Part 5

Kiitoksia vain, sanoi Kathi tädilleen, hän ei tahtonut että vieläkin yksi tulisi toitottamaan hänelle korvat täyteen vanhaa Perkmannia. Ja kun pappi seuraavana päivänä saapui, oli hän pujahtanut tiehensä.

Mutta eräänä kauniina päivänä maaliskuun lopulla auringonlaskun aikaan Kathin seisoessa pöydän luona talon edustalla ja lauleskellen kiillotellessa kupariastioita kulki pappi ohitse ja pysähtyi.

Mailleen menevän auringon säteet lankesivat punaisille kupariastioille heijastuen niistä liekkeinä tytön kaulalle ja poskille. Hänen sametinpehmeissä silmissäänkin loisti tuo heijastus, ja ruskeat hiukset säkenöivät hänen otsansa ympärillä.

Punaisen ilta-auringon loisteessa katsahti pappi häneen ja kysyi: "Oletteko Kathi?"

Ja punaisen ilta-auringon loisteessa nosti tyttö silmänsä häneen, näki hänen kalpeiden kasvojensa kuvastuvan loistavaa kultataustaa vasten -- ja vastasi: "Olen."

"Hyvää iltaa", sanoi pappi.

Kathi jätti kupariastiat -- mutta niiden hehku jäi hänen kasvoilleen ja kaulalleen hänen mennessään papin luo ja kumartuessaan suutelemaan hänen kättään.

Mutta ennenkuin hänen raitis suunsa kosketteli hänen kapeita sormiaan, veti pappi kätensä pois. Sitten hän istuutui talon edustalla, ison kastanjapuun alla olevalle penkille ja alkoi puhella hänen kanssansa.

Kotiin saapuessuan Kassian Gamper ilostui suuresti nähdessään papin luonansa ja huomatessaan Kathin seisovan hänen edessään alasluoduin silmin ja hyvin nöyränä -- niinkuin sopii nuoren tytön. Poissa olivat nyt uhmaavat pään liikkeet, joita viime aikoina oli saatu nähdä.

Isän saapuessa niijasi tyttö papille ja hävisi taloon.

Nuori pappi nousi lähteäkseen. "Kassian Gamper", sanoi hän levollisella, hiukan vitkastelevalla tavallaan -- "olen nyt puhunut pari sanaa tyttärenne kanssa. Luulen, että teidän tulisi --- jättää hänet joksikin aikaa rauhaan."

"Pitäisikö minun sallia hänen jatkaa vastustustaan? Ei, siitä ei tule mitään!"

"Ei, ei, teidän tulee tietysti pysyä siinä minkä luulette olevan hänen parhaakseen. Hän kyllä tottelee lopuksi. Minäkin olen kehoittava häntä siihen. Mutta älkää puhuko asiasta -- toistaiseksi. Älkääkä olko hänelle kova. Yksi auringonsäde voi tehdä enemmän kuin kymmenen raekuuroa."

Pappi oli hyvin nuoren ja hennon näköinen puhuessaan järeätekoiselle harmaahiuksiselle miehelle. Hän tunsi sen itsekin ja se teki hänet hieman epävarmaksi.

Kassian ajatteli että olisi voinut olla hakematta pappia, sillä hänen neuvonsahan eivät olleet minkään arvoiset. Hän itse tiesi paremmin miten naisväkeä oli kohdeltava.

Mutta hänen tullessaan tupaan kävi Kahti äkkiä hänen kaulaansa ja suuteli häntä, ja olihan silloin ihan luonnollista, että hän silitteli hänen ruskeita palmikoitaan -- jotka tietysti olivat irtaantuneet ja valahtaneet selälle hänen puhdistaessaan kupariastioita. Ne eivät sitten koskaan voineet pysyä paikoillaan! Ne olivat niin painavat! Hän punnitsi niitä kädessään, niinkuin hänen tapansa oli joka kerta kun hän tunsi itsensä tästä tukasta ylpeäksi, ja tyttö kysyi, niinkuin hänen tapansa oli, hymyilevin silmin: "Tahdotko myydä ne?"

Hän vastasi tapansa mukaan: "Kyllä -- sillä sinä olet pannut niihin kultaa. Oikein näkee kuinka se kimmeltää auringonvalossa."

Ja tyttö sanoi: "Minähän olenkin Goldrainin Kathi, ja Goldrainissa on kultaa." Ja sitten he molemmat nauroivat...

Hetki senjälkeen alkoi täti laittaa illallispöytää, ja Kathi auttoi häntä, reippaana ja avuliaana.

* * * * *

Pappi oli joka tapauksessa merkillinen! Kassian oli tehnyt oikein valitessaan hänet auttajakseen. Hänen käyntinsä jälkeen oli Kathi muuttunut vielä lempeämmaksi ja sävyisemmäksi kuin mitä hän oli ollut pienenä tyttönä.

Viikon kuluttua sanoi Kassian nuorelle papille, että hän nyt aikoi puhua järkisanan tytön kanssa Perkmannista -- sillä nyt hän oli yhtä taipuisa käsitellä kuin tuore voi.

Mutta pappi nosti kieltävästi kätensä häntä kohden. "Ei, Gamper, ei, on liian aikaista! Hän ei vielä ole oppinut, että kuuliaisuus on iloa. Hän luulee että se on pakkoon taipumista -- ja siihen hän ei suostu -- -- Sydäntä ei voi pakoittaa mihinkään -- se pitää voittaa. Teidän tulee antaa hänelle aikaa."

-- Huhtikuu saapui ja meni ja oltiin toukokuussa. Laakso oli viikunapuiden viehkeistä kukista punaisena -- sitten levittivät päärynä- ja luumupuut valkoisen ja ilmavan kukkaisharson sen yli, ja auringon lämmittämien seinien vierustoilla kukkivat kaikki viiniköynnökset.

Senjälkeen nousivat isot, keltaiset kullerot, joita kasvoi niin tiheässä Goldrainissa, että kaikki oli kuin kimmeltävää kultaa -- ikäänkuin kaikki kulta, jota oli ollut enemmän kuin sata vuotta sitten vuorissa, olisi nyt levitetty niityille.

Kullanväristen niittyjen yli kulki pastori Joseph Wellner usein kylän etäisimpään taloon nuhdellakseen Kassian Gamperin Kathia... Ja kullattujen niittyjen yli kulki Kathi ahkerasti messuun ja ripille -- eikä koskaan laiminlyönyt yhtään sunnuntai-jumalanpälvelusta.

Sekä Kassian että hänen vanha sisarensa huomasivat selvästi, miten pappi saarnassaan usein palasi kuuliaisuuteen, ehdottomaan, pyhään kuuliaisuuteen, joka on paljasta iloa, sillä se on oman tahtomme -- kaiken meidän vaivamme karvaan lähteen -- alistumista siihen tahtoon, joka on rakkautta ja siis suloista, mitä se antaa tai vaatiikin.

Kassianista oli päivänselvää, että Jumalan mies koetti taivuttaa Kathin vastahakoista mieltä isällisen tahdon mukaan -- joka enemmän kuin mikään muu maailmassa on yhdenmukainen meidän Herramme tahdon kanssa! Hän vilkaisi lakkaamatta tyttöön ja oli hyvin mielissään huomatessaan miten hartaasti hän kuunteli kehoittavia sanoja.

Ja kotiin tultuaan saattoi Kathi syvästi huoaten lausua: "Miten ihanaa se oli!"

"Niin, ne olivat sanoja, jotka sopivat _noudatettaviksi_", sanoi silloin Kassian painolla. Hän tarkoitti Karhille.

Kaikista laakson kukista vei Kathi kauneimmat pyhän Joosepin alttarille, ja sen eteen hän useimmin lankesi polvilleen rukoillen. Kaikki nämä olivat erittäin hyviä merkkejä! Kassian oli itse opettanut hänelle lapsena rukouksen pyhälle Joosepille, jossa rukouksessa sanotaan: "Kuuliaisuus Jumalalle ja vanhemmilleni on oleva sydämeni ilo ja rakkain harrastukseni täällä maan päällä." Hän tunsi suuresti mielihyvää siitä, että tyttö niin usein toisti tuota rukousta.

Tuntui todella siltä kuin Kathi mukautuisi hänen toivomukseensa. Mutta hän ei ymmärtänyt, miksi pappi aina sanoi: "Älkää vielä siihen kajotko! Antakaa hänelle rauhaa -- vähäisen kauemmin. Muuten voitte turmella koko asian."

Kassian alkoi tulla hiukan kärsimättömäksi. Sillä ijankaiken ei Perkmannin kosinta voinut jäädä vastausta vaille.

Kesäkuu saapui lämpimänä ja säteilevänä. Kathi kulki usein vuoria ylös ja poimi alppiruusuja koristaakseen niillä kirkkoa.

Silloin tapahtui eräänä sunnuntaina puolipäivämessun perästä -- edellisenä päivänä oli tyttö käynyt ripillä -- että pappi tuli odottamatta ja äkkiä Kassian Gamperin luo kirkkomaalle ja sanoi -- ilman johdantoa ja nopeammin ja päättävämmin kuin hänen tapansa oli: "Luulen, että teidän nyt tulee puhua hänelle -- niin, siitä asiasta -- ja koettaa saada hänet taipumaan siihen samalla. Nyt ei pidä kauempaa odottaa. Perkmannhan on hyvä mies" --

"On kyllä, siinä suhteessa häntä ei vaivaa mikään -- ja varakas mies" --

"Ja se, jonka nyt kerran olette hänelle valinneet. Ja sitten -- niin, voihan hänelle tulla hyvä olo siellä Laasissa."

Sitten meni pappi takaisin kirkkoon, viitan pitkät, mustat poimut solahtelivat hänen hennon vartalonsa ympärillä. Pyhän Joosepin alttarin luona hän pysähtyi ja polvistui siihen hetkeksi. Siihen oli siroiteltu paljon alppiruusuja...

Kassian oli usein tahtonut puhua tyttärelleen taas Perkmannista. Mutta kun hänen nyt yht'kkiä piti se tehdä, ei hän tuntenut itseänsä oikein levolliseksi. Jospa tyttö taas muuttuu uppiniskaiseksi tuota arkaa asiaa kosketeltaessa!

Hän pani sekä kahdet että kolmetkin piiput tupakkaa päivällisen perästä saamatta sanaakaan suustaan. Sitten vihdoinkin Kathin aikoessa mennä ulos ovesta, hän ojentautui ja sanoi äkkiä väkinäisesti ja äänekkäämmin kuin oli aikonut:

"Niin -- tarkoitan, että -- niinpä puhun siitä kohta Perkmannille. Sillä nyt meidän täytyy järjestää se asia."

Kathi ei kääntynyt takaisin ovelta, vaan jäi seisomaan liikkumattomana, käsi rautaisessa ovenrivassa.

Kassian kiirehti lisäämään: "Papin mielestä sen tulee nyt tapahtua -- hän sanoi sen ihan selvästi tänään -- ja niin minunkin mielestäni. Voimme pian laittaa häät. Voit olla naimisissa ja elää oman katon alla Laasissa jo ennen talven tuloa -- niin, sen sinä voit."

Hän yhä puhui ja sauhutti piippuaan peittääkseen tytön puuttuvaa myöntymistä.

Vihdoin hän kuitenkin vilkaisi ovelle: "Etkö sano siihen mitään?"

Kathi hengitti syvään ja raskaasti kuin unesta heräävä: "Koska pastori sanoo, että tulee niin olla -- ja koska sinäkin niin ajattelet -- mitäpä minulla silloin olisi sanottavaa!"

"No, siinä sinä todella olet oikeassa", sanoi Kassian ja pani tämän myöhäisen tunnustuksen isällisestä mahdistaan mielihyvin korvansa taa. "Siis menen minä Perkmannin luokse jonakuna päivänä ja sanon hänelle, että nyt olet halukas ottamaan hänet -- ja pidän huolta asian järjestämisestä."

"Niinkuin tahdot!" Kathi ei kääntynyt isäänsä päin -- eikä ääni ollut täysin niin mukautuva kuin sanat.

Sitten hän meni ulos ovesta. --

Pari viikkoa senjälkeen eräänä päivänpaisteisena iltapäivänä juhannuksen tienoissa tuli nuori pastori kävellen Kassian Gamperin taloa kohti. Hän oli ollut sairaskäynneillä ja palasi sitä tietä saadakseen kuulla millä kannalla asiat olivat.

Hän tapasi vain tädin kotona. Gamper oli kahdeksi päiväksi lähtenyt Laasiin Perkmannin luo, joka oli halunnut kuulla hänen neuvojaan talonsa laajentamisesta tulossa olevien häitten johdosta. Häät piti vietettämän syyskuun lopussa.

Kathikin oli lähtenyt vähän ulos päivällisen jälkeen -- poimimaan alppiruusuja ja käydäkseen samalla vanhimman sisarensa luona, joka asui puolimatkaa vuorta ylös. Ehkä hän jäisi sinne yöksikin, oli hän sanonut. -- --

Pappi oli istunut tuolille Kathin rukin viereen. Hän oli väsynyt kaikista sairaskäynneisrään. Hän taputteli Kathin pientä mustaa kissaa, joka painautui hänen säärtänsä vasten, ja kysyi, millä mielellä tyttö oli.

"Niin -- kyllähän hän on mukautunut", sanoi täti. "Mutta onpa hän tarvinnutkin pitkiä aikoja siihen. Nyt sanon, niinkuin pastori sanoi veljelleni -- ja minkä hän kertoi tytölle -- että nyt tulee pitää huolta siitä, että hän mitä pikimmin joutuu naimisiin! Hänessä on herännyt toinen mieli -- kaikkien papin hyvien sanojen ja kehoituksien vaikutuksesta. Mutta kukaan ei tiedä miten kauan se pysyy."

Pappi silitti valkoisella kädellään kissaa. Se oli hypännyt hänen syliinsä, johon se oli asettunut levolle, kehräten silmät ummessa.

"Onko hän levollinen ja iloinen valmistuessaan häihin?" kysyi hän.

"Kyllä, rauhallinen hän on. Oikein tyytyväinen hän kai ei vielä ole. Mutta ehkä hän siksi muuttuu."

Hän seisoi silittäen esiliinaansa, ikäänkuin ajatellen jotain mitä hän olisi halunnut saada sanotuksi. Sitten hän rohkaisi mielensä:

"Jospa minä olisin saanut määrätä -- mutta veljenihän on niin ankara -- olisin ennemmin valinnut toisen, nuoremman ja kauniimman miehen hänelle kuin Perkmannin. Hän on nyt käynyt täällä monta kertaa senjälkeen kun asiat järjestyivät -- ja kun näkee heidät yhdessä morsiusparina, ja hän pitää (hän aikoi sanoa 'kättänsä hänen vyötäisillään', mutta kunnioituksesta pappia kohtaan muutti hän sen 'häntä kädestä'), niin huomaa miten huonosti he sopisivat yhteen! Vaikka ehkä on hupsua ajatella niin."

Hän katsahti sivulta pappiin, mutta tämä ei virkkanut mitään. Hän istui ihan tyynenä Kathin tuolilla ja nojasi vaaleaa päätään ruskeaan seinään niin että hänen hienopiirteiset kasvonsa näyttivät kyvin kalpeilta tummaa taustaa vasten.

"Olen niin kiintynyt tyttöön" -- täti tuli rohkeammaksi ja puhui suunsa puhtaaksi -- "ja hän on tänään saanut minut ihan hellälle sydämelle. Vähän jälkeen päivällisten saapui tänne joukko italialaisia soittoniekkoja -- pappikin on ehkä nähnyt ne -- ja hän on aina pienestä asti ollut sellainen, ettei hän voinut pysytellä sisällä heidän soittaessaan... hän tahtoi aina lähteä ulos tanssimaan tielle niin että palmikot huiskuivat. Ja suureksi tultuaan liikkuivat hänen jalkansa kuin rumpupalikat, ja hän nyökytteli päätään ja nauroi ja lauloi heille. -- Mutta tänään purskahti hän haikeaan itkuun, niin pian kuin ne alkoivat. Sitten hän sanoo: Täti -- niin sanoo hän -- en voi ajatellakaan miten olen voinut tanssia ennen! On kummallista -- sanoo hän -- että olen voinut olla niin iloinen! -- Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta; ne olivat ihan kauhean näköiset hänen viedessään ulos soittajille viiniä ja leipää. Yhdellä heistä -- eräällä hyvin nuorella, jolla oli villi tukka -- oli sangen murheellinen katsanto. Hänen viereensä hän istuutuu ja kysyy häneltä mikä häntä painaa. Ja hän sanoo, että koko hänen ilonsa on kuollut. -- Ja soittoniekkojen jatkaessa matkaansa Schlandersiin päin, seisoi hän katsellen heidän jälkeensä ja heilutti huiviansa. Sitten hän sanoo: Täti -- sanoo hän -- minä katselen hänen jälkeensä, sillä koko hänen ilonsa on kuollut ja hän on kuitenkin niin nuori! -- Hän yhä vain huiskutti huiskuttamistaan, kunnes se minusta oli ihan naurettavaa ja minä käskin häntä lopettamaan. Täti -- sanoo hän -- hänelle minä huiskutan -- sillä me olemme kuin saman äidin lapsia! -- Siinähän ei ollut järkeä, mutta ymmärsin kuitenkin mitä hän tarkoitti. Oli kuin hän olisi ajatellut, että hänen itsensä laita on samalla tavoin" -- täti pyyhki silmiään esiliinansa kulmalla. -- "Mutta kunhan hän nyt joutuu naimisiin, niin silloin kai kaikki muuttuu parhaaksi -- kaikki käy hyvin."

Pappi istui silittäen kissan selkää. Kesti kotvan ennenkuin hän puhui.

"Perkmann tulee olemaan hyvä hänelle", sanoi hän sitten. "Tapasin hänet eräänä päivänä Laasissa -- olin siellä papin luona -- ja puhuin kauan hänelle. Hän sanoi tahtovansa kantaa häntä käsillään... Tytöllä on pehmeä sydän -- ja hän on vielä lapsi... sen sanoin hänelle. Uppiniskaisuus on hänessä vain pinnalla. Sen läpi pääsee helposti. Hän varmaan hellästi kiintyy siihen, joka on hänelle hyvä."

Täti katseli liikutettuna pappia. Miten hän tahtoi auttaa kaikkia, miten hän piti huolta pienimmästäkin seurakuntansa lapsesta! Hänellä oli todellinen äidinsydän heille kaikille!

Hän tahtoi tarjota hänelle viiniä, mutta pappi kiitti, hän ei halunnut. Hän käski sanoa terveisiä talon isännälle ja Kathille sekä sanoa, miten iloinen hän oli asiain näin kääntyessä.

Senjälkeen hän nousi ja sanoi jäähyväiset.

Hän oli jo mennyt ovesta ulos -- kun hän pysähtyi ja kääntyi takaisin.

"Sanokaa hänelle, että toivon hänelle koko neljännenkäskyn lupausta nyt kun hän alistuu isänsä tahtoon. Siinähän on kirjoitettu -- 'että menestyisit ja kauan eläisit siinä maassa, jonka Herra Jumala on sinulle antanut'." --

Täti katseli häntä hänen hitaasti kulkiessaan alas niittyjen poikki. Hän toisti hänen lausettaan kuin läksyä ja ajatteli miten kalpean ja rasittuneen näköinen hän oli ollut -- ja miten hän kuitenkin oli pyhän Joosepin näköinen! -- --

* * * * *

Oli hyvin selkeä ja hiljainen ilta, ja joka askeleelta minkä astui, tunsi tuoksua ympärillään... Se hiveli kasvoja kuin arat ja lempeät kädet -- jotka hävisivät, kun niihin tahtoi tarttua. Oliko se vastaniitetyn heinän, kasteisten katajapensaiden, kukkivien vuohensilmäin tuoksua? -- --

Vihdoin niittyjen yllä alkoi leijailla pitkiä, valkeita usvapilviä. Ja ruohikon poikki kierteli pieni vaalea polku ylös vuoria kohti, jossa se eteni syvään, sinertävän tummaan rotkoon ja hävisi rehevien, huojuvien sanajalkojen ja vuohensilmäin sekaan -- niinkuin ihmisajatus, joka vaipuu unelmiin...

Aurinko oli jo kauan sitten vaipunut teräväsärmäisten vuorenhuippujen taa, jotka kuvastuivat sinisinä ja kylminä loistavaa kullanvaaleaa iltataivasta vastaan.

Ainoastaan Marteller-Gletscherin huippua valaisi vielä auringon loisto. Ja äkkiä levisi sille liekehtivä ruskotus -- se oli kuin kuumaa verta, jonka nopeasti tykkivä sydän nostaa ihmisen poskille.

Oli kuin aurinko nyt, jolloin ei yksikään silmä laaksossa sitä nähnyt, nyt, jolloin se tapasi vain yhden ainoan, olisi antanut syvimmän hehkunsa levitä vaikoiselle gletscherille -- --

Kaukaisista pienistä kappeleista ylt'ympäri kukkuloilla alkoivat heleät kellonäänet soida hiljaisuudessa -- niinkuin hurskaat, vilpittömät lastenäänet, jotka toivottivat toisilleen hyvää yötä. -- --

Ei ollut mahdollista pysytellä huoneessa -- kaukana kaikesta tästä loistavasta rauhasta!

Se kutsui, iltarusko, kohtaukseen -- siihen salaiseen, hiljaiseen kohtaukseen, jota ihminen voi viettää _itsensä kanssa_ -- --

Sillä oli kuin ne pehmeät kädet, jotka hyväilivät kasvoja, myöskin aukaisisivat oven jokaiseen sieluun. Kaikki aukeni siellä niin tunteellisen syväksi, niin rauhallisen kirkkaaksi -- kuin jalostunut tuska.

Ja tuosta kirkkaasta syvyydestä sielu kohosi ylös vavahtelevassa kaipuussa -- sielu, joka yksinäisenä, hiljaisena ja ylevänä hetkenä voi sulkeutua suureen hartauteen -- nousta korkealle pyhäkköä kohti, unohtaen maan -- tähtien korkeuksia kohti...

Mutta tällainen juhlallinen, eloa täynnä oleva hetki voi muuttua kohtalokkaaksi niinkuin kaikki parhain elämässä. Sillä ruumis maan mullasta on heikko perustus ikävöivälle sielulle. -- --

* * * * *

Erään vuoripolun kohdalla isojen varjokasten kastanjain latvojen alla on hieno ja valoisa nurmikko, joka sametin pehmeänä mattona pistäytyy kallionseinämien väliin, joista karhunvatukkaköynnökset, vuohensilmät ja vanamot villinä ja tuoksuvana rykelmänä kumartuvat sitä kohden.

Nurmella ihan polun vieressä istui sinertävässä hämärässä ihminen -- ikäänkuin äkillinen ylivoimainen tuskantunne olisi pysähdyttänyt hänet keskellä vaellusta ja sortanut painollaan maahan.

Kaksi pitkää palmikkoa oli solunut rinnalle -- ikäänkuin olisivat irtaantuneet pään vaipuessa käsiin -- ja joukko kukkia, joita hän oli kantanut, levisivät kirjavana sekasortona hänen sylistään pitkälle ruohikkoon. Niiden joukossa oli _valkoisia_ alppiruusujakin.

Mutta sen, joka löytää vuorilta valkoisia alppiruusuja -- mikä ylen harvoin tapahtuu -- tulee olla varuillaan! Sillä ne ovat vuorenhaltian sanomia hänen sanomattomista tuskistaan ja ikävästään -- ja se, joka on poiminut valkoisia alppiruusuja, on ojentanut kätensä hänelle -- --

Vuorenhaltia voi saapua tietämättä. On kuin takana kulkisi kuunteleva korva, vakoova silmä... Ja hän voi pukeutua mihin muotoon ikinä haluaa, niin että luulee häntä joksikin, jonka hyvin tuntee -- voi, sangen hyvin! -- ja vasta jälestäpäin ymmärtää tuskalla ja suurella kauhistuksella, että siinä on ollut noidanilveitä. -- --

Hän istui ihan liikkumattomana -- päätään nostamatta -- ja kuitenkaan hänellä ei ollut rauhaa. Pikemminkin näytti kuin illan viileä rauha olisi kimmahtanut takaisin hänen ohimojensa tuskallisesta tykinnästä, hänen sielunsa kalvavasta levottomuudesta -- ikäänkuin hän yksin olisi hyljättynä, rauhasta ulos suljettuna... koditonna, eksyneenä -- keskellä hiljaisuutta ja kauneutta, täynnä hellittämätöntä murhemieltä, jolle ei missään voinut löytää rauhaa -- --

Askeleita kuului polulta -- ne lähenivät lähenemistään...

Ne pysähtyivät siihen, missä hän istui.

Hän ei sitä huomannut.

Ääni puhui hänelle -- pehmeästi kuin hämärä... epäröiden, uneksivan hiljaa...

Hän ei sitä kuullut.

Hän oli kuin kodittomaan tuskaansa heitettynä, kuin suljettuna siihen lukkojen taa -- kaukana kaikista muista --

Silloin hän heräsi hiuksiensa värähdykseen... Käsi oli laskeutunut hänen kumartuneelle päälleen.

Ja tämän käden vavahdus jatkui hänen sisimpään sydämensä pohjaan hänen nostaessaan itkettyneet kaivonsa ylös...

Kuului parahdus -- neuvoton ja valittava kuin lapsen, joka huomaa olevansa keksitty, ilmisaatu -- auttamattomasti ilmisaatu -- -- Ja hän hypähti pystyyn paetakseen.

Mutta käsi, joka tarttui hänen tykkivään ranteeseensa -- niin suojelevan lempeästi, niin rukoilevan pehmeästi -- esti hänet pakenemasta.

Hän taisteli hetkisen raskaasti hengittävin rinnoin päästäkseen irti -- piiloutuakseen kauaksi, kauaksi kaikkine ajatuksineen, joita ei edes saanut aavistaa, ei saanut olla -- --

Silloin hänen katseensa kohtasi kaksi silmää, jotka pidättivät häntä -- vielä suuremmassa määrin rukoilevan pehmeää, vielä vastustamattomammin puoleensa vetävää -- voi, paljoa enemmän tuskallisen lempeää kuin käsi! Kaksi silmää, jotka katsoivat häneen... kuin kirkkaan veden läpi aina pohjaan saakka -- jotka tunsivat kaiken mikä siellä taisteli ja kärsi, ymmärsivät sen täydellisesti, sillä --

Oi, ei, ei, se ei ollut mahdollista -- mutta niin oli kuitenkin! Hän ei yksin kärsinyt siitä, mikä oli murtaa hänen sydämensä. Oli toinenkin -- rakastettu toinen -- joka tahtoi ottaa kaiken, sillä -- oi, niin, niin! Hän tunsi itse samoin kuin hänkin! Hän kärsi itse hänen tuskaansa -- ja ikävöi hänen ikäväänsä...

Ja voihkaisten -- missä voihkaisussa hänen sydämensä sanattomin riemu ja suurin tuska, koko hänen arka hellyydentarpeensa tuli toista vastaan kuin vapiseva, kotiinsa haluava lintu -- heittäytyi hän ruohikkoon.

Hänen päänsä pitkine, irtaantuneine palmikkoineen hervahti nyyhkyttäen toisen syliin. Hänen yhteenpuristetut kätensä ojentuivat toisen sydäntä kohden...

Ja kaksi kättä, ainoat maanpäällä, jotka saattoivat kietoa syliinsä kaiken hänen tuskansa, painautuivat yhä kiinteämmästi -- kuin sanomattoman hellyyden suoja -- sen ympärille ja hänen ympärilleen... sulkivat hänet elämään ja lepoon... maailmaan, joka oli viihdyttävää, käsittämätöntä, nimetöntä riemua.

-- Marteller-Gletscher hehkui syvemmässä punassa -- sitte oli äkkiä kuin se olisi vetänyt hämärän hunnun laaksosta hehkuvan poskensa peitteeksi ja piiloittanut rakkautensa valkoisen vaipan taa...

-- Kuu nousi taivaalle ja valoi väreilevää hopeata yli kaikkien niityn sumujen.

Kapea ja selkeä, sinertävän valkoinen valo tunkeutui rotkon leveitten kastanjanlatvojen ja tummien kuusien lomitse... Se liukui suuren ristiinnaulitun kuvan ylitse, joka oli pystytetty vuoripolun viereen.

Puukuvan kohotetuissa, orjantappuralla kruunatuissa kasvoissa kuvastui liukuvassa, valkoisessa kuunvalossa sanomattoman säälivä tuskanilme -- -- --

* * * * *

Eräänä päivänä elokuun lopulla saapui Kassian Gamper pastori Joseph Wellnerin luo.

"Onpa hyvä, että hän taas on täällä", ajatteli Kassian pyytäessään Mariannea kysymään saisiko hän hiukan kahdenkesken puhutella pastoria.

Nuori pappi oli ollut jonkun aikaa sairaana rasittumisesta, senjälkeen hän oli matkustanut pois äkkiä kutsuttuna isänsä kuolinvuoteelle.

Sisään tultuaan ei Kassian näyttänyt voivan alottaa puhettaan. Hän istui tuolin reunalla ja pyöritteli korkeata hattuaan hikisten sormiensa välissä...

Pappi antoi hänen koota ajatuksiaan. Hän istui ihan liikkumattomana.

Vihdoin oli kuin Kassian olisi nielaissut jotain, ja sitten hän sanoi nopeasti ja käheällä äänellä: "En tule puhumaan häistä, Jumala paratkoon" -- --

Taas syntyi kuolemanhiljaisuus. Pappi istui yhtä liikkumattomana kuin pyhä Jooseppi komerossaan kirjoituspöydän yläpuolella.

Sitten sanoi Kassian äkkiä: "Kathini on joutunut häpeään ja onnettomuuteen."

Hän katseli permantoon. Oli liian vaikeata katsahtaa ylös ja kohdata hurskaan herran hämmästys, niin, hänen syvä vihansa. Mutta koska se nyt oli sanottu, jatkoi hän kertomustaan nopeasti, sysäyksittäin, soinnuttomasti -- melkein kuin olisi hän lukenut sanat pimennosta.

Hän kertoi miten tyttö viimeisenä parina kuukautena oli ollut niin kummallinen. Hän oli kyllä mukautuva ja nöyrä, mutta aina hänen silmänsä olivat punaiset itkusta, ja hän saattoi katsoa silmät niin kauhuissaan, kun hänelle puhui. Etenkin kun Perkmann oli siellä oli hän vieläkin arempi kuin muuten. Mutta ei siitä sen enempää ajateltu -- olihan muutakin tekemistä!