Part 10

He tunsivat joka kerta voittamatonta kammoa astuessaan huoneeseen. Keltainen, kurttuinen nainen, joka pujotteli lasihelmiä, niin tuiki erinlainen kuin heidän kaunis, ankara isoäitinsä, kauhisti heitä; hän oli heille yhtä vieras kuin vaikerrus, joka oli kuulunut kylkirakennuksesta. Miksi Mummulin piti kuolla? Mitä se merkitsi? He eivät käsittäneet mitään.

Sisar Marie kutoi sukkaansa ja nukkui kuin lintu. Hänkin oli kuin kuva eikä ihminen. Kaikki oli käynyt perin kummalliseksi.

Katinka, Lenzy ja Mirka toimittivat asiansa niin lyhyeen kuin suinkin. Onneksi oli Mummuli unohtanut niskasuutelot. Hän avasi taudista keltaisilla käsillään preferanssilaatikon ja haki kullekin kymmenpennisen, sitä ennen tutkien: "Kitkittekö todella tunnin, -- täyden tunnin?"

He vetivät syvään henkeä päästessään taas kuin maan alta vihreyteen, missä kurpitsat kasvoivat, ja riihet savusivat, ja Kuski-Heikki seisoi tanakoilla jaloillaan tallin edessä, mihin hän äsken oli naulannut huuhkajan, siivet levällään, ja sanoi ohi juoksevalle Sisä-Miinalle:

"Jos jottai eriommaist' näät, nii älä ihmettele, tyttö!"

Mutta Kuski-Heikki sai itse piankin ihmettelyn aihetta, sillä kaunis Sisä-Miina oli vihdon viimein tehnyt päätöksensä: hän aikoi odottaa nuorta piispansaarelaista perämiehen alkua. Kyökki-Ieva näki paljon ja ihmeellisiä unia näinä aikoina; mustat, pörhökarvaiset koirat syöksähtelivät häntä vastaan jääkellarin ovella, se tiesi hautajaisia!

Muuten olivat päivät sateisia, yöt kuutamoisia. Sienet kasvoivat. Eräänä päivänä Mirka kuiskasi päivällispöydässä:

"Kohta mennään sieneen, -- minäpä näin karvalaukun."

Johon Katinka säikäyksissään, vaimentavasti:

"Hys, -- älä puhu, etkö tiedä, sienet kuulee eivätkä kasvakkaan, menevät uudestaan maan sisään!"

Sienet mahtoivat kuitenkin olla huonokuuloisia; niitä oli viljemmältä viidakoissa ja luhtaniityillä kuin miesmuistiin; Hovin metsät olivat täynnä ruusuisia, maitoa heruvia karvalaukkuja, pyyleviä hepotatteja, keltaroisia, jotka hienosti tuoksuivat hajusaippualle. Ukonsienet avasivat suomuiset sateensuojansa, maamiinat pölysivät.

Elokuu oli käsissä.

22.

Katinka valvoi eräänä elokuisena iltana vuoteessaan. Siinä ei itsessään ollut mitään tavatonta, hän ei useinkaan heti saanut unta. Tämä oli hänen puinen, aikoinaan punaiseksi maalattu häkkivuoteensa, joka alkoi jo käydä liian lyhyeksi. Tämä oli hänen siniruskearaitainen peitteensä. Kaikki oli tuttua. Ovi oli auki pimeään käytävään, josta vuorostaan vei ovi keittiöön. Käytävässä sensijaan, vastapäätä Katinkan huoneen ovea, seisoi yhä sama vanha kaappi, missä palvelijat säilyttivät kenkärajojaan. Huoneen hajukin oli tuiki tuttu ja kotoinen. Se oli hieman tympeä, täynnä keittiön höyryjä ja takapihalta takiaisista, kosteista haloista ja ruoantähteistä nousevia hajuja.

Katinka makasi silmät auki, polvet leuan alla. Keittiön raollaan olevasta ovesta heittyi käytävään heikko, ystävällinen valonsäde. Kuului yhä puhetta, milloin hiljaisempaa, milloin äänekkäämpää, samoin askelia ja ovien pauketta.

Oli jo myöhäistä, ja Katinkaa unetti suuresti. He olivat päässeet tavallista myöhemmin levolle, sillä isä oli jo iltapäivällä ottanut Piilin mukaansa ja lähtenyt sorsajahdille, ja häntä oli turhaan odotettu illalliselle. Vihdoin he kuitenkin olivat käyneet pöytään ja aterioineet ilman isää, joka nähtävästi oli poikennut Vainikkaan, kuten usein teki. Hopeisissa kynttiläjaloissa paloivat ensi kertaa tänä kesänä ilta-aterian aikana kynttilät. Illallisen jälkeen Katinka oli pelannut Lenzyn ja Mirkan kanssa kahdesti Akulienaa ja kerran Mustaa-Pekkaa. Senjälkeen he olivat kaikki panneet maata.

Yht'äkkiä alkoi Katinkaa ihmetyttää, etteivät äänet ja askeleet keittiössä ottaneet vaietakseen. Hän oli maannut valveilla jo ainakin parituntia ja oli aivan pimeä; kellon täytyi lähetä kahtatoista.

Hän makasi ja kuunteli. Oli ihmeellistä, miten paljon ääniä oli tänä iltana. Olisi voinut luulla koko Hovin olevan liikkeellä, Sokia-Marin kellarista aina ylisille asti. Ovia aukaistiin ja suljettiin, kuului raskaita, kovia askeleita, jotka eivät voineet olla muitten kuin Kuski-Heikin, ja puhetta, josta ei kuitenkaan eroittanut muuta kuin äänien kaiut.

Joku sulki käytävän ja keittiön välisen oven, ja valonsäde katosi samalla. Ikkunoista virtasi vain pimeyttä. Mutta puhe ja supatus keittiössä eivät lakanneet, päinvastoin alkoi kuulua liikettä ja askeleita myös eteisestä päin, ja suuri etuovi kävi.

Mitä tässä oli outoa ja peljättävää? Eipä mitään. Ja kuitenkin alkoi Katinkaa yht'äkkiä peloittaa. Pelko iski häneen äkkiä kuin puistatus, joka hetkeksi tärisytti koko ruumista kiireestä kantapäähän siniruskearaitaisen peitteen alla.

Hän kääräisi tapansa mukaan raidit kuin koteloksi ympärilleen. Hänen kuulonsa teroittui erinomaisen herkäksi. Oli kuin hänen levottomuutensa olisi jollain lailla ollut yhteydessä Hovissa paraikaa yhä jatkuvan, käsittämättömän liikunnan kanssa.

Askeleita kuului nyt kaikkialta, ylhäältä ja alhaalta, kaikilta portailta, kaikista huoneista, juoksevia, hitaasti laahustavia, kevyitä ja raskaita. Kukaan muu koko Hovin asujamista ei näyttänyt olevan vuoteessa paitsi Katinka.

Nyt ajettiin... Vaunut pysähtyivät pylväsportaille, etuovi kävi, ja vaunut vierivät taas pois.

Sitten hyvin hitaita, mutta raskaita askelia, pitkin yläkerran portaita, ikäänkuin olisi jotain kannettu...

Yht'äkkiä Katinka kuuli aivan selvästi nyyhkytyksen, joka samassa tuokiossa tukahtui. Keittiössä alkoi vinkua koira.

Joku itki -- joku itki jossain aivan lähellä, käytävässä tai keittiössä.

"Anni -- Anni", parkaisi Katinka äkkiä.

Katinka oli istuallaan vuoteessa, peite leukaan saakka vedettynä, kun käytävä samassa tulvahti täyteen lekuttavaa valoa ja pitkiä, juoksevia varjoja. Anni ilmestyi ovelle, kynttilä kädessä, täysissä pukeissa.

Hänen turpeat, punakat kasvonsa ja pienet, harmaat silmänsä nähdessään Katinka heti rauhoittui.

"No, mitä nyt! Kasso penskaa! Herkiätkö huutelemast'."

Ja suoriellessaan Katinkan käppyrään kerääntyneitä raiteja Anni yhä puheli, samaan toruvaan ja lohdulliseen nuottiin:

"Huuteleppas viel'... Kuka yöll' elämöi? Vai sie -- senki kärkäsrouva... Siunaa isses ja nuku..."

Katinka nautti sanomattomasti hänen toruvasta äänestään, terveistä, tanakoista, syyläisistä käsistään ja hajusta, joka lähti hänen vaatteistaan ja hiuksistaan. Se kaikki oli erinomaisen turvallista. Siinä oli kuin tuntoja kaukaisilta ajoilta, jolloin hän oli maannut tämän korkean ja kiinteän poven turvissa.

"Annushka, Kannikka, miksi keittiössä valvotaan? Mitä te teette? Mitä te puhelette? Miksi ette nuku... Mitä kello on? Joko isä tuli kotiin?"

Mutta Anni vain toruskeli ja vastaamatta yhteenkään kysymykseen alkoi tiputella kynttilänrasvaa kaapin reunalle.

"Nuku nyt vaa, äläkä miehaa... Älä kuuntele, sanon mie, heitä isses herra halttuu'! No, nukutko, senki huutaja..."

Anni kiinnitti kynttilänpätkän kaapin reunalle rasvalätäkköön ja meni.

Katinka yhä huuteli hänen jälkeensä.

"Minä en saa unta. Miksi täällä niin käydään ja liikutaan... Onko joku tullut? Onko tullut vieraita, Annushka?"

Mutta Annia ei kuulunut. Kynttilä sensijaan paloi tutun suuren kaapin päällä, joka oli ollut Katinkan piilopaikka pahoina päivinä. Ah, kuinka hyvä siellä oli murjotella ja tuntea itsensä tuiki onnettomaksi!

Ei ollut enää täysin pimeä, vaan kynttilänliekistä alkoi valopiiri, joka tosin ei ulottunut huoneen pimeimpiin nurkkiin, mutta valaisi sentään vuoteen jalkopään ja osan viheriänpunaista seinää.

Katinka alkoi katsella kynttilää. Sen liekki rauhoitti häntä. Hänestä tuntui, ikäänkuin kynttiläkin olisi katsellut häntä, ainoalla keltaisella silmällään. He valvoivat nyt kynttilän kanssa kahden pimeydessä.

Katinka näki, kuinka liekki söi ja nieli valkoista rasvaa, mustan karren kasvaessa pitkäksi kuin koukkuinen kynsi. Sen ylin kärki hohti hehkuvan punaisena. Ja itse liekillä oli sininen sydän. Äkkiä ilmestyi kynttilään varas, rasvaa alkoi pieninä puroina herua pitkin sen kylkiä, koko kynttilä näytti tuota pikaa rosoiselta jääpuikolta. Se alkoi kutistua kokoon, sulaen huimaavaa vauhtia.

Katinkaa rupesi kovasti unettamaan. Kynttilä alkoi lekuttaa epätasaisesti kuin sammumaisillaan.

Katinka hypähtää hereille. Ei kynttilää, ei valoa, vain pimeys virtaa sisään ovista ja akkunoista kuin pehmeä, villava savu... Annihan pani kynttilän tuohon kaapin reunalle... Ei näy edes kaappia enää... Hän mahtoi nukkua ja nähdä unta... Hänen sielunsa on aivan avoin, aivan suojaton, senkin ovet ja ikkunat ovat selkoselällään, ja pimeys täyttää sen reunoja myöten.

Ja Katinka valvoo taas. Hän kuulee aivan selvästi, kuinka vaunut uudelleen ajavat portaitten eteen ja pysähtyvät. Tällä kertaa oli mahdotonta erehtyä.

Käytävästä kuuluu rapinaa ja pehmeätä hipsutusta, joku tulee suoraan hänen häkkivuodettaan kohden. Hänen kätensä sattuu kosteaan, kuumaan turpaan. Se on Piili! Isän Piili!

Ja isä? Entä isä?

"Anni!" hän huutaa.

Ja kun Annia ei heti kuulu, Katinka alkaa huutaa täyttä kurkkua:

"Anni -- Anni...!"

Anni ilmestyy yht'äkkiä ovelle, taas kynttilä kädessä. Hänen kasvonsa ovat oudosti turvoksissa, silmät itkettyneet, mutta hän yrittää yhä torua, vaikka laimeammin.

"Senki kiusakappale. No, mitä se nyt taas huutaa, nii jott' koko Hov' kaikuu. Laita isses makkaamaa'..."

Mutta Katinka ei hellitä tällä kertaa. Hän takertuu kiinni Annin lujiin käsivarsiin, kaulaa, hyväilee, tukistelee ja puree korvaan, painaa päänsä tälle täyteläiselle povelle.

"Anni -- kuka täällä käy? Täällä on joku... Mitä täällä tehdään... Piilikin on tuossa... Annikka...!"

Anni yrittää sanoa nyyhkytystensä välistä:

"Ei mittää. Myö männää kaikk' koht' makkaamaa' -- -- Ei tääll' oo mittää."

"Onko isä kuollut?"

Katinka ehtii itse töin tuskin kuulla omat sanansa, kun samalla ikäänkuin jokin näkymätön koko voimallaan, olkansa takaa, iskee häntä vasempaan kylkeen, siihen, missä sykkii ja lepattaa hänen kauhistunut lapsensydämensä.

Hän ei enää kuule, mitä Anni vastaa, ei tiedä enää mitään, isku typerryttää hänet siihen paikkaan, hän tuntee vain kaatuvansa taaksepäin suoraan tuon pehmeän, ikkunasta virtaavan pimeyden syliin, Annin käyvän häneen käsiksi ja sen jälkeen tulevansa nostetuksi, kannetuksi jonnekin pois:

Ja yö jatkui Hovissa, pimeä, elokuinen yö, täynnä kohtaloa ja täyttymystä, kuolemaa ja elonkorjuuta.

Katinka tuli tuntoihinsa oudossa, kapeassa vuoteessa, missä ei milloinkaan ennen ollut nukkunut, outojen vuodevaatteitten haju ympäröi häntä, ja hän oli tuntevinaan kovan lautapohjan ohuen patjan läpi. Hänen kätensä ja jalkansa tuntuivat jääkylmiltä ja tärisivät.

"Kassokaa ko vapisoo, mutt' eipäs vaa itke", sanoi joku.

Katinka ei raoittanut silmiään nähdäkseen, kuka sanoja oli.

Niin, miksi hän ei voinutkin itkeä... Mitä oli tapahtunut? Hän tiesi selvästi vain, mitä tapahtui tällä hetkellä hänessä itsessään. Jotain uutta tunkeutui hänen elämäänsä, väkivaltaisesti, rajusti ja hävittävästi, ikäänkuin nuoreen, verekseen puuhun olisi lyöty terävä rautakiila. Hänen elimistönsä oli nuori, terve ja lujatekoinen ja pani vastaan koko voimallaan, mutta tämä oli häntä voimakkaampaa.

"Isä -- isä!"

Katinka avasi silmänsä. Hän makasi palvelijain huoneessa keittiön perällä, pieniruutuiset kaari-ikkunat olivat pimeät, pöydällä paloi kuvuton lamppu ja savusi. Kukaan ei kiertänyt sitä. Tämä oli Sisä-Miinan sänky... Ja tuossa oli Kyökki-Ievan... Ja peitteellä olivat hänen omat kätensä, jotka hyppelehtivät oudosti... Kyökki-Ieva seisoi vastapäätä sänkyä, kädet vatsalla, hiirenhäntäpalmikko kaulalla. Sokia-Mari istui nurkassa, vihertävä koppatanu päässä. Oli nähtävästi aamuyö.

Katinka nousi yht'äkkiä.

"Missä isä on? Minä tahdon isän luokse."

Oli jotain tämän kymmenvuotiaan lapsen eleissä, mikä erehtymättömästi muistutti Mummulin valtiatartapoja; häntä oli toteltava. Palvelijat tunsivat sen vaistomaisesti ja epäröivät.

"Minne hänet on pantu? Viekää minut sinne."

Mutta kun ei kukaan liikahtanut häntä auttaakseen eikä myöskään estääkseen, meni hän itse. Meni pitkä, valkea yöpaita yllään läpi keittiön, läpi etehisen, jonka kaappikellossa juuri pulloposkinen aurinko nousi, pitkin yläkerran kaikuvia portaita, läpi yläkerran salin, -- ja pysähtyi sinisen huoneen ovelle.

Oven edessä makasi Piili ja vinkui, raapi ovea ja vinkui.

Katinka avasi oven.

Seuraavassa tuokiossa tärinä hänen käsissään ja jaloissaan lakkasi. Itku niitti hänet lattialle, kuten viikate viljan, hänen sisäinen, liikkumaton jännityksensä ratkesi rajuksi itkuksi.

Hän itki monta tuntia tietämättä ajasta tai paikasta. Itki yhä, kun kyyneleet jo aikaa sitten olivat ehtyneet, -- kuivaa, repivää itkua. Sinä hetkenä kuolema kosketti häntä ensi kertaa, sen varjo lankesi hänen ylitsensä, hänen elämänsä leikkaantui kahtia, kahteen eri osaan, joista toisessa ei ollut kuolemaa ja toisessa oli.

"Ja he asuivat kuoleman varjon maassa."

Niinkuin kalkki polttaa lasin himmeäksi, niin poltti tämä hetki hänen sielunsa lapsellisen seesteisyyden sameaksi.

23.

Oli lähdettävä Hovista, -- varhain seuraavana aamuna. Ja sitä ennen oli heitettävä Mummulille jäähyväiset, vielä samana iltana, nyt heti. Mutta siinäpä olikin mutka, -- Mummuli ei saisi tietää mitään kaikesta, mitä oli tapahtunut, se oli salattava häneltä niin kauan kuin mahdollista. Vasta jäljestäpäin, muutaman päivän kuluttua, hän saisi sen tietää, vähitellen. Hän oli liian heikko kuullakseen yhdellä kertaa koko totuutta; hän saattaisi kuolla siitä kuten äkillisestä ilmanvedosta.

Täti Agnes Wrensky selitti tätä kaikkea paraikaa Katinkalle. Kysymys oli, osaisiko Katinka Mummulia hyvästellessään olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

He istuivat kahden kesken pylväsportailla. Täti Agnes Wrensky oli kääriytynyt harmaaseen saaliin. Katinkalla oli kädessään kaksi kiveä, -- kaksi pientä, pyöreätä kiveä, jollaisia on maantiellä kuin tähtiä taivaalla. Koko ajan Agnes-tädin puhuessa Katinka pyöritteli näitä kiviä pivossaan, soljutti kädestä toiseen ja kahnutti vastakkain. Jossain alitajunnassaan hän ajatteli: "näitä kahta kiveä minä muistan aina, ne olivat minulla kädessä, kun isä hukkui."

Ja samalla alkoi hänestä tuntua, ikäänkuin kaikki muu olisi ollut yhtä turhaa ja merkityksetöntä kuin kivien kahnuttaminen vastakkain. Tärkeätä ja varmaa oli vain se, mikä täytti sinisen kamarin, kuolema.

Täti Agnes Wrensky antoi yhä neuvoja.

"Olet niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Älä puhu tarpeettomia. Ja jos Mummuli kysyy isää, niin sano, että isä jäi purjehdusretkellään Niemenlauttaan yöksi ja tulee vasta parin päivän kuluttua. Isä on lähettänyt sanan, ymmärrätkö."

Katinka pysyi vaiti. Milloinkaan vielä hän ei ollut valehdellut.

"Ole luja, Katinka", sanoi täti Agnes Wrensky nousten. "Mummuli raukan takia. Paitsi sitä, ehkä hän ei kysykään. Minä tulen kanssasi."

Katinka Raben oli oltava luja. Hän oli isänsä tytär, ja hän oli myös isoäitinsä pojantytär, hänen oli oltava luja. Hänen oli valehdeltavakin, jos siksi tulisi, koska valhe joskus on laupiaampaa kuin totuus. Totuus voi tappaa, oli täti Agnes Wrensky sanonut. Hänen oli oltava, ikäänkuin viime yötä ja sinistä kamaria ei olisi ollut olemassakaan.

Hän palasi huoneeseensa huuhtomaan turvottuneita silmiään kylmällä lähdevedellä. Avonaisesta ovesta hän näki vilahdukselta äidin, joka istui yhä alusvaatteissaan vuoteensa reunalla, kuten oli istunut koko yön sinisessä kamarissa. Sisar Marie istui hänen vieressään. Äidin kädet ja jalat tärisivät herkeämättä, mutta hänen silmänsä olivat kuivat, kyynelettömät.

Katinka meni vierashuoneeseen. Grosspapa istui siellä Voltaire-tuolissaan ja itki kuin lapsi, kyynelten valuessa hänen valkoiseen partaansa. Sisä-Miina toi hänelle aina puhtaita nenäliinoja, ja hän itki ne taas märiksi. Hänen vapisevat, sinisuoniset kätensä sulkeutuivat Katinkan ympärille, ja Katinka tunsi harmaan aamunutun havannahajun.

"Mein Sohn --", sanoi Grosspapa änkyttäen, "-- poikani -- mein Sohn Wilhelm!"

Hänen musta patalakkinsa oli viistossa, hän oli yht'äkkiä ikäänkuin muuttunut uudelleen lapseksi.

Täti Agnes Wrensky odotti Katinkaa, he menivät käsi kädessä Mummulin luo.

Mummuli makasi alhaalla kylkirakennuksessa, isossa, valkouutimisessa vuoteessaan, joka oli leveä kuin laiva, vihreäkukallisen peitteen alla. Katinkan ja täti Agnes Wrenskyn astuessa sisään hän hiukan kohottautui; hänen kasvonsa olivat kurttuiset ja keltaiset kuin sitruunankuori, yksin silmänvalkuaisetkin.

"Katinka tuli sanomaan hyvästi, maman", sanoi Agnes Wrensky.

Mummuli suuntasi ruskeat silmänsä suoraan Katinkaan, läpitunkevasti ja tutkivasti. Hänen harmaat kiharansa olivat tautivuoteellakin yhtä säännölliset, ja hän kohensi kädellään horjahtunutta pitsitanuaan. Vielä äsken hän nähtävästi oli pujotellut helmiään, helmilaatikko oli avoinna yöpöydällä.

"Onko sinulla ollut kipuja", kysyi Agnes Wrensky.

"Ei", vastasi sairas ja katsoi vuorostaan tyttäreensä. "Ei nyt, -- yöllä kyllä. Missä sisar Marie on?"

"Hän tulee kohta", sanoi Agnes Wrensky.

Mummuli huojutti päätään.

"On ollut niin paljon melua koko päivän", hän sanoi. "Ja viime yönä myös. Eivätkä palvelijat tule, vaikka soitan. Ei ole järjestystä, säntillisyyttä."

Hän vaipui raukeana takaisin pielukselle, mutta pienet, keltaiset kädet jäivät vihreälle silkkipeitteelie. Hänen katseensa suuntautui hellittämättä taas Katinkaan.

Katinka seisoi jäykkänä Mummulin edessä, kätensäkin hän piti vastoin tavallisuutta hiljaa, suorina sivulla. Hänen kasvojaan kuumotti kovasta hankauksesta.

"Niin paljon melua", valitti taas Mummuli. "Mitä käymistä heillä alati on portaissa. Ei järjestystä. Eikä keltään saa oikeata vastausta."

"Küss Grossmama!" kiirehti Agnes Wrensky.

Mutta Katinka ei kumartunut, vaan katseli yhä Mummulia. Hänestä tuntui, ikäänkuin Mummuli olisi epäillyt ja aavistanut jotain. Ties mitä hän mahtoi epäillä. Ehkä hän oli maannut koko yön valveilla ja kuunnellut askeleita, kuten Katinka.

Katinka katseli isoa, pylväillä ja puuleikkauksilla koristettua sänkyä, missä Mummuli makasi. Se oli neljin valtavin jaloin lattiassa kiinni, kaksi hoikkaa sivupylvästä kummassakin päässä, tummanpunaista, kiiltäväksi hangattua puuta. Se oli ollut aikoinaan Fataburin, Mummuli oli siinä syntynyt, isä, täti Agnes, täti Dela, setä Friedrich. Ja hänkin, Katinka, oli syntynyt tässä samassa pylväsvuoteessa. Hän oli tullut maailmaan hieman odottamatta ja saanut setä Kolja Wrenskyn paidan ympärilleen.

Hän katseli Mummulia, tätä vanhaa, kuolemalle vihittyä naista, jolta oli perinyt silmänsä ja hiuksensa. Oliko hän koskaan rakastanut Mummulia, vai vain kunnioittanut ja peljännyt?

Ja hän muisti yht'äkkiä kauhistavan, tuntikausia kestäneen vaikerruksen, joka oli peloittanut hänet, Lenzyn ja Mirkan kauas puiston perukkoihin. Kuka oli huutanut? Mummuliko? Mutta Mummulihan oli aina rauhallinen, tyyni ja viileä.

"Sinä menet siis tänä syksynä kouluun, Catherine", hän kuuli Mummulin sanovan.

"Niin", hän kuiskasi, ylen onnellisena, että keskustelu sai tällaisen käänteen.

"Sei ein artiges Kind", sanoi Mummuli. "Und lerne deutsch."

Mummuli ojensi Katinkalle molemmat kätensä. Katinka kumartui, vaikka epäröiden. Hän pelkäsi Mummulin kellertäviä kasvoja, hänen keltaisia, pieniä käsiään, joitten kynnet vielä nytkin kuoleman lähestyessä olivat huolellisesti kiilloitetut ja pyöristetyt. Hän pelkäsi kysymystä, jonka aavisti tulevan, ja johonka hänen täytyisi vastata. Hän pelkäsi omaa vastaustaan. Ole luja, oli täti Agnes Wrensky sanonut. Ah, jospa tämä kaikki olisi ohitse!

"Sano hyvästi", kiirehti täti Agnes Wrensky vielä kerran. "Mummuli väsyy. Küss Grossmama!"

Katinka kumartui vihdoinkin päättävästi, yhä pelko ja vastenmielisyys mielessä. Hänen raikkaat lapsenhuulensa koskettivat kevyesti puolikuollutta, kuivaa ihoa. Lääkeameitten haju ympäröi hänet, häntä pyörrytti. Luojan kiitos, Mummuli ei kysykään, hän ajatteli. "Meine Haube, meine Haube!" hän kuuli Mummulin sanovan.

Hän pääsi ovelle, kun yht'äkkiä ääni, joka oli Mummulin ja kuitenkin merkillisen vieras, pysähdytti hänet.

Molemmat, Agnes-täti ja Katinka, kääntyivät silmänräpäyksessä.

Mummuli oli suurella tahdonponnistuksella kohonnut istualleen vuoteessa, hirvittävän keltaisena, melkein tuntemattomana; mustan pitsitanun alta valahtivat kaulalle tutut harmaat kiharat. Silmäterät näyttivät keltaisessa ympäristössään melkein mustilta, niitten katse oli täynnä tuskallista epäluuloa.

"Onko -- Wilhelm -- kuollut?" hän sanoi äkkiä.

Katinka tunsi polviensa nivelistä oudosti notkahtavan ja samalla Agnes-tädin tarttuvan häntä olkapäähän lujasti ja merkitsevästi.

Hetki oli käsissä. Koko huone pyöri hänen silmissään, kaari-ikkunat, vuode, Mummuli; tässä kysymyksessä oli jotain kauhistavaa. Missä ja milloin hän olikaan kuullut samantapaisen kysymyksen? -- Niin, sehän oli totta, hän itse oli kysynyt samaa viime yönä... Viime yönä... Sininen kamari oli yht'äkkiä hänen silmiensä edessä, isä...

Ja samalla hän kuin ensi kertaa näki Mummulin. Ei ollut mitään jäljellä viileästä tyyneydestä, ikuisesta itsehillinnästä. Sielu täynnä tuskaa ja intohimoa rukoili häntä mustista, liekehtivistä silmistä.

Agnes-täti puristi yhä lujempaa, Katinka kuuli hänen hätäisen kuiskauksensa: "So antworte doch!" Mummulin silmät yhä kysyivät.

Katinka luuli, ettei jaksaisi, tuntui kammottavan raskaalta. Täytyy kestää, -- täytyy olla luja, -- Mummulin takia, -- Mummuliraukan takia. Olla luja, urhoollinen.

"Isä jäi -- Niemenlauttaan -- yöksi", hän sanoi, hitaasti ja selvästi, kuin ulkoläksyä kerraten.

Kaikki oli ohitse. Hän ei kuullut Agnes-tädin kiittelyjä, vaan pakeni suin päin vanhaan kaappiin, kenkärajojen päälle, Annin pyhähameen turviin. Hän itki, niin että rintaa pisti. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi jaksanut kärsiä rajattomasti. Hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat molemmat yhtä nuoret ja kuluttamattomat.

24.

Kuoleman läsnäolo on kauhistava, ja kuitenkin jatkuu elämän toiminta, jano, nälkä, unentarve... Hetkeksi on kuin tarttuisi eläviinkin vainajain aineettomuus, mutta jo seuraavassa tuokiossa elävä ruumis muistuttaa olemassaolostaan. Katinkan murhe oli syvä ja vilpitön, ja kuitenkin yllätti hänet, itkusta väsyneenä, hiukaiseva nälkä. Hän muisti nyt vasta yht'äkkiä, ettei edellisestä illasta saakka ollut rahtuakaan syönyt. Ja halveksien itseään tämän inhimillisen heikkouden takia hän hiipi ruokakammioon.

Sen ovi oli raollaan, Mirka ja Lenzy istuivat jo siellä, toinen suolalihapytyllä, toinen jauholaarilla. Lakeen ripustetut kinkut, suolakala ja juustopyörä tuoksuivat, ilma oli täynnä härskiintyneitä, happamia hajuja.

Lenzy ja Mirka tekivät Katinkalle tilaa, mitään sanomatta; hän joutui istumaan jauholaarille, Lenzyn viereen. Kaikki kolme pureskelivat isoja juustovoileipiä. Suru oli runnellut pahasti heidän nuoret elimistönsä; he olivat kaikki tuiki väsyneitä.

He tiesivät, että heidän oli seuraavana aamuna erottava. Mutta he olivat siten eronneet joka syksy. Siinä ei ollut mitään sen merkillisempää. Toiset lähtisivät itään, kolmas länteen.

Mikään ei ilmaissut heille tänä hetkenä, että jokin koskaan takaisin palaamaton jakso heidän elämässään oli päättynyt. He olivat kasvaneet kesäisin yhdessä kuin siskot, leikeissä ja riidoissa.

Ei ollut mitään juhlallista heidän yhdessäolossaan, ja kuitenkin nämä kolme lasta näkivät toisensa elämässä viimeistä kertaa.

Oli heitettävä hyvästit puutarhalle. Katinka juoksenteli paikasta toiseen. Hän ryömi sisään koirankopin lävestä, missä Diana oli asunut. Angervapensaikossa oli ruostuneita lehtiä.

Hän meni kreikkalaistemppeliin katsellakseen puutarhaa läpi eriväristen ruutujen, sinisten, punaisten ja keltaisten. Röyhelökaulaiset, lempeäsilmäiset Rabet hymyilivät hänelle seiniltä ikuista nuorukaishymyään. Oli satanut ulkona, ja saksankuusen naavatukot kimalsivat pisaroista. Puutarhan valkoiset sälesohvat olivat kaikki märkiä. Pienissä, pyöreissä kukkalavoissa, jotka Mummuli heille kullekin oli määrännyt, olivat hajuherneet ja asterit laossa sateesta.

Soldat-niityllä uiskenteli valkoista usvaa. He olivat riisuneet sukkansa ja kenkänsä kerran heinäkuisena yönä ja vannoneet yhtyvänsä varjoina niityllä.