Part 8

Hän antoi kukkien pudota. Hän tahtoi, hän tahtoi taistella sitä päivää vastaan, joka halusi pyrkiä häneen -- ja ottaa hänet kokonaan. Tuo rakas, rakas päivä, jota ei olisi saanut olla olemassa -- ei edes ajatuksissa? Tänään, jolloin kaikki muistutti siitä, tuli sitä vastaan taistella lujemmin kuin koskaan ennen!

Peter kulki hiukan hänen edellään kantaen hänen myttyjään kepissä olallaan. Oi, jospa hän sanoisi jotain! Oli niin hiljaista metsässä. Mutta hänen tapansa ei ollut puhella kulkiessaan.

"Kun tulemme alas, Peter", sanoi Kathi, "niin muista, että heti tahdon mennä levolle ja nukkua koko illan. Väsyn niin tästä pitkästä matkasta." -- -- Ja se joka nukkuu, ei tee syntiä, ajatteli hän.

He joutuivat ulos kuusimetsästä, ja tie vei yhä alaspäin. Silloin tällöin Peter kuitenkin pysähtyi pyyhkimään hikeä otsaltaan. Oli kovin kuuma.

Äkkiä kutsui Kathi häntä. "Peter, Peter, katsohan katsohan toki. Luumupuita!"

"Kyllä niin", sanoi hän kääntymättä. Sen hän tiesi, että Johann Niedermayerin luumupuut tästä alkoivat. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä.

Vähän myöhemmin Kathi taas huusi: "Peter, voi Petet, tässä on pähkinäpuu" -- hän pysähtyi ja hieroi lehteä sormiensa välissä toistaessaan: "Tässä on pähkinäpuu!"

Hän nyökäytti vain: Kyllä on! Sillä vanhan Ploggnerin talon edustalla oli kaikkina aikoina ollut pähkinäpuu. Se ei ollut versonut ei tänään eikä eilen.

Aurinko oli mennyt mailleen rosoisten vuoriharjanteitten taa. Sen vaipuva loisto valoi Marteller-gletscherille punaisen hehkun... Polku kääntyi Goldrainiin päin -- alas isojen sileälehtisten kastanjapuiden alle.

"Peter" -- Kathi kutsui taas, mutta paljon hiljemmin, "tässä ovat kastanjapuut.".. Tällä kertaa Peter kääntyi, sillä Kathin ääni vapisi kovin.

Hän oli istuutunut tien reunalle -- piteli päätään käsissään ja liikutti sitä edestakaisin.

"Oi, Jumalan pyhä äiti", sanoi hän itkien... "Tässä ovat kastanjapuut!"

Peter seisoi liikkumattomana hänen luonaan. "Tyttö raukka", ajatteli hän, "hän on melkein unohtanut, minkälaista oli alhaalla laaksossa päin! Ja hänen isänsä talon luona kasvaa myös kastanjapuu. Siksi se niin koskee häneen."

Hän ei puhunut mitään, sillä hän tiesi, että koskee vain enemmän, kun toinen rupeaa siitä puhumaan. Mutta oli parasta, että hän sai itkeä loppuun.

Ja hänen vaikeroidessaan ja huojuttaessaan päätään edestakaisin ajatteli Peter, että olisi hyvä jos hän pian lopettaisi, sillä Sveitsinalppien yli nousi tummia pilviä. Siltä taholta oli myrskyn tapana tulla -- ja olisi ehkä parasta, ettei kestäisi kauan ennenkuin oltiin talossa.

* * * * *

Vanha Matthias kellonsoittaja ei ollut terve ja hanen oli täytynyt maata pari päivää. Hän suri joka kerran kun hanen oli pakko jättää virkavelvollisuutensa suorittamatta.

Pappi istui hänen vuoteensa ääressä. Hän kyllä tiesi miten soittajaa tuli ilahuttaa. Nuori, kalpea pappi saattoi olla oikein leikillinen, kun hän oli yhdessä lapsien ja vanhusten kanssa, ja hän sai aina ne tyytyväisiksi.

"Niin, on merkillistä maata tässä ja kuunnella kelloja -- sen sijaan että seisoisi siellä ylhäällä itse", sanoi Matthias. "On hyvä, että minulla on naapuri, joka voi niitä hoitaa ja vuorotella veljensä kanssa -- mutta se ei minusta kuitenkaan oikein soinnu. Niinkuin nyt äsken angeluksessa; se kuului oikein vieraalta! On sellainen oma tapani minulla... Ja sitten _ajattelen_ omaani joka kerta. Sekin ehkä voi kuulua."

"Ihan varmaan se voi, Matthias", vastasi pappi. "Olen niin iloinnut kellonsoitosta ensimäisestä illasta alkaen tänne tultuani. Antaisin paljon, jos Matthias voisi soittaa minullekin kerran."

Vanhus sai kyyneleitä silmiinsä. Että hänen pitikin lähteä niin kauaksi heistä kaikista, tuon hyvän pastorin!

He eivät ajatelleet muun kuin hämärän tekevän tuvan niin pimeäksi; mutta papin noustessa lähteäkseen katsahti hän äkkiä ulos akkunasta.

"Saamme myrskyn", sanoi hän.

Läntisten vuorenkukkuloitten yläpuolella kohosi keltaisen musta pilvijoukko. Se oli jättiläislinnun näköinen ojennettuine päineen, kauheine, rikkirevittyine siipineen, jotka kiitävällä nopeudella levisivät hartaan, selkeän iltataivaan yli ja sammuttivat kaiken sen valon pahan pimeyden taa. Ja kaukaa kuului pahanenteinen pauhina.

Soittajan vaimo tuli sisään keittiöstä ja tarkasteli olivatko kaikki akkunat tarkoin suljetut. "Ulkona nousee myrsky, isä!" sanoi hän. "Pastori kai ei aio lähteä! Se on kohdallamme ennenkuin pastori voi ehtiä kotiin."

Soittajan talo oli ensimäinen pitkässä maalaiskylässä ja oli hiukan etäämpänä muista.

Vanha mies oli vuoteessaan käynyt hyvin levottomaksi. "Eikö näytä siltä että se voisi mennä ohitse?" kysyi hän kasvoissaan jännittynyt ilme. "Pyhä Jooseppi, mitä muuten teemmekään!"

Ulkona alkoivat puiden latvat huojua maata kohden. Sitten välähti äkillinen leimaus tuvassa ja kuului ankaraa jymähtelemistä...

Pappi meni vuoteen luo. "Rakas Matthias, Jumalan käsi on mustien pilvien yläpuolella!"

Roiskuva sadekuuro alkoi pieksää puukattoa.

"Ei, ei sentakia", sanoi vanha soittaja. "Mutta tässä minä makaan -- ja nyt tulisi soittaa! Lähetä heti sana naapurille, Barbara! He ehkä eivät ajattele, että tulee soittaa myrskyä vastaan. He eivät olekaan tottuneet siihen niinkuin minä."

Ukkosen jyriseminen kuului yhä lähempää. Salama salaman perästä vaiaisi tupaa ja vanhan miehen huolestuneita kasvoja.

Silloin ulko-ovi kiskaistiin auki ja naapurin veli juoksi tupaan isoon päällysviittaan kääriytyneenä.

"Pyhä Anthonius", sanoi hän, "nouseepa jumalanilma! Olen tullut likomäräksi vain juostessani tänne yli. Ja salamat ihan häikäisevät silmiä! -- Niin, tahdoin sanoa, että Sebastian on lähtenyt ulos heti iltasoiton perästä, enkä nyt tiedä milloin hän palaa. Enkä mielelläni menisi hänen sijastaan. Tuskinpa voi päästäkään perille kirkkoon asti. Vieläkin on yksi asia, se nimittäin, että vieras herra, jolla oli silmälasit, oli sanonut veljelleni, että heiluva metalli voi myrskyssä helposti vetää luokseen salaman, sanoi hän."

"Siten käy, kun tahtoo kuulla niitä, jotka luulevat olevansa viisaampia kuin meidän Herramme", sanoi vanha soittaja vapisevin äänin. "Sen kai tiedämme paremmin kuin mokomakin jumalattomista maista -- joissa ei ole vuoriakaan -- että myrsky menee ohitse heti kun soitetaan kirkonkelloja. Ja täällä seurakunnassa eivät ihmiset voi olla sitä ilman. He eivät oikein voi koota ajatuksiaan rukoukseen ennenkuin kuulevat kellojen puhuvan -- äänekkäämmin kuin rajuilma ja kertovan heille, että Herramme on lähellä."

"Niin, mutta minulla ei ole halua lähteä sinne, eikä minulta kukaan voi sitä vaariakaan."

Rajuilma oli nyt Goldrainin kohdalla; ukkosen uriseminen kuului lakkaamatta, toinen jyminä kumisi vielä vuorien solissa, kun seuraava jo räjähti, ja pimeässä loistivat suuret, monipolviset salamat.

"Pyhä Jooseppi! tässä pitää maata velvollisuutensa jättäen!" virkkoi huolestunut Matthias.

"Anna minulle avain torniin, Nestor", sanoi pappi. "Minähän voin mennä. Olen ollut useammin kuin yhden kerran Mattiaksen luona siellä ylhäällä. Sopii paraiten että minä -- tällä tavalla kerran saarnaan kansalle."

"Ei, älkää sitä tehkö", sanoi mies. "Pastorihan tietää, että se voi olla hengenvaarallista."

"Niin, onhan hengenvaarallista elää", sanoi pappi hiukan hymyillen. "On melkein vain yksi varma tapa pelastaa elämäsi, Anton -- ja se on usko se!"

"Ei ei, se ei käy laatuun", sanoi vanha soittaja tyrmistyneenä.

"Luuletko, etten voi? Etkö muista, että olen koettanut? Mutta nyt olen oikein utelias kuulemaan saako kello oikean soinnun. Älähän nyt ole minulle liian ankara, Matthias!" Hän nyökäytti rohkaisevasti vanhukselle. "Sanon samalla jäähyväiset, menen suoraan kotiin sen jälkeen, sillä silloin kyllä Mariannen hiukan täytyy hoitaa minua."

"Ei, ei, pastori ei saa lähteä", sanoi vanha soittaja. "He saavat mieluummin olla ilman soittoa!"

Mutta ennenkuin nuo kolme ihmistä oikein olivat ehtineet käsittää, mitä hän oli ehdottanut, oli jo nuori pappi lähtenyt ulos ovesta -- ja he istuivat siinä äänettöminä.

Tuvassa oli ihan hiljaista -- rajuilman raivotessa yhä ulkona.

Silloin koputettiin kovasti ovelle ja Kassian Gamper astui sisään.

"Saanko jäädä kattonne alle kunnes pilvi on ohitee, Matthias?" kysyi hän. "Se saavutti minut maantiellä. En voi kastua enempää kuin olen kastunut, mutta on kurjaa olla ulkona."

"Oi, pyhä Jooseppi -- ja pappi, pappi!" sanoi vanha mies tuskissaan.

"Mitä papilla?" kysyi Kassian. Kun he sanoivat hänelle sen, hypähti hän pystyyn. "Oletteko sallineet hänen lähteä?"

"Me olimme kuin järjiltämme", sanoi vaimo. "Eikä hän saanut edes lyhtyä mukaansa! Kunpa hän ei vain taittaisi niskaansa tornissa!"

"Oletteko sallinut hänen lähteä?" toisti Kassian.

"Hän itse tahtoi välttämättä lähteä", sanoi Anton Hutter nopeasti.

"Tällaiseen ilmaan _yksinään_ -- ja pimeään torniin! Ei, se on jo liikaa!"

Hän otti lyhdyn vaimon kädestä. "Nyt lähden hänen jälkeensä. Kuhan vain saavutan hänet, niin kyllä pidän huolta soittamisesta. Hänellähän ei ole voimia niinkuin meikäläisellä -- ja hänen elämänsä on kai enemmän arvoinen!" --

Kassian pyrki eteenpäin roiskuvaa sadetta, ulvovaa myrskyä vastaan. Salamat rätisivät ja loistivat hänen ympärillään ja ukkonen jyrisi lakkaamatta. Mutta häntä vallitsi vain yksi ajatus: saavuttaa pappi ja saada häned heti lähtemään kotiin.

Juuri ennenkuin hän tuli kirkkomaan veräjälle, alkoivat kirkonkellot soida.

Ihan levollisina ja luotettavina ne soivat -- ikäänkuin olisivat puhuneet hyvää kaikkien heidän puolestaan... Kuin olisivat tahtoneet soittaa kaiken rauhansa jokaiseen pieneen mökkiin, jokaiseen tuskalliseen sydämeen, rauhaa kirkkaiden levollisten pyhäpäiväin ajoilta, jolloin se kutsui kansaa jumalanpalvelukseen. Niin, eikö tuntunut kuin se kutsuisi kokoon nytkin! -- kutsuisi heitä kaikkia tuntemaan itsensä Jumalan kansaksi kirkkotiellä, pyhän varjeluksen alaisiksi...

Kassian kulki kirkkopihan yli, työnsi tornin oven auki ja jäi hetkeksi seisomaan sytyttääkseen lyhtynsä -- kellojen yhä laulaessa hänen päänsä yläpuolella.

Sitten hän alkoi nousta kapeita portaita. Kun hän oli tullut melkein niiden päähän ja samalla kun hän nosti päänsä lattian yli, näki hän pitkän valkoisen salaman kulkevan pimeästä torninaukosta ihan hänen päältään -- näki sen tulevan ihan häntä kohti -- pitkänä, valkoisena...

Räiskyvä, korvia repivä ryske -- --

Sitten pimeyttä, hiljaisuutta -- mustaa, mustaa hiljaisuutta.

-- -- Aallon kehiä, jotka levisivät sisään- ja ulospäin -- sisään- ja ulospäin eivätkä tahdo sallia kenenkään tarttua niihin... Missä olen, kuka olen? Eikö koskaan saa selville itseään? -- --

Aallon kehiä... mustaa, mustaa pimeyttä -- pehmeätä, pohjatonta... Ja kaikkialla sormi, pitkä, valkoinen sormi -- joka ojentuu ja _osoittaa_, osoittaa...

Oi, mitä onkaan toivonut!...

Ei koskaan, koskaan tulisi kutsua pitkää, valkoista sormea -- osoittamaan kuka -- -- Se osoittaa vain yhteen paikkaan, kiduttaen, kirvelien -- soraan, suoraan ihmiseen itseensä!

_Tuolla on hän_ -- tuolla sisällä. -- Kuka, kuka? Kaikki on mustaa, hiljaista, käsittämätöntä taas... Olenko minä joku? --

Sitten ääni, ääni, johon kiinnittyy tuskasta että se pääsisi häviämään... Se ääni on olemassa -- on todellakin olemassa. Siitä kiinni pitäen voi pysyttäytyä pystyssä...

Ääni. Loiskis, loiskis -- sadekuuroja!...

Sitten torni -- kirkon torni... portaat... Gamper -- _Kassian Gamper_.

Hän nostaa kätensä kasvoillensa -- ne ovat kylmät kuin jää... Ja nenän yläpuolella tuntuu kiskomista ja nykimistä. Pää on lyijynraskas. Suu on ihan kuiva. -- Mutta hän istuu tässä -- tornin tikapuilla. Lyhty on tuossa hänen vieressään. Se ei ole edes sammunut.

Palaako torni? Ei, on pilkkopimeätä. Ainoastaan silloin tällöin väräjää nopea salaman valo, mutta heikompana, kauempaa. Ja ukkonen murahtelee nyt vain niinkuin iso eläin, joka on juuri vaipumaisillaan uneen.

Kirkon kellot ovat vaienneet. Ne riippuvat liikkumattomina tornin mustassa kidassa.

Hän pääsee kohottautumaan hiukan vaivalloisesti, ottaa lyhdyn ja nousee viimeiset porrasaskeleet.

Hänen kulkiessaan lattian yli on siinä jotain raskasta -- pehmeätä, johon hänen jalkansa pysyhtyy.

Hän laskee lyhdyn... Hänen jalkainsa juuressa makaa pastori Joseph Wellner kasvot ylöspäin kääntyneinä, kalpeana, liikkumattomana...

Ylinnä hänen valkoisella otsallaan on tumma pilkku...

"Pyhä Jooseppi -- pyhä Jooseppi!" -- --

Kassian Gamper seisoo liikkumattomana kuin silloin, kun hän istui lamautuneena tornin portailla. Hänen ajatuksissaan välähtää kuin salama! Mutta salama on tunkeutunut syvemmälle -- ihan hänen sydämeensä asti -- kun kuolema äsken oli tarttua häneen...

-- Hän kumartuu olennon yli, joka makaa häne jalkainsa juuressa.

Ja varovasti, pehmeästi -- johon ei luulisi häne suurten, karkeitten sormiensa kykenevän -- vetää hän vaaleita hiuksia hänen otsalleen...

* * * * *

Koko Goldrain murehtii...

Olivathan he tietäneet että kadottaisivat hänet, että hän lähtisi kauaksi, kauaksi pois heidän kaikkien luotansa -- ja tavallaan hän jäi nyt heidän luokseen.

Mutta kaikki oli kuitenkin niin sydäntävihlovan surullista!

Seuraavana aamuna levisi tieto siitä koko Goldrainiin, ja muutamiin taloihin jo samana iltana -- että pappi Joseph Wellner oli uhrannut henkensä mennessään torniin soittamaan vanhan Matthiaksen sijasta -- johtaakseen rajuilman pois seurakunnastaan ja rauhoittaakseen kaikkia pelokkaita sydämiä.

Hänen kuolemansa oli kaunis -- se oli kuin hänen viimeinen saarnansa!

Kassian Gamperin talo oli ensimäisiä paikkoja, missä saatiin se tietää.

Kathin ja Peterin tullessa oli talon isäntä poissa. Kathi pyysi silloin heti päästä levolle, ja heti kun hän oli pannut maata oman pienen huoneensa valkoiseen sänkyyn, vaipui hän uneen, niin syvään uneen, ettei rajuilmakaan, joka kohta sen jälkeen puhkesi, voinut herättää häntä.

Täti ja Peter istuivat huoneeseen, joka oli hänen huoneensa vieressä, avonaisen oven luokse, ollaksensa siinä jos hän heräisi jyrinästä.

Rajuilman yltyessä tuli hän hetkiseksi levottomaksi ja nousi puoleksi istualleen. Mutta samassa alkoivat kirkonkellot soida -- ja hän vaipui takaisin tyynylleen syvään ja rauhalliseen uneen, hengittäen levollisesti kuin lapsi.

"Voin lyödä vetoa ettei hän ole nukkunut tällä tavoin ainoanakaan yönä siellä vuorilla", sanoi Peter. "Ei ollut mitään järkeä siinä, että hänen piti lähteä kotoaan."

Räiskyvä, paukkuva ukkosen jyrinä, joka seurasi häikäisevää salamaa, tuntui seuraavassa silmänräpäyksessä tärisyttävän taloa perustuksiaan myöten.

"Jumalan pyhä äiti!" kuiskasi täti.

"Se iski johonkin", sanoi Peter.

Samassa soitto vaikeni -- ja pahin rajuilma oli ohitse.

Yhdeksän ja kymmenen tienoissa, kun kaikki oli ohitse, antoi täti väen mennä levolle. Mutta hän ja Peter jäivät odottamaan Kassiania, jonka viipyminen teki hänet levottomaksi.

Kun hän saapui -- niin kalpeana ja väsyneenä kauheasta jumalanilmasta, että hän oli oikein vieraan näköinen -- ja hyvin lyhyesti oli heille ilmoittanut järisyttävän tapahtuman, kesti kauan, ennenkuin kukaan heistä lähti levolle.

Kassian ei hämmästynyt nähdessään Peterin täällä, eikä kuullessaan, että Kathi nukkui huoneessaan. Oli olikeastaan kuin ei hän olisi nähnyt eikä kuullut mitään. Ja kauan vielä sen jälkeeen kun hän oli paneutunut vuoteeseensa, kuuli täti hänen astuntansa hänen omasta huoneestaan. Edestakaisin -- edestakaisin...

-- Aina aikaisesta aamusta kokoontuivat kaikki goldrainilaiset kirkkomaan takana olevan matalan talon edustalle, jonka seinustella kasvoi kukkivia viiniköynnöksiä. Ja hyvin hiljaa he kaikki astuivat sisään, toinen toisensa perässä, ja näkivät hänen siinä makaavan valkoisella vuoteella mustassa papinpuvussaan -- hiuksien muodostaessa kuin sädekehän kalpeitten kasvojen ympärille, jotka olivat niin lempeät ja kirkkaat...

"Hän on sellaisen näköinen, jonka sydämen toivo on toteutunut", sanoi itkevä Marianne. Hän oli valvonut yön kuolleen luona parin seurakunnan miehen kanssa ja tahtoi olla siinä koko päivän, niin kauan kun hän jaksoi pysyä pystyssä. Keskiyön tienoilla tuli sitten pari luostariveljeä suorittamaan kuolinvalvomisen. Ja sen huoneen ovea pieneen puutarhaan ei lukittaisikaan koko yönä. Hän rakasti pienten kappelien öistä valoa; nyt tuli valon loistaa hänen omasta huoneestaan, ja jos matkustavainen kulki ohitse ja katsoi sisään, kohtasivat häntä hiljaiset, valoisat kasvot, jotka ikäänkuin toivottaisivat "Jumalan rauhaa."

Kaikki toivat parasta mitä tiesivät. Toiset toivat tuoreita kukkia, toiset suuria helmiseppeleitä, muutamat ruukkukasvinsa akkunoiltaan, punaisia neilikoita ja pelargonioita, jotka he asettivat hänen huoneeseensa. Toisilla oli vahakynttilöitä, toiset ripottelivat oksia ja lehtiä.

-- Kassian Gamperilla kulki täti paremmassa puvussaan leikellen kukkia kaikista ruukkukasveista. Hän menisi Peterin kanssa, joka sen jälkeen taas aikoi lähteä vuorille. Vanhukset eivät voineet olla niin kauan ilman häntä. Hän oli puhunut hiukan Kassianin kanssa, joka suostui kaikkiin hänen toivomuksiinsa -- ja istuessaan katsoi järkähtämättä hänen ohitseen kauas etäisyyteen -- eikä hän voinut odottaa saavansa tavata Kathia, koska hän yhä nukkui.

"Ei, hän on juuri herännyt", sanoi täti, jonka poskia pitkin valuivat kyyneleet, "mutta luulen olevan parasta, ettet mene hänen luokseen. Hän nukkui niin rauhallisesti käsi pään ympäri taivutettuna... Mutta sitten luulen hänen heränneen kirkon kellojen soitosta. Hän makaa silmät raollaan kuin sellainen, joka ei tahdo ajatella, vaan on vain iloinen -- niinkuin lapsi jouluaamuna. -- Onko pyhä, täti? kysyi hän. -- Ei, sanon minä, etkö voi kuulla, että joku on kuollut! -- Hän kohoutuu vuoteessaan ja hänen silmänsä sumenevat. -- Kuka? kysyy hän. Ja minä sanon: eräs, josta kaikki olemme pitäneet! Silloin hän katselee minua kuin se, joka rukoilee elämänsä puolesta. -- Ei, ei _isä_, sanon minä, vaikka hänkin oli lähellä kuolemaa; vaan pappi, joka soitti vanhan Matthiaksen puolesta, ja häneen löi salama. Isä löysi hänet sieltä. -- Sitten hän laskeutuu makuulleen ja kääntyy seinäänpäin. Luulen, että hänen tulee olla ihan yksinään. Pastori neuvoi häntä niin kauniisti aikoinaan. Ja nyt kaikki herää hänessä uudelleen -- se voi olla kylliksi vaikeata hänelle, pikku-raukalle!"

-- Kun täti saapui kotiin taas tunnin kuluttua, istuutui hän Kathin luokse, joka yhä makasi kasvot seinäänpäin, ja alkoi ihan hiljaa kertoa hänelle miten kaunista siellä oli ollut ja miten kaikki olivat tuoneet, mikä mitäkin muassaan tehdäkseen kaiken hänen ympärillään juhlalliseksi. Kirkkoherra oli itse lukenut kuolinrukoukset -- itku kurkussa... Eikö Kathi tahtonut nousta ja lähteä sinne? Hän oli näöltään kuin pyhimys!

Mutta Kathi vain viittasi kädellään kieltävästi ja jäi makaamaan tahtomatta syödä tai juoda.

Silloin kysyi läti Kassianilta, eikö hän tahtonut lähteä sinne? Mutta hänhän oli siellä eilen illalla, vastasi hän. Oli mukana kantamassa hänet kotiin -- -- Ja hänen kyllä tuli pysyä levossa tänään, sillä joka hetki hän tunsi pyörrytystä.

* * * * *

Mutta kun kaikki talossa olivat menneet levolle, alkoi Kassian Gamper kävellä edestakaisin niinkuin viime yönäkin -- ei huoneessaan, vaan käytävässä ulko-oven ja yläkertaan vieväin portaitten välissä. Hän kulki edestakaisin kädet selkänsä takana pienen lampun valossa, joka riippui katossa -- hänen ajatuksiensa liikkuessa vain yhdessä asiassa.

"Ennen keskiyötä, mutta myöhään, kun kaikki on hiljaista. Saamme nyt nähdä -- --"

Hän oli varma, ihan varma siitä. Nyt tulisi suuri tilinteko.

Viimeisinä kahtenakymmenenäneljänä tuntina, jotka olivat olleet pitkät kuin vuodet, oli hän yhä uudestaan ajatellut sitä mitä hän tunsi, kun kuolema oli tarttunut häneen -- ja hän kyllä tiesi, että suurimman tilinteon pitää ihminen _itsensä kanssa_. Ainoastaan siinä voi hän oikein tuomita syyllisen.

Mutta tässähän hänellä oli isän-oikeus -- niin, isän velvollisuus. Ja oikeuden tulee vallita. Siitä ei kukaan saa uskaltaa poiketa. Sen tulee vallita.

Kirkontornin kello löi yksitoista, raskaasti ja voimakkaasti -- niin kuin se olisi myöntänyt sen oikeaksi.

Niin, _sen_ tornin kello -- -- sekin voisi kertoa oikeuden voimasta. -- --

Syntyi taas yöllinen hiljaisuus.

Sitten aukaistiin ylhäällä ovi -- ihan hiljaa. Kassian pysähtyi ja asettui portaitten varjoon.

Portaita alas kulkivat hiipivät askeleet. Porras narahti -- ja ne pysähtyivät.

Hän ihmetteli että niin pieni kolina saattoi pelästyttää kulkijaa ja hänen sydämensä takoi, takoi aivan kuuluvasti.

Askeleet hiipivät eteenpäin -- saapuivat käytävään... ja silloin -- seisoi hän siinä.

Huusiko hän? Oliko joku huutanut? Ei, ei ainakaan hän! -- Sillä hän vain seisoi -- niinkuin lapsi, joka tietää ettei se voi puolustautua, liikkumattomana, kietoutuneena suureen, mustaan huiviin, joka oli heitetty pään ylt ja jota hän piti tiukasti ympärilleen käärittynä. Hän seisoi niin liikkumattomana, että silmäluomet, jotka raskaasti olivat painuneet silmien yli, keltaisenvalkoisina ja vähäsen turvonneina, näyttivät kuin vahaan leikatuilta.

Miksei hän mitään puhunut? Hän olisi voinut puhua -- sanoa jotain, joka selittäisi kaiken... Sitä kai ei ollut niin vaikea keksiä! Miksi hän seisoi vain kuin lapsi, joka ei voi puolustautua. Silloin piti Kassianin puhua -- hänenhän täytyi...

Mutta hänen tuli alottaa varovasti... muuten salpaisi hänen henkensä se suuri sana, joka nyt oli sanottava.

"Oletko se sinä? Sinäkö siinä olet, Kathi?" Hänen täytyi keskeyttää kunnes sydän hiukan rauhoittuisi.

"Ja tahdot lähteä ulos, niinkö? -- -- sillä -- olet ajatellut että voisit mennä sinne?"

Hänen huulensa liikkuivat kuiskaten myöntäväsi -- kuulumattomasti.

"Ajattelit heti, että sinäkin tahdot mennä -- niikuin kaikki muutkin."

Taas kuulumaton myönnytys.

"Mutta -- kun kuulit, miten kaikki sinne kokoontuivat -- tuntui sinusta niin oudolta tavata heitä kaikkia yhdellä kertaa -- -- Eikö totta? Nyt -- kun olet ollut niin kauan poissa! Silloin odotit iltaa -- ja tiesit, ettei siellä ollut enää ketään."

Hänen huulensa liikkuivat taas myönnytykseksi:

"Mutta nyt tahdot sinäkin mennä? Sehän on ihan luonnollista!"

Mitä tämä olikaan? Eikö hän sanonut kaikkea mitä toinen olisi voinut, mitä hänen olisi pitänyt keksiä sanoakseen! Mitä tämä olikaan? Tahtoiko hän ensin rauhoittaa häntä -- ja sitten vasta sanoa sanottavansa?

Äkkiä hänen kasvonsa kalpenivat. Hänen katseensa oli kohdannut paikan, jossa hän piteli käsiään -- huivin alla.

"Hän vie ne muassaan", ajatteli hän, "hän vie ne todellakin muassaan! Hän pitää niitä käsissään -- hän tahtoo panna ne sinne, jotta ne pantaisiin mukaan -- -- ei, ei"...

Raskaana ja suurena laskeutui hänen kätensä tytön kädelle, työnsi huivin syrjään -- ja veti esiin pitkät, kokoonkäärityt palmikot, jotka olivat hänen käsissään.

Ei, hän ei huutanut... mutta silmäluomet kohoutuivat, tuskallisesti väristen -- ja hänen silmänsä kohtasivat hänen silmänsä, silmät jotka olivat kuin Aloisian...

Hän tarttui raskaisiin palmikkoihin, punnitsi -- -- niitä tahtomattaan samalla kädellään -- vanhan tapansa mukaan.

Mutta siinä liikkeessä oli jotain, joka kääntyi häntä itseään vastaan -- tarttui hänen sydämeensä...

"No niin -- -- olet myös kuullut, miten kaikki sydämensä kiitollisuudesta ovat vieneet yksi yhtä ja toinen taas toista muassaan sinne... parasta mitä saattoivat ajatella... Niin et sinäkään tahtonut mennä tyhjin käsin? Sinäkin tahdoit -- koko sydämestäsi -- -- Ja niin sinä otit -- sillä sinullahan ei ole muuta, Kathi"...

"Ei, minulla ei ole muuta."

Kassian päästi palmikot kädestään.

"Mutta älä nyt ole liian kauan poissa, Kathi. On myöhäistä"...

Tuntui kuin olisi tytär tahtonut rauhoittaa isäänsä sanoessaan: "Olen kyllä taas pian täällä."

"Niin, sillä Peter käski minun pitää sinusta hyvää huolta. Hän sanoi nimenomaan että pitäisin hyvää huolta sinusta... Ja hän uskoo varmasti että sinusta tulee hänelle hyvä vaimo, reipas ja uskollinen ja hyvä vaimo."

Kathi ei nostanut silmiänsä, mutta sanoi äkkiä äänekkäästi -- kuin se joka puhuu unissaan eikä voi hillitä ääntään -- ja lujasti kuin olisi hän antanut lupauksen: "Kyllä."