Part 9

Liikutuksella ja mielihyvällä tarkasteli hän listaa, johon hän oli koonnut varoja kotikoulujen ja kansansivistyksen hyväksi. Summat eivät olleet suuria, mutta sarakkeet olivat sitä pitempiä. Sivuittain kulkevia pennien sarakkeita keskeytti vain silloin tällöin jokin suurempi numero markkain osastossa. Kömpelöllä kädellä oli useimmat nimet ja numerot merkitty, tiheässä oli puumerkkejäkin ja usein oli hän itse saanut kirjoittaa antajain nimen. Oli ollut niitä, jotka eivät olleet mitään antaneet, mutta toiset olivat säestäneet antejaan sanoilla, joita muistellessa hänen sydämensä lämpeni.--»Ilolla siihen annetaan!»--oli yksi sanonut.--»Lämpimällä kädellä» oli toinen sanonut osasensa merkitsevänsä. »Vaikka viimeiseen penniin, jos tarvitaan», oli joku kolmas lisännyt. Ne olivat »lesken ropoja» melkein kaikki nuo lahjat, sillä hän oli saanut paikkakunnan köyhimmät kodit käydäkseen. Rikkaille aiotut listat kulkivat toisia teitä.

Mutta oli siinä yksi suurikin summa, kymmenkertaisesti suurempi kuin muiden yhteensä.

Ja sitten hän taas jatkoi:

* * * * *

»Mutta nyt täytyy minun ihan alusta alkaen kertoa eräs tapaus, joka sattui minulle viime viikolla. Olin juuri laskemassa yhteen täältä keräämiäni roposia, kun rappujen eteen ajaa hänen armonsa hovineuvoksen rouva v. M.

Mistäs nyt tuuli puhaltaa?--ajattelin, sillä ei sitä herrasväkeä ole meidän kansakoulullamme nähty muuta kuin mitä herra hovineuvos kerran kävi kuvernöörin kanssa virkansa puolesta, kun tämä oli tarkastusmatkalla.

Sinä tiedät, millaista se yleensä on tämä herrasväki täälläpäin. Harvat heistä kansan sivistyksestä välittävät, varsinkaan suomalaisesta. Suomalaiset koulut ovat heistä vain kiihoitusahjoja.

Mitä erittäin tulee hovineuvoksen herrasväkeen, niin rouvanhan sinä tunnet, näit hänet viime kesänä asemalla, jossa hän tervehti niin armollisesti kuin olisi tehnyt erityisen kunnian semmoiselle maan matoselle kuin minä. He ovat lapsettomia ja suurimman osan vuotta asuvat Helsingissä, ainoastaan kesät täällä kartanossaan. Ei mitään harrastusta henkisiin rientoihin, ei pennilläkään muisteta tätäkään koulua, vaikka on vain järvi väliä. »Kansa», varsinkin suomalainen, ovat sanoja, jotka soivat ohi korvien.

No niin, hovineuvoksetar ajaa rappujeni eteen ja tulee sisään ja pyytää saada puhutella minua kahden kesken. Oli erinomaisen kohtelias, melkein nöyrä ja kasvot hyvin totiset.

--Voi, voi, näitä aikoja, sanoi hän, kun olimme istuutuneet. En ole, rakas neiti, saanut unta yökausiin, sittenkuin ... minä aina vain sitä ajattelen. En minä ymmärrä näitä asioita, mutta sen sanoo minulle omatuntoni, että jotakin on tehtävä.

--Isänmaa kysyy nyt kyllä meidän kaikkien työtä.

--Niin, niin, isänmaa, niin, isänmaa. Olen puhunut siitä mieheni kanssa, mutta hänellä on siitä omat mielipiteensä. Mekin saimme listan, mutta tässä ei nyt ole siitä kysymys. Minulla olisi tässä sata markkaa omia säästöjäni, joita voin käyttää kuinka tahdon. Ne ovat tässä pankkikirjassa ja minä tahtoisin antaa ne, mutta en tiedä, mutta te voitte varmaankin sanoa, mihin tarkoitukseen ne parhaiten...

Esitin hänelle listan, joka oli edessämme pöydällä.

--Siihen uuteen kansansivistysrahastoon ... niin, onhan se, mutta kun mieheni ... hän sanoo, että sillä on valtiollisen kiihoituksen leima ... hänellä on nyt omat mielipiteensä ... ja hänen asemansa...

--Jos ei hovineuvoksetar tahdo siinä muodossa, niin ehkä sopisi jollekin muulle seuralle.

--Sanokaa, mille muulle?

--Esimerkiksi Suomalaisen Kansakoulun Ystävälle.

--Ei--ei--

--Kenties sitten Kansanvalistusseuralle.

--Mutta eikös sekin ole semmoinen fennomaaninen...

--Sen johto ja hoito on kyllä suomenmielisten käsissä, mutta--

--Niin, niin! Ei, ei, en minä mielelläni semmoiseen.

--Mutta ehkä sopisi rouvan itsensä ostaa lukemista, esimerkiksi tilata sanomalehtiä.

--Mitä lehteä?

--Esimerkiksi paikkakunnan lehteä.

--Herra varjelkoon!--jota minun mieheni on kieltänyt kuljettamasta postilaukussaan. Ei, ei! Sitten ennemmin ei mitään.

Luettelin hänelle nyt joukon juuri ilmestyneitä kansankirjasia. Ne olivat hänelle kaikki tuntemattomia. »Minä luen niin huonosti suomea.» Eikä hän ollut nähnyt niistä mitään pääkaupungin lehdissä esiteltävän. Jotakin, jossa ei olisi mitään valtiollista vivahdusta, mieluimmin jotakin uskonnollista. En voinut tuossa tuokiossa esittää mitään sopivaa. Hän olisi mieluimmin tahtonut ostattaa vaatteita lapsille. Mutta kun minun mielestäni isänmaallisen lukemisen tarve nyt oli suurempi kuin vaatteiden, niin luopui hän siitä.

--Eikö ole jotakin Topeliukselta, jotakin, jota voisin hyväksyä?

--Onhan »Luonnon kirja», sanoin puoleksi leikillä,

--Tepä sen sanoitte!--huudahti hän ja tarttui käteeni.--Olen teille erinomaisen kiitollinen, neiti hyvä. Kuinka en sitä itse! Saanko vaivata teitä ostamaan sitä.

--Koko rahallako?

--Niin, tehkää se, tehkää se. Tässä se on.

Työnsin hänelle listan ja kehoitin häntä merkitsemään siihen nimensä ja antinsa ja eri sarakkeeseen, mihin tarkoitukseen rahat oli käytettävä.

--Se on tarpeetonta, sanoi hän.--Pyydän, että asia jää meidän keskeiseksemme. Mieheni on kieltänyt minua sekaantumasta mihinkään valtiolliseen agitatsioniin ... hän on juuri pyytänyt eroa virastaan ... se voisi ehkä tuottaa ikävyyksiä eläkkeen suhteen.

Lupasin viedä salaisuuden mukanani hautaan, ja kiitellen ja hyvästellen lähti rouva.

En tahdo ketään tuomita. Onhan »Luonnon kirja» mainio kirja, joskaan nyt ei juuri tähän tarpeeseen. Mutta hän oli tosissaan, rouva parka; hänessä näytti heränneen vilpitön harrastus tehdä jotakin isänmaan hyväksi. Kansassa on se jo aikoja sitten herännyt, ja hyvähän on, että se kerran herää näissä herroissakin. Toivokaamme, että toteutuu sananlasku: parempi myöhään kuin ei koskaan. Kun ei vain siihen jäisi, pahimmasta omantunnon moitteesta pääsemiseen. Kenties hovineuvoksetarkin sitten taas, kun mies on saanut eläkkeensä! Mutta kyllä minusta on sentään turvallista tietää, että meillä kansakoulun opettajilla on niin pienet eläkkeet, ettei niiden menettämisen pelon tarvitse estää meitä isänmaata pelkäämättä palvelemasta.--

Siskosi Hanna.»

KIUSAAJA.

(Hänen ylhäisyytensä yksityinen vastaanottohuone. Hänen ylhäisyytensä on aamutakissaan. Poliisimestari, entinen kaartinkapteeni, täydessä univormussaan, tulee sisään, pysähtyy ovensuuhun ja tervehtii sotilaallisesti. Hänen ylhäisyytensä menee teeskennellyn ystävällisesti. häntä vastaan.)

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ahaa, Ivan Petrowitsch! käykää peremmä, käykää peremmä, rakas ystäväni! Vai niin, pankaa lakki tähän tuolille ja riisukaa miekkanne. Istukaa tähän sohvaan ... ei mitään virallisuuksia ... tahdoin puhua kanssanne niinkuin toverin kanssa ... tehkää hyvin!

KAPTEENI: (panee pois lakkinsa ja miekkansa.) Niinkuin teidän ylhäisyytenne käskee.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Minä en käske, minä vain pyydän, rakas Ivan Petrowitsch--olemmehan tavallamme asetovereita ... samasta sota-akatemiasta.

KAPTEENI: (istuutuu sohvaan niin kauas kuin suinkin voi hänen ylhäisyydestään.).

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Kas niin, jahah, te voitte hyvin ... sehän on mainiota ... ja kaikki muuten tarpeellisessa kunnossa. Apropos, olette saanut salaisen kiertokirjeeni Hänen Korkeutensa matkasta?

KAPTEENI: Olen, teidän ylhäisyytenne.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Päivä ei vielä ole määrätty, mutta olen jo nyt tahtonut ilmoittaa maan poliisiviranomaisille asiasta, niin että he voivat ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin Hänen Korkeutensa vastaanottamiseksi.

KAPTEENI: Kaikki on oleva aikanaan valmiina, teidän ylhäisyytenne.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Tietystikin tulee koko maa, mutta erittäinkin maan pääkaupunki tekemään velvollisuutensa? Vai niitä luulette?

KAPTEENI: Olen vakuutettu siitä, että maa tulee tekemään velvollisuutensa.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Kaikkialla, missä Hänen Korkeutensa ennen on matkustanut, ovat asianomaiset, sekä sotilas- että siviiliviranomaiset tehneet enemmänkin kuin velvollisuutensa ... pystyttäneet kunniaportteja, toimittaneet lähetystöjä ... te ymmärrätte? Se on kaunis tapa Hänen Korkeutensa kotimaassa--ja kai myöskin Suomessa?

KAPTEENI: (vaikenee.)

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ette saa käsittää minua väärin ... en suinkaan tahdo millään tavoin pakottaa ... sen tulee tietysti tapahtua itsestään ... luuletteko?

KAPTEENI: Mikä tapahtuu, se tapahtuu varmaankin itsestään.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Niin, tietysti ... tahdoinkin oikeastaan vain tietää, mitä luulette, että kansa ... tehän tunnette heidän mielialansa?

KAPTEENI: Suomalaiset ovat hitaita hurraamaan, teidän ylhäisyytenne.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Mutta hitaatkin voi saada hyvän esimerkin avulla innostumaan.

KAPTEENI: Suomalaisilla on vanha sananlasku, joka sanoo: ei kukko käskien laula.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Vai niin! (Väkinäisesti naurahtaen.) Vai on niillä semmoinen sananlasku. Käskien laula? Mutta eihän ole kysymys käskystä, ainoastaan esimerkistä, tai sanokaamme vain: merkistä, jonka joku joukolle antaa. Toivon siis saavani teiltä, hyvä Ivan Petrowitsch, tietää kaikesta, mitä valmistellaan, mitä on tekeillä--suhteessa niinkuin toisessakin?

KAPTEENI: Olen vast'edes niinkuin tähänkin saakka jättävä jokapäiväisen raporttini teidän ylhäisyytenne kansliaan.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ei, ei, ei kansliaan, vaan minulle itselleni, mieluimmin suullisesti.

KAPTEENI: Olen tekevä velvollisuuteni, teidän ylhäisyytenne.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (laskee kätensä hänen polvelleen.) En pyydä sitä velvollisuutena esimiestä kohtaan, vaan persoonallisena palveluksena minulle. On asioita, jotka ovat olemassa ainoastaan meitä varten, teitä ja minua ... mitä kerrotaan, mitä huhuja ... mitä eräät henkilöt ... te ymmärrätte?

KAPTEENI: (on vaiti, hetken äänettömyys.)

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Mutta enhän oikeastaan aikonutkaan kaikesta tästä ... sillä ei ole mitään kiirettä. Vielähän ehdimme.--Näytätte niin rasittuneelta, Ivan Petrowitsch ... paljon työtä ja huolta, eikö totta? Liian paljon! Sanokaa, kuinka suuret ovat tulonne?

KAPTEENI: Palkkani on viisituhatta markkaa, vapaa asunto, valo ja puut.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: En kysynyt _palkkaanne_, tarkoitan: kuinka paljon teillä on _tuloja_?

KAPTEENI: Teidän ylhäisyytenne, minulla ei ole muita tuloja kuin palkkani.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Kuinka ei? Ei muita tuloja kuin palkkanne? Viisituhatta markkaa!

KAPTEENI: Asunto, valo ja...

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ei täyttä kuutta tuhatta! Onko se mahdollista? Virkamiehellä teidän asemassanne, niin vastuunalaisessa virassa, sehän on ... teillä pitäisi, rakas, rakas Ivan Petrowitsch, teillä pitäisi olla ainakin ruplissa se, mikä markoissa. Olette varmaan ollut pakotettu tekemään velkoja?

KAPTEENI: Teidän ylhäisyytenne, en ole ollut siihen pakotettu.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Mutta ei kai teille kuitenkaan olisi vastenmielistä saada joitakin sivutuloja?

KAPTEENI: Pyydän anteeksi, mutta minä en ymmärrä, mitä teidän ylhäisyytenne tarkoittaa.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ette ymmärrä. (Nauraa.) Mutta, rakas Ivan Petrowitsch, minä tarkoitan: jotakin ylimääräistä, jotakin erikoista palkkiota joistakin erikoisista palveluksista.

KAPTEENI: En tiedä tehneeni mitään erityisiä palveluksia, joilla olisin ansainnut...

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (käsi uudelleen kapteenin polvella.) Minun tarvitsee vain sanoa sana, ja te voitte saada esim. ritarimerkin ja sitä seuraavan vuotuisen apurahan, lisän pieneen palkkaanne, joistakin erikoisista palveluksista--tulevaisuudessa.

KAPTEENI: (jäykästi.) Kiitän teidän ylhäisyyttänne, mutta, niinkuin minulla jo oli kunnia sanoa, minä tulen hyvin toimeen sillä palkallani, mikä minulla on.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Olette kovin vaatimaton herra, kapteeni. (Tarkastaa häntä terävästi.) Tai ehkä kovin vaativainen. (Nousee ylös merkiksi, että puhelu on lopussa.)

KAPTEENI: (on vyöttänyt miekkansa ja ottanut lakkinsa). Onko teidän ylhäisyydellänne mitään muuta käskettävää?

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (viitaten virallisesti.) Saatte mennä! Hyvästi!

KAPTEENI: (käsi lakin liepeessä.) Jumala varjelkoon, teidän ylhäisyytenne! (Poistuu kankean virallisesti.)

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (yksin miettii hetken, yht'äkkiä hänelle selviää.) Ah, nyt tiedän! Hän ottaa tietysti lahjoja heidän salaisesta agitatsionirahastostaan!

1899.

VELJENI VIERAILLA MAILLA.

Minä näin sinut taas, Suomen maa, kun kaitaisena juovana kohosit meren reunasta, ja tervehdin ihastuneena laivan kannelta ulkoriuttojesi kallioita, joita ihanampia en tiedä olinpaikkoja lämpiminä lounastuulen päivinä, kun muistin, että--jäivät veljeni vieraille maille.

Näin sinun pääkaupunkisi sataman heleän kesäaamun autereessa yhtä eloisana kuin ennenkin laivoineen ja pursineen ja lepattelevine purjeineen--ja joka ikkuna tervehti minua, niinkuin olisi ollut omani, ja huulillani heräsi jo huudahdus, ettei ole vertaisesi minulle edes Venetsiakaan, kun muistin, että--ovat veljeni vierailla mailla.

Riensin kotia kohti järven rannalle, vihertävän niittyni niemeen, jossa ruohikko nuokkui ja kaisla kähisi ja laine loiski niinkuin ennenkin, ja aioin työntää venheeni vesille, kun muistin, että--jäivät veljeni vieraille maille.

Oli juhlivainen juhannus, kukkuivat käköset, linnut viserteli, kokot hulmusi, ja järvien takaa soi tutut laulut, ja täyttyi mieleni vanhoilla tunnelmilla, joiden valtaan taas aioin antautua, kun muistin, että--ovat veljeni vierailla mailla.

Teki mieleni tuttuun kotipuoleen, tahdoin nähdä Puijon ja halusin katsella Kallavettä ja entistä kotia ja isäni asuntoa, missä parhaat päiväni olin elänyt ja toiminut ja toivonut yhdessä omieni kanssa-- mutta mitä minä nyt siellä, kun--jäivät veljeni vieraille maille.

Hain seuraa, etsin ystäviä, koetin tuttavieni tykönä turhaan unohtaa, että--ovat veljeni vierailla mailla.

Enkä ymmärrä minä, että päivä voi purjeita valaista ja laine lepattaa ja linnut laulaa ja käki kukkua--ja ihmiset iloita ja nuoret nauraa ja vanhat askareissaan viihtyä, vaikka--ovat veljemme vierailla mailla.

Sillä eiväthän ne ole vain _minun_ veljeni, jotka ovat vierailla mailla.

Keväällä 1904.

KANSAN TUOMIOITA.

Juhlallinen on kansan tuomion julistus:

Hämärässä yössä seisovat he syytettyjen parvekkeella, kansan vartiomiesten välissä, joilla on kädessään kynttilät kuin peitset. Alhaalla pimeydessä seisoo satatuhantinen tuomarijoukko, joka sadallatuhannella suulla niinkuin yhdellä suulla lausuu tuon yhden ainoan sanan, tuon tyynen, peruuttamattoman: »Pois!»

* * * * *

Sattuva on kansan tuomio, ja nopea on sen täytäntöönpano. Ei kysy se muotoja, ei tiedä se vanhoista, virallisista lakitavoista:

»Sinä, joka heidän kaupungistansa karkoitit outoja vesiä soutamaan meidän parhaat poikamme, käy nyt itse soutamaan syksyisiä salmia, lähde nyt itse tutisemaan likaisia teitä.»--Eikä anna kansa hänelle aikaa asiainsa järjestämiseen, niinkuin ei hänkään antanut. Pakolaisena ja peläten kurjaa henkeänsä, jota ei kukaan tahdo häneltä ottaa, vavisten viluisessa yössä harhailee hän sinne tänne talottomia taipaleita, joita ennen valjakon vetämänä selkäkenoherrana ylpeästi ajeli.

E IL TRADITORE DELLA PATRIA.

Käyskelimme Pistoian kaupungin katuja, pistäytyen tuon tuostakin kirkkoihin, tähystellen sieltä tultuamme vanhoja palatseja ja pysähtyen helteeltä suojaa etsien holvien alle ihailemaan torneja, huippuja, päätyjä ja pilareita; silloin tällöin teki katse kaaren ylös Toskanan vuorien huipuille ja rinteille.

Emme nähneet muuta kuin kauneutta, emme ajatelleet ilmain alla muuta olevan kuin ihanuutta, taidetta, suloisia madonnia ja vienoja, viehättäviä maailman vapahtajia, jotka jättivät mieleemme hymyä ja herttaisuutta ja sen verran totisuutta ja hartautta kuin sitä oli niiden apostolien ja patriarkkain ja pyhimysten kasvoilla, jotka milloin polvistuen, milloin päätään alas painaen, milloin vain kädet ristissä rinnan päällä lasta ihaillen palvelivat. Jos kansain luonne kuvastunee heidän itselleen tekemissään ylimmissä ihanteissa, ja jos uskonto lienee semmoinen kuin sen harjoituksessa käytettävät kuvat, niin lienee tämä Italian kansa yhtä leppeä ja sovinnollinen kuin sen madonnat ja sen madonnain lapset, ja sen uskonto yhtä kaunis kuin sen taide, jos näet on totta vielä sekin, että taiteilijat tulkitsevat aikansa ylimmän ja kansansa sisimmän ja pyhimmän.

Näissä ajatuksissa astellen olimme taas tulleet kirkolle jollekulle jonkin pienen torin reunaan ja aioimme sisään etsimään jotakin uutta vivahdusta vanhaan tunnelmaan.

Ovi sattui olemaan kiinni kerran täälläkin, missä kirkkojen ovet ovat auki melkein aina. Osui silloin silmäämme ovenpieleisestä pilarista musta nokeutunut naama, paksuhuulinen, pulleaposkinen, litteänenäinen miehen pää. Sitä ei oltu siihen pilaria tehtäessä pantu, se ei kuulunut kirkon koristeveistoksiin, vaan oli joskus jäljestäpäin isketty siihen, isketty kuin vihan vimmassa, niin että pilariin oli tullut kolo ja pään takaraivo litistynyt kokoon.

Mikä tuo on? Mitä tämä merkitsee? Ja mitä varten on se siinä, kirkon ovella? Ja miksi ovat sen nenä ja naama noetut?

Siellä on tuolla taiteen maassa, jossa taltta ja sivellin aina ovat puhuneet enemmän kuin kynä, kaikki paikat täynnä vertauskuvia, joita ohimenevä matkamies ei puoliakaan ymmärrä eikä ehdi niistä selkoa ottaa ja joiden merkityksen perille hän voi tulla vasta pitkällisten tutkimusten kautta.

Lapsilauma leikki torilla ja kun näkivät meidän siinä seisovan, riensivät luo ja pieni poikanen tuli joukosta esiin ja sanoi kysymättä osoittaen päätä pilarin kyljessä:

--E il traditore della patria!

Se oli siis isänmaan pettäjän muistopatsas, joka oli pystytetty pyhän huoneen ovelle. Kysyin kuka? milloin? mutta poika vastasi vain: _E il traditore della patria_! äänellä, joka ilmaisi, että asia oli niin luonnollinen ja ymmärrettävä, ettei sen enempiä selityksiä kaivannut. Siinä oli hänellä isänmaan kavaltamisen vertauskuva, symbooli siitä. Siksi se oli ruma ja sen naama noettu, ja hän teki pyyhkäisevän liikkeen niinkuin näyttäen, miten tuo nokeaminen tapahtui.

Pistoia oli aikoinaan ollut pieni, vapaa valtio, joka kävi sotia ja taisteluita toisten kaupunkien kanssa. Se oli ollut asukkailleen oma pieni isänmaansa omien muuriensa sisässä. Kun kerran keskiaikana--niin kertoi vanha opaskirja, jonka sitten sain käsiini--naapurikaupunki Lucca sitä piiritti, oli Pistoiassa mies, nimeltään Filippo Tedici, joka puoluelaistensa avulla aikoi luovuttaa kotikaupunkinsa vihollisen päällikölle, jonka nimi oli Castruccio, ja tämä Baijerin kuninkaalle Ludvigille--niin oli heidän keskensä sovittu. Mutta petos saatiin ilmi ja Filippo Tedici pakeni ominensa vihollisen leiriin, mutta voitettiin vuoristossa Popiglion sillan luona. Tämän jälkeen päätettiin kaikkien isänmaan petturien peloksi asettaa hänen päänsä kuva kaupungin julkisimpaan paikkaan. Ja joka kerta, kun juhlakulkue kävi tuohuksia kantaen kirkon ovesta sisään ja tuli sieltä ulos, niin karistivat tuohuksien kantajat niistä karstan ja niistivät niistä noen isänmaan petturin naamaan. Niin olivat tehneet silloin, kun muistopatsas paljastettiin, ja niin vuosisatain kuluessa, ja niin tekevät he siellä yhä vieläkin, että tuohuksien tuli sitten loistaisi kirkkaammin madonnan ja hänen lapsensa editse astuttaessa.

Isänmaan petturin poskilta ei siis Pistoiassa noki pääse koskaan karisemaan eikä hänen mustan tekonsa muisto ihmisten mielestä ikinä murene. Yhtä kauan kuin madonna lapsi sylissään leppeää sovinnollisuuttaan hymyilee ja kirkon huiput ja päädyt Toskanan vuoria vasten kuvastavat ja lapset toreilla leikkivät, yhtä kauan puhuu petturin kaamea kuva hänen kansansa inhosta ja ylenkatseesta.

Niin--Pistoiassa...

1903.

ALPPIPURO.

On puhdasvetinen alppipuro ja läpikuultavan kirkas vuorijärvi lumisten huippujen välissä.

Ovat mutaiset maani virrat ja samean ruskeina loiskivat tuhanten järvien laineet veteliä rantoja vastaan.

Miksi on niin puhtoinen alppipuro? Miksi ovat niin sameat Suomeni suvannot?

Kuohuvat taivaasta suoraan Tyrolin kosket, luojan lähteistä pudoten; lumikenttiä alas kiitävät, jäisiä rinteitä rientävät, hyrskyvät pitkin pestyjä kalliopaasia, aina vyöryvät, aina vellovat, vesi kirkastuen paisteessa päivän, vaahto aurinkoa itseensä imien--siksi on niin puhdas alppipuro, siksi niin kuulakan kirkas vuorijärvi.

Ovat sameat suosilmäkkeet saloilla Suomen, maan alitse matavat hetteet, ovat likaiset metsäpurojen lähteet, ei paista ikinä päivä rimpien rytöihin, ja sakenee vesi savisten vainioiden välitse verkalleen juostessaan--kerran koskena kuohahtaa, kohta taas uupuu ja uinahtaa-- siksi on samea Saimaa, siksi Kymi merenkin laajalti mukaisekseen muuttaa.

Milloin puhdistut veri suonissa Suomen? Milloin virkistyt ja vauhtia saat? Milloin kirkastut Kymi? milloin selkenet Saimaa?

Et kirkastune ennen kuin maanalainen voima matalat mäkesi vuoriksi murtaa ja harjujesi hartiat kohti pilviä pusertaa, et ennen kuin korpiesi alangot kohti taivasta taittuu! Et ennen!

LIPPU.

Olimme etäisellä maaseudulla, eristettyinä kaiken maailman yhteydestä. Viimeinen telefoonitieto oli kertonut, että senaatti oli ollut pakotettu eroamaan. Vanha järjestelmä oli siis luhistunut. Mutta mitä oli sijaan tuleva? Mitä me siitä täällä tiesimme--emme mitään. Olisi pitänyt täälläkin jotakin tehdä, jollakin tavalla ottaa osaa, jotenkin olla mukana. Täytyihän ryhtyä johonkin, joka voisi lauaista puristusta sisässämme. Kenties oli Suomi taas vapaa? Entäpä oli kaikki taas entisellään?

Jos nyt, nyt juuri, tällä hetkellä sulku oli murtunut? Vai oliko ehkä viimeinenkin menetetty, kaikki rauniona?

Kuinka tahansa--jotakin oli tapahtunut, jotakin oli ainakin koetettu, oli vihdoinkin johonkin ryhdytty. Olihan siinäkin jotakin, josta riemun täytyi saada remahtaa...

Silloin soi Porilaisten marssi pianosta. Talon isäntä oli itse, huoneesta huoneeseen harhaillen, istahtanut sen ääreen. Joka haaralta riensivät perheen jäsenet ja vieraat saliin. En ole koskaan voinut kuvitellakaan, että tuo vanha soittokone saisi esille semmoisen suuren, mahtavan, voimakkaan, vavahduttavan sävelen. Oli niinkuin olisi kuullut koko kansan marssivan sen tahdissa. Ikkunat tuntuivat palasiksi lentävän, seinät hajoavan, katto kohoavan.

Sävelet pakottivat sanoja esille. Miehet, naiset, lapset, talonväet, vieraat tarttuivat niihin. Mitä merkillisiä, loihdittuja, syvästi symboolisia sanoja! Mitä haamuja, haudoistaan nousseita, ilmi elävinä eteemme astuneita!

Viel' on Suomi voimissaan! ------ Koskaan, kallis synnyinmaa, sua poikies' ei viime vereen puoltamatta vieras ryöstä! ------ ei vaaraa väisty, horju, salli itseään ei sortoon syöstä. ------ Eespäin, urhot, kaikki ees! Tää ikivanhan vapauden tie on sees. Eespäin te pyhät, pystyt repaleet! Viel' eivät Suomen värit sortuneet.

Mutta missä se on? Ylös lippu!--Pojat, missä lippu?

Samassa lensikin ovesta sisään tomuinen käärö. Ajatus lipun nostamisesta oli herännyt useammalla taholla, ja samassa se oli levitetty lattialle. Lippu, joka entisinä hyvän sovun aikoina oli liehunut yhdessä sinivalkoisen lipun kanssa, mutta jota ei oltu nostettu suomalaiseen tankoon sen jälkeen, kun ei sen viereen enää saatu sinivalkoista nostaa.

--Ei tämä, ei tämä! Sinivalkoinen, missä on sinivalkoinen?

--Malttakaa!

Kuului repeävän vaatteen räsähdys niinkuin olisi raketti ilmaan lentänyt. Seisoi kaksi poikaa keskellä lattiaa, toisella kädessään sinivalkoinen lippu, toisella--tulipunainen.

--Ylös molemmat!

Hetken päästä heiluivat ne kumpikin tankonsa päässä, veljellisesti vierekkäin, toisessa vapauden taistelun tuliheltta, toisessa rauhallisen kehityksen tienviitta--alareunassaan sinisen alla punainen päärme, joka oli jäänyt muistoksi verestä, jota ei vuotanut, ja varoitukseksi verestä, jota ei ole vastakaan vuotava.

1905.

VAPAALLE KYNÄLLENI.

Sinä vapiset tällä hetkellä. Minun on vaikea saada sinua kulkemaan paperia pitkin yhtä reippaasti ja huolettomasti kuin ennen. Lähtiessäsi liikkeelle sinä epäröit niinkuin lintu, jonka häkki on avattu, mutta joka ei vielä oikein usko eikä uskalla lentää ulos.

Miksi vapiset, kynäni, miksi epäröit?