka eivät ottaneet siliytyäkseen, eivät edes unessa.

Taikka sitten äidillä oli tapana kulkea edestakaisin salissa, peukalot pistettyinä kainaloihin ja kädet rinnoilla. Hän saattoi kävellä täten kokonaisen tunninkin ja hyräillä herkeämättä paria sanaa, kuten "pieni, rakas Katinka", loppumattomiin. Mutta joskus hän hyräili kaikenlaisia muita asioita, kuten "minun pitää mennä puotiin", tai "isä tarvitsee uuden takin", ja niin poispäin. Useimmiten hän kuitenkin hymisi ruotsalaisten hengellisten laulujen katkelmia, sillä äiti puhui aina ruotsia Jumalansa, tilikirjansa ja itsensä kanssa. "Store Gud, allsmäktige Gud, -- kära, lilla Katinka."

Mutta Katinka ei jostain syystä olisi tahtonut, että äiti näin olisi edestakaisin kävellyt, kädet rinnoilla ja peukalot kainalossa. Setä Kolja Wrensky, jota Katinka korean univormun takia nimitti keisariksi, sai kylläkin pitää peukalot liivin kainaloissa ja kävellä. Mutta äiti, -- äiti ei olisi saanut.

Vasta kevättalvesta äiti säännöllisesti alkoi virkistyä. Oli kuin olisi hänellä ollut juuret, kuten kasveilla, jotka _tunsivat_ maan heräävän lämmön. Hän rakasti valoa, vaistomaisesti kuten kukat ja hyönteiset; hänellä oli talvihorroksensa kuten niilläkin.

Äidillä oli usein huolia, -- alati oli hänellä liian vähän rahaa. Grosspapa tosin lähetti tuontuostakin "neljänneksen". Katinka ei tarkoin tietänyt, mitä tämä neljännes oikeastaan oli, mutta joka tapauksessa oli aina sen saavuttua taas rahaa talossa. Siitä huolimatta Katinka kuuli äidin alituisesti viereisessä huoneessa ruotsiksi laskevan rahoja ja huokailevan. Ja hän kuuli usein pientä kiivasta sananvaihtoa isän ja äidin välillä, josta oli sen verran ymmärtävinään, että isä antoi rahoja sinne tänne kaikenlaisille vieraille ihmisille, ja äiti moitti häntä siitä.

Mutta eräänä päivänä Katinkan sydän oli ihan seisahtua: hän kuuli selvästi, kuinka äiti ilmoitti isälle rahojen olevan lopussa!

Rahat lopussa! Se oli jotain käsittämätöntä, kauheata, vihoviimeistä, maailman loppu. Se merkitsi, että ruoka oli lopussa, vaatteet lopussa, lyhyesti, kaikki lopussa. Katinka saisi mennä kerjäämään kuten Anttipohvin lapset, joille Taava antoi kylmiä perunoita ja luita kuten Pontulle ja Dianalle.

Katinkan säikkyneisiin silmiin kohosi Anttipohvin talo, johon ei itse poliisikaan rohjennut mennä. Ei itse poliisikaan! Se oli kuin suuri harmaa vaapsahaispesä, josta lensi ulos voroja, ryöväreitä, piruja, noitia, kerjäläisiä ja juopuneita.

Ja nyt tulisi Katinkastakin samanlainen kuin Anttipohvin lapset!

Äärimmäisessä hädässä Katinka juoksutti äidille kuusi kiiltävää markan rahaansa. Hänen oli äitiä niin surku, että sydän läpätti. Hänen suureksi hämmästyksekseen ei äiti kuitenkaan ottanut vastaan rahoja: maailman loppu ei siis vielä ollutkaan käsissä!

Katinka itse tuotti äidille enimmät huolet. Varsinainen voimainmittely heidän välillään tapahtui jo Katinkan varhaisessa lapsuudessa; senjälkeen oli heidän voimasuhteensa selvä.

Äiti oli tehnyt heikkoja yrityksiä säilyttääkseen Katinkan suhteen sen ylemmyyden, jota hänellä ei ollut ei isään, ei veljiin eikä edes palvelijoihin nähden. Hän oli jo kauan tuumiskellut Katinkan äksyyttä ja rajuutta, kaikkea räiskähtelevää Katinkan olemuksessa, mikä täytti hänet pelolla. Ja hän oli itsekseen oman tuumiskelunsa tuloksena ja kaikkien kasvatusopillisten kirjojen tukemana, joita hän ahkerasti lueskeli, johtunut päätökseen, että se oli murrettava, tavalla tai toisella.

Tämä lapsi, hänen ainoansa, syntynyt nuoruuden kukoistuksen jo mentyä, myöhäisen ja odottamattoman rakkauden hedelmänä, peloitti häntä toisinaan. Hän istui ja katseli lasta, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän ei tietänyt, miten sitä kohdella. Kirjat käskivät toista, sydän, heikko, altis sydän toista.

Lapsessa oli kuin monta eri luontoa. Katinka ei milloinkaan valehdellut, hän oli tosi sormenpäihinsä asti, hänen oikeudentajuntansa oli aivan erinomaisen herkkä. Oli hetkiä, jolloin hän oli edessä niin läpikuultavan selkeänä, että olisi luullut näkevänsä hänet yhdellä katseella pohjia myöten. Mutta samassa tuokiossa oli kaikki selkeys sekaisin, kuohui esiin kuin mustia muria, ja lapsen luonnossa nousi vastaan kuin seinä.

Äiti oli ymmällä. Kaikki viisaat kirjat, joista hän vuosikausia oli etsinyt johdatusta, osoittautuivat tehottomiksi.

Sattui aivan vähäpätöinen tilaisuus, jokin turhanpäiväisyys, joutava pikkuseikka, jota ei kumpainenkaan, ei äiti eikä Katinka jäljestäpäin enää kyennyt muistamaan.

Mutta tällä kertaa paisui siitä koko näytelmä.

Äiti oli kaikesta lauhkeudestaan huolimatta äkkipikainen, kuten ovat usein heikommuutensa tuntevat olennot: jostakin syystä hän alkoi lyödä Katinkaa.

Ja lyötyään hän aina veti henkeä ja taas kysyi: "Totteletkos nyt -- totteletkos?"

Katinka ei kaikeksi onnettomuudeksi päästänyt ääntäkään. Siitä äiti taas ärtyi ja löi edelleen; hän alkoi tuntea, että nyt oli tullut hetki, jolloin oli nujerrettava se, mikä häntä peloitti Katinkassa.

Rangaistuksen ankaruus ei ollut enää missään suhteessa rikkomukseen: kumpikin, sekä äiti että Katinka, näytti tyyten unohtaneen, mistä alkujaan oli kysymys, vaikka äiti lyödessään sitä koneellisesti hoki. Kysymys oli yksinomaan siitä, kuka lopullisesti oli pääsevä voitolle, äiti vai Katinka.

Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta. Katinka, joka tähän saakka oli kärsinyt äidin lyönnit tulipunaisena ja ääneti, sai yht'äkkiä kuin raivokohtauksen. Hän löi äitiä! Hän löi häntä silmittömän raivon vallassa!

Mitään sellaista ei äiti ikinä ollut nähnyt eikä pitänyt edes mahdollisena. Koko hänen kiihkonsa hävisi, hän istuutui tuolille ja katseli Katinkan metelöimistä, jossa kaikki pahat henget näyttivät päässeen valloilleen. Hän ymmärsi, haavoittaneensa ylenmääräisellä ankaruudellaan lapsen oikeustajuntaa, mutta kuitenkin... Oliko tuo hänen lapsensa -- store Gud, -- store Gud -- hänen lapsensa, jonka hän itse oli maailmaan synnyttänyt, ja josta hän kuitenkin todenteolla niin vähän tiesi, -- tuoko raivoava pikku hirviö! Mitä hän oli tehnyt, että Jumala näin häntä rankaisi... Hänen Katinkansa, -- o Herre Gud, -- hjälp oss -- dina svaga, fattiga barn!

Hän tiesi hyvin, että olisi ollut jatkettava kuritusta. Kuka muu hyvänsä olisi sen tehnyt. Kaikki kirjat olisivat kuorossa sitä vaatineet.

Mutta Maria Rabe ei sitä tehnyt. Päinvastoin, tuolilla perin voipuneena istuessaan hän teki itselleen lupauksen, ettei enää milloinkaan löisi tätä lasta.

Niin ylenmäärin hän rakasti Katinkaa. Ja sitä paitsi, -- hän pelkäsi hänen tähtensä.

7.

Isää Katinka näki oikeastaan harvoin. Isä oli alituisesti poissa kotoa tai istui työhuoneeseensa sulkeutuneena. Katinkalla oli jo varhain vaistomainen tunto siitä, että isässä ja hänen suhteessaan muihin, ulkopuolella oleviin ihmisiin, oli jotain erikoista. Oli olemassa laji ihmisiä, jotka eivät olleet yksinomaan itsensä eivätkä perheensä omia, vaan joihin suurella ja hyvin epämääräisellä kansa-nimisellä ihmisyhtymällä oli eittämätön omistusoikeus. Niitä olivat olleet nuo kolme, neljä parratonta ja parrakasta kipsiukkelia isän työhuoneen kirjakaappien päällä. Ja samaan ihmisluokkaan kuului isäkin. Katinka kuuli äidin alituisesti sanovan, että isä teki työtä kansan hyväksi. Katinkalla oli hyvin hämärä käsitys siitä, mitä kansa oikeastaan oli: hän ajatteli etupäässä vossikoita, rantajätkiä, Anttipohvin lapsia tai sitten Hovin alustalaisia ja Ahokkaan kyläläisiä. Kävi ilmi, että kansa yksitellen ajateltuna useimmiten merkitsi repaleisia, likaisia ja raskasta työtä tekeviä olentoja, mutta kokonaisuudessaan oli jotain erinomaisen korkeaa, ylevää ja juhlallista.

Kaikki isän oleskelut poissa kotoa, kokoukset, esitelmät, puheet ja kirjoittelemiset, -- ne olivat työtä kansan hyväksi.

Joskus, ehkä kerran, pari vuodessa, isä pukeutui univormuun. Sitä säilytettiin erikoisessa kaapissa, raidin sisällä, kauluksen ja hihojen kultaompeleet hienoon silkkipaperiin käärittyinä. Katinka ei aluksi voinut ymmärtää, että isälläkin oli univormu. Univormuhan sai olla vain setä Kolja Wrenskyllä. Isän univormu oli hienointa sinistä verkaa, mikä hiveli kättä; hän oli siinä, miekka vyöllä, vielä pitemmän näköinen kuin tavallisesti, ja hänen rabelainen kurjenkaulansa, kultaompeleisen kauluksen puristuksessa, kannatti päätä, joka aina oli hieman kallellaan toiselle sivulle, kuten kaikkien Rabein.

Se oli juhla-isä, se, joka ei ollut Katinkan eikä äidin eikä veljien oma, vaan kansan.

Katinkan oma oli sensijaan se isä, jonka hän, silmät ummistaessa, parhaiten muisti aamuisessa asenteessa: kumartumassa pesumaljan ylitse, kasvojaan hangaten. Tässä isässä ei ollut mitään juhlallista, hänellä oli vain paita ja housut yllä, hän roiskutteli vettä ympärilleen, saippuoi korvansa, parta ja kulmakarvat märkinä, ja kasvot punoittaen kylmästä vedestä. Hän räpytteli lyhytnäköisiä silmiään, joihin oli pirskahtanut saippuaa, ja ripset olivat täynnä vettä ja yhteen liimaantuneet. Tämä isä oli veitikkamainen ja vallaton kuin poika, hän lennätteli saippuavaahtoa Katinkan päälle, otti vettä suuhunsa ja purskutteli sitä kuin suihkua: hän oli muka valaskala!

Tämä isä se myös osasi kukkua kuin käki, niin että kesäisin kukkui käet metsästä puutarhan suureen kuuseen ja siinä niitä sitten kukutteli, itse puun alla penkillä, käki puun latvassa, -- kuin mitäkin kaksinlaulua! Ja hän oli ollut peloittaa kuolemansairaaksi vanha neitsy Caireniuksen, kukkumalla kerran huhtikuun iltana hänen asuntonsa pihalla, niin että neitsy seuraavana aamuna tuttavilleen huokaili jo kuolinhetkensä lähestyvän, kun käet huhtikuussa kukkuvat!

Tämä isä se myös joka syksy kävi metsällä Pontun ja Dianan kanssa ja palasi monipäiväisen retken jälkeen laukku täynnä verisiä jäniksiä tai teeriä, jotka heitti keittiön pöydälle. Äiti silloin aina kalpeni, ikäänkuin häntä äkkiä olisi kuvottanut. Hän seisoi ja tuijotti pöytään, murtuneita silmiä, hyytynyttä, mustanpuhuvaa verta, lintujen yhteensidottuja, nahkeita jalkoja, hän kärsi, olisi luullut hänen siihen paikkaan pyörtyvän. Hän ei sietänyt nähdä verta.

Katinkan mielipaikkoja oli isän työhuone. Hän pääsi sinne tosin vain, kun isä ei tehnyt työtä, vaan sohvalla istuen pani kahdella korttipakalla pasianssia, tuntikausia. Isän oli tapana panna kahta lajia, suurta laskupasianssia ja yhtätoista. Toinen onnistui aina, mutta kesti kauan, toinen tuskin milloinkaan. Isä oli ottanut pois silmälasinsa kirkkaan ruskeilta, lyhytnäköisiltä silmiltään; hän oli hajamielinen, mietti omia ajatuksiaan eikä kuullut Katinkan kysymyksiä. Mutta Katinka kykki sohvan nurkassa, hän katseli näitä kuninkaita ja kuningattaria, joilla oli kullakin kaksi päätä ja neljä kättä, mutta vain yksi vatsa eikä yhtään jalkaa!

Isän työhuoneen seinällä riippui äitivainajan kuva. Oli nimittäin olemassa paitsi äitiä vielä äitivainajakin. Äitivainaja oli ollut aikoinaan isän vaimo, aivankuin nyt vuorostaan äiti. Hän oli kuvassa nuori, suu iso ja pehmeä, silmät rakastavat, hellät, pää raskaan tukan painosta nuokuksissa. Katinka käsitti, että äitivainaja oli ollut hyvin kaunis, äitiä monta vertaa kauniimpi. Hän oli ollut niin pieni, että oli mahtunut kulkemaan isän ojennetun käsivarren alitse. Katinkan oli ikäänkuin mahdotonta antaa äitivainajalle oikeata asemaa talossa. Hän oli eroamattomasti siihen kuuluva, hän oli ennen ollut äidin sijalla, oli Katinkan isojen veljien äiti. Mutta kuitenkaan ei hänellä ollut mitään tekemistä tässä talossa. Ei ollut hänellä enää huonetta eikä sänkyä. Hänen korunsa, hänen hiusketjunsa, sormuksensa ja korallinsa oli lukittu isoon punaiseen rasiaan. Hän itse oli hautuumaalla riippujalavan alla. Katinkalla ei ollut häneen mitään suhdetta.

Niin tuli talvi, jolloin isä oli yksinomaan kotona, ei mennyt kokouksiin, ei puheita pitämään eikä tehnyt työtä kansan hyväksi. Se oli merkillinen ja murheellinen talvi. Isä ei pitkiin aikoihin tehnyt ylipäänsä mitään, sillä työksi ei toki käynyt sanominen sitä, että hän silloin tällöin otti jonkun kirjan hyllyltään, selaili ja pani taas tuskastuneen näköisenä pois. Pasianssia hän pani nyt iltakaudet, yhä vain samaa kahta lajia. Kuitenkaan hän ei näköjään ollut sairas, vaikka hän nousi myöhään ja iltaisin käveli salissa menemättä nukkumaan. Mutta hän oli perin ärtyinen, kaikkia muita paitsi Katinkaa kohtaan, eikä kestänyt kuulla vähintäkään melua; hän hyppäsi kohoksi ja raivostui, jos Anni sattui pudottamaan puusylyksen lattialle, ja ovikello täytyi hänen tähtensä kietoa puuvillaan.

Katinkaankin tarttui talossa vallitseva painostus. Hän istui isän työhuoneen nurkassa, -- isä nukkui ja usein söikin nyt siellä, -- ja katseli isää, tapansa mukaan tutkivasti: hän ei voinut käsittää, että isä oli sairas. Isähän söi ja joi, oli ylhäällä, kävi kävelemässä ja oli hyvä Katinkalle.

Isän ruskeat silmät, jotka olivat tottuneet silmälaseihin, näyttivät ilman niitä unisilta ja punoittavilta. Kun isä ei luullut kenenkään huomaavan, oli niissä äärimmäisen raukea ja kyllääntynyt ilme. Pasianssiakin isä näytti panevan aivan koneellisesti. Hän lakaisi kortit kokoon toisella kädellään ja sekoitti niitä tarpeettoman kauan. Jokin raskas ja tuskallinen ajatus nähtävästi hautui hänen aivoissaan.

Kuitenkaan Katinka ei pelännyt isää. Isä oli päinvastoin tänä talvena Katinkaa kohtaan aivan erikoisen hyvä ja lempeä. Niin, hän näytti suorastaan hakevan Katinkan seuraa ja hylkivän aikuisia. Kun he yhdessä Katinkan kanssa kulkivat kadulla, ja isä kaukaa näki jonkun tutun sedän tulevan, niin hän kiireesti tarttui Katinkaa kädestä ja kääntyi toisaalle.

He hakivat kävelyretkillään kaikkein hiljaisimmat ja yksinäisimmät kadut. He tekivät retkiä hautuumaalle, he kiersivät satamaa ja rantakatuja. He hakivat äitivainajan haudan ja pikku Blomien seitsemän kiveä. Haudat olivat vielä täynnä luomatonta lunta, ja he kahlasivat lumessa päästäkseen rautaristikkojen luo. Mutta uudelle hautuumaalle mennessä he kerran pysähtyivät sammaltuneen kiven eteen, joka oli ulkopuolella hautuumaan rajamuuria ja nähtävästi hoidoton, koska se oli pahasti kallistunut. Siinä ei ollut nimeä eikä vuosilukua, ainoastaan kulunut kirjoitus, jonka isä sanoi olevan latinaa. Isä käänsi sen itselleen ja Katinkalle, ja se kuului näin:

_"Jumalat ovat salanneet ihmiseltä, kuinka suloista kuolema on, että he elää jaksaisivat!"_

Ei muuta. Isän kasvoilla asusti tuska, ja hänen kätensä oli kostea ja hikinen. He menivät pois, ja Katinka piteli isää lujasti kädestä, hän oli taluttavinaan isää. He eivät koskaan enää palanneet tälle yksinäiselle haudalle.