Part 6

--Ja uutta vauhtia sai hän, kun hänelle niissä pidoissa, jotka pidettiin suuren lähetystön jäsenille, oli tapahtunut se häpeä, ettei hän kyennyt eräälle ulkomaalaiselle tuttavalleen tekemään selkoa puheesta, jonka eräs sarkatakkinen savolainen talonpoika oli pitänyt. Seuraavana päivänä määräsi hän, että pöytäkielenä hänen talossaan oli oleva suomi.

--Mutta ukkohan on muuttunut fennoksi? sanoin.

--Samaahan minäkin hänelle välistä leikilläni, mutta silloin suuttui äijä:--»Älä sinä silti luule, että minä olen fenno, jos opettelen suomea sen verran, että voin muuttaa kielen virastossani niitä varten, joilla on oikeus saada asiansa sillä kielellä ajetuksi ... siinä on suuri ero...--» »--Mutta eiväthän fennotkaan muuta vaadi?»--»Vai eivät? Vaativathan! Vaativathan!»--huusi hän ja alkoi luetella kaikkia, mitä fennot vaativat ja mitä pahaa ovat tehneet ja tekevät vieläkin...-- »Kaikkea sitä ne vaativat ja huutavat ja pitävät melua ... mutta niiltä on siivet leikattava, ja juuri sillä tavalla ne leikataan, että _me_, me ruotsinmieliset, me maan intelligenssi, opimme suomea ja otamme heiltä sen ainoan olemisen ehdon, mikä heillä on, ja heidän valtansa ja vaikutuksensa, joka on aina ollut pahaksi. Mitä heistä silloin on jäljellä, kun me kaikki taidamme suomea. Ei mitään! Tyhjä tynnyri ja reikä pohjassa!»

Me nauroimme, että selät hytkyi. Ukko huomasi sen ja huusi kokasta:

--Mite hauska se ole, jota sielä peräss'?

--Täällä vain kaskuja kerrotaan, herra valtioneuvos, vastasi toverini.

--Eikö olisi ehkä syytä ilmaista itseäni? kysyin.

--Annetaan ehkä olla, niin saa ukko olla siinä luulossa, ettei kukaan tiedä hänen kieliopinnoistaan.

--Mutta miksi hän niitä tahtoo salassa pitää?

--Tahtoo kai hämmästyttää maailmaa ... lyödä kielitaidollaan alas kuin salamana kirkkaalta taivaalta .. vähän ennen ensi valtiopäiviä...

Minä jäin venheestä ensimmäiseen valkamaan ja venhe jatkoi valtioneuvoksen kanssa matkaansa.

* * * * *

Syksyllä tapasin ylioppilaan Helsingissä ja kohta tulivat puheeksi valtioneuvos Tengmanin kieliopinnot.

--Oppiko se? kysyin.

--Mikäs siinä! Jo se aika hyvin!--Voin kertoa sinulle tuoreena uutisena--kunhan et vain vielä pane lehtiin--että ensi vuoden alusta ruvetaan antamaan alkuperäisiä suomenkielisiä asiakirjoja ukon virastosta. Mutta virkatoverit olivat olleet vimmoissaan. Siellä oli tiukkaan oteltu. Mutta ukko oli sanonut, että kun hän kerran voi siitä suoriutua, niin täytyy heidänkin. Ei se suomenkieli muka ole mikään niin vaikea ja monimutkainen kieli kuin miksi fennomaanit sitä itserakkaudessaan kehuvat. Yhdellä kesälomalla sen salaisuuksien perille voi päästä.--Virkatoverit yhä murisivat, mutta ukko sanoi, että se olen _minä_, joka määrään. Eikähän siinä mikä auttanut. Mutta kun kanslian päällikkö astui ulos istuntohuoneesta, mutisi hän: »Ukko on höperö! Vanha taattu ruotsinmielinen ... mennä luopumaan oikeuksistaan ilman mitään pakottavaa syytä ... ruveta oppimaan suomenkieltä _vapaaehtoisesti_--se on valtiollinen itsemurha! Se on vanhuuden heikkoutta--täysissä hengen voimissa ollessaan hän ei olisi sitä koskaan tehnyt!»

1899.

ELUKOITA LAITUMELLA.

Tyytymättömästi möyrien kulki kartanon karja talon suurilla takamailla. Oli puute ruuasta ja ikävä parempia laitumia. Hakamaat, kesannot ja läheiset lehdot olivat jo niin paljaiksi jyrsityt, ettei siellä enää ollut mitään ottamista.

Sentähden täytyi karjan turvautua takamaihin. Siellä oli kasketuilla ahoilla, lampien rannoilla, soiden laidoilla ja purojen varsilla vähän enemmän ruokaa. Mutta matka oli sinne pitkä ja tuli joka päivä yhä pitemmäksi sitä mukaa kuin karja syödä ehti, niin että minkä lehmät syödessään lihoivat, sen ne kotiin kulkiessaan laihtuivat. Ja syksymmällä alkoi ruoka kokonaan loppua.

Siitä syystä oli kartanon karja oloonsa tuiki tyytymätön ja pitihe pahalla tuulella. Se nurisi ja napisi, ja sitä täytyi miesten asevoimalla estää aituuksiin murtaumasta.

Varsinkin oli karjassa kaksi tyytymätöntä: toinen iso härkä ja toinen kellokas, jotka aina edellä kulkivat.

--On se hävytöntä, ettei suuri kartano pidä parempaa huolta karjastaan, möyrysi härkä.

--Ladot täynnä apilasta, pielekset pullollaan luhtaheinää, säesteli kellokas.

He seisoivat niittyaidan takana, jonka sisällä toiset niittivät, toiset kokosivat latoihin tuoksuvia luokoja.

--Jos ei tuo karja olisi niin tyhmää ja pelkurimaista, kyllä tietäisin, mitä tekisimme, virkkoi kellokas?

--Mitä tekisimme?

--Vähän ne nuo veräjät ja veräjäin vartijat edessämme kestäisivät, jos yksissä voimin rynnistäisimme. Yhdestä paikasta kun karkoittaisivat, me toiseen karkaisimme, yhdestä paikasta kun aitaa kohottaisivat, me toisesta kaataisimme. Mutta ei ole rohkeutta mullikkain rinnoissa. Kun kuka keppiä ojentaa, hännät suorina pakenevat.

Ja murinaan se jäi, ei uskaltanut karja kapinaan nousta, ja yhä sai se elämisensä aitain ulkopuolelta etsiä.

Eräänä päivänä oli karja loittoutunut tavallista edemmä erämaahan, kun härkä ja kellokas, jotka aina edellä kulkivat, suolta mäelle noustessaan yht'äkkiä kohtasivat aidan. Hetken aikaa aitovartta noudatettuaan he tulivat tarkasti teljetylle veräjälle.

--Mikäs aituus tämä on? kysyi härkä veräjäpuiden läpi katsellen.

--Näyttää olevan kuin niittyaituus, on heinää kuinka paljon tahansa, vastasi kellokas.

--Eikös sieltä kuulu kellon kalkatusta?

Härkä ja kellokas kuuntelivat silmää räpäyttämättä ja korvaa liikauttamatta ja tulivat pian vakuutetuiksi siitä, että aidan takana oli lehmiä.

--Töyttäämmekö veräjän kumoon? kysyi härkä.

--Älähän ... se voi olla kartanon aituus ... katsotaanhan ensin.

Ja he lähtivät ottamaan selkoa siitä, mikä aituus se oli ja eikö aidassa ehkä olisi jotakin aukinaista veräjää, sillä härillä ja lehmillä on synnynnäinen kunnioitus suljetuita veräjiä kohtaan-- erämaassakin. Pian tulivat he nurkkaukseen, jossa aita kääntyi. Siinä näkyi vasta tehty niitty ja niityn reunassa oli lato ja aidattu pieles. Kaksi lehmää, pientä mutta lihavaa, käyskenteli niityllä ävärtä syöden.

--Kenenkä niitty se on? kysyi kellokas.

--Meidän on niitty, vastasivat lehmät.

--Mistäs sinne pääsee? kysyi härkä.

--Ei tänne mistään pääse.

--Mistäs te olette päässeet?

--Me olemme täällä aina olevia.

--Kenen lehmiä te olette?

--Tuon mökin.

Siellä oli todellakin vähän ylempänä mäen rinteellä mökki.

--Tottahan sinne täytynee _jostakin_ päästä, arveli kellokas ja lähti aituusta kiertämään. Härkä kulki möyryten perässä, ja muu karja tuntui jo nousevan notkosta.

He tulivat aholle, ahon laidassa oli mökki, ja mökin ympärillä oli peltoja ylempänä ja alempana niittyjä. Pelloilla oli viljasta osa vielä leikkaamatta, toinen puoli oli jo kuhilaalla. Oli ruista, oli ohraa, oli potattimaata ja nauristakin. Se tuoksui niin makeasti sieraimiin. Mutta kaikista makeimmin lemusivat mökin pihalle levitetyt ja aidoille ja portaille heitetyt kerput ja keruutöryt.

Olisipa siellä ottamista! Olisipa siellä, millä vatsansa täyttäisi! Jopa siinä käskisi päivänpaisteisella pihamaalla märehtien loikoa!-- Vesi valui pitkänä kinana kellokkaan suusta, ja härkä nuoli ahnaasti sieraimiaan.

Mutta portti pihamaahan oli suljettu ja kaikki veräjät tarkoin teljetty, ihan kuin heidän uhallaan, vaikkei ihmisiä näkynyt. He seisoivat pihaportin takana ja miettivät. Kellokas koetteli nostaa säppiä sarvellaan, mutta se ei noussut. Härkä nosti kaulaansa aidan selälle, mutta aita oli liian korkea yli hypätä.

--Mutta tämähän on meidän kartanon mökki, päätti yht'äkkiä kellokas.

--Mistä sinä sen tiedät?

--Oletko koskaan kuullut muiden mökeistä puhuttavan? Kaikki mökit maailmassa ovat meidän kartanon mökkejä.

Härältä pääsi ilon mölähdys, ja hän muisti jotakin.

--Syötiinhän viime kevännäkin erään mökin viljat, eikä siitä meille mitään tullut. Pidimme hyvänämme! Mökkien aituukset saa kyllä syödä, kunhan ei kartanon omiin aituuksiin koske.

--Joko rynnistän? kysyi härkä. Joko heitän portin pääni yli?

--Älähän vielä. Lähdemme vielä hakemaan, olisiko missä mukavampaa paikkaa,--sillä härillä ja lehmillä on, niinkuin jo sanoin, synnynnäinen kunnioitus suljetuita veräjiä kohtaan.

He lähtivät kiertämään, mutta eivät löytäneet mistään mukavampaa paikkaa: ei auki unohtunutta veräjää eikä matalampaa aitaa. Kaikki oli yhtä korkeaa ja yhtä tukevaa pisteaitaa, seipäät paksuista katajista ja vitsakset sitkeistä näreistä, ja he tulivat takaisin samaan nurkkaukseen, missä olivat nähneet lehmät niityllä. Ne olivat siinä yhä vieläkin.

--Minkä tähden niillä noilla pitää olla parempi laidun kuin meillä?-- sanoi kellokas.

--Se on hävytöntä, että kaksi mökin mullikkaa syöpi vatsansa täyteen yksiltä jalkainsa sijoilta, kun koko kartanon karjan täytyy kuloja kankaita kaluta!--kiivasteli härkä.

--Ei saa tulla vieraaseen niittyyn, varoittivat mökin lehmät, kun näkivät härän kyömistävän kaulaansa.--Ettekö näe, että siinä on aita?

--Takamailla ei saa olla mitään aitoja: laitumet täällä ovat kaikille yhteiset, sanoi kellokas.

--Pois aita! mörähti härkä.

Ja härkä työnti aitaa sarvellaan, koettaen sitä kumoon kaataa. Aita rutisi, mutta ei kaatunut.

--Se panee vastaan! sanoi härkä.

--Puske tiukemmin! kehoitti kellokas.

--Sarvet tarttuu kiinni! huohotti härkä.

--Älä sillä lailla, neuvoi kellokas. Työnnä sarvesi alimman aidaksen alle, siitä seipään kohdalta, ja nosta ... näin! ... niin!--Kas niin!

Härkä teki taaskin niinkuin kellokas neuvoi, seipäät nousi, aita nousi seipäineen ja kaatui maahan. Kellokas ja härkä astuivat kaatuneen aidan yli niittyyn, ja muu karja seurasi perässä ... sen ei tarvinnut muuta kuin astua sisään valmiista aukosta.

Syötiin siinä ensin mökin säästöt: pieles ja lato. Särjettiin sitten väliaita ja mentiin niitystä peltoon. Ahmittiin ohrasta ja rukiista, mikä jaksettiin, ja lahmattiin jalkoihin loput. Väliin maistettiin nauriin kaalia ja purtiin jälkiruuaksi itse nauriitakin. Mökin lehmät ajettiin ulkometsään ja annettiin lämpöiset lähdöt joka kerta, kun yrittivät sisään.

Kun eivät härkä ja kellokas enää syödä jaksaneet, hakivat he sopivata, pehmoista makuupaikkaa ja köllähtivät märehtimään keskelle mökin pihaa kerppujen ja keruutörkyjen päälle, ja muu karja teki samoin.

Siitä tapasi heidät mökin mies palatessaan iltasilla kartanon päivätöistä. Kovasti pahastuen, kun näki vuoden vaivat menetetyiksi, tarttui hän ensimmäiseen seipääseen, ja kun eivät hyvällä lähteneet, mäikytti hän selkään kellokasta ja iski kintuille härkää, ajoi pois pahantekijät pihaltaan ja kyyditsi karjan kotiinsa--uskalsipa vielä mennä kartanon herralle valittamaan ja vaatimaan korvausta kärsimästään tappiosta.

Mutta korvilleen sai mökin mies korvauksen sijasta ja menetti vielä mökkinsäkin. Karjan kipurahoista otti herra sen omaan haltuunsa, löi pellot ja niityt laitumeksi ja teettää nyt elukoilleen kesähuvilaa torpan tuvasta, jota parhaillaan puretaan.

1899.

KUN JUNA KULKI OHI.

Ylimääräinen juna oli juuri kulkenut ohi vähän ennen kuin varsinainen postijuna saapui asemalle, eräälle pienelle erämaan asemalle. Olin tullut postijunassa ja päässyt matkaani jatkamaan erään vanhan ukon rattailla, joka palasi asemalta kotiinsa, tuotuaan sinne jonkun matkustajan.

--No, isäntä oli tänään asemalla, kun se ylimääräinen juna kulki ohi?-- kysyin puheen aluksi.

--Olin, vastasi hän yksikantaan.

--Siinähän se nyt meni, jatkoin.

--Menneen kuului.

--Kai näitte hänet?--Ettekö nähnyt?

--En tuota nähnyt, vastasi hän hetken kuluttua.

--Ettekö ollut asemasillalla?

--O-lin! virkkoi hän ääntään venyttäen.

--Ettekä nähnyt?

--Enkä.

--Mutta kuinka se on mahdollista? Olitte asemasillalla ettekä nähnyt?

Hän antoi minun taas hetken aikaa odottaa vastausta ja virkkoi sitten:

--Käänsin pois pääni, kun juna lähestyi.

KUULUTUS.

Vanha rovasti avasi juuri vasta tullutta postilaukkua. Otettuaan sieltä ulos ensin sanomalehdet ja annettuaan niistä osan ruustinnalle ja toisen apulaiselle, sai hän käsiinsä suuren kotelon, joka oli varustettu tuomiokapitulin sinetillä.

--Mitähän tässä on, sanoi hän, antakaapa sieltä sakset, niin katsotaan.

Apulainen ojensi ukolle sakset ja jäi rovastin olkapään yli katsoen odottamaan kuoren aukaisua. Tulta vasten nostaen leikkasi rovasti varovasti kuoren auki, veti sieltä esiin painetun paperin ja tarkasteli sitä hetkisen.

--Jahhah, sanoi hän sitten. »Julkiluettavaksi saarnastuolista kolmena sunnuntaina peräkkäin.»--Vai niin!--Se on siis se. Sitä ei lueta.

Hän nipisti huulensa yhteen, pisti paperin takaisin kuoreensa, avasi pöytälaatikkonsa, laski kuoren laatikkoon ja sulki sen.

--Mikä se oli? kysyi ruustinna sanomalehtensä takaa.

--Olipahan muuan kuulutus kirkkoon, vastasi rovasti.

--Miksei sitä lueta?--kysyi ruustinna uudelleen. Mutta kun ei saanut vastausta ja lehdessä luettavat asiat kiinnittivät hänen huomiotaan, unohtui häneltä samassa asia.

--Voi, voi, huokasi hän hetken kuluttua, laskien lehden pöydälle,--yhä vain niitä ikäviä asioita! Mikähän tästä viime lopuksi tullee?

Rovasti ei vuorostaan vastannut siihen kysymykseen, vaan ilmaisi ajatustensa suunnan, virkkamalla kuin puoleksi itsekseen:

--Täytyy totella _Jumalaa_ enemmän kuin _ihmisiä_.

Kun näistä asioista oli jo niin usein ja niin paljon puhuttu eivätkä ne olleet mitään iloisia asioita, jäi keskustelu siihen. Ruustinna meni askareilleen, ja rovasti vaipui lehtiinsä.

Mutta apulainen, joka oli nähnyt, mitä kuulutus koski, ja levotonna astellut lattialla, kysyi:

--Eikö setä todellakaan aio lukea kuulutusta?

--En aio, vastasi rovasti.

--Eihän se ole minun asiani, mutta eiköhän siitä voi olla ikävyyksiä sedälle?

--Minkäpähän minulle tainnevat.

--Mutta onko se viisasta ... onko edes oikeinkaan saattaa kirkko vaaranalaiseksi ... ja samalla ehkä koko maa? Varsinkin, kun ei asia siitä enää parane ... se on julkaistu ja luettu julki kaikissa muissa kirkoissa...

Vanha rovasti oli tähän saakka puhunut sanomalehtensä takaa. Nyt laski hän lehden pöydälle, otti silmälasit nenältään ja virkkoi:

--Mitä ensiksi siihen tulee, että se on julkaistu ja muualla julkiluettu, niin se ei kuulu minuun ... vastatkoot siitä ne, jotka ovat sen tehneet. Minun mielipiteeni siitä on se, että jos luet yhden, niin saat lukea toisenkin, saat lukea kaikki, mitä luetetaan. Mitä taas viisauteen ja vaaranalaisuuteen tulee, niin salli minun kysyä: ovatko linnoitukset sitä varten, että niiden turvissa puolustamme itseämme, vaiko sitä varten, että pelätessämme niiden vahingoittuvan jätämme ne vihollisen valtaan. Lähinnä Jumalaa on kirkko lujin linnamme. Ja mitä lopuksi tulee siihen, että nyt enää olisi yhdentekevää, mitä minä tässä asiassa teen, niin ei ainakaan _minulle_ ole yhdentekevää, olenko ollut myötävaikuttamassa tekoon, joka on ... jota ... jota en hyväksy.

--Niin, setä tekee tietysti niinkuin oikeaksi katsoo ... tahdoin vain...

--Se on täällä ja täällä se pysyy, lisäsi siihen vielä vanha rovasti, väänsi lukkoon laatikon, johon oli pistänyt sen suuren tuomiokapitulista tulleen kotelon, ja solahutti avaimen laajaan taskuunsa.

Ja kun oli jo myöhä ja kun apulainen siirtyi ullakolleen, puhalsi rovasti lampun sammuksiin ja meni makuukamariinsa levolle. Eikä siitä asiasta seuraavinakaan päivinä sen enempää puhuttu.

Mutta seuraavana sunnuntaina, kun kanttori oli tuonut kuulutukset ylös saarnastuoliin, näki seurakunta rovastin hänelle jotakin kuiskaavan korvaan, kanttori laskeutui alas, kulki alttarin ympäri sakastin ovelle, otti oven pielestä naulasta kultaisiin kehyksiin sijoitetun taulun ja kantoi sen rovastin eteen saarnastuoliin. Kun rovasti oli sen--korkealla, juhlallisella, vakavalla äänellä--lukenut, antoi hän sen takaisin kanttorille ja kanttori kantoi sen takaisin sille sijalle, mistä oli sen ottanut.

1899.

VARIS JA PÄÄSKYSET.

Metsävaris, joka hallitsee ja vallitsee talojen takamailla, on kovin perso lintujen pesille. Olisi sillä kyllä muutakin ruokaa syödäkseen, mutta kerran makuun päästyään ei sille kelpaa muu mikään kuin alastomat linnunpoikaset--parempi vielä, jos niillä jo on vähän untuvia ympärillään, että kurkussa hiukan kangertelisivat. Se on totutellut niitä kokonaisinaan nauttimaan. »Enhän minä tapa, elävältähän ne nielen, panen vain lämpimämpään paikkaan»--on hänellä tapana puolustautua, jos kuka häntä tästä moittimaan pyrkii.

Mutta nyt olivat jo kevätkesästä kaikki pikkulintujen poikaset takamailta loppuneet, ja suuret suojelevat omansa. Ja sentähden lähti metsävaris tervehtimään tuttaviaan peltovariksia kirkonkylässä. Sillä siellä tiesi hän olevan laululintuja puutarhat täynnä, ja joka huoneen räystään alla oli pääskyn pesä.

Aamulla varhain, kun ihmiset vielä nukkuivat, lensi hän kenenkään huomaamatta rajan yli metsän rannasta peltomaille ja tapasi varisveljen vakoa astumassa.

--Mitä sinä syöt? kysyi hän aidan seipääseen istuutuen.

--Toukkia, lieroja--toukkia, lieroja, vastasi peltovaris.

--Huono ruoka--huono ruoka, raakui metsävaris.

--Syön, mitä saan--syön, mitä saan.

--Syö linnunpoikia!

--Ei ole tapana täällä--ei tapana täällä.

--Se makeata ruokaa--se makeata ruokaa!

--Saattaapa olla--saattaapa olla...

--Tule toveriksi--puoliksi pannaan--pannaan.

--Minnekä menet?--kysyi peltovaris kaulaansa ojentaen.

--Tuonne kylään menen!--vastasi metsävaris.

--Älä mene kylään ... älä mene kylään, varoitti peltovaris.

--Miksi en menisi?

--Älä mene kylään!

--Sano syysi ... sano syysi!

--Älä mene kylään! Älä mene--!

Mutta ei totellut metsävaris, kylään lähti. Lensi peltojen yli lähimpään taloon ja istahti riihirakennuksen harjalle. Siinä katseli ja kuulosteli. Katseli pääskysiä, jotka lentelivät poutaisella taivaalla talon ympärillä ja tuon tuostakin pistäytyivät räystäiden alle; kuulosteli sitä sirinää, jota poikaset pesissään pitivät joka kerta, kun emo heidän luokseen lensi.

Ei varis väkisin ota, ei tee ilmitappelua heikompainsakaan kanssa, vaan odottaa otollista hetkeä varkain viedäkseen. Kun kaikki pääskyt taas olivat poissa, lentää kahnautti varis riihen katolta koivuun, joka oli aitan takana. Siinä istui hän ja oli maailmaa katselevinaan, höyheniään kynivinään. Mutta vesi kihosi kielelle, sillä aitan joka nurkassa oli pääskyn pesä, ja sen sisässäkin niitä tuntui olevan, Ne olivat kuitenkin vähän vaikeasti käsiin saatavissa. Hän laskeutui oksalta oksalle, kurkotteli ja katsasteli, piiloutuen aina puun rungon taa, kun kuuli pääskyjen tulevan. Eräässä nurkassa oli nurkkahirren pää jäänyt muita vähän pitemmälle, hän pudottautui siihen, ja siinä oli pesä nokan saavutettavissa.

Pöytä oli katettu, ei muuta kuin ojentaa ja ottaa. Pesä oli täynnä parhaan makuisia poikasia. Mutta tässä ei niitä käy syöminen, hän kantaa ne yhden kerrassaan tuonne riihen katolle, latoo ne siihen riviin, ottaa sitten yhden kerrallaan nokkaansa ja keikauttaa päätään takaisin ... ei tapa, nielaisee vain elävältä, panee parempaan talteen...

Hän työnsi nokkansa pesän sisään, ja kun se tuli sieltä ulos, oli siinä puolialaston pääskynpoika poikkiteloin räpistelemässä. Ja hän otti vauhtia jaloillaan, levitti siipensä ja lähti kiireesti lentämään riihen kattoa kohti.

Mutta herra varjele sitä elämää, mikä siitä yht'äkkiä syntyi!

--Jo viep'! kuuluu kirkaisu ilmassa kuin olisi veitsellä vihlaissut. Jo viep'! Jo viep!' vastataan huutoon toisaalta jostakin.

Mutta varis on tottunut siihen, että pikkulinnut pesiään puolustavat, eikä hämmästy huudoista. Pitäähän niiden saada vähän huutaa, kun eivät muutakaan mahda. Ja rauhallisesti lentää hän riihen katolle, laskee siihen saaliinsa, joka vielä elää, ja lähtee lisää noutamaan. Hänellä on syömäsuunnitelmansa valmis, ja hän ei aio häikäillä ennenkuin on sen loppuun suorittanut, kun on kerran tänne saakka tullut.

Mutta yhä kiihtyy huuto ilmassa, se kuuluu läheltä ja kaukaa, tästä talosta ja naapuritalosta, ja tuossa tuokiossa koko kylästä. Ilma variksen ympärillä alkaa viheltää ja vinkua niinkuin olisivat tuhannet piiskat sitä pieksämässä, ja joka isku sattuu variksen selkään. Kaikki, mitkä siivilleen kykenevät: pääskyt, peipot, leppälinnut, varpuset, västäräkit pellolta ja rastaat pellon takaa rientävät hätään ja huutavat ja kirkuvat ja rätisevät ryöstölinnun korvaan. Mustanaan on ilma täynnä kiusanhenkiä, joka taholta ne päälle täyttävät, edestä ja takaa, ylhäältä ja alhaalta, ahdistavat kipenöivin silmin ja terävin nokin kuin neuloin ja pienoisin kynsin kuin naskalin nenin.

Vähät hän nokista ja kynsistä, ne eivät pysty hänen pitkään harmaaseen kauhtanaansa, mutta se huuto ja kirkuna, se häntä hermostuttaa. Herättävät koko maailman, huutavat kaikki katsomaan epäonnistunutta yritystä ... salaa luuli sen saavansa tehdyksi hän, nyt siitä tuli tämmöinen häpeä ... ja kanatkin kaakattavat, ja kukot kotkottavat, ja hanhet huutavat...

Hän lentää edestakaisin kylän kattojen yli, ei tiedä mihin piiloutua, mihin häpeänsä peittää ... ei ole puita täällä niinkuin metsässä, ei saa eksytetyksi, jäljestään haihdutetuksi.

Hän suuttuu, tekeytyy haukaksi, koettaa kopata kiinni lähimmän kiusanhengen. Mutta siitä kadottaa hän tasapainonsa, tuuskahtaa nokalleen ja heittää hullunkurisen kuperkeikan ilmassa...

Sitä riemua ... sitä hurraahuutoa! ... sitä vahingoniloa! ... ne häpäisee, sadattelee ... ja harakkakin, variksen vanha kilpailija ja kadehtija, hyppii ilmassa ja nauraa ja siipiään räpyttää.

Peltovaristenkin on täytynyt nousta vaolta meteliä katsomaan.

Kun vainottu varis näkee sukulaisensa aidan selällä, rientää hän, minkä kerkiää, heidän luokseen apua saamaan. Sen nähtyään jättävät pikkulinnut hänet heidän huostaansa ja palaavat takaisin kylään.

Mutta ei saa metsävaris apua sukulaisiltakaan.

--Enkös jo varoittanut!--sanoo vanhin varisten kongressissa. Siellä maiden takana saattaa se käydä laatuun, mutta täällä rintamailla ei sitä enää suvaita. Meillä on täällä peltojen puolella olemassa semmoinen lintujen välinen sopimus, että suurisiipisten pitää antaa pikkupyrstöisten olla rauhassa. Me emme rakasta sitä rähinää, joka aina syntyy siitä, kun heitä häiritään. Sentähden on parasta, että lennät kiireimmän kautta kotiisi. Jos kerran vielä koettaisit, niin täytyy meidän ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Metsävaris lähti nolona lentää laahustamaan takamaita kohti, josta oli tullutkin. Eikä häntä ole sen koommin nähty näillä asioilla liikkumassa.

Jonka vuoksi tästä tarinasta on oppi otettava semmoinen, että kun kaikki pikkulinnut ovat oikein yksimieliset, eivät heille variksetkaan mitään mahda.

1899.

TAKALISTON HEIKKI.

Takaliston Heikki oli istunut rovastin kamarissa ja kuunnellut, kun pappilan herrat innostuksissaan puhuivat siitä suuresta ulkomaan adressista ja miten lähetystön jäseniä oli juhlallisesti Helsingissä vastaanotettu. Nuoret herrat selittivät, miten Suomi nyt ikäänkuin toisen kerran oli korotettu kansakuntien joukkoon, miten maailman etevimmät miehet olivat tunnustaneet asiamme omakseen, miten meidät nyt kaikkialla tunnetaan ja miten kaikkialla meistä puhutaan, miten nyt oli arvokasta elää ja kunniakasta kuolla, jos niiksi tulisi...

--Onpa iloista kuulla, puhkesi Heikki puhumaan. Ne on poikia ne maailman mainiot! ... ovatpa totta tosiaan! ... katsohan, minkä tekivät ... lähepäs asian alkaen tänne asti, sekin Rarittu ja mikä se on se, joka on koko maailman kiertänyt, ja se Vanterluhti, poika tuhti ... vaan hädässä se ystävä tutaan ... no, ka, ihan toki aivan niinkuin minullekin kävi...

--Mitenkä Heikille kävi?

--No, ihan niinkuin tälle Suomelle nyt!--Tiedättehän te sen meidän paikan...

--Käytiinhän siellä silloin karhun ammunnassa...

--No niin, niinpä niin ... sitä minä juuri ... siitä sen pääsitte tuntemaan, mutta sitä ennen ei kukaan täällä tiennyt Takaliston Heikistä, vaikka olisi nälkään kuollut ... ja sitä vailla se on monesti ollutkin ... niitä karhuja minä ikäni kiitän...