Part 1
Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
KATINKA RABE
Kirja lapsesta
Kirj.
AINO KALLAS
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.
Jenny von Pelisskylle k. Aachenissa ja Mary von Bockille o.s. von Pelissky k. Varsovassa
eroittamattomille leikkisiskoilleen, kahdelle kaukaiselle varjolle lapsuuden kesämaasta omistaa tämän teoksensa
tekijä.
Eesti, Kallaste 1915 Suomi, Helsinki 1920.
1.
Katinka Rabe syntyi Hovissa, isovanhempainsa kartanossa, hyvin isossa vuoteessa, jossa olivat syntyneet, rakastaneet ja kuolleet sekä Rabet että Fataburit. Alkujaan sen oli teettänyt hänen isänäitinsä isä, Friedrich Fatabur, itseään ja vaimoaan, inkeriläistä papintytärtä varten, ja toden teolla, tämän vuoteen mittasuhteista puhuivat Fataburin vaistot. Näin juuri hän oli sen halunnut: leveäksi kuin laivan, valmiiksi varattuna sekä elämän alkua että loppua varten, tummanpunaisesta, kiilloitetusta puusta ja lattiassa kiinni neljin valtavin jaloin, kaksi sivupylvästä kummassakin päässä.
Ei ole yhdentekevää, kenenkä ja millaisessa vuoteessa syntyy. Ehkä majailevat edesmenneitten henget sen sijan lähettyvillä, missä kerran siirtyivät tuntemattomasta näkyväiseen ja taas takaisin. Ehkä he odottavat tilaisuutta, päästäkseen vielä kerran vastasyntyneen silmin näkemään ajallisen ihmeet ja maan neljästi vuodessa muotoaan muuttavan.
Friedrich Fataburin olisi voinut luulla vainajanakin pyrkivän kymmeneen kätkyeen, siksi monta ihmiselämää olisi tarvittu kaikkia hänen suunnitelmiaan toteuttamaan.
Hän oli vuosisadan alussa oston kautta saanut haltuunsa Hovin, rappeutuneen aateliskartanon itäisen Suomenlahden rannalla; hän se myös oli rakennuttanut Hovin nykyisen päärakennuksen, jonka nimi yhä vieläkin juhlallisemmassa puheessa oli _corps de logis_, samoin kuin Friedrich Fatabur Hovin vanhimman asujamiston puheissa yhä kuoltuaankin oli Hovin vanha herra.
Friedrich Fataburin isännyyden alkuaikoina ulottui Mustakorpi vielä viljelyksiin saakka. Ei ollut mitään varsinaista eroa puiston ja korven välillä, heti puutarhasta alkoi sama sakea kuusikko, joka yhtenä ainoana metsäalueena jatkui Vahvaniemeä ja Vehkasuota kohden. Ranta oli autiota korpea, virstamääriä, -- viljellyistä maista, pelloista, niityistä, ihmisen askarruksesta maan kamaralla ei merkkiäkään; ei yhtäkään ihmisasumusta, ei sauhua, niin kauas kuin silmä kantoi, ainoastaan metsäisiä, ulapan sulkevia saaria ja yhtä metsäisiä rantoja.
Friedrich Fatabur käsitteli luonnonihanaa ja metsittynyttä maa-aluettaan niinkuin taiteilija löytämäänsä kiitollista aihetta: hän ryhtyi heti sitä muovaamaan mielikuvansa mukaiseksi. Ja kun hänen kaikkien uudistustensa yksinomaisena lähtökohtana oli kauneus eikä suinkaan hyöty tai rahantulo, niin tuli Hovista muutamissa vuosissa muuan Itä-Suomen kauneimpia maahoveja.
Ensi töikseen Friedrich Fatabur revitti entisen päärakennuksen. Pietarista saapuneen ranskalaisen arkkitehdin kanssa yksissä neuvoin hän sitten laati suunnitelman kaksikerroksista, Palladion tyyliä jäljittelevää puupalatsia varten, joka kohosi kaislaisen lahden rannalle kuin mikäkin italialainen pikku palzetto. Elettiin uudestisyntyneen, voittoisan klassillisuuden merkeissä, yksin täällä jäitten keskelläkin. Friedrich Fataburin uudella keltaisella _corps de logis'lla_ oli päin maantietä mahtava julkisivunsa, josta leveät, avonaiset, kahden leikkitykin vartioimat portaat ja kuusi onttoa, valkoista doorilaispylvästä anastivat suurimman osan. Nämä pylväät sekä yläkerran iso puolipyörö-ikkuna näkyivät kauas kaupungista tulevalle maantielle. Rakennuksen molemmat kyljet olivat sensijaan matalat, kaari-ikkunaiset; sireeni- ja jasmiinipensaikot peittivät ne miltei tykkänään.
Huonekalut tuotiin samoin suoraan Pietarista; ne olivat kaikki samaa tummanpunaista puuta kuin vuodekin: suoraselkäisiä sohvia, joitten käsinojina oli siivekkäitä leijonia, tuoleja, jotka seisoivat riveissä pitkin seiniä, päällystettyinä suurikukallisilla silkkikankailla; katosta lattiaan ulottuvia metallikoristeisia kuvastimia, kynttiläkruunuja, joissa käärmepyrstöiset joutsenet ojokauloin kannattivat kynttilöitä. Uuninvarjostimissa punoivat silkistä ja helmistä kirjaillut paimenet ja paimenettaret ruusuköynnöksiä. Itse uunit sensijaan olivat roomalais-alttareita, Foibos Apollo ohjasi niitten metalliovissa soihtu kädessä aurinkovaljakkoaan.
Friedrich Fatabur siirsi nyt kauneudenkaipuunsa riippuoksaiseen hautajaiskuusiryteikköön; hän raivautti yhdellä kertaa kartanoa ympäröivästä korvesta sata tynnyrinalaa puistoksi. Hovin pinta-alaan nähden se oli sulaa tuhlausta, mutta se vastasi Fataburin vaistoja: hän rakasti suuria mittasuhteita, tilaa ja laajuutta; vihasi arkea ja janosi juhlaa. Hän vähätteli maanviljelyksestä ja karjanhoidosta: hän tahtoi elämälleen sopivat kehykset, ei muuta!
Puutarha muovattiin niitten kaukaisten esikuvain mukaan, jotka tähän aikaan kummittelivat jokaisen kunnianhimoisen puutarhurin näyissä, ja joitten nimet kuuluivat _Malmaison_ ja _Trianon_. Akaasia-, orapihlaja- ja sireenipensaat leikeltiin muureiksi ja palloiksi, ne saivat Fataburin käskystä yhä haaveellisempia ja eriskummaisempia muotoja, leijonien, lohikäärmeitten ja muitten tuntemattomien hirviöitten hahmon. Puiset nymfit ja amoriinit kätkivät viikunalehdettömät sulonsa lehvien peittoon. Vastapäätä _corps de logis'ta_ kohosi ihastuttava leikkikalu, pienoiskokoinen kreikkalaistemppeli, ympyriäisen ruohopyörylän päärakennuksesta eroittama, ikkuna- ja oviruudut kirjavaa, moniväristä lasia. Oven rautaruusukkeet, samoin kuin päätyotsikon puuleikkaukset olivat Fataburin omakätistä tekoa.
Fatabur teetti nyt teitä puistoonsa. Hän raivautti niitä raivolla ja rakkaudella, ikäänkuin ei olisi koskaan saanut niitä kyllin teetetyksi, itsepintaisen, pakkomiellettä muistuttavan kiihkon vallassa. Teitä kierteli pitkin rantaa, joka niemeen, joka poukamaan, niitä haarautui puiston etäisimpiin osiin, villien, jääkauden aikuisten kivijärkäleitten keskitse, aina sinne asti, missä puistoalue kuin huomaamatta yhtyi koskemattomaan korpeen. Oli kuin Fataburin levoton kauneudenkaipuu olisi kiitänyt lehteviä teitä levähtämättä, vain hetkeksi pysähtyen vähäisissä roomalaisissa pyörötemppeleissä, joita hän sinne tänne puiston perukkoihin ja saariin rakenteli.
Fatabur oli pian kiinni uusissa suunnitelmissa. Kaikella, mihin hän ryhtyi, oli saman lyhyen, kireän jännityksen leima. Hänen mielenkiintoansa kutakin yritystä kohtaan kesti vain niin kauan, että se hädin tuskin ehti valmistua; hänen aivonsa olivat ylihedelmälliset ja tuhlaavaiset; hänellä oli kiire. Hänen yksilöllisyytensä oli voimakas ja väkivaltainen: aineen oli taivuttava sitä palvelemaan; meren, maan ja metsän oli muutettava muotoaan, jos Friedrich Fatabur sitä vaati.
Hän alkoi nyt raivauttaa leveätä maantietä Mustaankorpeen Vehkasuon ympärille, keskelle synkintä korpiryteikköä ja rämeitä. Rahaa ja aikaa upotettiin uskomattomissa määrin uuteen tiehen, josta ei ollut mitään näkyvää hyötyä. Luoja ties, mikä oli pälkähtänyt Hovin herran päähän! Hän tarvitsi muka ajotien nelivaljakolleen, ja tie raivattiin. Eikä siinä kyllin, sen piti olla joka paikasta niin leveä, että kahdet kaleskat mukavasti voivat sivuuttaa toisensa.
Hovin _corps de logis_ oli valmis, puisto raivattu, maantie samoin: Fatabur saattoi siis aloittaa maalaisseigneurin elämänsä. Hovissa alkoi vieraanvarainen, huvitteleva aika. Se oli alati kukkuroillaan vieraita, läheisistä naapurihoveista, kaupungista ja aina Pietarista asti; kansainvälistä, kirjavaa seuruetta, jonka ainoana elämäntehtävänä näytti olevan humu ja ilonpito. Metsästysretket, naamiohuvit, venezialaiset illat, ajo- ja soutumatkat, puutarhajuhlat seurasivat toisiaan vaihtelevassa järjestyksessä. Siirryttiin hovista hoviin: Hovista Vonguriin, Vongurista Possuliin, Possulista Rasalahteen, Tervahoviin, Niemenlauttaan, -- ja taas Hoviin.
Fatabur oli yhtä väsymätön huvien keksimisessä kuin oli ollut Hovia luodessaan; hän tarvitsi huvituksia kuten kaikki kiihkoaivoiset ihmiset. Hän rakasti soittoa ja tuotti soittoniekkoja Pietarista, hän hankki Hoviin kokonaista orkesteria varten tarvittavat soittimet. Hän pani toimeen Hovin alasalissa soittajaisia, joissa itse esiintyi selloineen. Mutta hänen erikoisalansa olivat kuitenkin naamiohuvit. Hän varusti läheisen kaupungin naamiaiset kokonaisilla juhlakulkueilla, joita viikkomääriä edeltäkäsin valmistettiin Hovissa; vankkureita ja pyörillä kulkevia veneitä täynnä karnevaalinukkeja, jotka Fatabur itse paperiseoksesta muovasi ja maalasi. Fatabur rakasti kaikkea yllättävää, juhlallisen tai karkean haaveellista; hänen nukkekulkueistaan ei puuttunut mulkosilmäisiä neekerejä eikä irvisteleviä koirankuonolaisia. Nuket ajoivat pitkin maantietä viisitoista virstaa kaupunkiin, suurten metsästysvankkurien seuraamina, joissa istui iloisia ja kevytjalkaisia paimenia ja paljaspovisia paimenettaria. Koko seurue palasi myöhemmin moninkertaisena Hoviin jatkamaan ilonpitoa puistossa, missä värilliset lyhdyt valaisivat lohikäärmeitten ja pallojen muotoisia pensaita, ja mistä kaksi tykinlaukausta sen keräsi aterioille.
Fatabur tunsi tällaisina iltoina päänsä kevyeksi ja vapaaksi; siinä ei tuntunut ainaista kipunoimista ja surinaa.
Talvisin toistuivat samat retket nelivaljakoin ja kilisevin kulkusin. Mutta pahat kielet kertoivat, että Fataburin puolison, inkeriläisen papintyttären kuoltua joku puuteriposkisista paimenimpysistä tai metsän jumalattarista harva se kerta eksyi niin kauas Hovin puiston sokkeloihin tai roomalaisiin ja kreikkalaisiin metsätemppeleihin, ettei päässyt lähtemään, ennenkuin rusosorminen Eos sen salli.
Keskellä loisteliasta ja ilakoivaa elämää kasvoi Fataburin ainoa tytär Dorothea. Kuusivuotiaana oli hänellä jo pietarilainen soitonopettaja; hän sai vitsaa, kun ei kyennyt lyhyillä sormillaan ottamaan oktaaveja; silloin hän eräänä iltana suurella mielentyyneydellä kynäveitsellä yritti katkoa vasemmasta kädestään sormien väliset jänteet! Ranskaa opetti hänelle mademoiselle Gaudillion, tanssia herra Bräutigam lähikaupungista; kahdeksanvuotiaana hän puhui viittä kieltä. Samana vuonna hän ensi kertaa esiintyi alasalin soittoilloissa, soittaen Mozartin fantasiasonaatin; hänen mustia, korville kiharrettuja hiuksiaan piteli ohut kultavanne. Läsnäolijoitten taputuksiin hän vastasi syvällä, herra Bräutigamin opettamalla niiauksella; sen jälkeen hän pääsi nukkumaan. Kuulijat olivat haltioissaan; ei kukaan aavistanut, millä hinnalla oli saatu kehittymään tämä varhainen, hämmästyttävä taituruus. Fatabur yltyi tyttärensä menestyksestä; hänen rakkaudessaan Dorotheaan oli samaa täydellisyyden intohimoa, kuten kaikissa hänen suunnitelmissaankin. Hän vaistosi lapsessa harvinaisen elämäntarmon, velvollisuudentunnon ja kunnianhimon, ja hän käytti näitä ominaisuuksia, pakoittaen hänet aamusta iltaan sormiharjoituksiin.
Dorothea kasvoi siis pienestä pitäin pilatuin hermoin; toisaalta ylen hemmotteleva, toisaalta ylen ankara kasvatus teki hänestä oikullisen, vallanhimoisen, mutta hyvin lujatahtoisen olennon; hänen kauneutensa puhkesi ensimmäiseen kukoistukseensa jo kahden- kolmentoista vanhana. Hän oli siro, pienirintainen, kaula yhtä leveä kuin kasvot, nenä hienosti käyrä, silmät tummat ja ylpeät.
Fataburin maahovielämää kesti jonkun vuoden, joitten kuluessa Dorothea ehti täysi-ikäisyyden rajalle; sitten tapahtui perinpohjainen muutos. Ei kuitenkaan aivan äkkiä, vaan vähitellen. Friedrich Fataburissa alkoi ilmaantua raskasmielisyyden oireita, jotka yhä tihenivät. Hän alkoi muuttua tuiki välinpitämättömäksi entisiin mielihaluihinsa nähden, mikään ulkonainen ei enää piankaan merkinnyt hänelle mitään, hän alkoi laiminlyödä maatilaansa, puistoansa, rakkaita temppelejään ja naamiaishuvejaan, yksin soitto-iltojaankin. Häntä alkoi kyllästyttää ihmisten seura, hän vetäytyi yhä enemmän yksinäisyyteen. Hän laiminlöi kutsuja eikä vastannut niihin vieraspidoilla; vähitellen lakattiin häntä kutsumastakin. Hänen aivojensa kiihkotila sensijaan jatkui yhä, vaikka toisella tavoin: se etsi uusia muotoja.
Hänen halunsa luoda oli kiihkeämpi kuin koskaan ennen, mutta hän tuhlasi sen kaikenlaisiin muille käsittämättömiin yrityksiin. Kahden vuoden aikana hän kasvihuoneessaan koetti saada syntymään mustaa ruusua; hän tuotti ulkomailta tummimmat ruusut, mitä käsiinsä sai, mutta muunnokset olivat aina sittenkin mustanpuhuvia, eivät milloinkaan sysimustia; lopulta hän kokeili keinotekoisilla väriruiskutuksilla. Kyllästyttyään ruusuihin ja värivivahduksiin, hän sisustutti itselleen kylkirakennukseen täydellisen työpajan, jossa oleili päiväkaudet. Sähkökokeilut olivat paraikaa muodissa, samoin lasipuhallus; Friedrich Fatabur kokeili kummallakin. Hänen onnistui vihdoin saada aikaan pieni keksintökin: uusi laji lasisia kumupohjia soittokoneita varten!
Tämä menestys pöyhistytti häntä; hänen aivoissaan syntyi sama unelma, mikä niin monesti on askarruttanut samanlaisia huonotasapainoisia aivoja kuin hänenkin: hän tahtoi luoda ikiliikkujan. Ikiliikkuja -- omasta voimastaan, omasta pakostaan liikkuva, kuten aurinkokunnat ja tähdet, ikuisesti itsensä uudistava, itse oman voimansa ja liikuntansa lähde! Siihen mahtuisi Friedrich Fataburin koko rauhattomuus, joka armotta ajoi häntä takaa yhdestä yrityksestä toiseen, se muuttaisi hänen levottomuutensa liikkeellepanevaksi voimaksi. Ihmisen sammumatonta halua toteuttaa, ilmaista itseään, elää kauemmin kuin elää... Tässä se olisi kaikki, toteutuneena -- ikiliikkujassa.
Fatabur vietti tästälähin yönsäkin työpajassaan. Hän liitti yhteen ja taas irroitti pyöriä, vipuja ja koneenosia, takoi metallia, puhalsi lasia, keitti sulattimessa seoksia, joitten tarkoitusta ei kukaan muu aavistanut kuin hän itse. Hänen niskansa punerti vahvasti niinä aikoina, kuten aina, kun jokin tuuma sai hänet täysin valtoihinsa, veri ruokki runsaasti aivoja. On hyvin mahdollista, että hänelle, viisikymmenvuotiaalle, nyt ikäänkuin yhdellä kertaa peloittavana selvisi kaikkien yritystensä katoava turhuus. Mitä oli kaikki, mitä hän oli saanut aikaan? Maa kantoi hänen, Friedrich Fataburin, leimaa, vain niin kauan, kunnes kasvaisivat umpeen tiet, jotka hän oli raivauttanut; hänen rakentamansa palzettot ja temppelit kätkivät itseensä lahoamisen idun; hänen maalaamainsa karnevaalinukkien kohtalo oli joutua virumaan vinneille. Kokonaiset pilvet puutoukkia, koiperhosia, ruosteen ja homeen itiöitä odotti vain aikaansa, tuhotakseen hänen elämäntyönsä. Kerran oli hänestä oleva jäljellä vain metallikirjaimet sellon varressa. Ikiliikkuja sensijaan, -- kaikkien aikojen _perpetuum mobile_, -- se oli samaa kuin elää ikuisesti.
Fataburin kamppailu kesti viikkoja ja kuukausia. Se oli sitkeä ja epätoivoinen, kuten elävän yksilön kapina kuolemaa, hävitystä ja unhoitusta vastaan. Mutta eräänä päivänä kuului kylkirakennuksen työpajasta hirveätä melskettä, särkyvän lasin ja metallin rusketta. Fatabur oli suurella sepänmoukarillaan yhdellä kertaa ruhtonut rikki kaikki tekeleensä sekä koko työpajan sisustuksen palkeista alkaen. Kaikki oli turhaa. Yksilön oli kadottava.
Fataburin nähtiin astuvan yläparvekkeelle; hän jäi seisomaan sinne, metsästyspyssy kädessä. Ukkospilvi oli juuri Hovin kohdalla, ei ollut kahta sekuntia salaman ja jyrinän välillä.
Friedrich Fatabur alkoi tähdätä muodottomaan pilvivyöryyn, laukaista pyssynsä aina heti salaman iskettyä. Se oli outo ja kaamea kilpa-ammunta. Kysymys, vastaus, kysymys, vastaus. Ihminen, maan asukas, kysyi luojaltaan tarkoitustaan, minuutensa kohtaloa, ja pilvien takaa tuli vastaus. Rankkasateesta huolimatta kerääntyi koko Hovin väki puutarhaan, naiset siunailivat, paha riivasi herraa! Mutta yläkerran avonaisessa ovessa, Fataburin takana, seisoi hänen ainoa tyttärensä Dorothea, kultavanne mustien hiuksiensa ympärillä. Fatabur tähtäsi ja ampui; kun pyssyn panos loppui, latasi hän uudelleen. Vastaa, siellä ylhäällä! Vastaa, jos olet olemassa! Miksi olet luonut minut näin epätäydelliseksi, näin kykenemättömäksi, ja kuitenkin pannut poveeni kipinän. Jos lienet luoja, täytyy sinun vihata puolinaisuutta ja janota täydellisyyttä. Minä uhmaan sinua. Minä kysyn sinulta tulella.
Näytelmää kesti neljännestiiman verran, jolloin ukkosen mahti alkoi heikentyä, ikäänkuin Fatabur olisi pakoittanut sen vaimentumaan. Hän ampui viimeisen panoksensa, heitti pyssyn ja meni sisään. Dorothea istui yläsalin etäisimmässä nurkassa. Fatabur kulki hänen ohitseen ja katsahti häneen; hänen raukeissa silmissään välähti. "Musta ruusu!" hän sanoi ja silitti Dorothean mustaa, kiiltävää päälakea. "Musta ruusu?" hän sanoi vielä kerran hellästi, nöyrästi. Dorothea ei liikahtanut. Hänen ohuitten huultensa puristus oli luja kuin aikaihmisen.
Tämän tapauksen jälkeen oli Fataburin sisäinen tarmo murtunut, ja hänen olemuksensa hajanaisuus ja levottomuus yltyivät yhä. Hänen liikkuva henkensä, joka aina ajoi jokaista aatetta takaa kyllääntymiseen saakka, jonka aina täytyi kustakin ajatuksesta, nautinnosta, tuskasta puristaa viimeinenkin pisara hekumaa tai kipua tai sisältöä, teki kuin täysikäännöksen. Hän oli tullut vakuutetuksi ajallisen elämän katoavaisuudesta, mahdottomuudesta luoda itselleen iäisyyttä maan päällä. Hänen sielunsa kääntyi tähtiä kohden joka merkityksessä.
Hän antautui nyt astrologiaan. Hän hankki itselleen kokonaisen kirjaston astrologisia ja salatieteellisiä teoksia, hän tutki Swedenborgia, hän asetteli itselleen ja tyttärelleen Dorothealle horoskooppeja ja kuulusteli tähdistä tulevaisuutta. Ihmiset alkoivat epäillä hänen järkeään. Hän antoi Hovin viljelykset lampuodin haltuun, hän astui enää tuskin jalallaan puistoon, hänen monet metsätemppelinsä rappeutuivat, ja suurta Vehkasuota kiertävää tietä käyttivät vain lampuodin halonhakkaajat, tuodessaan puita Mustastakorvesta, ollen sen ainoat ajomiehet; se kasvoi umpeen, ja Mustanjoen kevät-tulva hävitti siitä osan.
Loppuikänsä Fatabur vietti henkisessä tylsyydessä. Hänen tyttärensä, kaunis Dorothea, sensijaan oli näinä surullisina vuosina mennyt naimisiin pietarilaisen Leopold Raben kanssa, joka lunasti appensa kartanon. Tullessaan noutamaan morsiantaan Leopold Rabe antoi ripustaa Rakokiven rantapihlajan oksat täyteen oransseja; koko pitäjä siitä puhui; niitä ei oltu ennen nähty. Itse hän saapui lumivalkealla soutuvenheellä, äsken Englannista palanneena, poskiparta englantilaismallisena, kookasvartaloisena, Dorothea Fataburin istuessa rantapenkillä ruusunpunainen vannehame yllä, -- oranssien alla, jotka riippuivat suomalaisen pihlajan oksilla, ikäänkuin olisivat ikänsä siinä kasvaneet. Rakokivi ristittiin siitä lähtien _Dorotheensitz'iksi_. Dorothea Fatabur seisoi vihillä syntymäpäivänään, täyttäessään kuusitoista. Häitten jälkeen nuori aviopari teki häämatkan Italiaan omilla vaunuillaan, eikä vuosi vielä ollut ehtinyt umpeen, kun Dorothea Rabe jo oli synnyttänyt esikoisensa samassa suuressa perhevuoteessa, missä nyt vuorostaan oli syntynyt hänen poikansa tytär.
2.
Friedrich Fataburin kreikkalaistemppelissä, jonka permannolle valo lankesi outoina, kirjavina läikkinä värillisten ikkunaruutujen lävitse, riippui seinillä hänen vävynsä, Hovin nykyisen omistajan, Leopold Raben koko esi-isäin muotokuvakokoelma. Se ei suinkaan ollut suuren suuri: Abraham Rabe, suvun kantaisä ja hänen puolisonsa, Elisabeth Maria Balzer sekä heidän kuusi poikaansa, joista Leopold Rabe oli nuorimman edellinen, kolme kummallakin puolella seinää.
Suku oli nousukassukua; nopeasti, satumaisen onnenkeikauksen kautta varallisuuteen ja hienostukseen kohonnutta. Sen oli käynyt hyvin tässä maailmansa; sillä oli ollut onnen tikapuut kehtonsa ääressä.
Kantaisä, Abraham Rabe, oli kreikkalaistemppelissä riippuvassa, tuntemattoman pietarilaisen taiteilijan maalaamassa taulussa kuvattu rikkautensa ja kunniansa päivinä. Hän läheni siinä iältään viittäkymmentä, mahdollisesti oli sen jo sivuuttanutkin; hänellä oli yllään siniverkainen hännystakki, kaulassa moitteeton röyhelö, rinnassa koreili ritarimerkki nauhoineen. Näin varustettuna hän oli muhkea katsella. Hänen nousukaspiirteensä olivat hyvinvoivat ja rehevät, silmät viekkaat, hymyilevät ja sangen hyväntahtoiset, kahvinruskeat, suu pieni ja hekumallinen, leuanpyöristys pettämättömän aistillinen. Tukassa ei näkynyt ainoatakaan valkeaa haiventa. Näitten englantilaismalliin sileäksi ajeltujen kasvojen verevässä pyylevyydessä ja olutpunerruksessa oli sekä entistä leipurinsälliä että rikastunutta oluenpanijaa, aavisti, että Abraham Rabe itsekin oli osannut tyhjentää haarikkansa. Niissä oli erinomaisen hilpeämielistä, loistavaa ja miellyttävää itsekkyyttä ja ilakoivaa, rynnistävää elämänhalua, mutta ruskeista silmistä säteili sen lisäksi äly ja oikean onnenpojan järkkymätön itseusko.
Abraham Rabessa oli jo itänyt rabelainen vaellus- ja seikkailuhalu, josta myöhemmin tuli muuan suvun itsepintaisimmin periytyviä ominaisuuksia. Raben suku oli aikoinaan siirtynyt Pohjois-Saksasta Itämeren saarelle, josta se sitten alkoi lähetellä haarojaan joka ilmansuuntaan. Siihen oli kaiken todennäköisyyden mukaan sekaantunut pisara vendiläistä verta, joka poltti siinä kuin kipinä. Sillä oli selvät paimentolaisvaistot, halu vaeltaa, kuulla herkeämättä korvissaan kaukaisten ja tuntemattomien seutujen ja rotujen kutsun, vastustamaton veto sekoittaa verensä kymmenkuntaan eri kansallisuuteen ja sittenkin säilyä puhtaana. Kaikesta vieraasta verestä huolimatta ilmestyivät kuitenkin rabelaiset rotutunnukset, matala, viileäviivainen otsa ja pyöreä, aistillinen suu, uudelleen kehdoissa, jotka keinuivat Länsi-Afrikan kuumepuitten alla tai kannettiin suomalaisen pihlajan katveeseen.
Oli säilynyt vanha alasaksalainen perhekronikka, joka kertoi Abraham Raben lähdöstä pohjoissaksalaiselta kotiseudultaan keisarinna Katariinan aikuista Pietaria kohden. Sen alku kuuluu näin:
"Ja kun kunniallinen ja arvon koulumestari David Erdmann Rabe oli opastanut esikoistaan Abrahamia kaikkinaisissa hyödyllisissä, niin myös Herrallemme otollisissa taidoissa, kuin ovat Vähä ja Iso Katkismus, Virsikirja ynnä Psalttari ja Herramme Pyhät Evankeliumit, ja kun yllämainittu Abraham Davidinpoika vielä oli kotikirkossaan nauttinut Pyhää Ehtoollista ja näin henkeään vahvistanut, niin sulki isä hänet esirukoukseensa, näin sanoen:
"'Poikani ja esikoiseni Abraham, nyt olen tehnyt menestyksesi eteen, mitä olen kyennyt, nyt mene ja katso, mitä maailma sinulle antaa, joka tosin on juuri julma lohikäärme ja monet nielee lihoineen ja luineen, ettei heistä pyrstöä eikä ruotoa jäljelle jää. Tässä on sinulle hopeinen kruununtaaleri, ja nyt mene Herran nimeen ja pidä itses Jumalan tykö äläkä katso ylön Hänen sanaansa eikä Hänen armopöytäänsä, vaan käytä niitä ahkerasti, ettes kiusaukseen lankeisi ja häpeään tulisi, ja nyt mene Herran nimeen.' Äiti pani Abrahamille salaa taskuun vielä kaksi guldenia ja itki, ja kaikki kolme sisarta, Beata ja Lotta ja Sophiechen itkivät, sillä heitä aavistutti, etteivät enää veljeänsä Abrahamia tässä elämässä näkisi, mutta veli Hans ei vetistellyt, vaan työnsi kätensä housuntaskuihin ja sanoi, niinkuin oli kuullut isänsä, koulumestari David Erdmann Raben sanovan: mene Herran nimeen! ja antoi hänen mennä."
Abraham Rabe oli yhdeksäntoistavuotias tullessaan keisarinna Katariinan aikuiseen Pietariin. Hänen pituutensa oli kolme kyynärää ja kolme tuumaa, hänen koko varallisuutensa isänsä kruununtaaleri ja hopeinen taskukellonauris. Hänellä oli Pietarissa muuan setä, joka jo aikaisemmin oli totellut rabelaista vaellusvaistoa ja saanut paikan hoviorkesterissa; tämä setä hommasi veljenpoikansa leipurinoppiin keisarilliseen hovileipomoon.