Part 7
Hänelläkään ei ollut syytä siihen. Hän vain ei voinut vapautua niistä silmistä sen jälkeen kuin Kathi oli katsonut häneen sinä yönä joen rannalla -- --
* * * * *
Ylhäällä vuorilla satoi valkoista lunta.
Laaksossa olivat hedelmät kypsyneet syksyn myrkkylijat kasvoivat kalpean punaisina kaikilla kedoilla ruskeat kastanjat odottivat korjuuta, ja syyslehdet loistivat kaikissa väreissä.
Mutta tuonne korkealle saapui talvi aikaiseen
Nyt täytyi enimmäkseen pysytellä huoneessa. Rukki ja kangaspuut joutuivat ahkeraan ikeeseen ja kun miehet olivat lypsäneet lehmät ja käyneet muita elukoita ruokkimassa, tulivat he sitomaan luutia tai veistelemään puulusikoita.
Kathi liikkui siellä huivi lyhyen tukkansa verhona. Se oli taas alkanut kasvaa, mutta ei se koskaan tulisi yhtä pitkäksi. Hiukset olivat yhtä paksut kuin ennenkin, mutta tummemmat; ne eivät enää sakenöineet kultana auringonpaisteessa. Hän teki mitä käskettiin ulkona tai sisällä; nythän häntä ei tarvinnut säästellä niinkuin alussa, sen jälkeen kuin se oli ohitse ja hän taas oli jotakuinkin saanut voimansa takaisin. Työ oli hänelle raskasta ja tottumatonta. -- Kotona oli palvelusväkeä kyllin ulkotöihin ja sisällä hän ei tehnyt muuta kuin mihin hänellä oli halua. Hän kehräsi hiukan, hän nypläsi, hän leipoi pannukakkuja ja lauloi kitarin säestyksellä, jota koulumestari oli opettanut hänet soittamaan, tai hyöri ulkona ja sisällä mitään tekemättä.
Siinä suhteessa oli isä kyllä hyvänsuopa; kunhan vain tyttäret tottelivat hänen tahtoaan, niin hän ei pakoittanut heitä rasittamaan itseään. Hän oli hiukan ylpeäkin siitä, että rikkaan Kassian Gamperin tyttäret olivat hiukan paremmat kuin muitten Goldrainissa -- ja osoittavat sitä työttömyydellään ja opettelemalla toimia, joihin muut eivät saaneet tilaisuutta.
Ensimäisinä viikkoina hänen täällä ollesaaan, niin, aina siitä yöstä jolloin hän oli juossut joen rannalle, hän ei tietänyt mistään, ei nähnyt, tuntenut, eikä muistanut mitään paitsi _tuskaa_, tuskaa, joka lepäsi kauheana painona hänessä ja tukahdutti kaiken muun -- joka tuntui kaikissa hänen jäsenissään, joka painoi jokaista hengenvetoa eikä kuitenkaan voinut häntä tappaa.
Kun sitten ruumiillinen vaiva saapui, oli se kuin tosi helpoitus, sillä se pakoitti tuskan hiukan väistymään. Ja kun sitten tapahtui uskomattomin, että tuskakin samalla täysin poistui hänen mielestään, että hän yhtäkkiä vapautui siitä mikä oli tapahtuva ja kaikesta mitä se oli tuova muassaan, vapautui kaikkein pahimmasta: nimittäin ilmiantamasta toista vastoin hänen tahtoaan -- silloin oli siunattua lepoa pitkällään surra, olla oikein murheellinen ja itkeä paljon -- sitä, joka ei koskaan ollut nukkuva hänen rinnoillaan ja oleva niin lähellä hänen kasvojaan, sitä, jota hän ei koskaan saanut nähdä silmillään eikä koskaan pitää sylissään... Hänen kätensä muuttuivat äkkiä niin tyhjiksi, niin köyhiksi ja hyödyttömiksi...
Mutta tämä suru oli hyvä, se lopetti tuskan -- siksi hän kiitti siitä yöt ja päivät. -- --
Myöhemmin tulivat vaikeudet. Silloin hänessä kaikki heräsi uudelleen -- sydän ja kaikki ajatukset, jok'ikinen tunne. Silloin kaikki koski. Jokainen esine, jota hän kosketteli, jokainen sana, joka hänelle sanottiin, jokainen työ, johon hän kävi käsiksi -- kaikki koski suunnattomasti.
Ja koti-ikävä-- niin, se oli ajaa hänet vuoren jyrkimmille paikoille joka yö... heittäytymään alas --
Sunnuntaisin oli ikävä voimakkain -- kun sää ja tiet tekivät muiden menon puolipäivämessuun mahdolliseksi. Hän seisoi silloin liikkumattomana ja katseli heidän menoaan -- ennenkuin hän itse lähti kulkemaan pitkiä polkuja luostarikirkkoon -- katseli heitä kunnes he olivat vain pieniä, mustia pilkkuja vuoren rinteellä. Eikä hän voinut ymmärtää, miten hyviä, miten valittuja, miten Herramme rakastamia nämä kolme ihmistä olivat -- koska heille suotiin tuollainen saavuttamaton, käsittämätön onni saada kulkea rukousnauhoineen ja rukouskirjoineen askel askeleelta alas vuorta kunnes tulivat laaksoon, Goldrainiin ja kirkkoon. Eivät he sitä itse tienneet -- he eivät menneet vähääkään kummempina kuin kulkiessaan tuvan poikki tai pihan. Miksi toisilla oli sellaista, jota he eivät yhtään ymmärtäneet -- kun toiset taas ikävöivät sen saamista, niin että tulivat sairaiksi?
Mutta oli hyvä, että kaikki tämä hänestä oli niin vaikeata -- sehän oli katumuksentekoa hänen syntinsä, hänen suuren syntinsä takia. Ja saisi olla vaikka kymmenen kertaa vaikeampaa, jos sillä silloin olisi hyvä. Sillä oli jotain muuta, jota hän ei voinut tehdä.
Hänellä oli paikka itsessään, jossa hän eli -- johon hän saattoi paeta ja jossa piileksiä kaikkea sitä, mikä oli ikävää ja raskasta ja vaikeata kestää. Kun tuska hävisi hänestä ja hän taas saattoi ajatella -- silloin olivat kaikki hänen ajatuksensa heti siellä... Niin kauan kun hänellä olisi se pakopaikka, saattoi hän kestää kaikkea. Vaikka hän eläisi sata, ei, tuhat vuotta -- niin ei hän koskaan kyllästyisi siihen paikkaan!
Hän ajatteli rotkoa kastanjapuiden alla -- polkuineen ja nurmikkoineen...
Hämärsi -- oli jo viileätä, ja vuohensilmät tuoksuivat -- sen tuli olla mukana jotta se muodostuisi oikein todelliseksi. Askeleita -- askeleita kuului polulta... Nyt hän tiesi, että hän oli kuullut ne, muttei ollut sitä oikein tajunnut. Vavahtava käsi laskeutui hänen hiuksilleen -- -- niin että kaikki maailmassa muuttui hyväksi ja viihdyttäväksi ja kauniiksi...
Oi, sitä kättä -- hän olisi voinut suudella sitä aina maailman loppuun!
Ja vavahtavin sydämin heittäytyi hän taas kaikkeen siihen, jota ei voitu sanoin selittää -- jota saattoi vain _tuntea_ uudestaan ja yhä uudestaan samalla riemuntunteella, pyörryttävällä, nimettömällä riemuntunteella -- -- --
-- Mutta sinä päivänä kuin hän polvistui rippituoliin ja tunnusti syntinsä, silloin sanoi se, joka puhui Herramme nimessä, ettei hän saisi palauttaa sitä muistoa mieleensä, että hänen tuli _vihata_ sitä hetkeä.
Kuinka hän voisi, kuinka saattaisi!
Kun synti oli jotain _pahaa_ -- silloin kyllä saattoi. Mutta kun nyt synti oli parasta, kaikkein parasta, ainoa hyvä ihmisessä -- kuinka silloin saattaisi!
Hän tiesi kyllä, että se oli kauhea häpeä, mutta hän ei voinut tuntea että se olisi ollut pahaa. Ei, hän ei tiennyt ennenkuin sinä iltana mitä oli olla hyvä. Koko elämänsä läpi oli hän vain ollut omavaltainen ja välinpitämätön -- hän ei ollut välittänyt kenestäkään muusta maailmassa kuin Goldrainin Kathista. Isästäänkään hän ei pitänyt, paitsi niinä harvoina kertoina, jolloin hän oli mukautunut Kathin mielen mukaan tai oli ylpeä hänestä.
Mutta sinä iltana, jolloin hän rakasti, rakasti -- enemmän kuin elämäänsä, paljoa enemmän kuin itseään -- oi, silloin hän rakasti kaikkia Goldrainissa ja koko maailmassa eikä tiennyt mitä kaikkea hyvää hän olisi heille tahtonut tehdä!
Jos hän ei koskaan enää ajattelisi sitä iltaa, tulisi hän siitä pahaksi. Jos hänen piti karkoittaa kaikki ajatuksensa siitä ainoasta paikasta, jossa ne olivat kotonaan, jossa ne saattoivat levähtää, jossa niillä oli iloa, joka ei koskaan loppunut -- -- niin olisi se kärsimys sellaista, joka hävittäisi hänestä kaiken hyvän!
Hän muisti eräänä lapsuutensa päivänä isänsä tulleen hänen luokseen ja tahtoneen lyödä häntä -- hän ei muistanut enää minkä takia -- ja pelästyksessään oli hän hypännyt ulos matalasta akkunasta ja juossut alas tietä, johon äsken oli pantu uusia marmorisiruja. Hän oli paljain jaloin -- ja tuntui kuin puukot olisivat viiltäneet häntä aina sydämeen asti. Kun he saivat hänet kiinni, oli valkoisilla kivillä pieniä punaisia pilkkuja.
Siten kävisi -- oi ei, paljoa, paljoa pahemmin -- jos hänen tulisi karkoittaa ajatuksensa sieltä!
Oi, jospa Herramme, joka on kaikkivoipa, tekisi niin ettei olisi syntiä sitä ajatella!
Hänellä oli muassaan kuva, jonka täti kerran oli hänelle ostanut eräältä italialaiselta rihkamakauppiaalta, hänen pyhän kaimansa kuva, pieni Kathariina, joka oli niin hurskas että hän liiteli koholla permannosta polvistuessaan rukoilemaan.
Ja kun Kathi oli polvillaan -- niin raskaasti, niin raskaasti -- permannolla sänkynsä vieressä rukoillakseen, silloin hän ajatteli: jospa kuitenkin pieni, lempeä pyhimys kerran armahtaisi häntä, astuisi ulos kehyksistä -- niinkuin ennen oli kuultu tapahtuneen -- ja sanoisi: "Kaihi, nyt olen saanut Herramme suostumaan, ettei enää ole synti ajatella sitä -- sillä tiedänhän minä, ettet tahdo tehdä syntiä. Niinpä sinun täytyy raataa täällä kuolemaasi asti etkä saa edes katsahtaa laaksoon. Mutta _ajatella_ sitä, siihen sinulia ori lupa" -- --
Kun toiset saapuivat sunnuntai-iltoina kotiin kirkkomatkaltaan, tapahtui joskus, että Martha virkahti muutaman sanan siitä mitä pappi saarnassaan oli puhunut. Hän teki sen tahallaan joka kerta kun pappi oli puhunut siitä, miten tulee vihata syntiä ja sitä paeta -- sisimmässä ajatuksessaankin -- sillä hänestä oli Kathin hyvä kuulla tällaista. Ja Kathin kädet kylmenivät tuskasta joka kerta kun hänen tätinsä alotti: "Hän sanoi muuten tänään", -- sillä aina hän oli sanonut jotain, joka oli hänestä vaiketa kuulla. Mutta kun Martha sitten lopetti sanomalla: "Niin, se Jumalan mies -- hän on oikein niinkuin pyhimys" -- ja kun Anselm nyökäytti siihen painokkaasti, sanoi Kathi aina: "Niin, se hän on!"
-- Sitten eräänä päivänä, jolloin hän oli auttamassa Peteriä lypsyssä, hän äkkiä ajatteli, että sitä muistoa, jota hän ei ollut tarpeeksi hyvä vihaamaan, josta hän piti kiinni enemmän kuin elämästään -- sitä toinen vihasi eikä tohtinut eikä tahtonut koskaan johtaa uudelleen mieleensä. Mutta ehkä hän ei voinut vapautua siitä -- niin kauan kuin ei Kathi jättänyt muistoa.
Joka kerta kun hän antautui siihen koko vavahtavin sydäminsä -- veti hän hänet mukaansa. Ja _jospa_ hän nyt tunsi jotain siitä, jospa ajatukset heräsivät hänessäkin joka kerta kun hän sitä muisteli, ja kutsui ja veti hänet siihen, johon hän ei halunnut... Jospa nyt oli niin?
Hän ei voinut koskaan saada siitä varmuutta. Mutta hän tiesi samana hetkenä ettei hän koskaan, ei koskaan tahtonut ajatella sitä enää!
Vaikkakin nyt pyhä Kathariina olisi kuinkakin astunut ulos kehyksistään ja sanonut: "Se ei ole sinulle syntiä" -- niin hän vain vastaisi: "Se on syntiä eräälle toiselle -- ja siksi en tahdo. Sillä jos sitä yhä ajattelen -- niin ehkei hänkään voi olla sitä ajattelematta." -- joka kerta sen jälkeen -- satoja, tuhansia kertoja joka yö -- kun kaikki hänen ajatuksensa pyrkivät takaisin tähän ainoaan paikkaan -- -- karkoitti hän ne sieltä pois.
Tämä oli vaikeampaa kuin hänen leikatessaan pitkiä palmikoitaan ja nähdessään niiden putoavan lattialle... Se oli suurempaa tuskaa kuin haavoittaa pieniä, paljaita lapsenjalkoja teräviin marmorisirpaleihin...
Mutta hän teki sen.
Hän rupesi harjaamaan ja puhdistamaan, sai sulkeutuneet ihmiset lausumaan muutamia sanoja, alkoi laskea ääneen -- tai rukoili rukousnauhansa.
Se oli kaiken ilon, kaiken levon riistämistä itseltään. Oli kuin riistäisi hän elämän sydämestään -- --
Mutta hän teki sen.
Se ei ollut suurta, eikä edes ansiokasta! Se osoitti vain miten vähän hän voi tehdä siitä mitä hänen tuli -- sillä jos hän olisi vihannut sitä, niinkuin hänen piti tehdä, niin ei olisi ollut niin vaikeata saada ajatuksiaan pois siitä. Hän ei todellakaan voinut siitä kerskua!
Mutta hän teki sen. -- --
Ylhäällä vuorilla satoi valkoista lunta... Ja kaikki oli loppumatonta talvea.
* * * * *
Kevät oli saapunut laaksoon. Kaikissa viikunapuissa oli kalpean punaisia kukkia, päärynä- ja luumupuissa oli valkoisia.
Eräänä iltana istui pappi Joseph Wellner Kassian Gamperin tuvassa.
"Tahdon sanoa teille jotain ennenkuin muut saavat siitä tietää", sanoi hän. "Nyt kay niin, etta tulen matkustamaan pois."
"Sitä tahtoisin päästä kuulemasta", vastasi Kassian lyhyesti ja jäykästi -- sillä se oli hänen tapansa voittaaa murhetta. "Kun kaikki niin olemme kiintyneet pastoriin, niin en ymmärrä, miksi pastori vain ikävöi pois täältä."
Nuori pappi käänsi loistavat siniset silmänsä häneen. Ne muuttuivat äkkiä niin kiiltäviksi.
"Jäisin mielelläni", sanoi hän matalalla äänellä. "Kuolisin mielelläni täällä. -- -- Mutta tieni kulkee pois täältä."
Hän vaikeni hetkiseksi. Sitten hän jatkoi: "Se voi tapahtua muutaman päivän, viikon, kuukauden perästä -- mutta joka tapauksessa olen viimeisiä aikojani täällä. En tule enää takaisin. Olen kuin kuoleva mies täällä Goldrainissa. Ja mitä kuoleva rukoilee -- sitä ei häneltä kielletä... Minulla on teiltä jotain rukoiltavaa, Gamper. Kun olen poissa -- niin sallikaa hänen tulla alas vuorilta taas ja antakaa kaiken olla niinkuin ennenkin!"
Kassian rypisti otsaansa. "Jos pastori lupaisi _jäädä_ tänne -- niin luulisin melkein voivani siihen myöntyä", sanoi hän hetken kuluttua. "Muutoin hän tuntee ehdot."
"Sallikaa sen tapahtua ilman ehtoja!" sanoi pappi.
Kun Kassian oli ääneti, nousi hän. "Niin, niin, Kassian Gamper", sanoi hän, "kun minä olen poissa, kun olen teille kuin kuollut mies -- niin muistakaa, että tämä oli viimeinen pyyntöni teiltä."
Hän kulki tuvan poikki -- mutta pysähtyi sitten akkunan luo. "Niin, vieläkin on minulla yksi asia", sanoi hän hiukan empien.
Hän jäi seisomaan ja katseli ulos akkunasta. "Voin kyllä -- rikkomatta pyhän ammattini velvollisuuksia sanoa teille, että se mies" --
Kassian nousi äkkiä pystyyn -- silmät vesittyneinä. Pappi ojensi kätensä ikäänkuin estääkseen kaikkia kysymyksiä. "Voin vain sanoa teille, että hän on _katunut_" --
Kassian naurahti kolkpsti. "Se ei minua ilahuta kuulla", sanoi hän. "Silloin kyllä tietää, että Herramme on suonut hänelle anteeksi -- ja sitä en suo sille roistolle. Hän on sillä päässyt liian helpolla."
Papin valkoisille poskille nousi puna. "Ettekö yhtään tiedä, mitä katumus on, Kassian Gamper?" kysyi hän.
"Kyllähän -- silloin vetistellään vähäsen ja luvataan, ettei tehdä toiste niin. Mutta se ei muuta mitään minun suhteeni! Voiko se saattaa asiat tekemättömiksi? Voiko se tehdä tyttöni samaksi kuin hän oli ennen?"
"Ei -- mutta ettekö luule hänen kärsivän ajatellessaan sitä?" Pappi puhui vastoin tapaansa äänekkäästi ja nopeasti. "Vetistellä vähän -- arveletteko, että meidän Herrallemme voi tarjota kaikenlaista raukkamaisuutta! Ja että armo merkitsee kaikkeen tyytymistä? Ei, katumus -- katumus ei ole vain itkua, se on todellista _tekoa!_ Silloin käy käsiksi pahaan, jota on ruumiillaan tehnyt -- ja kärsii siitä sielussaan, ottaa esiin muiston, jota vihaa -- joka kirvelee kuin tuli ajatuksia - -- ja kärsii siitä... kunnes se on kärsitty loppuun asti!"...
Hän kulki edestakaisin permannolla kuin suuressa mielenliikutuksessa.
"Ja te luulette, että Jumalan anteeksianto tekee sen helpoksi! Niin, se tekee sen, jota todellakaan emme voi käsittää -- se poistaa meistä kaikki tahrat ikuisessa merkityksessä, koko ijankaikkisen rangaistuksen -- -- Se johtaa meidät taas armon tilaan -- sanomattoman ihanaan tilaan, joka muuttuu sen ihmisen koko elämäksi joka on siihen antautunut. Mutta se ei tee tekoja tekemättömiksi täällä maan päällä. Jos rukoilisimme häntä yöt päivät: suo minun kärsiä kaksinkertaisesti, kymmenkertaisesti, mutta tee se tekemättömaksi, tee niin, etten ole sitä tehnytkään -- niin hän ei voi kuulla meitä! -- -- Siksi kuolema on niin suuri vapahdus -- sillä sinä päivänä _ei ole sitä enää tehnyt!_ Se lasketaan maahan kuolleen ruumiin mukana -- se muuttuu maan mullaksi! Ja me kuljemme valoon puhtaina ja vapahdettuina -- täysin vapahdettuina!"
Kassian katseli syvästi liikuttuneena pappiin ja nyökäytti päätään: "Niin, pastori on pyhä mies", sanoi hän. "Te ottanette pienet viat, joita teillä voi olla, sillä tavalla. Mutta se roisto -- mitä te luulette hänen tuntevan, vaikkakin hän sanoo katuvansa! En tahdo urkkia -- tiedän kyllä mitä ripin salaisuus merkitsee mutta aion häntä etsiä niinkuin ennenkin."
Pappi pysähtyi hänen eteensä ja pyyhki kasvojaan. "Sinun tulee jättää Herralle kostosi", sanoi hän, "se on hänen. Et voi kristittynä pitää siitä kiinni. Suljet itsesi sen kautta armosta."
Kassian katsoi alas permantoon. "Ehkä voisin olla lyömättä häntä kuoliaaksi", sanoi hän synkästi. "En sitä tiedä -- mutta sen tiedän, etten saa rauhaa ennen kuin koko kylä tietää minkälainen hän todella on. Tahdon merkitä sen hänen kasvoihinsa, niin että kaikki sen näkevät. Sitä en jätä tekemättä. Kathikin on merkitty! Se tihkuu kyllä ilmi jälestäpäin vaikka kuinka tahtoisi sitä salata. Lisa Dittl, jonka Perkmann nyt on nainut, hän ei tahdo kuulla puhuttavankaan, että hänen miehensä muka olisi hyljätty. Hän kertoilee sekä oikealle että vasemmalle, että hän se ei tahtonut Kathia -- ja että sillä kyllä oli hyvät syynsä! -- -- Minun tulee merkitä hänet hänen elinajakseen -- kaiken oikeuden takia! Luulen että Herramme on kanssani siinä suhteessa samaa mieltä -- ja mielessäni aina odotan, että pyhä Jooseppi osoittaisi hänet minulle. Kathin tapahan oli koristaa hänen alttariansa niin kauniisti kukilla!"
"Oikeus kyllä saavuttaa määränsä", sanoi pappi.
"Herrammehan tahtoo johtaa oikeuden voittoonsa ja hän voi sen tehdä niin ettei armo siitä pienene. Minusta tuntuu, että armo siitä suurenee, ettei mitään vähennetä oikeudenmukaisuudesta." -- --
Hän tarttui leveään, mustaan hattuunsa. "Älkäämme puhuko tästä enempää tällä kertaa, Kassian Gampar", sanoi hän väsyneesti, "ehkemme koskaan enää sitä teekään. Kun joskus olen puhunut hyvän sanan hänen puolestaan, niin se on tapahtunut teidän itsenne takia -- eikä hänen takiaan. Saadakseni teidät luopumaan koston ajatuksista. Nyt johtakoon Herramme itse teitä! -- Mutta mitä teiltä olen pyytänyt, sitä tahdon viimeiseen asti toistaa." -- --
* * * * *
Vuorille oli vihdoinkin tullut kevät.
Eräärä päivänä oli Kathi kutsunut Peteriä päivälliselle ja seisoi hänen kanssaan ovella. Hän oli juuri pannut kätensä raskaalle ovenrivalle -- kun Peter laski ison, hikisen kätensä sen päälle.
Ensimäinen tunne mikä hänessä heräsi oli pelon tapaisesti vetäistä pois kätensä. Mutta sitten hän antoi sen olla. Ja vähän sen jälkeen menivät he yhdessä sisään.
Hänen taloon saavuttuaan ei Peter alussa koskaan katsahtanutkaan häneen. Saattoi olla niin siitä syystä että hän häpesi hänen puolestaan ja oli vihainen siksi että heidän piti pitää hänet talossaan. Sitten oli hän silloin tällöin puhunut hänelle, mutta monta sanaa he eivät kuitenkaan olleet vaihtaneet kuluneena talvena. Joskus kun Kathi oli työssään saattoi Peter työntää hänet sivulle ja ryhtyä hänen puolestaan siihen -- mutta paremminkin tuntui kuin hän olisi tuuminut, että hän teki työnsä päin mäntyyn, kuin että olisi tahtonut häntä auttaa.
Siksi tulikin tämä yllätyksenä. Ja jälestäpäin ei Kathi tiennyt, miksi hän oli siihen suostunut. Ehkä siksi, että siinä oli sellaista hyvyyttä. Ja siitä oli aikoja kuin kukaan oli hiukankaan välittänyt hänestä!
Seuraavien viikkojen aikana tapahtui useammin, että heidän yhdessä seisoessaan tai hetkisen kahdenkesken ollessaan Peter taas pani kätensä hänen harteilleen.
Hän tottui vähitellen siihen -- hänen tavassaan oli jotain avuttoman kömpelöä, joka häntä liikutti. Eikä se muistuttanut -- ei, ei hituistakaan -- erästä toista.
Sitten eräänä kesäkuun iltana oli Martha lähettänyt heidät tähystämään Anselmia, joka oli ollut laaksossa. Kun he olivat tulleet paikkaan, jossa ensimäiset kuuset kasvoivat, näkivät he hänet kaukana alhaalla, ja he istuivat kaadetulle puunrungolle odottamaan häntä.
Silloin pani Peter kätensä hänen vyötäisilleen.
Hän teki liikkeen kuin tuskasta -- mutta istui sitten liikkumattomana. Ja äkkiä selveni hänelle, miksa hän oli suostunut kaikkeen tällaiseen Peterin puolelta: siinä oli apua. Siten nousi kaksinkertaiset esteet sille, jota ei edes saanut _ajatella_. Se loppui kokonaan -- myöskin eräältä toiselta.
Sinä yönä, jolloin hän kulki joelle, oli hänellä ollut vain yksi selvä ajatus: hän ei tahtonut olla syytöksenä toiselle, hän tahtoi kokonaan hävitä. Sillä mitäpä hän oli, mitäpä hänen elämänsä merkitsi!
Mutta nyt oli tässä parempi keino.
Vähän sen jälkeen veti Peter kätensä pois. Ja sitten hän alkoi puhua -- ikäänkuin hänen olisi pitänyt lopettaa toinen asia ennenkuin hän saattoi alottaa toista.
"On niin, että vanhukset tahtovat päästä talostaan", sanoi hän, "ja muuttaa Innin laaksoon Annan luokse. He tuumivat, että minä lähtisin mukana -- ja senhän voin hyvin tehdä, vaikkakin me kävisimme yhteen. Mutta voimme myös ensin lähteä isäsi luokse -- ja kuunnella mitä hän asiasta ajattelee. Hänen mielestään kai _sinun_ miehesi jäisi hänen luokseen ja voisi sitten ottaa talon haltuunsa?"
Kyllä sellainen oli aina ollut isän toivomus -- mutta nyt! Hän kääntyi ihan hämmästyneenä Peteriin, mutta hän istui katsellen suoraan eteensä ja pureksi heinänkortta.
"Peter" -- hän sanoi sen melkein valittaen -- "Isähän ei tahdo enää nähdä minua talossaan."
"Niin, niin" -- Peter pureksi yhä korttaan. Siitä herettyään hän sanoi: "Voin hänelle sanoa: jos et tahdo tytärtäsi, voin sanoa, niin ehkei sinulla ole mitään vastaan pitää kodissasi minun morsiantani. Ellet tahdo, niin otan hänet mukaani Innin laaksoon, johon vanhukset asettuvat asumaan. Silloin hän kyllä suostuu. -- Voimme jonakin päivänä lähteä alas. Sinun ei tarvitse raataa täällä kauemmin. Sitten kun elukat ovat alpeilla, voimme hyvin tulla toimeen yksinämme." Alas -- alas taas! Joki, vanha puusilta -- suuria keltaisia kulleroita -- Goldrain -- -- talo, kirkkotie... Saada istua kirkossa etäisimmässä sopessa -- kuulia messuavan äänen alttarilta, suitsutuspilvet, loistavat kasvot kuorin puolella...
"Oi, Peter!" Hän tarttui molemmin käsin hänen isoon päähänsä:
Mutta silloin Peter nousi äkkiä ja sanoi hyvin jurosti: "On kai parasta, että menemme vähän kauemmaksi häntä vastaan." --
Paria päivää myöhemmin meni Peter alas puhumaan Kassian Gamperin kanssa. Hänen olisi kai parasta mennä yksinään ensimäisellä kerralla, tuumivat vanhemmat -- ja Kathikin tuli pelokkaaksi asian joutuessa niin pitkälle.
Anselm ja Martha eivät koskaan olleet uskoneet, että Peterin mieleen johtuisi naida Kathi. Mutta ajatus isän rahoista oli kai voittanut hänen epäröimisensä. Vaikkakaan he eivät olleet erikoisen iloisia asiasta, oli heistä kuitenkin parasta pitää mielessä pääasia ja tekeytyä tietämättömiksi kaikesta muusta. --
Kassian Gamperkin kovin hämmästyi. Hän olisi aikaisemmin hylännyt Peterin ei läheskään tarpeeksi hyvänä hänen tyttärelleen. Mutta nykyinen Kathi -- hän ei ollut enää sama, ja kun kunniallinen mies otti hänet, oli se kai paras keino tukkia suut.
Ja sitäpaitsi hän ikävöi Kathia enemmän kuin tahtoi itselleen myöntää -- ja toivoi vain keksivänsä jonkun keinon, jolla saisi hänet luokseen taas sanaansa syömättä. Hän ei kuitenkaan varmasti luvannut.
"Hän voi jonakuna päivänä tulla kanssasi, niin saamme siitä puhua", sanoi hän.
Sillä oli Peterin asia päätetty ja hän laittautui palaamaan vuorille taas.
Mutta ovelle ehdittyään hän jäi seisomaan. "Ja hänen tulee saada kulkea rauhassa, kun hän saapuu", sanoi hän päättäväisesti. "Häneltä ei saa udella sellaista, josta hän mieluummin vaikenee."
"Tahtonet kai kuitenkin itse häneltä kysyä sitä?" sanoi Kassian lyhyesti -- päästäkseen pakollisesta myöntämisestä.
"Se on minun asiani", vastasi Peter rauhallisesti. "Mutta en tiedä tekisikö se minua iloisemmaksi tai paremmaksi, jos saisin sen tietää."
Seuraavana päivänä kun he nousivat päivällispöydästä, sanoi Peter Kathille: "Pane nyt vähäiset tavarasi kokoon, sillä nyt me lähdemme."
Iltapäivällä he olivat matkalla. Kathista tuntui kuin kulkisi hän unissaan. Ei ajatella -- ei, ei. Mutta hän ei voinut olla _tietämättä_ mikä päivä nyt oli. Eihän hän voinut mitään siihen, että hän juuri tänään saapui laaksoon taas.
Mutia hän ei herättänyt mielessään viime vuoden samaa päivää -- se saapui ihan itsestään. Se oli taas esillä, hänen ympärillään, ja se pyrki _sisään_.
Polun viedessä kuusimetsään oli sen varrella kaikki paikat punaisina alppiruusuja. Hänen täytyi poimia pari. Niinhän se alkoi viimeksikin -- päivällisen jälkeen hän lähti vuorille poimimaan alppiruusuja...