Part 4

Nukkuiko hän? -- Saattoiko hän herätä uudelleen raskaasta horroksestaan? Eikö olisi paljon parempi, ettei koskaan enää näkisi hänen aukaisevan silmiään -- eikä kuulisi hänen pyytävän kuolinrukousta...

Alinomaa vaipui Kasparin pää rinnalle hänen siinä istuessaan -- ja nykäisten hän taas nosti sen pystyyn... Hän ei ollut paljon ollut vuoteessa edellisenä yönä, ja sitten tuo pitkä matka vuorille...

Hänen päänsä oli niin sekava. Hetkittäin oli hän vielä tuolla ylhäällä... Hänen silmissään kimalteli valkeus -- Maailma oli poissa... Kaukaa, kaukaa alhaalta kuului ainoastaan yksi ääni -- ei riitaa eikä taistelua eikä huutoja, vaan korinaa ja voihkinaa pienen tytön rinnasta! Se oli kuin kuolinrukous! Ja oli hyvä, oli hyvä tietää, että se kuului sinne ylös asti -- valoon ja äänettömyyteen...

-- "Etkö tahdo käydä vähäsen levolle, Kaspar, minähän voin jäädä tänne alas. Kello käy nyt kymmentä."

Anna oli sytyttänyt makuuhuoneensa pienen lampun ja asettanut kynttilän pesuvatiin tuvassa, jossa se oli palanut edellisinä öinäkin.

Kaspar pudisti päätään hänen tarjoukselleen.

"Enkö sitten jää tänne luoksesi! Kyllä, kyllä -- sinähän voit myöskin kutsua minut -- jos... Mutta ehkei se olekaan niin lähellä! Hän nukkuu jokseenkin rauhallisesti." -- --

-- Kaspar oli pistäytynyt hetkiseksi ulos sulkeakseen ulko-oven ja antaakseen jonkun käskyn Bernhardille. Saapuessaan sisään kuuli hän tytön äänen. Hän pyysi vähän juotavaa.

Oi, hän saattoi tuskin niellä... Kunpa hän ei koskaan enää tahtoisi koettaa juoda! Se oli niin kauheata.

Ja miten hänen silmänsä katsoivat häneen! "Olen niin väsynyt." -- Ääni oli hyvin epäselvä, mutta hän ymmärsi kuitenkin heti.

"Nyt pitääkin isän tytön nukkua -- aina aamuun asti! Sitten katselemme kaikkia niitä kauniita kukkia, joita isä on tuonut vuorilta."

"En voi -- en saa rauhaa." Ei -- hänellä ei ollut rauhaa. Rinnassa repi ja raastoi, hän ei voinut enää yskiäkään, ainoastaan köhiä, ja se ei saanut poistumaan...

Pää liikkui lakkaamatta tyynyllä. Sitten aukenivat silmät kokonaan. Tuskat saapuivat.

"Täällä ei ole yhtään ilmaa!"

"Ei, sitä ei täällä olekaan! Meidän täytyy kai aukaista ikkuna."

Viileä yöilma levisi huoneeseen. Eikö se yhtään auttanut? Hän näki, miten lapsi koetti tuntea sitä pienine avoimine sieraimineen.

"Minä en voi -- en voi hengittää!"

"Ei, niin on aina kun on pitkällään."

Hän pani tyynyt pystyyn selän taakse.

Tyttö makasi korkeata päänalusta vasten haukkoen ilmaa -- ja valittaen: "Mitä minä teen? Voi, mitä minä teen?"

"Nousemme ylös, sen teemme! Isä kantaa omaa tyttöään. Se helpottaa!"

Varovasti hän pisti kätensä selkää lähinnä olevan tyynyn taa, kietoi paksun peitteen huolellisesti hänen ympärilleen ja nosti hänet syliinsä.

Ensin hän valitti. "Ei -- ei, koskee -- minua pyörryttää" -- mutta sitten hän vaipui kokoon hänen sylissään ja antoi kantaa itseään edestakaisin tuvassa. Hän vaipui siitä taas puoleksi horroksiin -- ja liikunta tuotti lievitystä isän omalle polttavalle tuskalle.

Ääni kuului taas: "Miksei täällä ole yhtään ilmaa? En voi tätä kestää!"

"Se on tällaista siksi, että olemme alhaalla laaksossa. Täällä on niin painostavaa! Voi, tulisimmepa sinne ylös missä isä tänään on ollut. Siellä on niin helppo hengittää. Se käy niin kevyesti siellä."

"Oi -- menkäämme sinne!" Tahtomattaan kävivät isän askeleet pitemmiksi. "Emme nyt yhtäkkiä voi päästä sinne ylös! Matka on pitkä. -- -- Ensiksi täytyy meidän kulkea hyvän matkaa niittyjen poikki saapuaksemme vuoren juurelle."

"Niin -- niin..."

Hän piti päänalusta kädellään korkealla; tytön pää lepäsi hänen olkapäällään. Kuolema rinnassa raastoi raastamistaan, niin lähellä hänen omaa sydäntään.

"Mutta kun olemme sinne saapuneet -- niin lähdemme heti kulkemaan ylöspäin polkua kastanjapuiden alla. Siellä voimme poimia pieniä orvokkeja ruohikosta -- niitä valkoisia, joista eniten pidämme -- jos maltamme sen verran viipyä... Ei -- ei, ei se kannatakaan, se vain meitä hidastuttaa!... Me hengästymme jo aikalailla täälläkin -- se muuttuu mielestämme melkein pahemmaksi kuin mitä se on ollut, sillä me nousemme nyt vuorta ylös. Mutta sitten perillä!..."

Edestakaisin hän kulki lattialla vuoristolaisen varmoin, tukevin askelin, jotka eivät hiljentyneet, eivät pysähtyneet -- sillä oli niin kiire! -- --

Hän muisti hyvin, että hän oli tuvassa. Tuolla seisoi sänky -- ja pesuvadissa seisova kynttilä hiukan valaisi... Mutta kuitenkin hänestä tuntui kuin olisi hän matkalla -- kuin olisi hänen pitänyt rientää.

Rinnassa sorisi, vaikeroi, ähki...

"En voi hengittää -- mikä siinä on! Täällä on pimeätä! Missä me olemme?"

"Olemme nyt saapuneet kuusimetsään. Suhisee ja vinkuu ja voihkii -- se on tuuli tuolla ylhäällä, sen kyllä kuulet! Täällä on niin pimeätä -- niin pimeätä ja niin jyrkkää! Se koskee rintaan. Emme kohta enää jaksa -- mutta kyllä me sentään tästä pääsemme! Meillä ei ole enää pitkälti jälellä!"

Edestakaisin lattialla hän kulkee varmoin, vakavin askelin, jotka voittavat kaikki esteet eivätkä tiedä mitä väistyminen on. Hän kulkee aamuista taivaltaan uudelleen. Siksipä hän niin tarkoin pani tien mieleensä, jotta hän voisi kantaa hänet sinne ylös.

Rinnassa voihki ja sorisi. "Oi, oi, emmekö jo saavu sinne?"...

"Kyllä -- kyllä, nyt ei täällä ole enää puita, niin että olemme jo korkealla! Ja täällähän on lunta; -- ihan se meitä värisyttää... Mutta tie on vielä jyrkkä. Tämäpä on pahin osa -- kaikkein pahin osa kaikesta. Se ihan salpaa meiltä hengityksen... Mutta nyt olemmekin heti perillä -- olemme ihan kohta perillä."

"Meidän Herramme -- onko hän siellä ylhäällä?"

"On, hän on siellä -- ja sitten pyhimykset. Siellä on niin hienoa -- heillä on kaikilla yllään valkoiset kaavut -- ja kynttilät kädessä... Loistaa niin kirkkaasti, että ihan häikäisee! Ja siellä on niin hiljaista? He eivät melua niinkuin lapset täällä alhaalla -- niin että sitä voi pelästyä. Nyt olemme siellä -- tuokiossa, tuokiossa!"

Edestakaisin lattialla hän yhä kulkee -- hiki valuu hänen koko ruumiistaan -- pysähtymättömin askelin, joita sydämen lyönnit kiihoittavat eteenpäin, jotka pakoittautuvat kaikkien vastusten yli -- kunnes saavuttavat päämääränsä. Hän ei saa hellittää -- hänen täytyy kantaa pieni tyttönsä ihan ylös Herran luo. Hän on sen sanonut ja hänen täytyy pysyä sanassaan, vaikka menisi henki.

Silloin -- yhtäkkiä -- hiljaisuus...

Tytön pää on hervahtanut taaksepäin hänen hartioitaan vasten -- siniset silmäluomet ovat puoleksi kiinni... Sieraimet väräjävät, rinta nousee ja laskee vielä -- mutta kauhea korina ja voihkiminen ovat lakanneet.

Saapuvat uudelleen -- -- pari lyhyttä, läähättävää vetäisyä... ja vaikenevat taas.

Kaspar lankeaa lattialle polvilleen saadakseen parempaa tukea, nostaa hänen päänsä käsivarrelleen -- ja tekee ristinmerkin hänen rinnalleen ja kasvoilleen -- --

Silloin aukeavat hänen silmänsä kokonaan... jäykkinä, kirkkaina, _näkevinä_... huulet puoleksi erkanevat...

"Jumala" -- --

Kaspar sulkee silmänsä... Loistaa, liekehtii... Maailma on hävinnyt. Valkoisissa messukaavuissaan astuvat he esille, toinen toisensa perästä -- pitkinä, loistavina saattueina...

Silloin hän tietää, että hän on saapunut perille. Että hän on kantanut pienen tyttönsä ylös asti... katsomaan kasvoista kasvoihin hiljaisuutta, joka on valoa -- valoa, joka on hiljaisuutta.

* * * * *

Kaspar Zinglerin pikku tyttö oli kuollut ja haudattu.

Kaikki kortschilaiset sanoivat, että oli hyvä kun hän pääsi vaivoistaan -- ja Kaspar vapautui taakastaan. Sillä taakka hän oli, pikku raukka, vaikkakin isä oli niin kiintynyt häneen.

Melkein kaikki olivat olleet häntä katsomassa -- perästäpäin. Hän lepäsi niin kauniina. Itse oli Kaspar asettanut hänet arkkuun -- kukaan muuhan ei saanut häneen koskea -- ja siroitellut paljon pieniä vuoristokukkia hänen ympärilleen, ja myöskin ruukuista kaikki punaiset geraniumit ja verenpisarat akkunalta. Hän lepäsi kauniina, vaaleat hiukset kuihtuneita kasvoja kehystäen ja näytti siltä kuin aikoisi hän hymyillä.

Kauniit hautajaiset hän sai -- ja aikaa myöten sai hän myöskin kauneimman haudan Schlandersin kirkkomaalla -- kun Kaspar sitä hoiti ja piti siistinä.

Niinpä oli kaikki ohitse -- ja elämä Kortschissa kulki entistä latuaan. Mutta Anna oli ruvennut olemaan huolissaan Kasparin puolesta.

Kunhan ei vain hänkin kuolisi, ajatteli hän. Olisipa kummallista jäädä niin yksinään! -- Kasparissa _oli_ jotain huolestuttavaa. Hän tuskin yhtään puhui. No, se ei kuulunutkaan hänen tapoihinsa, ja pääsihän siten kuulemasta hänen valituksiaan! Mutta hän mietti jotain. Sitä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt -- hän saisi sentään mieluummin puhua! Muuten voi siitä ihan tulla sairaaksi.

Hän ei ollut ihmisarka. Oikeastaan hän oli muuttunut sellaiseksi, että hänen kanssaan tuli hyvin toimeen, sanoivat muut. Jos joku sairastui tai jos jollekin sattui vahinkoja, auttoi hän mielellään. Ja lapsien päitä hän silitti kulkiessaan ohitse, nosti heitä pystyyn kun he lankesivat ja oli hyvä heille.

Moni vaimo sai kyyneleet silmiinsä nähdessään hänet kaukana tiellä. Voi, pyhä Maria -- katsohan miten hän on oppinut olemaan pienten äitinä omaa sairas raukkaansa hoitaessaan!

Mutta hän ei koskaan ollut iloinen, sen huomasi selvästi. Ja kun hän kulki omissa ajatuksissaan, vaipui hänen päänsä aina raskaana ja painavana alas, ikäänkuin hän kantaisi taakkaa, joka oli ja pysyi hänelle liian raskaana. --

Kuukauden kuluttua tyttönsä kuolemasta saapui hän eräänä päivänä kyläpapin luokse.

"En voi sitä kestää", sanoi hän istuttuaan hetkisen äänetönnä vastapäätä vanhaa, lempeätä pappia.

"Mikä sinun sitten on, Kaspar?" kysyi tämä. "Etkö voi suoda pienelle tytöllesi sitä valoa ja rauhaa, jota hän nyt nauttii?"

Oli melkein kuin Kaspar olisi koettanut hymyillä.

Hänkö ei sitä soisi!

Hetken kuluttua alotti hän taas. "Ei se ole sitä, että minun täytyy elää ilman häntä. Se voi olla kylläkin oikein -- siihen nähden miten minä vastaanotin hänet. Ei se ole sitäkään, että minun nyt vain pitää häntä kaivata -- sillä olen oppinut, ettei meidän koskaan tule vaatia mitään! Mutta se, että _hänen_ piti kärsiä niin paljon! Hän ei koskaan ole tuottanut minulle muuta kuin iloa -- mutta itse hänen piti vain kärsiä ja kärsiä"...

"Ei, Kaspar, saat uskoa että hänen piti tehdä jotain muutakin. Mutta se ehkä oli saavutettavissa vain kärsimysten kautta."

"En voi siihen tyytyä", sanoi Kaspar. "Sillä en voi sitä ymmärtää."

"Jospa voisimme _ymmärtää_, niin ei olisi niin vaikeata uskoa. Silloin ei koettelemus olisi mikään koettelemus. Ehkei sinun _pidä_ ymmärtää sitä, Kaspar, ennenkuin kaikki kirkastuu. Ja muista hänen kärsimyksiensä _syytä_. Siitä et voi kokonaan panna edesvastuuta meidän Herrallemme. Mutta, tiedätkö -- minusta tuntuu kuin voisin tässä niin selvästi huomata, miten pahasta koitui hyvää. Sanonko sinulle, mitä luulen?"

Pappi tarttui isoon kirjaan, joka oli hänen pöydällään. "Tässä kirjassa on kirjoitettu meistä, Kaspar Zingler", sanoi hän, "sinusta ja minusta -- vuosituhansia ennen meidän syntymäämme."

Hän asetti silmälasit nenälleen ja käänsi lehtiä. "Kuule nyt mitä tässä luemme: 'Näin sanoo Jehova, Herra' -- Herra itse sanoo tämän pyhän profeettansa kautta. 'Tahdon ottaa pois _kivisydämen_ teidän rinnoistanne' -- -- Muistatko että sanoit kortschilaisilla olevan kivikovat sydämet? Mutta" --

Kaspar katsahti ylös. "Kyllä", sanoi hän, "mutta nyt tiedänkin, _kenellä_ oli kivisydän."

"Vai olet sen siis huomannut! Sen huomion teemme kaikki. Mitä aikaisemmin, sitä parempi! Mutta tiedätkö minkälaista on, kun ihmisellä on kivinen sydän? Silloin elää kuolema rinnassaan."

Kaspar kätkähti. Kuolemako rinnassa!

"Ja Herra tahtoo poistaa kuoleman rinnastamme -- sillä hän rakastaa meitä! Kuulehan nyt: 'Tahdon ottaa pois kivisydämen rinnoistanne -- ja antaa teille sydämen lihasta.' Tämä on ensin kirjoitettu koko maailmasta -- sitten sinusta ja minusta. Koko maailma pii kuolemaisillaan, sillä ihmisten sydämet olivat pahat. Sitten tuli yksi -- jonka rinnassa oli koko maailman sydän. Hän antautui kivisydämien murskattavaksi" --

Kaspar nyökäytti päätään. Niin, Calvarienbergillä, tuolla alhaalla -- neljällätoista kärsimysasemalla!

"Maailman elämän takia -- antaaksensa maailmalle sydämensä. -- -- Nyt voimme saada 'sydämen hänen jumalallisen sydämensä mukaan', elävän, hyvän, jos vain tahdomme ottaa sen vastaan. Mutta on vaikeata saada meitä se tekemään. Herran täytyy käyttää monta tietä ja monta keinoa. -- Tiedätkö, ketä luulen hänen käyttäneen antaakseen sinulle sydämen?"

Kaspar sulki silmänsä. Pienet, vilkkaat, värittömät sormet, jotka aina olivat kylmät ja joissa oli pyöreät, sinistävät kynnet -- ja jotka osasivat tehdä hienoimpia töitä. -- Hänestä tuntui kuin olisivat ne liikkuneet hänen rintansa lähellä...

"Luulen nyt, Kaspar, että hänen täytyi kärsiä niin paljon saadakseen muutoksia sinussa aikaan, saadakseen kivisydämen pois kiskotuksi ja elävän sydämen sijaan. Jos hän olisi ollut tavallinen lapsi, terve ja iloinen, niin olisit sinä kai ollut hänelle sellainen kuin ylipäänsä olit kaikille muille kotonasi. Sinä avasit sydämesi hänelle siksi, että sinun kävi häntä sääli ja siksi että kaikki mielestäsi oli sinun syytäsi. Hänen kärsimyksensä -- ne kolkuttivat kolkuttamistaan sinussa yöt ja päivät, kunnes et enää voinut vastustaa. Etkö luule niin olleen?"

"Kyllä voi niin olla, kuin pastori selittää. Eihän meikäläinen ole niin oppinut! Mutta -- sitä on kuitenkin vaikeata ajatella. _Minun tähtenihän_ hän silloin sai kärsiä ja yhäti kärsiä niin paljon."

Vanha, lempeä pappi istui katsellen eteensä. Kaspar huomasi, että hänen katseensa oli kauas tähdättynä. Kauas omaan elämäänsä se ehkä katsoi... hyvään paikkaan, paikkaan, josta aurinko valaisi, hän varmaan katsoi -- sillä hänen katseensa kävi niin valoisaksi ja kirkkaaksi... se muuttui kokonaan hymyksi.

Sitten hän sanoi: "Kaspar Zingler, jos jonakin päivänä saa tietää, että täytyy kärsiä -- kaikkea sitä mitä ei itse ymmärrä ja missä ei huomaa tarkoitusta -- että tulee itse uhratuksi, jotta toinen ihminen vapautuisi kivisydämestään ja saisi elävän sydämen rintaansa, tiedätkö mitä silloin tekee? Silloin ajattelee kaikkia kärsimyksiään -- eikä voi koskaan kylliksi siunata niitä, kiittää niistä..."

Hän istui vielä hetkisen katsoen kauas omaan menneeseen elämäänsä. Sitten hän kääntyi Kasparin puoleen ja lisäsi:

"Jos eräs nyt sanoo pienelle tytöllesi: kaikki se, mitä sinun täytyi kärsiä, kaikki se, mikä oli niin tuskallista, teki isällesi hyvää, sillä se teki hänet _hyväksi_ -- etkö silloin luule, että hän siitä ilostuu? Etkä sinä kai tahtoisi riistää häneltä hituistakaan hänen iloaan?"

Ei, sitä ei Kaspar Zingler tahtonut. Eipä hänellä sitten enää ollutkaan mitään sanottavaa! Vaikkakaan -- sen hän tunsi itsessään -- hyväksi häntä ei voinut sanoa...

Goldrainin Kathi.

Kun puhuttiin Goldrainin pyhästä Joosepista, tarkoitettiin tietysti hänen kuvaansa kirkossa -- sivualttarin yläpuolella, jolla oli iso kultainen sädekehä pään ympärillä, lilja toisessa kädessä ja toisen käden kolme pitkää, valkoista sormea siunaten ojennettuina katsojaa kohti.

Mutta ei ollut ketään, joka ei samalla ajatellut pappia. Ei kirkkoherraa, lihavaa Andreas Beizingeriä, jolla oli punaisenturpeat kasvot ja nuuskasta tummenneet sieraimet, vaan apulaispappia, nuorta Joseph Wellner-herraa.

Ensimäisenä päivänä kylään tultuaan oli hän mennyt vanhan puolihullun Linan mökin ohitse ja oli paljastanut päänsä, sillä siinä oli vieressä tieristi. Ja vanhus, joka istui päätään ravistellen ja mumisten akkunan ääressä, oli huutanut: "Voi, voi -- tuosta kulki ohitse pyhä Jooseppi, välkkyvine, sädehtivine, kirkkaine silmineen ja valkoisine sormineen!"

Muitten mielestä vanhus oli lausunut merkillisiä sanoja ja kaikki väittivät, että hekin olivat heti huomanneet kuinka uusi pappi oli yleensä pyhimyksen näköinen ja -- nuoruudestaan huolimatta -- etenkin pyhän Joosepin näköinen, hienopiirteisine, kalpeine kasvoineen, loistavine sinisine silmineen ja hiuksineen, jotka olivat niin vaaleat, että niissä oli enemmän loistoa kuin väriä.

Aikojen vieriessä, päivä päivältä hänen puhtaan elämänsä loistaessa heille, yhdistyi hänen olemuksensa heidän mielissään yhä enemmän suureen, puhtaaseen pyhimykseen, lempeään ja siveään Jooseppiin -- josta lapset lukevat -- häneen, jonka hänen pahat veljensä möivät.

Nuori pappi oli niin innokas toimessaan, että oli kuin olisi hän etsimällä etsinyt kaikkia rasituksia -- niin henkisiä kuin ruumiillisia. Tuskin hän malttoi syödä ja nukkua -- sanoi Marianna -- vanha taloudenhoitajatar, joka oli ollut hänen imettäjänsä ja tahtoi seurata häntä kuolemaan saakka.

Pitäjän tiet olivat pitkät ja jyrkät, mutta pian ei ollut pientä mökkiäkään -- vaikkapa se olisi piiloutunut kuinkakin syvälle rotkoon tai kiivennyt kuinkakin korkealle ikuista lunta kohti -- missä hänen lempeä tervehdyksensä ei olisi kuulunut.

Kaikki ajattelivat niitä sanoja, jotka dekaani oli lausunut hänen vihkiäisissään. Hän oli kuvaillut _katolisen papin sydäntä_ -- jonka rakkauden täytyy olla niin vahva ja rikas, että sitä riittää koko sille suurelle perheelle, joka on hänen seurakuntansa: "Papilla tulee olla suuri sydän, joka voi olla kaikkena kaikille -- äidinsydämenä pienokaisille, sairaille, avuttomille, lapsensydämenä vanhoille, yksinäisille ja ilottomille, veljen- ja sisarensydämenä niille, jotka elämän taistelussa tarvitsevat neuvoja ja tukea. Hänen täytyy uhrata sydämensä _omat_ vaatimukset ja ilot voidakseen antaa sen lämpimänä ja osaaottavana kaikille muille."

He tunsivat että niin oli. Hän kohteli heitä kaikkia uhrautuvan sydämensä lämmöllä, joka sydän vain ajatteli toisten iloja ja murheita.

Sellaiseen kohteluun ei kirkkoherra ollut heitä totuttanut. Hän istui yhtä mielellään postitalon viinituvassa lyöden korttia postimestarin ja lääkärin seurassa, kuin kiipeili vuohipolkuja, käydäkseen seurakuntalaistensa luona. Hän ylisti myöskin vanhoja hyviä aikoja, jolloin saarnattiin vain silloin tällöin, milloin sattui; joka-sunnuntaiseen puolipäivämessuun kuuluva saarna oli hänen mielestään liiallinen ja rasittava. Siksipä apulaispappi saikin nousta useimpina kertoina vuodessa korkeaan, puuleikkauksin koristettuun saarnastuoliin.

Andreas Beizingerin pääsääntönä oli aina olla malttavainen. Hän sanoi usein nuorelle virkaveljelleen: "Jos olisin alottanut niinkuin te, Wellner, niin en olisi nyt tässä pyhässä ammatissa, vaan minut olisi viety kirkkomaahan monta vuotta sitten ja siitä ei olisi ollut kenellekään hyötyä! Meidän ei pidä kaikkien pyrkiä pyhimyksiksi. Kun pysyttelee maan tasalla, niin ei voi pudota kovin korkealta! Ja jossain kohdin meidän toki tulee antaa pyhimysten olla meitä edellä."

Kunnon mies ja hyväätarkoittava oli Andreas Beizinger-herra; siinä suhteessa ei kukaan voinut häntä moittia, ja aina hänellä oli pilapuhe varalla kun hänet tapasi. Mutta hengenmiehissäkin on eroa -- se saatiin huomata nyt.

Kaikki pitäjäläiset iloitsivat uuden papin tulosta -- mutta tuskin kukaan enemmän kuin Kassian Gamper. "Hän tulee miuulle juuri parahiksi", sanoi hän. "Jos joku voi vaikuttaa Kathiin, niin hän sen voi."

Kassian Gamper oli arvossapidetty, rikas ja hyvin ankara mies, jonka tahto ei ollut tottunut vastarintaan. Varttuneella iällään oli hän nainut hyvin nuoren naisen, kauniin Aloisia Jandlin, joka eli hiljaisena ja alistuvana hänen rinnallaan kymmenisen vuotta -- ja joka sillä ajalla usein sai käyttää sitä elämänviisautta, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut: "Jos saat lapsia, Loisia, vaikka kuinkakin monta -- ota ne kuin Herran kädestä! Muuten et voi kestää kaikkea mitä pitää kärsiä! Miehiä ei siinä suhteessa saa järkiinsä -- mutta he eivät kärsikään niinkuin me."

Aloisia Jandl synnytti ankaralle kotityrannilleen kahdeksan lasta noina kymmenenä vuonna -- ja hyvä oli hänelle, että hän saattoi ottaa ne kaikki kuin Herran kädestä, sillä hän kärsi paljon jokaisesta lapsivuoteesta. Hänen raitis terveytensä murtui kokonaan. Oli niitä, jotka tuumivat, että hänen oli helpointa ottaa taivaan lahjana viimeinen pienokainen, sillä se lapsi tuli päästämään hänet "vaivastaan, joka oli ylen raskaaksi tullut." --

Viisi lapsista oli kuollut pieninä -- ainoastaan kolme tyttöä, jotka nyt olivat täyskasvuiset, oli jäänyt leskelle.

Molemmat vanhemmat olivat hiljaisia ja alistuvia, niinkuin äitikin oli ollut ja antoivat naittaa itsensä miehille, jotka isä oli valinnut. He vaihtoivat isän ikeen aviopuolison ikeeseen vastaanväittämättä -- eihän vastustaminen kuitenkaan olisi auttanut.

Mutta nyt oli Kathin vuoro -- hän oli nuorin, se lapsi, jonka syntymä oli ollut syynä äidin kuolemaan -- ja silloin tapahtui mitä käsittämättömintä: nimittäin, että Kassian Gamper puski leveän häränotsansa urheaa ja itsepintaista vastusta vastaan.

Kathi oli hänen lempilapsensa ja kaunis kuin hänen äitinsäkin oli ollut, silloin kun Kassian häntä kosi. Hän kyllä tiesi keneltä hän oli saanut pitkät, punaruskeat palmikkonsa, joista auringonpaisteessa voi säihkyä kuin kultasäkeniä, hoikan, solakan vartalonsa ja sametinpehmeät silmänsä. Mutta mistä hän oli saanut taipumattoman tahtonsa, sitä ei kukaan voinut ymmärtää!

Kassianin mieleen ei juolahtanutkaan hakea sitä omasta povestaan. Ja se esiintyikin tyttäressä toisen muotoisena. Kassianissa ilmeni luja tahto ankarana, itseensäsulkeutuneena, uhmaavana käytöksenä -- kun taas tytön olento oli vapaa, iloinen ja huoleton.

Mutta omalla tavallaan oli hän yhtä omavaltainen kuin isänsäkin. Ja kun vanha Perkmann Laasista kosi häntä, antoi hän muitta mutkitta kiellon, huolimatta isänsä myöntämisestä.

Naimiskauppa vanhan Perkmannin kanssa -- joka tuskin oli viisissäkymmenissä -- oli erittäin hyvä, niin että oli kovin harmillista, ettei hän ollut kosinut jompaakumpea toisista, jotka ilman muuta olisivat hänet ottaneet. Mutta on mahdollista, että vanha Perkmann oli älykkäämpi kuin minä häntä pidettiin. Varmaa on, ettei hän osoittanut kosimisen oireitakaan ennenkuin Kathin vuoro tuli joutua miehelään.

Kassian Gamper sanoi uppiniskaiselle tyttärelleen, ettei voi tulla kysymykseenkään sallia sellaisen vävypojan juosta tiehensä. Ei -- sanoi hän -- sitä eivät hänen kankeat jalkansakaan sallineet. Mutta tyttöpä saattoi juosta -- häntä itseänsä ja hänen kosintaansa pakoon. Niin hän aikoikin tehdä!

Kassian sai ensi kerran tuntea miltä tuntui olla voimattomana ankaruudestaan huolimatta. Sillä miten hän oli saava Kathin suostumaan?

Kiskoa hänet alttarin eteen ja vastata "tahdon" hänen puolestaan -- ei käynyt päinsä. Lyödä häntä -- sen hän ehkä olisi mielellään tehnyt, mutta Perkmann ei sellaisesta tahtonut kuullakaan.

"Hyvällä hänen pitää tulla", sanoi hän, "muuten ei siitä koidu hyvää."

Mutta sovinnolla yrittäminen silloin kun saattoi käyttää valtaansa, ei voinut _juolahtaa_ Kassianille mieleenkään. Hän oli kyllä saava hänet myöntymään, ajatteli hän. Ja niin hän käski, uhkasi, ei puhunut hänelle sanaakaan moneen päivään ja teki elämän kotona niin epämieluiseksi kuin mahdollista. Mutta tyttö ei alistunut. Ei siksi, että hän olisi mieluummin nainut jonkun toisen kuin Perkmannin, vaan siksi että hän Perkmannia ei tahtonut.

-- Juuri niihin aikoihin tuli uusi pappi kylään, ja kohta hänet nähdessään juolahti salaman tavoin Kassian Gamperin mieleen, että pappi oli se auttaja, jonka pyhä Jooseppi oli hänen luokseen lähettänyt saattaakseen isällisen arvovallan kunniaansa.

Hän odotti kärsimättömästi, että hurskas mies kävisi hänen luonaan, mutta pappi kävi ensiksi sairaitten, köyhien ja kurjien luona. Kassian harmitteli jonkun aikaa sitä, miten paljon hyvää pappi sai aikaan muissa kodeissa. Sitten hän teki äkkipäätöksen ja meni itse papin luokse.

Hän kertoi, että hänellä, häpeä kyllä, oli kotonaan uppiniskainen ja tottelematon tyttölapsi, joka ajoi pois luotaan oman onnensa ja tahtoi saattaa isänsä harmaat hapset murheella hautaan. Eikö pastori tahtoisi tulla heillä käymään saattaakseen tytön järkiinsä? Nuori pappi näytti vähän epäröivältä -- ikäänkuin häntä olisi enemmän miellyttänyt toisenlainen pyyntö, mutta lupasi kuitenkin tulla seuraavana päivänä.