Part 2

Abraham Raben elämä keisarillisen leipurin luona ei alussa missään suhteessa eronnut muitten leipurinoppilaitten elämästä; hän teki samaa työtä kuin kaikki muutkin, sotki joka jumalan ehtoo taikinan, hihat ylöskäärittyinä, lämmitti leivinuunia, lakaisi lattioita, makasi lautalavitsalla toisten kuorsailevien sällien parissa ja kuunteli heidän turinaansa tulevaisuudesta, jonka ylin vertauskuva kullekin kangasti paksun, kultaisen rinkelin muodossa. Abraham Rabe pysyi vaiti eikä milloinkaan ilmaissut tulevaisuudentuumiaan; totta puhuen hänellä ei niitä ollutkaan, mutta sensijaan jotain muuta, suuri, iloinen elämän uteliaisuus, oikea ahmattius; hän oli kyllä puraiseva palansa elämästä! Kello kolmelta he nousivat leipomaan, vierittivät leipiä ja työnsivät ne uuniin. Keisarillinen taikina oli erikseen, sen sekoitti mestari itse, ja siitä nousi kutkuttava maustimien haju.

Niin oli kulunut jonkun aikaa, eikä mitään sen merkillisempää ollut tapahtunut. Mutta eräänä päivänä sairastui se sälleistä, jonka toimena oli joka päivä viedä keisarilliset leivokset linnaan. Mestari tarkasti joukkoaan; hänen katseensa pysähtyi rügeniläiseen lukkarikoulumestarin poikaan. Muhkea poika, silmät rohkeat ja vallattomat, pituus kolme kyynärää ja kolme tuumaa, pää poikamaisesti kallellaan, ja elämänhalua pursumassa joka huokosesta!

Vaali sattui Abraham Rabeen. Sälli sairasteli aikansa ja kuoli, ja niin jäikin hänen toimensa yhdeksäntoistavuotiaalle Abraham Davidinpoika Rabelle.

Abrahamin elämä ei itse asiassa muuttunut tämän tapahtuman johdosta; se oli samaa leipomista, uunin lämmittämistä, hikoilemista, makailemista kuin ennenkin. Mutta siihen oli tullut lisäksi ihme, ikäänkuin unennäkö, johon hän tiettynä hetkenä vaipui. Ja tämä unennäkö oli täynnä kultaa, purppuraa ja norsunluuta.

Kello yhdeksän aamulla Abraham tästä lähin hankasi terveväriset kasvonsa kiiltävän puhtaiksi, pukeutui valkoiseen leipuriesiliinaansa ja lakkiin ja lähti linnaan, kori käsivarrella. Hänen täytyi sivuuttaa lukemattomia vartijoita ja kamaripalvelijoita. Hän kulki useitten ja pitkien salien läpi, jotka tuntuivat hänestä loppumattomilta. Niitten upeus ja korkeus, lattian ja katon koristeet, huonekalujen kulta ja silkki, kuvastimet, jotka olivat kuin viileitä vedenpintoja, suuret, ikäänkuin liikuskelevat ja elehtivät maalaukset seinillä, -- kaikki hämmensi häntä, hän epäili todella näkevänsä unta, hän kompasteli liukkaalla lattialla, arkaili omia askeleitaan. Mutta samalla hän tunsi outoa ja mieluista levottomuutta, kaikki hänen nuoret aistinsa heristyivät tätä prameutta vastaanottamaan, hän viivytteli, alkoi katsella ympärilleen, rohkein, nauttivin, omistushaluisin silmin. Kummallisia hyvän olon väreitä kulki hänen nuoren olemuksensa lävitse. Hän olisi suonut, että koko maailma olisi ollut yksi ainoa suuren-suuri sokerikakku, vaahtokermaa päällä. Herkkusuu, herkkusuu, hän sanoi itselleen.

Viimeinen ovi aukeni, hän joutui jonnekin puolihämärään, paksut, silkkiset verhot estivät häntä näkemästä, ihmeellisiä tuoksuja tunkeutui hänen nuoriin ja ahnaisiin sieraimiinsa. Valkoinen, hyvin täyteläs käsi, joka säkenöi sormuksista, ojentui kohti hänen leivoskoriaan ja valitsi umpimähkään leivoksen; sen jälkeen sama käsi ojensi sen hänelle. Hän otti sen vastaan, rohkenematta koroittaa katsettaan; suuriakaan kursastelematta hän alkoi sitä pureskella. Tämä kuului hänen toimeensa, hänen oli Hänen Majestettinsa keisarinna Katariinan nähden syötävä leivos, "koska keisarinna myrkkyä pelvolla ajatteli". Ja vanha kronikka lisää lohduttavasti: "Se maistui hänestä makoiselta, sillä eipä hovileipuri totta totisesti huonoimmasta taikinasta keisarillisia kyrsiä leiponutkaan."

Ovet sulkeutuivat hänen jälkeensä, hän oli kadulla, suurkaupungin niljakas sumu ympäröi häntä. Hän oli taas kuumassa leipomossa, hikoilevien, isoäänisten toveriensa parissa. Hän heräsi kuin unennäöstä. Ja hän alkoi odottaa tätä unennäköä. Se tuntui hänestä todellisemmalta kuin kaikki muu. Hänen oli sietämätön ikävä kullanloistavia saleja, kiiltäviä lattioita, salaperäistä tuoksua. Mikään ei enää merkinnyt hänen elämässään mitään kuin tämä aamuhetki. Joku vieras teki hänen työnsä, joku vieras sotki taikinan, vieritti leivät.

Eräänä päivänä keisarinna kysyi häneltä, hänen paraikaa pureskellessaan leivosta:

"Mikä sinun nimesi on?"

Abraham Rabe ei ollut milloinkaan kuullut tätä ääntä, keisarinna ei tähän saakka koskaan ollut häntä puhutellut. Leivosten valinta ja syönti oli tapahtunut aina täydellisen hiljaisuuden vallitessa.

"Abraham Davidovitsh, teidän majesteettinne", hän änkytti.

Hänen edessään oli häikäisevä koko silkkiä, kultaa, jalokiviä ja valkoista ihoa.

"Olenko nähnyt sinut ennen, Abraham Davidovitsh?"

"Teidän majesteettinne, minä olen kolmen kuukauden ajan tuonut teidän majesteetillenne vehnästä."

"Hyvä. Kuinka vanha olet, Abraham?"

"Yhdeksäntoista, teidän majesteettinne."

"Hyvä, se miellyttää minua, Abraham. Kuinka pitkä olet?"

"Kolme kyynärää, kolme tuumaa, teidän majesteettinne."

"Hyvä, se miellyttää minua. Abraham, sinä voit pyytää, minkä armon haluat."

Alasaksalainen kronikka, tämä hilpeämielinen selonteko "Unkel Abrahamin" ihmeellisistä vaiheista keisarinna Katariinan hovissa, jatkaa:

"Tuhat tulimmaista, nielaisipa Abraham silloin vikkelästi loput leivoksesta ja sanoi kumartaen niin syvään, että leipurilakki hipaisi keisarillista lattiaa: 'Teidän majesteettinne kaikkein korkein armo on niin sydäntäni sykähdyttänyt, että aivoitukseni on typeryydellä lyöty. Antakoon sentähden hänen keisarillinen armonsa minulle viikon ajatusaikaa.'

"Tämä puhe kelpasi keisarinnalle, ja hän viittasi vasemmalla kädellään, mikä merkitsi niin paljon kuin: nyt voit mennä!

"Mutta kadulle tultuaan tunsi Abraham Davidinpoika povessaan vimmatun tappeluksen. Siellä istuskeli kuin kaksi eri Abrahamia, jotka kumpikin pitivät oman päänsä. Ne huusivat ja reuhasivat niin, että pää oli pyörälle mennä. 'Juuttaat, riitapukarit, peijuonit!' hän huusi heille nyrkkiä puiden. Mutta Abrahamit tappelivat vain vimmatusti ja kävivät molemmat hänen kimppuunsa.

"'Aasi, pökkelö, latuskainen kampela! Entä jos keisarinna unohtaakin koko asian, kun et heti pyytää hoksannut. Etkä tohdi itse puhua, ennenkuin hän sinua puhuttelee. Pässinpää olit, Abraham!'

"Mutta Abraham N:o 2 vastasi: 'Mitä tyhjiä vatkutat? Ei ollutkaan se eilisen pojan temppu, vaan aikamiehen teko. Ei huolta mitään, Abraham! Nyt ehdit tuumia tämän kohdan pitkin ja poikin.'

"Siihen sanoi Abraham N:o 1: 'Mitäs jos ottaisin ja sanoisin: armon rouva, antakaappas minulle satatuhatta hopearuplaa?'

"'Äläpäs', sydämystyi Abraham N:o 2, -- 'kaunis juttu, poikaseni. Entä jos keisarinna julmistuu ja käskee sinun hakea satatuhattasi siperialaisista hopeakaivoksista. Noudappas ne sieltä, käenpoikaseni.'

"Nyt tuskastui Abraham N:o 1. 'Mitäs minun sitten pitää tekemän?'

"Abraham N:o 2: 'Ja sen minä vain sinulle sanon, älä pyydä häneltä rahaa. Malta mieles, aasi, isäsi David Erdmann Raben siunaus rakentaa sinulle vielä huoneita. Rahvas juo kuin reikä ja aina vain samaista siunattua votkaa. Mitäs jos panisit heille lasillisen bieriä, oikein kunnon stralsundilaista, tai vaikkapa itse William Jackin englantilaista olutta. Ihmiset olisivat iloisia, mutta järki jäisi. Niin, niin, Abraham poikaseni, tämä on neuvoni, rupea olutpanijaksi.'

"Niin kiistelivät Abraham N:o 1 ja Abraham N:o 2 sydänyöhön saakka. Kovalla lautalavitsallaan maaten Abraham Rabe tunsi, kuinka ne painiskelivat hänen sisuksissaan, niin että lavitsa rusahteli. Vihdoin sai uni heistä voiton, mutta kello kolmelta he yhdessä astuivat taikinatiinun ääreen ja olivat heti tukkanuottasilla. Hän kuuli heidän soimaavan toisiaan aasiksi, nahjukseksi, jänishousuksi ja sitäkin hullummaksi. Mutta kun he kyllin olivat toisiaan peitonneet, jäi kuin jäikin Abraham N:o 2 voittajaksi. Niin oli temmellys tauonnut, ja Abraham saattoi lähteä leivoksineen linnaan."

Vanha kunnon kronikka on erinomaisen siveä ja pidättyväinen; ehkäpä se myöskin oli hieman ymmällä, oliko todella niin suuri kunnia kohota leipurinsällistä keisarilliseksi rakastajaksi. Se kertoo vain, että keisarinna suvaitsi antaa Abrahamin odottaa turhaan kahdeksan päivää, jona aikana Abraham oli halkeamaisillaan kiukusta ja itsesyytöksistä, mutta senjälkeen otti hänen pyyntönsä armoihinsa ja omasta aloitteestaan tarjosi hänelle rakennuspalstan Nevskin varrella ja kolmekymmentätuhatta hopearuplaa.

"Ja Abraham lankesi polvilleen ja rukoili itse taivaan Luojaa lahjoittamaan runsaasti laupeutta Hänen Majesteetilleen, ja keisarinna heltyi ylen helläksi ja iloitsi, että hänen hovileipurinsa oli toista maata kuin faaraon hovileipuri, joka kepposistaan sai hirttonuoran palkakseen."

Abraham Rabe ei enää tästä lähtien vienyt leivoksia keisarilliseen linnaan, hän rikastui nyt nopeasti, kadotti vaellushalunsa ja kohosi kronikan mukaan kauppiassäätyyn ja lopulta kaupunginneuvostoon ja suureen arvoon.

Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Abraham Rabe nai Elisabeth Balzerin, kauniin ja hyvämaineisen porvaristyttären, jonka kanssa hänellä oli kuusi poikaa.

Fataburin temppelissä riippuvassa maalauksessa Elisabeth Rabe esiintyy kunnianarvoisena, luonnon vaatimat tehtävänsä jo täyttäneenä matroonana, rikkaana porvarisrouvana, joka syvään uurretun leningin liiviä pingoittavilla rinnoillaan oli ruokkinut kokonaisen uuden, rikkauteen ja tietoon rynnistävän suvun.

3.

Ensimäinen tuoksu, mikä kohtasi vastasyntynyttä rabelaista tyttölasta Fataburien isossa vuoteessa Hovin kylkirakennuksessa, oli jasmiinin. Kapea, pieniruutuinen kaari-ikkuna oli raollaan, ja valkeain musliiniuutimien taakse tunkeutui alaverannan penkereeltä tuhanten kermanvaaleitten kukkaterien tuoksu.

Se oli imelähkö, hienosti raukaiseva, sydänkesäinen.

Hänellä oli muuten ollut erinomainen ja sopimaton kiire kirjavaan elämään, tällä rabelaisella tyttölapsella. Olisi voinut luulla hänen aikovan hyvin kiihkeästi vaatia siitä osansa. Hänen syntymänsä sydänkesällä oli yllätys. Kaikkien ennakkolaskujen mukaan sen olisi pitänyt tapahtua vasta kuukautta myöhemmin kaupungissa, missä hänelle oli valmiiksi varattu lääkärit, viisaat vaimot ja kokonainen korillinen pienen-pieniä vaatteita. Mutta hänenpä päähänsä pälkähtikin tulla maailmaan jasmiinien kukinta-aikana ja tuottaa tulonsa äkkiarvaamattomuudella paljon häiriötä Hovin nykyään ylenmäärin säntillisessä elämässä.

Seurauksena oli, että rabelainen tyttölapsi sai ensi matkallaan tulla toimeen enemmän tai vähemmän omin neuvoin ja tyytyä verhokseen setä Koljan, puolalaisen eversti Wrenskyn paitaan, ensimmäiseen vaatekappaleeseen, minkä päättömäksi säikähtynyt palvelustyttö sai siepatuksi. Tämä kahdeksantoistavuotias hämäläistyttö oli muuten ainoa ihmisolento, joka oli läsnä Raben suvun nuorimman syntyessä, sillä Mummulin osanotto oli päättynyt siihen, että hän oli luovuttanut huoneensa ja vuoteensa, lähettänyt kaksivaljakon läheiseen kaupunkiin ja joka neljännestunnin kuluttua ilmestynyt kynnykselle kysymään miniänsä vointia.

Puolalaiseen paitaan käärittynä Katinka Rabe nyt äitinsä vieressä maaten suoritti ensimmäisen vastaanottonsa.

Mummuli, vanha rouva Dorothea Rabe, tunnusteli vastasyntyneen kissamaisen pyöreää, tiheän tumman tukan peittämää päätä, matalaa, suoraa otsaa, miltei ympyriäistä suuta ja pitkiä jäseniä, ja sanoi ranskaksi tyttärelleen, Agnes Wrenskylle:

"Une vraie Rabe, -- Dieu soit bénit!"

"Eine echte Rabe", hän toisti hyvänsuovasti kehoittaen miniälleen, joka aroin, lauhkein silmin vuoroin katsoi anoppiinsa, vuoroin vastasyntyneeseen, otsassa kaarevat, huolestuneet rypyt. "Gott sei Lob und Dank!"

Maria Rabe loi silmänsä alas, hän ymmärsi: ainakaan ei lapsi ollut mikään Blom!

Sen jälkeen Mummuli kääntyi matami Petterssoniin, joka kolmileukoineen, juoruineen ja laukkuineen oli vyörynyt vaunuista ja nyt epätietoisena availi laukkuaan, -- tällä kertaa armollisin elein:

"En äkta Rabe, madam Petterson, Gud ske lof!"

Jos kenenkä, piti toki Mummulin tietää, mikä oli oikea Rabe, mikä ei, -- hänen, joka, vaikka itse vieraasta suvusta lähtöisin, oli synnyttänyt maailmaan neljä oikeata Rabea, täsmälleen aina neljä vuotta kunkin lapsen väliä!

Hän seisoi vuoteen jalkopäässä, lyhyenä, lihavahkona, pieni, harvinaisen kaunismuotoinen pää mustan pitsitanun verhossa, jonka alta kaksi harmaantuvaa, hyvin säännöllistä kierresuortuvaa ulottui kaulalle. Sileistä kasvoista tuikahti kaksi älykästä, tummaa valtiatarsilmää.

Eikä mikään olisi estänyt Mummulia kertaamasta samaa tärkeää vielä virheettömimmillä englannin-, venäjän- ja italiankielillä, vieläpä mehevimmällä viipurinmurteellakin!

Maria Rabe jäi yksin vastasyntyneen kanssa. Hänen kätensä lepäsivät vihreällä silkkipeitteellä, isot kädet, täynnä teerenpilkkuja. Ohuet, silkkikuituiset hiukset olivat kahdella pikkuruikkuisella palmikolla; venyneissä korvalehdissä entisten renkaitten arvet.

Saunakukkateen ja jodin haju taisteli jasmiinintuoksun kanssa. Puutarhasta kuului Mirka Wrenskyn venäläisen imettäjän ja Sofia Ivanovna Billerin äänet. Sitten alkoi hienokseen sataa, kaikki hiljeni, kuului ainoastaan sateen ääni jasmiinipensaikosta.

Maria Rabe tunsi suurta heikkoutta, hän vaipui horroksesta toiseen. Mutta joka kerta hänen tuntoihinsa tullessaan ilmestyi sama ajatus, mikä oli häntä seurannut koko tämän hänen ensimmäisen ja myöhäisen raskautensa ajan.

Hän tunsi itsensä, ruumiinsa, sielunsa, koko olemuksensa vain ikäänkuin läpikulkupaikaksi jollekin vieraalle, mikä hänessä oli kasvanut, hänestä kuukausmääriä ravintonsa saanut ja nyt hänen ruumiinsa kautta elämästä osalliseksi pyrkinyt.

Hän oli antanut lapselle elämän, ei muuta. Kaikki muu oli vierasta, ei lihaa hänen lihastaan, eikä verta hänen verestään. Hän tunsi nyt jo vastasyntynyttä kohtaan samaa arkuutta, mikä häntä aina kesäisin kalvoi Hovissa Raben suvun parissa, Mummulin, Grosspapan, miehensä sisarten, veljien, kälyjen, lankojen ja sukulaisten keskellä.

Hän oli tosin synnyttänyt sen, mutta Mummuli oli oikeassa, kuten aina, -- se oli alun alkaen oleva Rabe, oikea Rabe. Hovi oli ottava sen haltuunsa, omistava sen omakseen, riistävä sen häneltä, kuten se joka kesä otti häneltä hänen miehensä, poikapuolensa, yksin palvelijansakin.

Kaikki oli täynnä vierasta ja hänelle sisimmässään iäti vieraana pysyvääkin henkeä, huone, vuode, jasmiinit!

"O store, allsmäktige Herre Gud!" Maria Rabe rukoili, hänen kätensä liittyivät ristiin silkkipeitteelle. Vastasyntynyt sensijaan nukkui, tällä kertaa serkkunsa Mirka Wrenskyn kapaloissa, sinertävä nyrkki pyöreällä suullaan.

"Herre Gud, -- Jesus, vår Frälsare, -- älä anna tälle lapselle ajallista kauneutta, joka on kuin ruoho, mikä tänään kukoistaa ja huomenna pätsiin heitetään ja vie synnin, kiusauksen ja kadotuksen teille. Anna hänen olla samanlainen kuin kaikki muut, -- kuin kaikki muut...!"

Wilhelm Raben pojat ensimmäisestä avioliitosta, äskensyntyneen tyttölapsen velipuolet, olivat vihdoin saaneet vanhan Fataburin aikuiset leikkitykit pylväsportailla kuntoon.

Kuului pamaus, joka herätti vaakkuvia vastalauseita rantakujan koivuista.

Vastasyntynyt aukaisi silmänsä, jotka olivat kuin kaksi tyhjää, tummaa kalvoa, -- ne eivät nähneet mitään, yhtä vähän kuin korvatkaan kuulivat, -- sielu niissä nukkui yhä hiljaista, ulkomaailmasta tietämätöntä untaan.

4.

Maria Raben ja matami Petterssonin yhteisistä ponnistuksista ja edellisen kyynelistä huolimatta, ei Maria Rabe kuitenkaan kyennyt itse imettämään vastasyntynyttä; siihen ei voinut kerrassaan mitään. Mummuli määräsi siis otettavaksi imettäjän. Piispansaaresta tuotiin muuan seitsemäntoistavuotias tyttö, joka oli palvellut vuoden venäläisen upseerin perheessä, missä puolalainen tensikka oli laittanut hänelle lapsen. Vartavasten kutsuttu lääkäri tutki hänet ja julisti täysin terveeksi eikä toisin voinut ollakaan; hän oli tanakkaa tekoa päästä jalkoihin. Hänen nimensä oli Anni Syrjänen, ja hän lauloi aina, milloin ei syönyt tai puhunut. Hän ei tosin saanut niin koreita helyjä ylleen kuin Mirka Wrenskyn venakko, joka kulki päässä tulipunainen silkkitanu nauhoineen, -- mutta uusi karttuunileninki lohdutti hänet täydellisesti. Hänen kolmiviikkoinen poikansa sitävastoin jäi ruokolle Piispansaareen muutaman kalastajanlesken luo, sai kuukauden kuluttua poltteita ja kuoli. Kukaan ei häntä surrut, ei edes hänen oma äitinsä, eikä kenenkään mieleen juolahtanut pitää muuta kuin tuiki luonnollisena, että Katinka Raben elämä heti alussa maksettiin kokonaisella ihmishengellä.

Alkaa siis kasvaa uusi ihmisolento, omien salaisten lakiensa mukaisesti. Kirkonkirjassa hänen nimensä on kokonaisuudessaan Catharina Dorothea Adèle Maria Rabe, mutta siitä huolimatta kaikki sanovat Katinka. Hänen vanhemmikseen on merkitty Wilhelm August Rabe ja hänen vaimonsa toisesta avioliitosta Maria Gustava, omaa sukua Blom, mutta todenteolla hän on myös Friedrich Fataburin, inkeriläisen papintyttären, Abraham Raben, Elisabeth Balzerin, Ananias Blomin, Dorothea Fataburin jälkeläinen. Olisi turha luulla, että luonto tätä pientä ihmisalkua varten olisi vaivautunut luomaan jotain aivan uudenuutukaista, kun sillä kerran oli käytettävänään näin suuri joukko valmiita aineksia. Päinvastoin, kaikki kertaantuu, kaikki on jo ollut ennen olemassa: ylähuulen yhteydessä pysymätön, aina avoin alahuuli, sileät, kihariin taipumattomat hiukset, silmätkin, joista toinen on lyhyt-, toinen taas pitkänäköinen. Uutta, todella uutta on vain yhdistelmä, jonka nimi on Katinka Rabe. Milloinkaan eivät solut, nuo pikkuiset, liikkuvat renkaat, liity kohtalokkaassa karkelossaan juuri täksi kuvioksi. Se on vain tämän kerran olemassa, tällä avaruudessa kieppuvalla tähdellä, vain tämän ainoan kerran, ei koskaan ennen eikä jälkeen.

Elämä kajastaa vielä kuin läpi syvän kuullon. Niinkuin katsoisi sitä läpi vesikerroksen tai paksun lasin, pyöreän pullonpohjan, näkee eikä näe. On liikuntaa, hyörinää ja puuhaa, johon itse ei ota osaa; on vielä kuin kaiken ulkopuolella; on valoja ja ääniä, joitten merkitystä ei tiedä.

Valkoinen, punaraitainen matto juoksee kuin valkohiekkainen tie. Huone näyttää siltä kohden jatkuvan loppumattomiin, samoin kuten valkea mattokin, mutta kun yrittää kontata kauemmaksi, on edessä kova, kiiltävä seinä. Edemmäksi ei pääse. Ja ihmeellisintä on, että tässä seinässä asustaa _toinen_ Katinka.

Tällä toisella Katinkalla on samanlainen ahdas, punainen kudottu leninki kuin oikealla Katinkallakin, kireästi suitut hiukset ja punainen pyörökampa, ohimot täynnä tiheitä pikkuhiuksia, kaulassa kaksinkertainen ketju alabasterihelmiä. Hän nauraa, kuten Katinka, silmät yhtenä nokiviiruna, hän nyökkää, aukoo suutaan, tuijottaa pää kallellaan, kuten Katinka.

Kuka hän on? Hän on elävä, kuten Katinka, sillä hän liikkuu. Hän ei ole kuten taulut seinillä. Mutta kuitenkaan häntä ei ole olemassa. Hän lähentää huulensa suuteloon, kuten oikea Katinka, ne ovat jo aivan lähellä, puoliraollaan. Mutta yht'äkkiä Katinka tuntee kylmän, liukkaan lasin, ja hänen hengityksensä huuru himmentää toisen Katinkan. Hän ponnahtaa taaksepäin, -- toinen Katinka samoin. He tuijottavat toisiaan tummin, murheellisin silmin, -- he eivät voi siis yhtyä?

Kiiltävän seinän takana häntä ei myöskään ole. Siellä ei ole muuta kuin tomunöyhtää. Häntä ei ole missään.

Kuka tietää, mitä kerran tapahtuu? Ehkä jonakuna päivänä tuo toinen rupeaakin aivan itsenäiseksi, ei enää huoli kuvastella Katinkaa, vaan astuu ulos punaisista puitteista ja menee menojaan.

Ja oikea Katinka nyökäyttää merkitsevästi päätään toiselle Katinkalle. Tuo toinen, hän menee, minne Katinka ikinä ei pääse, hänelle ei ole olemassa seiniä, ovia, lukkoja eikä kattoja. Hän menee kuten savu, kuten tuuli.

Päivä paistaa. Katinkan kädet ovat tiukasti ristissä selän takana, -- on varovaisinta niin. Sillä aivan hänen uteliaan tylppänenänsä edessä riippuu iso, lihava lehti, avoin kuten heleänvihreä viuhka, jonka läpi aurinko kuultaa. Lehti näyttää kuolleelta, elottomalta, se ei liiku kuten eläimet, eikä se myöskään ole lämmin koskea. Mutta kuitenkin se _elää_, se on aivan äsken putkahtanut kotelosta, joka vielä riippuu kuihtuneena sen tyvessä. Siinä risteilee viheriöitä suonia, kuten verisuonia Katinkan ranteessa.

Ja sitten... Katinka on saanut selville, että tämä paksu, hyvinvoipa lehti osaa tuntea kipua, mikä on paras todiste sen elävyydestä. Se ei tosin huuda, se on mykkä. Mutta se itkee. Se vuotaa verta, sillä on kyyneleet. Kun Katinka upottaa siihen kyntensä, niin herahtaa heti kirkas pisara, joka hyytyy tahmeaksi sokerinesteeksi.

"Kukkane itköö!" Anni sanoo.

Ja Katinka toistaa, paremmaksi vakuudeksi ääneen:

"Ei Katinka koske kukkaan, -- kukka itkee."

Yhtäkaikki hänen hyppysiään kutiaa, hän tahtoisi välttämättä nähdä lehden itkevän.

Se riippuu hänen edessään houkuttelevana, täynnä hiljaista elämää. Katinkan mahdissa on saada se itkemään, vuotamaan verta, tuntemaan tuskaa ja kipua.

Lehti on liikkumaton ja kuollut, mutta Katinka tahtoo sen elävän.

Ja samassa tuokiossa hän salaman nopeudella vajottaa kyntensä rehevään, äsken puhjenneeseen lehteen.

Hän istuu lattialla, sylissä helmiäishohtoinen näkinkenkä, niin iso, että hänen täytyy kaksin käsin kohottaa se korvansa juureen. Hän saa sen vain sunnuntaisin käsiinsä, lasikaapista, jossa on muitakin yhtä ihmeellisiä esineitä.

Se on ollut ennen merenpohjassa, kalliossa kiinni, vihreätä, suolaista vettä yllään ja ympärillään uiskentelevia merihirviöitä.

Se soi. Se on typösentyhjä, ja kuitenkin se soi.

Aallot laulavat koralliriuttoihin rauetessaan, laulavat palmut, laulaa sadekin, joka on kuin vuotavaa päivänpaistetta.

Kaukaisilta rannoilta viittailee kuin erivärisiä käsiä, eebenpuunmustia, kuparinpunaisia, teenkeltaisia. Kaikki kutsuvat. Kaikki tahtovat näyttää omat ihanuutensa. On vain kuultava kutsua.

Varhaisia, aikaisia kuvia, kuten irtolehtiä suuresta kuvakirjasta. Koko lapsuus on vielä kuin suuri, musta ja pyörivä kuvakaappi, jota katsomaan isä kerran Katinkan vei: toinen kuva tulee, toinen menee, yhteyttä ei niillä ole kuin siteeksi.

5.

Katinkan elämä on yhä samaa suloista hapuilemista, kompastelua ja ihmettelyä. Kuitenkin alkaa kaikki vähitellen kuin hahmoittua, muuttua muodoiltaan kiinteäksi, esineet ja ihmiset, Katinkan oman pikku ruumiin ulkopuolella. Oppii eroittamaan edes muutamia ryhmityksiä, vetämään joitakuita rajaviivoja, oppii sijoittamaan muutamat ihmiset lähelle, toiset kauemmaksi.

Mutta arvaamattoman pitkälti kuluu sittenkin aikaa kotiutuessa maailman ja ihmisten suhteitten sokkeloihin. Tuossa on nyt esimerkiksi Anni. Ulkonaisesti hänessä tosin ei ole mitään salaperäistä. Päinvastoin, koko hänen ulkonainen olentonsa on omiaan herättämään selvän ja turvallisen tunnon. Hän on vanttera, vyötäisistä lyhyt, povi kiinteä ja korkea, toinen valkea leuka hyväntuulisesti toisen alle pyöristymässä, silmät pienet, iloisen harmaat, kulmakarvoja tuskin nimeksi ja suussa kolmekymmentäkaksi valkeaa hammasta viisaudenhampaineen päivineen. Hänellä on lyhyet, lujat kädet, jotka jakavat hyväilyjä ja lyöntejä yhtä auliisti.

Katinkan suhde Anniin vain on jollain käsittämättömällä tavalla toinen kuin muihin.

Siinä on jotain salaperäistä, selittämätöntä, mikä ei selviä kysyen eikä puhuen. Anni on ikäänkuin Katinkan erikoisomaisuutta talossa, aivan kuten ristikkosänky tai nelihyllyinen kaappi, jotka ovat vakituisesti vain häntä, Katinkaa, varten hankitut, joita ei muuten olisi olemassakaan. Aivan samoin on Annin laita, hänkin on olemassa vain Katinkaa varten, hänen takiansa, -- Anni semmoisenaan, ilman Katinkaa, olisi sula mahdottomuus.