Part 6

Sitten hän oli edellisenä yönä kuullut kolinaa ovelta ja ihmetellyt mikä siellä oli. Hän oli pukenut hiukan vaatteita ylleen ja kiiruhtanut ulos. Ovi oli avoinna -- ja kuunvalossa oli hän nähnyt Kathin menevän melkein riisuutuneena niittyjen yli jokea kohden. Hän luuli hänen kulkevan unissaan ja oli juossut hänen jälkeensä.

Joella tyttö pysähtyi kädet silmillään ja huojutti päätään edestakaisin. Sitten hän ojensi kätensä eteenpäin, heitti päänsä taapäin, niin että pitkät palmikot huiskahtivat Kassianin kasvoihin -- ja aikoi, kuten hänestä näytti, heittäytyä veteen.

Pappi peitti kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin häntä olisi pyörryttänyt.

"Voi -- että pitää olla isä ja kertoa sellaista omasta lapsestaan" -- Kassian huudahti äkkiä, mutta sitten hänen äänensä murtui... Ja hän alotti uudelleen, hiljaa ja soinnuttomasti.

Hän oli tarttunut häneen kiinni, ja tyttö oli kaatunut rannalle hänen jalkojensa juureen. "Tahdoitko juosta jokeen, vai kuljetko unissasi?" oli hän kysynyt, ja tyttö oli vastannut: "En tiedä, en tiedä!"

Hän oli vienyt tytön kotiin ja heti asettanut hänet vuoteeseen, sillä hän vapisi kuin kuumeessa. Sitten oli hän istuutunut hänen viereensä tädin kanssa, joka myös oli tullut sinne, ja he olivat kysyneet häneltä: "Teitkö sen päästäksesi eroon vanhasta Perkmannista?" Ja hän oli sanonut: "En, en -- nyt hän ei kuitenkaan minusta huoli!" Sitten oli hän painautunut tätiinsä kiinni ja huutanut: "Peitä minut, peitä minut!"

"Niin, silloin saimme tietää koko häpeän ja onnettomuuden", lopetti Kassian. "Hän luuli, että löisin hänet kuoliaaksi. Voi, mitäpä hän ymmärtää! Hänhän se tappaa minut."

Hän vaikeni ja pyyhkieli suuria pisaroita otsaltaan. Komeron yläpuolella, jossa oli pyhä Jooseppi, tikutti tikuttamistaan pieni, väsymätön kello.

"Nyt olen tullut tänne, jotta -- olen tullut, jotta" -- -- hän vaikeni taas hetkeksi.

"En saa häntä ilmoittamaan minulle sen kurjan nimeä. Ja minä tahdon tietää kuka hän on."

Pappi vetäisi henkeä syvään, sitten hän kysyi: "Miksi?"

Kassian puristi kätensä hatunlierin ympärille nyrkkiin, niin että kynnet tunkivat syvälle siihen. "Siksi, että tahdon lyödä hänet vaivaiseksi. Ja sitten tulee hänen naida hänet. -- Mutta hän ei sitä ilmoita. Hänen kiellostaan ei voi erehtyä! On kuin itse olisi sen suonut. Mutta nähkääs -- pastori voi saada hänet tunnustamaan. Uhkasin häntä sillä, ja silloin hän pelästyi. Siksi minä tulin. Pastori saanee hänet siihen taipumaan."

"Ei."

Ei! Hämmästyksessään katsahti Kassian ensi kertaa ylös. Papin valkoisille kasvoille valahti äkillinen puna.

"Ei... en tiedä mitä se hyödyttäisi."

"Hänen tulee hyvittää häntä -- se hänen tulee tehdä!"

"Hyvittää -- niin, jos hän voi -- mitäpä tiedämme? Jos hän olisikin kurja niinkuin sanotte!"

"Silloin voin ainakin tappaa hänet."

"Siihen ette saa minun apuani."

"Tahtooko pastori suojella _häntä_?"

"En -- mutta _teitä_, Kassian Gamper. On väärin kostaa."

Kassianin kurkusta lähti naurunsekainen ääni. "Ehkäpä minun tulisi antaa hänelle anteeksi!"

"Ei -- se ei ole _teidän_ tehtävänne. Sitä vääryyttä, mitä on toiselle tehty, sitähän ei _meidän_ tule antaa anteeksi. Luulen, että kaikki viha, jota tunnette, on oikeutettu... mutta ei kosto."

"Niin, mutta meissä on sellaista, joka itse ottaa oikeutensa! Pastori tietää, että minullakin on hurskauteni. En ole ollenkaan uskoton, enkä ole koskaan tahallani jäänyt pois kirkosta pyhäpäivänä. Mutta tällä asialla ei ole mitään tekemistä jumalanpelkoni kanssa. Voin olla päättämättä kostaa, jos se on jumalaapelkäävämmin tehty -- mutta tiedän kuitenkin, että kostan! Ja kyllä saan hänet käsiiniI Minusta tuntuu nyt, että _jokainen_ mies, joka kulkee ohitse, vilkuaa niin epäilyttävästi akkunoihini -- mutta kun ensi kiihko on asettunut, tulen kyllä tarkkaavaisemmaksi. Ei se ole kukaan talossani asuvista miehistä. -- Vanhaan Hanssiin luotan kuin itseeni ja Martin on erään palvelustytön sulhanen. Täti ei saa päästään sitä, että se on joku soittoniekoista, jotka olivat täällä minun ollessani Laasissa Perkmannin luona -- hyvin nuori, villi ja kalpea poika, joka puhalsi säkkipilliä ja tekeytyi niin murheellisen näköiseksi että Kathi alkoi siitä itkeä. Heidän piti olla yötä Schlandersissa, ja kuka tietää, eikö tuollainen ryöväri ole houkutellut häntä kohtaukseen metsään. Hän meni kohta sen jälkeen vuorille ja sanoi jäävänsä Annan luokse. Ja hän tulikin kotiin vasta seuraavana aamuna. Mutta hän ei ole ollut Annan luona, sen olemme myöhemmin saaneet tietää."

"Entä Perkmann?" kysyi pappi. "Oletteko puhutellut häntä?" Hänen äänensä oli väsynyt niinkuin olisi kaikesta tästä puhuminen häntä kiusannut.

"Olen, minulla oli vaikea hetki hänen luonaan! Perkmann on kunniallisin mies auringon alla ja hän sanoikin heti: Kassian Gamper, sanoo hän, en mielelläni tahtoisi tehdä tyttöä onnettomammaksi kuin hän on. Olen kyllä siitä vaikeneva ja voisinpa siitä huolimatta vieläkin mielelläni ottaa hänet. Mutta jos hän on pitänyt yhteyttä toisen kanssa, sillä aikaa kuin oli olevinaan minun morsiameni, niin ei kukaan voi vastata siitä mitä hän saattaa keksiä tulevaisuudessa. Enkä nai joutuakseni naurun alaiseksi Laasissa, sanoo hän. -- Hän on nyt saanut tarpeeksensa nuorista, ymmärsin -- ja ajattelee ehkä ennemmin Lisa Dittlia, joka niin monena vuotena on ollut hänelle uskollinen ja hyvä taloudenhoitajatar."

Pappi katsoi permantoon niinkuin ei olisi kuunnellutkaan. Sitten hän nousi ja astui kirjoituspöytänsä luo, jossa hän hiukan liikutteli papereita.

"Oletteko sanonut hänelle, että annatte hänelle anteeksi?" kysyi hän toverillisella, hiukan epäröivällä tavallaan.

"En -- sillä sitä en tee."

Pappi seisoi kumartuneena paperien yli. "Ajatelkaa, että hänellä ehkä on siinä hyvin vähän syytä -- ehkei yhtään. Tarkoitan -- hän on vielä -- niin lapsi" --

"Ilmaiskoon hän silloin hänet! Muutenhan hän pitää hänen puoltaan."

"Mitä olette aikonut tehdä hänelle?"

Kassian loi silmänsä maahan. "Hänen tulee lähteä pois. Se voi tulla välttämättömäksi."

Pappi käännähti äkkiä. Niin, eihän ollut hauska kuulla sellaista. Sitten hän taas järjesteli papereitaan.

"Enkä myöskään tahdo pitää häntä talossani niin kauan kuin hän siitä vaikenee. -- Eikö pastori tulisi kotiini ja koettaisi saada häntä puhumaan?"

"En -- en... sitä en tee! Mutta luulen itsekin, että hänelle voi olla parasta lähteä pois -- joksikin ajaksi. Varokaa vain olemasta hänelle kova, Kassian Gamper! Olkaa varovainen hänen suhteensa -- kuuletteko!"

Kassian katseli taas permantoon. "Pastori voi olla levollinen! Minun ei ole niinkään helppoa olla hänelle kova nyt, kuin olisin voinut luulla. Minä voin muuttua pehmeäksi kuin räsy, kun hän vain katsoo minuun. Ja sen hän kyllä huomaa. Mutta mitä olen sanonut -- siinä pysyn."

Kassianin ojentaessa papille kätensä jäähyväisiksi epäröi tämä hetkisen, ennenkuin laski kapeat, valkoiset sormensa siihen.

Hänen kai oli vaikeata koskettaa isää, jonka tyttärestä oli tullut sellainen -- --

* * * * *

Korkealla vuorella -- missä sileälehtinen kastanjametsä jo kauan sitten on väistynyt kuusien mustan vyön tieltä, missä kuusimetsäkin häviää ja ainoastaan harvalukuiset tuulen tuivertamat havupuut kasvavat sen viimeisinä, kutistuneina versoina paljaalla vuorenkamaralla -- oli yksinäinen valkea talo.

Sen kimmeltävät muodot heijastivat mailleen menevän auringon punaa vielä kauan senkin jälkeen, kun laakson talot olivat vaipuneet sinertävien iltavarjojen rauhaan. Viisi tuntia kesti nousua sinne ylös, ja talvisin oli se lumen peitossa monta kuukautta olematta missään yhteydessä muun maailman kanssa.

Siellä asui Kathin äidin vanhempi sisarpuoli miehineen ja poikineen. Tytär oli äskettäin joutunut naimisiin ja nyt he hakivat itselleen palvelustyttöä, joka olisi talon emännälle apuna. Elämä oli siellä kovaa ja yksinäistä, ihmiset vaiteliaita ja itseensä sulkeutuneita.

Sinne aikoi Kassian Gamper lähettää Kathin -- jos he halusivat hänet ottaa. He olivat hiukan kitsaita, sekä Anselm että Martha, niin että heitä houkutteli, kun saivat hänet palkatta. Ensimäisenä puolvuotena Kassian mielellään maksaisikin siitä -- olihan se vain kohtuullista.

Sinne hänen tuli jäädä -- ei ainoastaan täksi talveksi, vaan niin kauaksi kuin hän ei tahtonut noudattaa isänsä tahtoa.

Varhain eräänä aamuna pani isä jalkaansa raskaat, piikkipohjaiset kenkänsä ja lähti kotoaan kulkeakseen tuon pitkän matkan Anselmin ja Marthan luo.

Hän ei salannut heiltä mitään, kertoi heille koko asian ja esitti sitten pyyntönsä. Marthan rukki pyöri, Anselm imi lyhyttä piippuaan, ja Peter, heidän poikansa, sitoi pieniä vastoja katajanoksista. Ei kukaan heistä sanonut sanaakaan vastineeksi, kun Kassian oli puhunut loppuun. Hän toisti silloin pyyntönsä -- ja kun ei kukaan heistä vieläkään lopettanut itsepintaisia äänettömyyttä, vaikeni hänkin ja ajatteli, etteivät he tahtoneet hänen tytärtään, koska hänen oli käynyt niin ikävästi, mutta eivät tahtoneet pahoittaa hänen mieltään sanomalla siitä mitään.

Hän lähti Anselmin kanssa lähellä olevaan alppimökkiin kuullakseen miten karjan laita oli; Marian syntymäpäivähän läheni, jolloin niiden taas piti tulla alas laaksoon. Kun he tulivat takaisin, oli Marthalla liemi valmiina päivälliseksi, ja hän oli vielä leiponut munakakun, jossa oli kinkkupaloja, koska se oli Kassianin mieliruokaa. Sehän oli hyvin ystävällisesti tehty! He söivät koskettamatta sitä asiaa, jonka takia hän oli tullut -- ja vasta kun hän teki lähtöään, sanoi Martha verkkaan: "Niin, voithan sitten tuoda hänet tänne. Mitä arvelet, Anselm? Voimmehan ottaa hänet?"

Mies nyökäytti raskaasti ja harkitsevasti päätään niinkuin olisi tahtonut sanoa. "Kyllähän me voimme" -- mutta poika istui liikkumattomana isoine jäsenineen ja oli hyvin haluttoman näköinen.

Eipä ollut kovinkaan ihmeteltävää, että he vähän epäröivät: nykyinen Kathi ei ollut sama kuin entinen! Mutta osoittautui kuitenkin, että vaikka Martha tuomitsi "kaikkea tuollaista" niin ankarasti kuin sitä tuli tuomita ja piti ijäisenä häpeänä, että sellaista saattoi tapahtua heidän suvussaan, niin hänellä oli sitä enemmän syytä ottaa Kathi luokseen. Sillä hän oli itse ollut niin itsepäinen ja oikullinen, ja sellaisesta ei ollut ollenkaan heille siellä vuorilla. Nyt saattoi toivoa, että hän oli väsyneempi ja hiljaisempi ja alistuvaisempi -- sellaiseksi hän kai oli muuttunut kaikesta häpeästään -- ja silloin ehkä uskalsi myöntyä.

Kassian ei palannut suoraan kotiin, vaan meni ensin papin luokse kertoakseen hänelle, että hän nyt oli löytänyt paikan Kathille. Ja tytön ei olisi pantava jalkaansakaan laaksoon ennenkuin hän olisi myöntynyt. Hän ei saisi seurata muita pyhinäkään puolipäivämessuun. Hän sai mennä pieneen kappeliin, jossa eräs luostarin veljistä luki messun.

Pappi antoi hänen puhua asiansa loppuun, sitten hän kysyi: "He ovat kai hänelle hyviä, nuo ihmiset?"

"Kyllä -- mutta ankaruutta saa hän kokea."

Pappi sulki silmänsä. Sitten hän nyökäytti Kassianille: "Niin, taivaaseen on vain kaksi tietä; viattomuuden -- tai _katumuksenteon_. Me emme uskalla järjestää sitä muulla tavoin -- vaikka kuinka mielemme tekisi! -- -- Mitä hän itse sanoo?"

"Hän ei vielä sitä tiedä. Voinhan pakottaa hänet muassani sinne ylös. Mutta pelkään näkeväni hänen silmistään, että hän juoksee takaisin laaksoon jo ensimaisena yönä. Jos pastori tulisi mukaani kotiin ja selittäisi hänelle, niin että hän lähtisi sinne mielisuosiolla -- -- Ei kai ole väärin saada hänet siihen suostumaan", lisäsi hän nopeasi, kun nuori pappi pudisti päätään.

"Ei, ei", sanoi pappi, "mutta -- se olisi hänelle niin kiusallista. Siitä tulee häntä säästää."

Ilta-auringon säteet lankesivat akkunasta hänen kalpeille kasvoilleen. Sairautensa jälkeen, joka kuitenkin oli ollut niin lyhyt, näytti hän usein kärsineeltä.

"Muilla ei ole oikeutta koettaa saada häntä siihen suostumaan -- eikä valtaakaan. Ainoastaan sillä paikalla, jossa minä -- en ole kelvollinen olemaan, mutta jossa _minä_ en puhu, jossa vain olen _toisen_ sijasta, siellä odotan häntä -- sinne kai hän kuitenkin pian ikävöi. Sanokaa hänelle, että siellä minä häntä odotan."

Eräänä lauantai-iltana hämärissä meni Kathi ripille. Täti oli hänen muassaan. Kun he saapuivat lähelle, pisti Kathi kätensä tätinsä käteen ja kulki kuin pieni arka tyttö.

Täti jäi puolipimeään kirkkoon Kathin ollessa rippituolissa. Ja täti rukoili ettei hurskas mies sentään olisi liian ankara hänelle. Voi, pyhä Maria! heidän suvussaan oli sellainen ennenkuulumatonta, ja melkein ennenkuulumatonta se oli koko Goldrainissakin -- mutta hän oli kuitenkin kuin lapsi!

Kathin saapuessa kotiin istuutui hän heti isänsä viereen ja kysyi: "Mihin aijot lähettää minut?"

Hän vastasi mahdollisimman lyhyesti, että hän saisi lähteä piiaksi Martha-tädin luo eikä saisi koskaan seurata muita laaksoon.

Täti alkoi heti nyyhkyttää ja nosti esiliinan silmilleen, mutta Kathi myöntyi vain kaikkeen.

"Jos sanot minulle sen, minkä kyllä tiedät -- niin otan sinut kotiin taas."

"Silloin jään sinne kuolemaani saakka."

-- Parin päivän kuluttua oli hän valmis heittämään jäähyväiset. Peterin piti tulla noutamaan häntä. Viimeisenä iltana tuli Kassian Gamper hämärissä suureen tupaan, jossa hänen vanha sisarensa istui neulomassa. Hänestä näyttivät Kathin pitkät palmikot valuvan pöydän yli... Istuiko hän penkillä akkunan ääressä pää pöytää vasten painautueena?

Hänen sydämensä heltyi äkkiä ja hän nosti toisen palmikon käteensä -- ikäänkuin punnitakseen sitä. Silloin hän kyllä ymmärsi -- paremmin kuin jos hän olisi puhunut...

Mutta palmikko ei ollutkaan kiintonainen -- se seurasi kättä...

Hän päästi sen kauhistuen, ja silloin tuntui kuin olisi se muuttunut eläväksi: se liukui alas omasta painostaan ja veti toisen muassaan pöydän reunan yli, alas permannolle hiljaisella, kumealla äänellä, joka saattoi kylmät väreet käymään hänen selässään.

Hän osoitti sormellaan permantoon, jossa pitkät palmikot olivat toisiinsa kietoutuneina.

"Mitä tämä on?" kysyi hän käheästi.

Täti pyyhkäsi silmiään, kokosi palmikot permannolta ja pani ne pöydälle.

"Hän leikkasi ne juuri poikki minun isoilla saksillani. Sitten meni hän levolle -- hän oli niin väsynyt. Siinä lepää Goldrainin Kathi -- sanoi hän, kun ne putosivat hänen päästään. On kuin ne voisivat olla minä itse! Niiden tulee jäädä tänne, täti, sillä minä en tule enää koskaan tänne. -- Sitten hän pyysi, että ne pantaisiin pyhän Joosepin alttarille. -- Sillä minullahan ei ole mitään muuta, täti, sanoo hän. Minä kysyin häneltä: siksikö sen teet, että hän sinua lempeästi katselisi? Ja hän vastasi: _minuako_, minua! Oi, ei -- mitäpä minusta! -- Niin, välistähän hän on hiukan masennuksissaan, sillä onhan selvää, että hän on antanut parhaimman mikä hänellä on, sillä lepyttääkseen suurta pyhimystä -- -- Tai ehkä se on katumuksenteko, jonka hän on itselleen määrännyt."

Kassian katseli pelonsekaisin ilmein paksuja, poikkileikattuja palmikoita -- --

Hän oli nähnyt niiden soluvan sileinä ja kullanhohtavina Kathin pöyreätä, kumartunutta olkaa pitkin, kun hän oli istunut punottavana kuumissaan rukin ääressä ja tahtoi pyörittää, pyörittää paljon nopeammin kuin täti... tai nähnyt viuhtovan ilmassa kun hän tanssi tuvasta tupaan... ne oli tytön ollut tapana kietoa hänen kaulansa ympärille, kun hän tahtoi pyytää häneltä jotain -- ja sitten huutaa nauraen, että nyt hän oli vankina kunnes suostuisi.

Kathin pitkät palmikot, jotka aina olivat valahtaneet alas, joita ei mikään solki eikä kampa voinut pitää niskassa -- niin, ne olivat Kathi itse! Goldrainin Kathi -- Kathi kokonaan, Kathi läpeensä, Kathi reippaana ja iloisena, Kathi sellaisena kuin hän liikkui heidän joukossaan, Kathi sellaisena kuin he kaikki tunsivat hänet -- jota jokainen Goldrainin lapsi heti saattoi osoittaa, vaikkakin hän oli ollut selin kääntyneenä, ja sanoa: tuo on Kathi! -- --

Hän työnsi raskaat, kuolleet palmikot sisarelleen: "Pane ne talteen", sanoi hän, "pane talteen. Ne eivät saa joutua pois talosta. Sano hänelle, etten saattaisi nähdä niitä siellä esillä, joka pyhäpäivä -- -- Ja muidenkaan ei tarvitse tietää -- -- mitäpä luulisivatkaan; he kaikki!" Hän lähti nopeasti huoneesta.

Mutta siitä päivästä alkaen alkoi Kassian Gamper kävellä niin paljon edestakaisin omassa huoneessaan, edestakaisin -- kädet selän takana ja pää painuneena eteenpäin -- joka käännöksellä mutisten hajanaisesti: "Kathi -- Kathi" -- --

* * * * *

Syyspuolella kerrottiin seurakunnassa että pastori Joseph Wellner ollessaan kesällä poissa matkoilla, oli ilmoittanut korkeille esimiehilleen haluavansa päästä lähetyssaarnaajaksi.

"Tietysti kauneimpien ihmissyöjien luo", valitti huolestunut Marianne. "Sillä vaikka hän täällä käy sairaitten ja murheellisten luona, niin ettei hänellä ole ruoka- eikä yörauhaa, ei hän voi saada oloaan niin vaikeaksi kuin haluaisi, jumala varjelkoon korkeita herroja! Minä toivon, että jättävät hänet tänne kotiin."

Sitä toivoivat kaikki goldrainilaiset. "Ette voi saada minulta apua tuumanne toteuttamiseksi, hyvä Wellner", sanoi kirkkoherra Andreas Beizinger, joka ei mielellään tahtonut luopua väsymättömästä apulaisestaan. "En voi sitä toivoa teidän itsenne enkä pakanainkaan puolesta. Sillä teille ei tule onnistumaan saada noita ihmissyöjiä sen kristityimmiksi -- kuin että ne mahdollisesti jättävät teidät nylkemättä ja paistamatta!"

Kassian Gamper oli ihan suunniltaan sitä ajatellessaan. Kenen kanssa hän silloin voisi puhua? Ei kulunut viikkoakaan pastorin käymättä hänen luonaan tai hänen papin luona. Muuten oli hänen sisarensa ainoa koko kylässä joka tiesi asian; kaikki muut luulivat, ettei Kathi, kun tosi tuli, kuitenkaan tahtonut vanhaa Perkmannia ja että hänet oli lähetetty vuorille uppiniskaisuutensa takia.

Kun Anselm ja Martha olivat kylässä sunnuntaisin, sanoivat he aina vain: "Siinähän se menee" -- joka kerran kun Kassian tai täti kysyi heiltä Kathista. Eikä Kassian tahtonut kysyä enempää, sillä he olisivat siitä voineet pahastua.

Kun Kathi sairastui kuusi viikkoa sinne saapumisensa jälkeen, sai Kassian siitä sanan Peterin kautta -- mutta vasta senjälkeen kun pahin oli ohitse, niin ettei enään ollut levottomuuden syytä. Olihan suuri helpotus, että _ulkonainen_ häpeä siten oli estynyt, mutta ei tytön tarvinnut luullakaan muuttuneensa toiseksi hänen silmissään siitä hän oli kai nyt vieläkin itsepintaisempi kieltäytyessään ilmoittamasta nimeä, jota hänen nyt ei ollut pakko sanoa -- mutta ennenkuin hän sanoisi hänelle sen, ei hän ottaisi häntä takaisin luokseen.

Kaikesta tästä puheli hän pastori Joseph Wellnerin kanssa. Mutta pappi sanoi aina niinkuin ensi kerrallakin: "Mitä se teitä hyödyttäisi, jos saisittekin tietää nimen! Ikävä muuttuisi teille itsellenne vain pahemmaksi."

"Minulle! Minusta on tosin tullut yksinäinen, iloton ihminen -- ja vanhan sisareni kohtaan joka aamu punaisiksi itkettynein silmin, ja hän, joka oli minua lähinnä, sydänkäpyni, hänet olen lähettänyt pois, ja hänen elämänsä on hävitetty -- mutta tämä kaikki ei ole mitään sen rinnalla mikä kalvaa minua: että se mies on ehein nahoin päässyt tästä ja saa kulkea pöyhkeillen ympäriinsä. Kaiken oikeuden nimessä tahdon saada hänet käsiini."

Kassian oli tavannut papin pienen Marian-kappelin luona lähellä vuoripolkua. Villiviini kasvoi pitkinä, verenpunaisina köynnöksinä kappelin ulkoseinillä ja kallioitten syrjillä.

"Oikeus -- se kyllä elää ilman teidän apuanne! -- -- Niin, ehkä hän on paennut rikostaan -- niinkuin meillä kaikilla on suuri halu tehdä. Mutta silloin kulkee rikos hänen muassaan kuin askeleet perässämme... Ja ne eivät pysähdy ennenkuin ovat saartaneet hänet -- takaapäin. Mitä taitaa sitten hänelle tehdä joka olisi tätä pahempaa?"

"No -- niin, tiedetäänhän toki, että moni roisto jää rankaisematta rikoksestaan."

"Luuletteko? -- Ehkä hän on myöskin voinut tunnustaa syntinsä ja ottanut syyn kannettavakseen -- ja sovittaa sitä. Mitä te silloin luulette voivanne hänelle tehdä, joka on pahempaa kuin hänen itsensä hankkima kärsimys?"

"Sitä en tiedä, mutta tiedän ettei hänen ole kuljeskeltava täällä ympäriinsä minun saamatta selvittää asiaamme hänen kanssaan. En tule kirkkoon kertaakaan ajattelematta vanhaa kertomusta pyhästä Joosepista. Sitä ehkei pastori tunnekaan? Kas, oli kaksi veljeä siihen aikaan, jolloin löydettiin kultaa täältä joesta -- ja he laskeutuivat joelle eräänä iltana säkkineen puhdistaakseen muutamia metallikappaleita vedessä. Mutta toisen säkissä on melkein vain puhdasta kultaa. Silloin sysää toinen hänet veteen ja ottaa säkin. Jälestäpäin löydetään ruumis, ja hoetaan, että hän on luultavasti luiskahtanut jokeen. Mutta kun murhaaja saapuu kirkkoon ja menee pyhän Joosepin alttarille -- sillä se sattui keväällä juuri hänen juhlansa aikana -- ojentaa hyvä pyhimys sormensa kuvasta ja koskettaa hänen otsaansa, niin että siihen syntyy tumma pilkku kuin Kainin merkki. Ja mies kaatuu kuolleena kaikkien nähden ihan papin jalkojen juureen. -- Nyt en kertaakaan voi katsoa pyhän Joosepin pitkiä, valkoisia sormia ajattelematta miksei hän niillä voi niinkuin muinoin osoittaa minulle syyllistä -- ja mikseivät pyhät kuvat tee enää sellaista, mitä kerrotaan menneiltä ajoilta."

"Pyhä Jooseppi ehkä tekeekin sen", sanoi pappi, "kun itse olette keksinyt syyllisen -- joka on kätkössä tuolla."

Hän ojensi valkeat sormensa ja kosketti Kassianin rintaa.

"Niin, olemmehan kaikki syntisiä Jumalan edessä! Mutta siinä suhteessa en voi syyttää itseäni. Olen kasvattanut tyttöjäni kurissa ja Herran nuhteessa yhtä hyvin kuin joku muukin Goldrainissa ja pitänyt heitä silmällä kuin seppä rautaansa. Että se tapahtui, siihen olen yhtä syytön kuin -- niin, kuin pappi itse."

Pappi nousi ja seisoi hänen edessään. "Mea culpa", sanoi hän, "mea culpa, mea maxima culpa."

"Niin, jos tahtoo olla niin hurskas", sanoi Kassian, "niin voihan mielellään ottaa omaksi syykseen, jos joku tappaa toisen kaukana Turkin maalla."

"Ehkä niin", sanoi pappi. "Mutta meidän ei tarvitse lähteä Turkkiin löytääksemme syyllisyyttämme. Meidän tulee ensin käydä omaan itseemme! En luule olevan yhtään ihmistä, joka saa kokea sydämeen asti käypää tuskaa hänen olematta tavalla tai toisella itse osallisena sen luodin valamiseen. Jos teihin nyt, Kassian Gamper, on koskenut kovemmin kuin koskaan ennen, tiedättekö mitä teidän silloin tulisi tehdä? Teidän tulisi silloin koetella elämäänne ja sydäntänne tarkemmin kuin ennen -- olisiko niissä jotain kohtaa, jonka olette unohtanut, mutta jonka kerran olette kylvänyt, ja jonka hedelmiä nyt saatte korjata. Ennenkuin olette keksinyt syyllisen omasta itsestänne, ennen sitä ette voi toivoa löytävänne ulkonaista syyllistä. Muuten ette ole varustautunut kohtaamaan häntä."

-- Kassian jäi katsomaan hentoa, mustaa olentoa kunnes se hävisi vuoripolkua pitkin. Sitten kääntyi hän kotiinpäin.

Hän oli kiintynyt nuoreen pappiin eikä voinut olla puhumatta hänen kanssaan. Mutta noitten pappien piti aina puhua ikäänkuin kaikki olisi tässä maailmassa niinkuin olla pitikin ja että itse vain käsittää _sen_ ihan väärin. Mutta hän ei sitä myöntänyt! Hän oli syntinen Jumalan edessä, mutta häntä ei voinut soimata aviomiehenä eikä isänä.

Hän ei voinut lukea miksikään sitä, että hän aina nyt ajatteli erästä taphtumaa -- tapahtumaa, joka oli sattunut ennen Kathin syntymistä. Sillä se johtui vain siitä, että Kathi sinä yönä, jolloin hän pysähdytti hänet joen rannalla, oli katsonut häneen ihan samanlaisilla silmillä kuin Aloisia sinä kertana. Ei ollut siis ihme, että hän muisteli sitä. Mutta hän ei tehnyt sitä siksi että siinä olisi ollut hänelle jotain soimausta. Hänellä oli täysi oikeus -- olihan Aloisia hänen vihitty vaimonsa. Hän olisi voinut puhua siitä kenelle papille hyvänsä -- ja pappien olisi täytynyt hyväksyä hänen menettelynsä. Että nainen voi suuttua, ei merkitse mitään. Hän oli muuten lempeä ja mukautuva, Aloisia, mutta sillä kertaa oli hän kuin poissa suunniltaan. Hän oli huutanut: "Tahdotko saada minut hengiltä!" -- ja kävikin sitten niin että hän kuoli. Mutta moni vaimohan on kuollut ensi kerralla -- sitähän ei koskaan voi edeltäpäin tietää. Eikä kukaan mies voi pitää itseään sen takia murhaajana.