# Katajainen kansani

## Part 7

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/katajainen-kansani-13768/index.md

--Katsokaahan, hyvät herrat, mitenkä se oli niiden karhuin kanssa ... ne kun joka vuosi kaateli ja raateli. Se on koko maailman pahin karhujen pesä se meidän takasalo ... ja hallanpesä vielä pahempi. Ei puhettakaan siitä, että muualta apua saisi. Ei osattu tulla pyytämäänkään, eikä kukaan tullut kysymään, että oletko mitä vailla, että puuttuuko mitä ... vaan silloin piti tulla, kun ne karhut siihen viimeiseen vimmaansa nousivat ja alkoivat aivan ihmeitään tehdä ... niin silloin sanoi eukko, että nyt ei auta muu kuin mene viemään sanaa, että tulevat auttamaan. Enhän minä ... kukas sinne? Mutta lähdinhän kuitenkin, lähdin kuin lähdinkin ja jouduin tänne asti ja puhuin asiani, ja silloin tulitte, herrat, ja avun toitte... Mutta vähätpä siitä. Eiväthän karhut silti loppuneet. Mutta se siinä parasta, että tultiin tutuiksi... »Siellä on semmoinen ja semmoinen talo» ... itsepähän tiennette, millainen on, en kehu. Mutta kun tie aukesi, niin ei ole ollut käymätöntä kesää ... olette käyneet siellä meillä ja minä täällä teillä. Ennen tulin, ukko rahjus, ei kukaan uskaltanut mitään antaa, ei velaksikaan--lahjaksi ei ole pyydettykään... »Mikä sinut ... kuka lienet ... kukapa sinulle?» Mutta nyt! Nyt kun tulen, jo sanotaan: »Ka, Takaliston Heikki! mitä kuuluu?»--Nyt tiedetään, nyt tunnetaan--ja säkki täytetään.--Niin, sitä minä nyt tässä vain, että jos ne karhut eivät sinä suurena karhukesänä siihen ilveeseensä nousseet ja niitä tuhojaan tehneet, niin ... että tuota, että on niistä hyötyä välistä karhuistakin...

1899.

KAKSI SANKARIA.

Toinen oli parooni von Pflycht, toinen kauppaneuvos Haarfooten. He asuivat komeissa kartanoissaan toinen toisella, toinen toisella puolen vuolasta virtaa. Paroonilla oli paljon maita ja alueita ja alustalaisia, ja kauppaneuvoksella oli sekä sahoja että muita tehtaita ja paljon, paljon rahoja pankissa. Esi-isät olivat kummankin kuulut, jotka olivat maansa merkkimiehiä olleet: von Pflychtit sotilaina ja valtiomiehinä ja Haarfootenit monessa polvessa kauppiaina ja teollisuuden harjoittajina, jotka olivat rikastuneet puista ja tervasta. Paroonin kilvessä oli _noblesse oblige_ [aateluus velvoittaa], ja kauppaneuvoksen tunnussanana oli _richesse oblige_ [rikkaus velvoittaa], jonka mukaan hän katsoi aina olevansa velvollinen toimimaan. He olivat hyviä ystäviä ja hengenheimolaisia ja kysyivät neuvoa toisiltaan kaikissa tärkeissä asioissa.

Mutta eipä ollut ennen ollut niin tärkeätä asiaa kuin oli asia, josta tieto salamana taivaalta iski. Ja niin pian kuin tuli tieto siitä, mitä silloin oli tapahtunut, oli kummankin ensimmäinen ajatus rientää toisen luo tietämään, mitä oli tehtävä. He tapasivat toisensa puolitiessä vuolaan virran sillalla. Seurasi kauppaneuvos paroonia kotiin ja saattoi parooni vuorostaan neuvosta, ja he pysähtyivät taas sillalle seisomaan, ettei kukaan heitä kuulisi.

--Mitä on tehtävä?--kysyi kauppaneuvos vielä kerran.

--Niin, mitä on tehtävä? kysyi vuorostaan parooni.--Kaikki on menetetty!

--Seisomme pohjattoman kuilun partaalla.

Ja he erosivat siitä sen suurempaan selvyyteen tulematta. Yö oli sakea ja sumuinen, ja sakea ja sumuinen oli heidän mielensäkin.

Eikä ollut sumu aamullakaan haihtunut, kun he taas tapasivat toisensa ja hakivat neuvoa toisiltaan.

--_Isänmaa_ ei ole pelastettavissa, virkkoi kauppaneuvos kolkosti mietteittensä tuloksena.

--_Sen_ hyväksi emme voi enää mitään tehdä, myönsi parooni.

--Mutta pitääkö sinun todellakin vielä nähdä ainoa poikasi vieraalla maalla menehtymässä?

--Ja mitä takeita on siitä, ettei se omaisuus, jota sinä ja esi-isäsi olette hiellä ja vaivalla koonneet--?

--Kiitos osanotostasi.

--Kiitos itsellesi.

--Ei ole meistä kysymys. Kunpa vain olisikin... Hyvät neuvot ovat tarpeen.

--Mikä on tehtävä, se on tehtävä pian.

He erosivat vielä kerran, tulematta selvyyteen siitä, mitä olisi tehtävä.

Ja vielä kerran tapasivat he toisensa valvottuaan vielä yhden unettoman yön, tapasivat toisensa puolitiessä vuolaan virran sillalla, ettei kukaan heitä kuulisi.

--Olen keksinyt keinon, sanoi parooni von Pflycht.

--Olen tehnyt päätökseni, ilmoitti kauppaneuvos Haarfooten.

--Anon hänelle armollisen luvan muuttaa maasta ja siirrän omaisuuteni hänen nimiinsä, virkkoi taas parooni.

--Muutan rahaksi kaikki kiinteimistöni ja sijoitan rahat Ruotsin pankkiin, kuiskasi kauppaneuvos.

--Olen jo kirjoittanut anomuksen.

--Annoin jo määräykseni asianajajalleni.

--Olemme tehneet velvollisuutemme: pelastaneet tänään, mikä ehkä jo huomenna olisi ollut myöhäistä.

--_Noblesse oblige_.

--_Richesse oblige_.

--Olemme samalla antaneet hyvän esimerkin.

--Esi-isämme olisivat varmaankin tehneet samoin.

Hetken äänettömyys. Sitten virkkoi parooni:

--Tulkoon nyt mitä tulee.

--Olemme nyt valmiit vastaanottamaan pahinta, lisäsi kolkosti kauppaneuvos.

Ja parooni von Pflycht ja kauppaneuvos Haarfooten puristivat äänettöminä toistensa käsiä ja erosivat siitä vakuutettuina, että olivat kumpikin kohdastansa täyttäneet velvollisuutensa sekä itseänsä että isänmaatansa kohtaan.

1899.

KOKKO JA KOKON POIKA.

Kun kokko ilmojen kuningas oli saanut poikansa siihen ikään kasvatetuksi, että tämä kykeni lentämään ja omin päinsä elatustaan hankkimaan, vei hän hänet korkealle vuorelle vanhan kuivuneen hongan latvaan ja puhui hänelle näin:

--Poikani, sanoi hän,--siinä on maailma allasi, tuolla näet toisella silmälläsi erämaat ja tuolla viljellyt vainiot. Ennen vanhaan olivat kaikki maat erämaita, ja silloin me koukkunokkaiset ja teräväkyntiset olimme koko maailman valtiaita. Maailma ja kaikki sen kansoittajat olivat meitä vastaan ja me laadimme niille lakimme ja kirjoitimme sen kynnellämme niiden selkänahkaan, jotka eivät ilman alistuneet. Kaikki riista sekä ilmassa että maassa oli meidän karjaamme ja me olimme sen karjan korkeita paimenia; otimme joukosta omamme, kun tarvitsimme. Nyt on toinen puoli maailmaa viljelyksessä. Näetkö tuolla noita lampaita, noita lintulaumoja, noita kana- ja hanhiparvia, jotka siellä määkien ja kaakottaen käyskentelevät--kaikkia noita kynnettömiä ja hampaattomia ja heikkoja, jotka nyt ovat herroja. Ne ne ovat, joita varten lait laaditaan ja joita myöten maailma mukautuu. Heitä nyt suojellaan, ja meitä vastaan on vaino ainainen vireillä. Meidän päästämme on hinta pantu, ja rastaatkin ovat rauhoitettuja, pyilläkin on puolustajansa, vesilinnuilla vartijansa, joka jänikselläkin korkea kaitsijansa.

Se on nyt tätä aikaansa tämä, mutta odota, poikani, odota, kohta on lopussa heikkojen herruus ja kovakouraisten aika käsissä, voiman laki entisessä voimassaan!

Katsohan, ennen olimme pedot petoja toisillemmekin. Kun karhu jalopeuran tapasi vasikkaa tappamassa, kävi kimppuun, teki tappelun, ja vasikka juoksi tiehensä. Kokko kun kalasääsken näki haukia kantamassa, sitä heti ahdistamaan ja hauki pelastui. Nyt on toiset pidetty tuumat, nyt emme toisiamme ahdista, vaan vieläpä autammekin. Kun ei kettu lampaalta henkeä saa, tulee susi avuksi ja saaliin jakavat; kun ei susi hevosta voita, rientää karhu hätään ja tasan panevat. Kun sinä, kokon poika, et yksin saa jänistä ulos näreiköstä, huudat vain ja rientävät närhit ja harakat häntä peloittamaan, ja sinä aukealta isket. Sinä lihat viet, mutta jätät heille suolet ja sisälmykset. Näin yhdessä metsästelemme, näin sovussa sotaa käymme--ja voitto on meidän.

Erämaa yhä pienenee, saalis täällä yhä vähenee, emme erämaista enää välitä. Yöksi tänne lennämme, aamun valjetessa asutuille maille laskeumme, yli viljeltyjen vainioiden vaakumme, aina vaanien, aina valmiina iskemään. Siellä on saaliit äärettömät, siellä liha laumoittain laitumella käy. Siellä karitsoita, siellä vuonia, siellä kesyä siipikarjaa kuin muurahaisia metsätiellä. _Meille_ lampaitaan lihottavat, meille riistaa rauhoittavat, ja kun on aikamme tullut, otamme, anastamme, väkevämmän oikeudella omistamme--ja silloin on kokko taas ilmojen kuningas ja haukka kaikkien heikkojen herra!

Näin puhui kokko, ja pojan silmät säteili, kynnet koukistui, pyrstö laajeni ja siivet lentoon levisi.

--Älä vielä! Odota hiukan! Emme ole vielä valmiit, eivät ole joukkomme järjestetyt noille isoille aukeille uskaltaaksemme. Vielä on pedoilla pelko vainioiden viljelijöitä, eikä ole sinne yksin hyvä mennäksesi. Mutta ehdimme vielä, ei ole kiirettä, vielä on rajamailla riistaa. Tuolla on pikkutalo peltoineen muista erillään, tuolla torppa yksin erämaan reunassa. Siellä on saalista vielä sinun osallesi, sieltä ota, sieltä iske, mitä saat, iske lampaita, teurasta vuonia, kaada karitsoita. Hyvän työn teet, yhteistä asiaamme edistät: pikkutalot pahimpia vihollisiamme, niistä viljelyksen rutto korpiin leviää. Niitä vainoo, niitä säälittä syö, älä lapsiakaan säästä, liinapäitä--helposti heidät marja-ahoilta yllätät ... ei kuulu heidän parkunsa pihoihin, ei itku isoihin kylihin ... onneksesi otat, makoiseen suuhusi syöt ja pojillesi syötät, niinkuin minä sinulle syötän ... siitä luontosi lujeni, siitä nokkasi koukistui, siitä kyntesi teroi...

Lähde, lennä, tee niinkuin neuvoin, olkoon se politiikkasi, poikani--ja kohta ei kysytä enää lampaiden lakia, ei oinasten oikeutta, ja kohta on kukistettu heikkojen herruus.

1899.

KUNTAKOKOUS.

Kiihtynyt mieliala kuntakokouksessa oli noussut korkeimmilleen. Se oli se ainainen riidan aihe: kysymys kansakoulusta kaksikielisessä pitäjässä.

Kunta oli jakautunut kahteen melkein tasaväkiseen puolueeseen, jotka molemmat sokeasti seurasivat johtajiaan. Ruotsinmielisten johtajana oli eräs aatelinen kartanonomistaja, parooni, suomenmielisten eräs eläkettä nauttiva professori, joka oli asettunut maalle.

Puolueet olivat vuoroittain voitolla, riippuen satunnaisista enemmistöistä kokouksessa. Siitä oli seurauksena, että mikä yhdessä kokouksessa päätettiin, se purettiin toisessa tai jotenkuten muuten tehtiin tehottomaksi. Kouluista oli suurin riita. Valittelemalla ja kuvernöörin panemalla pakolla niitä oli saatu välttämättömin määrä perustetuksi, mutta perustetuistakin riitti yhä riitaa. Kouluhuoneiden ylläpito, koulutarpeiden hankinta, uusien opettajain ottaminen antoi aihetta alinomaisiin rettelöihin.

Nyt oli taas kysymys uudesta koulusta, suomalaisesta koulusta ruotsalaiseen osaan pitäjätä. Asian oli saanut vireille professori, ja kohta oli parooni pannut vastavirtauksen liikkeelle.

He istuivat eri päässä pöytää kunnan tavassa ja molemmilla oli miesjoukkonsa takanaan.

Esitettyään asian lopetti professori puheensa:

--Eikö ole siis olemassa huutava epäkohta, että satakunta kouluiässä olevaa lasta jätetään ilman mahdollisuutta minkäänlaisen opetuksen saamiseen? Olimme odottaneet, että pitäjän herrat ruotsinmieliset itse pitäisivät huolta alustalaistensa sivistystarpeista heidän kielestään huolimatta, koskapa näiden lasten vanhemmat melkein kaikki asuvat herrain itsensä tiluksilla ja ovat heidän työssään. Mutta tämä kohtuullinen toivomus ei valitettavasti ole toteutunut. Sentähden on meidän täytynyt ottaa asia omaksemme.

--Herra puheenjohtaja! virkkoi parooni ja nousi vuorostaan puhumaan.-- Panen vastalauseeni sitä syytöstä vastaan, ettemme me ruotsinmieliset olisi yhtä hartaita kansansivistyksen ystäviä kuin herra professori et consortes. Kernaasti minun puolestani perustettakoon kouluja kuinka monta tahansa, mutta jos kerran on kohtuudesta kysymys, niin vaatii se, että myöskin ruotsalaiset lapset saavat sivistystä samassa määrässä kuin suomalaiset. En vastusta suomalaisen koulun perustamista, mutta ehdotan kuntakokoukselle, että samalla päätettäisiin perustaa ruotsalainen koulu Ylilän kylään, jonka ruotsalaiset lapset ovat yhtä paljon sen puutteessa.

--Jos olen oikein ymmärtänyt herra paroonin, tahtoo hän, että ehdoksi ehdottamani suomalaisen koulun perustamiselle Alilan kylään pantaisiin ruotsalaisen koulun perustaminen Ylilän kylään?

--Aivan niin, herra professori.

--Siinä tapauksessa täytyy minun vastustaa ehdotusta. Paitsi sitä, että tällainen pakollinen yhteenkytkeminen rajoittaa kunnan vapaata päättämisvaltaa, ovat kuntamme ruotsinkielisen vähemmistön edut jo tarpeeksi turvatut. Väkilukuun katsoen on meillä ruotsalaisia kouluja niin paljon kuin niitä kohtuudella voidaan vaatia. Kysymyksen herra paroonin ehdottamasta ruotsalaisesta koulusta voi sitäpaitsi ottaa erikseen esille; tähän asiaan se ei kuulu.

--Meillä on valitettavasti ikävät kokemukset siitä, että suomalaiset kerran itselleen etuja saatuaan eivät suostu ruotsalaisille niitä suomaan.

--Samat ovat kokemukset meilläkin.

--Niinpä ei teillä siis oman etunne kannaltakaan pitäisi olla mitään sitä vastaan, että molempien etuja ajetaan yht'aikaa.

--Te tiedätte hyvin kyllä, herra parooni, että kunta ei suostu yht'aikaa kahden koulun perustamiseen ja että jos kunta moisen sen arvoa alentavan päätöksen tekisikin, valitus siitä olisi valmis ja päätöksen kumoaminen myöskin. Seuraus ehdotuksestanne on siis suomalaisen koulukysymyksen raukeaminen, ja se on tietysti tarkoituskin. Tunnen vastustajan liiaksi hyvin voidakseni tämän varmuudella väittää.

--Herra puheenjohtaja! Minä pyydän, ettei täällä sallittaisi mennä persoonallisuuksiin.

--Teillä on vain kysymys vallasta, kaikki suomalaiset koulut ovat teille kauhistus!

--Entäs teille ruotsalaiset? Mehän emme vastusta ehdotustanne, tahdomme sitä vain laajentaa. Annamme kunnan itsensä päättää.

--Tämä ei ole muuta kuin niitä tavallisia vehkeitänne, verukkeitanne.

--Panen vastalauseeni sellaista puhetta vastaan!

--Sopiihan panna--ja haukkua meitä taas »Uudessa Suomettaressa» ja »Matti Meikäläisessä».

--Ja teidän »Nya Pressenissä» ja »Fyrenissä».

Ja myrsky oli puhjennut, tuo tavallinen rajuilma, jota ilman ei mistään asiasta selvitty. Sekä parooni että professori alkoivat puhua yht'aikaa, ja heidän puoluelaisensa tekivät samoin. Sanoja ei enää hillitty, syytöksiä ei säästetty:

--Te tahdotte estää meitä antamasta opetusta äidinkielellä lapsillemme! Te tahdotte pakottaa heitä vieraskielisiin kouluihin!

--Te tahdotte koulujen varjolla ajaa omia suomalaistamispyyteitänne! Te tahdotte harjoittaa vähemmistön sortoa!

Puheenjohtaja ei voinut saada aikaan järjestystä, ja kokous täytyi hetkeksi keskeyttää.

Yhä riidellen ja väitellen joutuivat parooni ja professori kunnanhuoneen kamariin. Siellä oli juuri vastatullut posti pöydällä. Molemmat ottivat lehtensä ja alkoivat silmäillä niitä. Yht'äkkiä huudahtivat he melkein yhteen ääneen:

--Armollinen jul ... kaksi ... viidenneltätoista päivältä ... Mitä tämä on?

--Mitä tämä on? kysyivät he vielä uudelleen toisiltaan, mutta ei kumpikaan osannut vastausta antaa.

Porstuasta ja tuvasta kuului yhä vain kiihtyvää väittelyä ja melua.

--Tässä on kirjoitus, jossa kehoitetaan puolueita sopuun ja yksimielisyyteen, sanoi professori hetken kuluttua.

--Täällä on myöskin semmoinen kirjoitus, virkkoi parooni.

He vaihtoivat lehtiä ja lukivat. Heittivät pois ja lukivat vielä uudelleen.

Panivat kumpainenkin tupakan--kävelivät, istuutuivat, nousivat ylös-- huomasivat sikariensa sammuneen ja tarjosivat kumpainenkin tulta toisilleen ja kiittivät kohteliaasti, mutta eivät vielä mitään virkkaneet.

--Nyt hänen täytynee luopua ehdotuksestaan, ajatteli parooni.

--Nyt ei hän enää voine vastustaa, ajatteli professori.

--Mutta jos hän ei luovu ... jatkoi parooni ajatustensa juoksua,-- pitääkö minun sitä yhä vastustaa?

--Jos hän yhä vielä vaatii ruotsalaista kouluaan...? ajatteli vuorostaan professori,--se on kyllä kohtuullinen vaatimus, mutta...

Mutta ääneensä sanoivat he molemmat, toistensa ajatusta jatkaen:

--Tässä nyt seisomme! sanoi parooni.

--Riitoinemme, lisäsi professori ja nyökytti hitaasti päätään niinkuin moittien.

--_Kieli_riitoinemme...

--_Koulu_riitoinemme...

--Mutta syy on ollut teissä! kivahti professori.

--Kun te tietysti olette viattomia kuin lampaat, lisäsi parooni.

Ovi avautui, ja porstuasta kuului ukkojen yhä kiihkenevää väittelyä:

--Ei penniäkään ruotsalaiseen kouluun!--Valitetaan--vaikka talot ja tavarat menkööt!

--Kenen lieneekään siemen kylvämä, siinä näkyy ainakin sato, virkkoi professori.

--Syytä on kyllä meissä molemmissa.

--Ehkä on--ja on varmaankin!

--Mutta eikö ole mitään keinoa sopimiseen? huudahti parooni ja asettui vastustajansa eteen. Koska nyt kerran kumpainenkin harrastamme kansansivistystä...

--Niin teemme ja loukkaudumme kovin, jos sitä epäillään.

--Mutta ruvetkaa te ajamaan ruotsalaisten koulujen asiaa yhtä suurella innolla kuin suomalaisten!

--Ja tekö suomalaisten?

--Se on ainoa keino! Vaihdamme osia--jo tässä kokouksessa!

--Minä tiedän vielä paremman keinon: ajamme yhdessä kumpaakin asiaa ... yhtä suurella innolla!

Melu ulkona yhä kiihtyi...

--Asialla on kiire. Pirtin nurkka palaa!

Katselivat heitä kummissaan kunnan ukot, kun näkivät paroonin ja professorin yhdessä astuvan kokoushuoneeseen, menevän samalle puolelle pirttiä ja istuvan toistensa viereen penkille--ennen aina toinen toiselle puolen tupaa. He olivat vakavan ja totisen näköisiä, paroonin kasvot liikutuksesta värähdellen ja professori omituisesti silmiään räpytellen.

--Herra puheenjohtaja! sanoi parooni, ja samassa vallitsi pirtissä haudan hiljaisuus.

Kun parooni oli vapisevalla äänellä lukenut sanomalehdestä sen, mitä siinä seisoi, ja professori muutamin liikutetuin sanoin selittänyt, mitä se merkitsi, pyysi parooni uudelleen puheenvuoroa ja ilmoitti, että hän tarkemmin mietittyään ehdotusta suomalaisen kansakoulun perustamisesta Alilan kylään ... ja mitä muuten tapahtunut oli ... tahtoi kaikin puolin kannattaa asiaa ... kehoittaen muitakin tekemään samoin.

Ei kukaan virkkanut mitään.

--Onko se koko kunnan mielipide? kysyi esimies.

--On ... hyvä on.

--Sanokaa korkealla äänellä: hyvä on! ehdotti esimies.

--Hyvä on! jyrähti nyt melkein kiukkuinen huuto pirtin joka nurkasta.

--Herra puheenjohtaja, kuului professorin ääni.--Ehdottaisin, että ensi kokouksessa otettaisiin valmistettavaksi kysymys ruotsinkielisen kansakoulun perustamisesta Ylilän kylään ... sillä niinkuin asiat nyt ovat...

--Hyvä on! jyrähti nyt uusi huuto--ja ennenkuin hän oli ehtinyt jatkaa, puhalsi puheenjohtaja, muuten hiljainen ja tasainen mies, puhalsi seisoalleen ja huusi, kasvot hehkuvina ja ääni itkun tukahduttamana:

--Eläköön yksimielisyys!--Eläköön isänmaa!

Eikä siinä kokouksessa enää kyetty muita asioita käsittelemään. Eikä sen päivän perästä ole sen kunnan kokouksissa ollut erimielisyyttä uusien koulujen perustamisesta eikä vanhain kannattamisesta...

1899.

»SILTÄ VARALTA.»

Matti--olkoon hänenkin nimensä nyt Matti, koskei hänenlaisilleen miehille kuitenkaan voi sen kunniakkaampaa keksiä--oli mylläri. Matit olivat monessa polvessa isästä poikaan olleet mylläreitä tässä samassa myllyssä. Ei ollut laitos kovinkaan kumma, yhdellä kiviparilla käypä, jonka joku esi-isistä oli rakentanut kosken niskaan luonnolliselle sileälle kallionkielekkeelle, ilman muuta kivijalkaa, kuin minkä tuo kallio tarjosi. Paikka oli sattunut niin sopiva, että koskeen lohjennut kallionlohkare ajoi kuin luonnollisena ränninä vettä rattaaseen, samalla kun liika vesi lohkareen ulkopuolitse suurta uomaa myöten kuohui ohitse.

Aikain kuluessa oli mylly muuttunut sen kallion näköiseksi, harmaaksi ja sammaleiseksi, jonka päälle se oli rakennettu, niin että oli vaikea sanoa, mikä oli kalliota, mikä myllyä. Ja kun koski suurempain tulvain aikana kuohui yli kallion, peittäen myllyaitan alimmat hirret, ja vyöryi vaahtona alempana olevassa akanvirrassa, oli yhtä vaikea sanoa, oliko se kallioperustus vai sen päälle rakennettu tukevatekoinen myllyaitta, joka seisoi tanakampana veden painoa vastaan.

Eikä ollutkaan tulva vielä koskaan saanut tätä myllyaittaa särjetyksi eikä suuremmin vahingoitetuksikaan, vaikka se usein oli sitä uhannut, vieden välistä vesirattaan, välistä sulkua ruhjoen. Mutta kun myllyaitta ilman muuta tukea kuin omaa painoaan näytti olevan ainaisen vaaran uhkan alaisena, pudistelivat myllymiehet ja muut ohikulkijat usein päätään, arvellen Matille, että kyllä se vielä kerran viepi tuon sinun myllysi. Mutta siihen saivat he mylläriltä vastaukseksi:

--Kyllä se siinä kestää, se on tehty siltä varalta.

Yhtä paljon kuin mylly oli kallion karvainen, oli Matti myllynsä karvainen. Astuessaan myllyn ovesta sisään oli vaikea keksiä Mattia säkkiensä keskeltä. Nähdessään hänen jauhonharmaana, tukevahartiaisena ja tanakkajalkaisena seisovan alasillalla sen paksun pilarin vieressä, joka alapäällään ponnisti kalliosta ja yläpäällään kannatti yläsillalla olevia kiviä, muodostaen ikäänkuin myllyn selkärangan, tuntui siltä kuin olisi hänen, vaikka tulva katkaisisikin karan ja heittäisi myllyn koskeen, pitänyt jäädä seisomaan paikoilleen kalliolattialle kuohujen keskeen. Hän oli hänkin tehty siltä varalta.

Viime talvi oli se suurten tuiskujen lumitalvi ja viime kevät se suurten tuhojen tulvakevät. Koski oli läkähtynyt lumeen ja jäätynyt pohjaansa myöten. Missä muulloin kuohut, siinä nyt kinokset. Myllyä ei erottanut ollenkaan rantakalliosta, se oli melkein kattoaan myöten hautautunut kuin liikkumattomain kuohujen keskeen. Ja yläjärvissä, ylämaissa ja -metsissä kerrottiin olevan lunta vielä enemmän.

--Saapas nähdä, sanottiin. Eiköhän olisi hyvä, jos ajoissa pönkittäisit...

--Sillä on paha mielessä: nuo kaikki lumivuorensa kun irtauttaa ... näethän, mitenkä se varusteleikse...

Mutta kaikkiin peloituksiin ja varoituksiin oli Matin ainaisena ja ainoana vastauksena:

--Se on jo varattu siltä varalta.

Jo jäiden lähtiessä oli vesi Matin koskessa korkeammalla kuin koskaan ennen tavallisten tulvien aikana. Jyskien loi suvanto jääpeittonsa, ja kaikki kylän väet olivat sitä katsomassa. Myllyranta, myllykallio ja mylly itse olivat täynnä uteliaita. Myllymiesten kuormia seisoi kymmenittäin äyräällä vuoroaan odottamassa, kun mylly oli seisonut puolen talvea veden puutteessa. Jahkailivat ja päivittelivät ja pahinta ennustivat. Ainoa, johon asia ei näyttänyt ollenkaan koskevan, oli Matti. Hän askaroi niinkuin ainakin myllyssään, kantoi säkkejä ulos ja toisia sisään, ja kiire siinä oli, sillä kiven silmä nieli hyvän veden aikana, minkä sille suinkin kerkesi antaa.

--Tekee siinä koko talven työn, kehuttiin.

--Se kun on tehty siltä varalta vesimylly ... veden aikana jauhamaan, vastasi Matti.

Jäälautta toisensa perästä solui suvantoon, viivyttelihe siinä vähän aikaa epätietoisena, mitä tekisi, mutta yht'äkkiä tempasi koski sen nieluunsa ja uhkaavana syöksyi se myllyä kohti.

--Nyt se sen viepi!--Tuo se nyt sen viepi! huudettiin joka kerta.

Näytti siltä kuin ei olisi tarvittu muuta kuin pieni nykäys, että mylly olisi pudonnut suulleen koskeen niinkuin pääskyn pesä räystään reunalta.

--Se on asetettu siihen siltä varalta, ettei vie.

Ja se näytti todellakin olevan asetettu siihen siltä varalta, etteivät jäät siihen sattuisi. Sillä juuri kun jäälautta ryntäsi koskeen ja tuli suoraan myllyn ratasta kohti, käänsi virta sen niin, että se sattui kalliorännin kiviin, särkyi ja solahti ohitse. Ainoastaan pienemmät jäälohkareet kantautuivat ränniin ja siitä vesirattaaseen, mutta se oli taas sekin tehty »siltä varalta», että se jaksoi polkea ne jalkoihinsa ja murskata ne sitä pienemmiksi, kuta kovempi oli veden kulku ja kuta nopeampi rattaan pyörintä.

Mutta tulva nousi nousemistaan, kaikki kosken kivet olivat jo aikoja sitten veden alla, suvanto laajeni suureksi järveksi ja pääsi purkautumaan vain kapeana nieluna kosken kautta ulos. Siinä nielussa seisoi mylly kallionkielellään, ja ratashuone oli jo puolillaan veden alla. Vimmattua vauhtia pyörien pani se kiven kiertämään kuin villikissan, seinät tutisemaan ja tutisemaan Matinkin pylvään juuressa.

Ainoastaan rohkeimmat nuoret miehet uskalsivat enää viipyä myllyssä Matin kanssa, muut vetäytyivät rannalle katsomaan rysähdystä, jota joka hetki odottivat.