Part 3

Tyttö suuteli ruskettunutta kättä. "Kiitoksia, Kaspar Zingler", sanoi hän. "Kyllä muistan rukoilla kauniisti sairaan tyttösi puolesta."

Kaspar katseli häntä, kunnes hän katosi Walpurgan taloon. -- Ei, pikkuiselle, hentokätiselle raatajalle, joka heti tahtoi palkita vähäisen ystävällisyyden, ei voinur toivoa muuta kuin hyvää! -- --

Hän ei saattanut keksiä ketään, joka voisi sairastua ja kuolla hänen pienen tyttönsä puolesta -- jonka harteille voisi sälyttää koko hänen taakkansa.

Vihdoin hänestä tuntui, että vaikka lapset huusivat kuinka kauheasti tahansa, ei kuitenkaan ollut ketään heidän joukossaan, ei edes ketään Kortschin pisimmissä ja pahimmissa pojissakaan, jota ilman tahtoisi elää -- ei ketään, jota olisi hennonut ajatella kylmänä ja äänettömänä ja kuolleena!

* * * * *

Eräänä huhtikuun aamuna, kun Kaspar ja Anna tahtoivat auttaa tyttöstä vuoteestaan, sanoi tämä: "Minä en jaksa", ja hänen silmänsä, jotka tulivat suuremmiksi päivä päivältä, kasvojen yhä pienentyessä -- ikäänkuin silmät olisivat ne kokonaan vallanneet -- kääntyivät tuskallisesti kysyen Kasparin puoleen.

Ja ennenkuin hän tiesikään mitä hänen piti sanoa, kuuli hän itsensä vastaavan -- ihan tyynesti ja rohkaisevasti: "Ei, sillä olemme vähän väsyneitä tänään. Se ei mitään merkitse. On paljon parempi, että lepäämme päivän tai kaksikin -- että pääsemme väsymyksestä ja että oikein voimme nauttia päästessämme taas ikkunan ääreen, tai ehkä vähäsen ulos auringonpaisteeseen."

Hän sanoi aina "me" puhuessaan hänen kanssaan. Se olikin ihan luonnollista, hänhän oli kaikessa mukana.

-- Päivän, kaksi -- ja jo montakin päivää oli pikkuinen tyttö ollut vuoteessa. Mutta väsymys ei vähentynyt, se lisääntyi. Yskä riuhtoi rintaa pahemmin kuin ennen ja ulkonevaa selkäraukkaa pakotti; sitä oli vaikea pitää ehyenä, kun hänen aina piti niin raskaasti sillä maata. Nahka alkoi kulua siitä rikki -- niin että tyttö kärsi kovasti kun Kaspar sitä pesi ja voiteli lääkärin määräysten mukaan. Hän pelkäsi, ettei Anna voisi tarpeeksi pehmeästi sitä hoidella -- hänen omat isot, karkeat sormensa saattoivat olla varovaisemmat, kun hän niillä kosketteli häntä, mutta tästä huolimatta tyttö vaikeroi. Niin, ihoton selkä -- ajatteli hän -- ja sitä oli vain pieni osa!

Hänestä tuntui eräänä päivänä, että hänen piti tytölle kertoa, miten verestävällä selällä oli kannettu isoa ristiä -- --

Mutta hän lisäsi siihen: "Katsohan, sinulla ei ole mitään hätää! Ensin tulee käydä oikein pahoin, jotta kaikki voisi muuttua oikein hyväksi. Nyt syntyy haavoja selkääsi ja siihen koskee kipeästi, mutta kun me sitä näin kääreillä hoidamme niin saat nähdä, etteivät ainoastaan haavat siitä parane -- vaan että se myöskin samalla oikenee."

Pienen tytön silmät kiinnittyivät häneen missä hän vain liikkui tai seisoi tuvassa, ja niiden tuskallinen kysymys muuttui päivä päivältä hänelle yhä vaikeammaksi kestää, mutta hänellä oli aina valmiina lohdutus sitä rauhoittaakseen.

Monta kertaa hänen herätessään aamuisin tai noustessaan makuulta yöllä tytön valittaessa, viilsi häntä ikäänkuin kuolemantuska, joka nosti kylmän hien hänen otsalleen: "Mitä nyt, mitä nyt? -- ja mitä keksisin hänelle sanottavaa, jotta hän luulisi, ettei se ole vaarallista?" -- mutta hetken perästä kuuli hän miten hän itse rohkaisevasti selitti tytölle hänen sairautensa huononemista.

Häntä itseään ei tuska kuitenkaan päästänyt rautaotteestaan. "Kun _pahin_ saapuu, ja hän sen _tuntee_, mitä silloin -- voi Herra Jumala, mitä silloin?" -- --

Eräänä päivänä oli Anna juttusilla pitkän Walpurgan kanssa talon edustalla.

"Ajattelepas sentään mitä Kaspar voi jutella tytölle", sanoi hän. "Hän uskottelee hänelle toisen valeen toisensa perästä siitä, miten hänen laitansa on! Mutta hän saa kuitenkin pian tietää totuuden."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi Kaspar, joka oli saapunut paikalle. "Minkä totuuden?"

"Sen tietysti, ettei hänellä ole pitkiä aikoja enää elettävänä! Senhän jokainen huomaa."

Mutta silloin Kaspar iski nyrkkinsä siinä tuvan edustalla olevaan pöytään, niin että molemmat naiset hätkähtivät, ja huusi:

"Ei, _se_ se on muuttuva valeeksi! Kaikki mitä pienelle tytölleni sanon, on totta, se on silkkaa totta! Minä itse siitä vastaan -- niin, sen teen!"

-- Sillä nyt hän sen tiesi -- nyt se oli iskenyt häneen kuin salama: _hänen itsensä piti kuolla_.

Kaikki ikävä ja paha mitä tytön oli pitänyt kärsiä siitä asti kun hän oli liian pieni -- oli hänen syytään. Hän oli kauan sen tiennyt -- eikä hän kuitenkaan ollut huomannut, että siis _hänen_ myöskin tuli se sovittaa.

Hänhän oli ajatellut milloin yhtä, milloin toista Kortschin syyttömistä lapsista ja tuuminut että se tai se kernaasti voisi sairastua ja kuolla! Ja silloin oli vain yksi, joka sen saattoi tehdä, ei, vaan jonka _piti_ se tehdä!

Ei ollut ihmeellistä, etteivät hänen rukouksensa olleet auttaneet ja että oli ollut saman tekevää kävikö hän pyhän Aloysiuksen tai pyhän Joosepin luona, vuoren pyhän äidin tai virran pyhän äidin luona, kärsimys-asemilla täällä tai Bozenissa -- koska hän aina oli samallainen pelkuri ja ryömi piiloon, ei ollut tietääkseenkään ja vaati, että se paha minkä hän oli tehnyt, lähtisi ilman muuta tiehensä taas -- siten kuin hänelle olisi helpointa ja mukavinta. Hän ei ollut kertaakaan astunut esiin ja sanonut rehellisesti ja kunniakkaasti:

"Se on _minun_ syytäni kaikki! Suo siis _minun_ kuolla."

Sillä -- vaikkakin voisi tuntua siltä kuin tämä olisi liian ankara rangaistus vain siitä, että hän oli hiukan viipynyt matkalla kätilön luokse sinä päivänä, niin hän tunsi itsessään, ettei _se_ ollutkaan pahinta. Ei, pahin oli siinä, että -- se ei tapahtunutkaan vain minään määrättynä kertana! Vaan sellaisena kuin hän kuljeskeli sinä päivänä tietä pitkin ja harmitteli kaikkea vaivaa ja vain ajatteli itseään -- juuri sellaisena hän oli elänyt kaiken aikansa ajattelematta ketään muuta.

Miten kaikki selveni hänen ajatellessaan tätä! Kaikkina niinä vuosina, jolloin Anna oli ollut hänen luonansa nuoresta asti, hän ei koskaan ollut sanonut hänelle sanaakaan kiitokseksi hänen vaivoistaan. Vaikkakaan sisar ei ollut erikoisen lempeä ja vaikkakin hän työstään sai elatuksensa -- niin onhan kuitenkin tiettyä, miten vähäinenkin tunnustus voi tehdä sydämeen asti hyvää. Hän olisi ehkä siitä muuttunut lempeämmäksi.

Sitten tuli Bethi. Hänkin oli uskollisesti raatanut hänen puolestaan -- silloinkin kun hän kantoi pientä tyttöään ja oli niin vaivautunut. Eikä hän koskaan ollut ajatellut säästää häntä tai hankkia hänelle siitä syystä apua. Ei, hän oli häntä siitä moittinut ja torunutkin -- ja kuitenkin se oli hänen oma syynsä yhtä paljon kuin hänenkin!

Bethi raukka! Synnytyksen perästä ei hän enää voimistunut entiselleen. Hän kitui vielä parisen vuotta, kunnes hän seurauksien rasittamana kuoli. Eikä hän koskaan, ei kertaakaan ollut sanonut: "Miksi olitkaan niin kauan matkalla sinä päivänä?" Ei, vaan kun hän koetti vierittää syyn pienokaisen selän viallisuuteen hänen niskoilleen -- niin oli hän alistuvasti siihen suostunut.

Ja kun hän huononi -- silloin oli hän pudistanut päätään Annalle tai isäpuolelle heidän käydessään häntä katsomassa ja sanonut: "Kyllä varmaan loppu nyt lähenee -- ei hän enää koskaan siitä parane! Hän ei enää kauan elä, saammepa nähdä."

Miten hän olikaan siinä seisonut oman vaimonsa vuoteen ääressä -- ihan tyynenä! -- ja lausunut hänelle kuolemantuomion niin, että hän itse oli sen kuullut -- ajattelematta, kuinka se varmaan viilsi häntä luihin ja ytimiin.

Yhtä hyvänä ja sävyisänä pysyi hän kuitenkin loppuun saakka -- ja hänen kärsivälliset silmänsä ilmaisivat hänen alistuvan kaikkeen, mitä hänen piti kärsiä! -- --

Bethi raukka! Hänen olisi ennemmin pitänyt jättää hänet rauhaan silloin kun Anna vihdoin tahtoi naida Hans-serkun! Hänen olisi ollut parempi pysyä kotonaan, vaikkakin hän oli lapsipuoli, kuin joutua hänelle! -- --

Koskapa hän kerran oli ollut sellainen kotiväelleen, niin ei voinut ihmetellä että hän oli liikkunut vuosi vuodelta naapurien ja kaikkien muitten joukossa välittämättä vähääkään siitä mikä heitä koski -- sanoen aina vain, että koska hän oli pitänyt huolta omista asioistaan, niin saattoivat kai hekin omansa hoitaa! Hän huomasi kyllä nyt miten he ihan ällistyivät kun hän vaan taputteli jonkun lapsen päätä tai osoitti jollekulle heistä hiukan ystävällisyyttä. Tämä ihmettely todisti enemmän kuin monet sanat! Se osoitti paraiten, minkälainen Kaspar Zingler oli toisten ihmisten ajatuksissa täällä Kortschissa!

Hän käveli kauan talon edustalla senjälkeen kun naiset olivat menneet sisälle hämärän langetessa laakson niittyjen yli, ja kaiken vaipuessa pimeän ja hämärän valtaan ikäänkuin kietoutuen pehmeitten, harmaitten varjojen hämähäkinverkkoon -- --

Hänen sielussaan kaikki kuitenkin yhä enemmän selveni. Oli kuin olisi lyhdyllä valaistu pimeätä nurkkaa. Hän ei koskaan ollut luullut, että sillä tavalla voisi nähdä oman itsensä! Rukoiltiinhan kyllä joka kerta ripille mentäessä, että voisimme nähdä vikamme yhtä selvästi kuin näemme ne tuomiopäivänä mutta emme ajatelleet, että niin tapahtuisi.

Mutta nyt oli kuin kuolemantuska hänen pienen tyttönsä puolesta olisi tuonut muassaan tuomiopäivän ja pakoittanut häntä pitämään perinpohjaisen ripin itsensä kanssa.

Kysymys ei ollut ainoastaan kaikesta, mitä hän oli tehnyt, sanonut tahi ajatellut ja mikä ilmestyi uudelleen ja uudelleen hänen ajatuksiinsa. Ei, hän tunsi muistoissaan harhaillen sellaistakin tapahtuneen, mikä ei ollut sanoja, ei tekoja, ei edes ajatuksia, mutta mikä oli ollut taustana ja oli pahempaa kuin kaikki muu. Hän ei voinut pysähtyä -- hänen piti hapuilla perille asti, ihan perille, sinne mistä oli tullut kaikki kova ja kiero ja taipumaton -- -- Ja mitä hän silloin huomasikaan siellä? Eikö siinä ollut -- --

Ei, ei, sitä hän ei voinut myöntää -- ei edes itselleen -- että hänellä olisi --

Mutta eikö hän juuri siksi ollut luullut, että kaikilla muilla oli sellainen rinnassaan?

Ja juuri siihen oli hänen oma pikku tyttönsä satuttanut itsensä vialliseksi sinä päivänä, jolloin hän syntyi maailmaan. Hän ei satuttanut itseään lattiaan. Lattia ei ole läheskään niin kova kuin ihmissydän voi olla!

Hän ei tahtonut nähdä asiaa siinä valossa, mutta hänen täytyi. Hän ei voinut sulkea sielunsa silmiä päästäkseen näkemästä. Tahtomattaankin täytyi hänen nähdä, mitä hänen sielussaan oli. Hänen täytyi nähdä -- _sydämensä_.

Kyllä sentään hän _tahtoikin_ nähdä! Sillä mitä kauemmin hän katseli, sitä selvemmäksi -- päivänselväksi -- muuttui se, että juuri hänen nyt piti kuolla! Hän ei ollut hituistakaan liian hyvä tullakseen sairaaksi ja kuollakseen!

Hänen piti alkaa yskimällä öisin ja sitten hengästyä ja väsyä työssään -- aina hänen piti tuntea kuumetta kuivissa, polttavissa käsissään -- -- ja pian hänen piti käydä vuoteeseen, tytön alkaessa hengittää vapaammin ja voidessa nousta ylös ja mennä ulos auringonpaisteeseen. Tytön sisäänpainuneet posket muuttuivat hiukan punaisiksi ja pyöreiksi -- ja vihdoin tuli hän ihan terveeksi sinä päivänä, jolloin -- -- -- jolloin hänet kannettaisiin ulos...

Kun tyttö ei enää olisi sairas eikä senvuoksi enää omituinen ja erikoinenkaan, jommoisena muut häntä pitivät, silloin hänen ei suinkaan olisi niin vaikea olla ilman isäänsä. Ja jos ei Anna tahtoisi jäädä hänen luokseen -- niin olihan silloin Meranissa Andreas eno, jolla ei ollut pienokaisia ja jonka vaimo oli vallan hullaantunut lapsiin.

Siellä hänen olisi hyvä olla -- ja kun rinta oli voimistunut, niin saataisiin nähdä miten selkä oikenisi -- miten hän kasvaisi suoraksi ja suureksi ja kauniiksi vuosien kuluessa... kantaisi hattua kauniilla, vaaleilla hiuksillaan ja olisi oikein hienon näköinen.

Kunnollisen ja hyvän miehen hän kyllä löytäisi aikanaan, ja hän voisi saada pieniä, vaaleakiharaisia lapsia -- joilla olisi hänen omat siniset silmänsä ja hänen aikaisimpien vuosiensa kiertyvät pikkukiharat... ja ne lapset olisivat suoraselkäisiä -- ja reippaita ja terhakoita.

Mutta he eivät koskaan olisi niin iloisia ja mieluisia kuin silloin kun isoisä tulisi Kortschista heidän luokseen. He kiipeisivät hänen syliinsä -- yksi kummallekin polvelle -- kääntäisivät nurin hänen taskunsa katsoakseen onko hän pistänyt niihin jotain hyvää -- repisivät häntä hiuksista -- tarttuisivat hänen piippuunsa -- --

Ei, sehän olikin totta! -- isoisähän olisi levännyt aikoja sitte Schlandersin kirkkomaassa...

Kaspar pelästyi ja veti syvään henkeä. Oli sittenkin vaikea ajatella pienintäkään seikkaa tytöstä -- hyvää tai pahaa -- jossa ei hän ollut osallisena!

Mutta hänenhän _pitikin_ kärsiä -- mikäli hän todella aikoi kantaa hänen tuskaansa!

-- Joku kulki hämärässä ohitse, tervehti ja kysyi sairaan tytön tilaa. Kaspar saattoi päättää äänestä että se oli Wenglerin nuori poika.

"Kiitos", vastasi hän. "Keväthän on vaikea aika. Mutta" -- sen hän sanoi erikoisella painolla -- "kyllä saamme hänet ihan terveeksi, kun pääsemme sydänkesään! -- Niin, _sitä_ kai sinäkin ikävöit?" lisäsi hän. Kaikki tiesivät, ettei Wenglerin poika oikein elänyt ennenkuin niinä kuukausina, jolloin metsästeltiin kauriita.

"Niin", sanoi nuori mies, "kohta en voi enää täällä tulla toimeen -- vaikka siihen vielä on aikaa. Pappi sanoi juuri minulle: pidähän nyt huolta siitä, sanoi hän, ettei sinua kaivata sunnuntaimessuissa, kun se aika tulee -- niinkuin viime vuonna! Ja minä, vastasin: kyllä, sanoin minä, pastori on kyllä oikeassa siinä, että voi tuntua jumalattomalta samota siellä ylhäällä vuorilla pyhät ja aret. Mutta pyhässä raamatussa on useammin kuin kerran kirjoitettu -- sanoin minä -- että 'hän meni ylös vuorelle rukoilemaan'. Ja niin se on, ettei ehkä missään tule rukoilleeksi niin kuin juuri tuolla ylhäällä. Tuntuu kuin seisoisi itse Herran kasvojen edessä. -- Niin sanoin suoraan papille." --

Kaspar seisoi liikkumattomana kuunnellen miten toisen askeleet häipyivät pimeään.

Kas, miten Wenglerin poika ymmärsi selittää asian! Hän oli jotain oppinut, hän!

"Hän meni ylös vuorelle rukoilemaan.".. Siellä oli varmaan oikea paikka -- ja se olikin niin selvästi ymmärrettävissä. Eikö pappi itsekin ollut sanonut, että "siellä missä maa loppuu, alkaa kristityille taivas" -- ja kyllähän nyt jokainen tiesi, ettei kukaan voinut koskaan vaeltaa niin kauaksi, että tulisi maan loppuun, sillä maa oli pyöreä. Mutta saattoi mennä _ylöspäin_ ja sieltä sen löytää. Ylöspäin maa joka tapauksessa päättyi -- korkeilla vuorten huipuilla -- ja siellähän silloin alkoi taivas.

Miten merkillistä, ettei tämä ennen ollut hänen mieleensä juolahtanut. Huomispäivänä menisi hän tuonne ylös -- korkeammalle Kortschin alppimajaa, jonne hän ajoi lehmänsä kesällä, korkeammalle niitä seutuja, joihin hän oli opastanut vieraan naisen postitalosta, kun tämä tahtoi välttämättömästi poimia jalovalkoja -- aina Martellerin lumihuipuille. Siellä hän tahtoi rukoilla oikean rukouksensa. Nyt hän kyllä saisi sanotuksi kaiken mikä oli hänen sydämellään, sillä nyt hän ei enää itse tahtonut pujahtaa piiloon.

"Kasvoista kasvoihin Herran kanssa", juuri niin se oli tapahtuva! _Hänen itsensä_ luo hän oli menevä rukouksessaan pienen tyttönsä puolesta ja selittävä, että tytön taudin piti muuttaa häneen, sillä hänpä siihen oli syypää. Hän oli kyllä selittävä niin että ymmärrettäisiin, eikä hän lopettaisi ennenkuin tuntisi, että nyt häntä oli kuultu, että tuli tapahtumaan niinkuin hän tahtoi -- sillä hänen tahtomansa ratkaisu oli oikea, ainoa oikea.

* * * * *

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan kulki Kaspar Zingler kaukana ylhäällä vuorilla pitkin jyrkkää, lumikinosten piirittämää kivierämaata, josta valkeat huiput kohosivat ilmoille.

-- Ennen aamunsarastusta hän oli lähtenyt kotoa. Silloin oli hänen pieni tyttönsä vihdoin vaipunut raskaaseen uneen tuskallisen yön perästä, jolloin hän lakkaamatta oli ollut hänen luonaan. Viime päivinä oli tytön rinnassa alkanut korista ja röhähdellä niin merkillisesti ja hänen oli vaikea hengittää. Kaspar pani patjan toisensa jälkeen kipeän selän taakse ja nosti hänen sänkynsä isoon tupaan, joka oli ilmavin -- mutta ei sekään auttanut. Hänen huoneeseensa vievä ovi oli avoinna, niin että pieninkin voihkiminen saattoi herättää hänet. Anna, joka nukkui yläkerrassa, oli tarjoutunut vuorotellen nukkumaan alhaalla, jotta Kaspar saisi joskus hiukan yölepoa -- mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.

-- Tunti tunnin perästä oli hän astunut vuorenrinnettä vuoristolaisen tukevin, varmoin askelin -- ja rukous, joka hänen piti lukea, oli tullut niin pitkäksi! Niin pitkäksi se oli tullut kuin matka laaksosta tänne ylös.

Ensiksi vei tie isojen kastanjapuiden alitse, missä kasvoi valkoisia orvokkeja ruohistossa. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle -- hän kulki niin ajatuksissaan -- mutta kukat hän kuitenkin huomasi. Hän oli luvannut tuoda pikku tytölleen kevätkukkia matkaltaan alppimajalle -- sinne hän oli selittänyt matkansa vievän.

Sitten matka johti jäykkien, tummien kuusijonojen läpi -- siellä missä vuorenrinne tuli jyrkäksi ja epämukavaksi, missä kalliot joskus pistivät esille uhmailevina, huimaavan jylhinä ja isot, vaaleankeltaiset vuorivuohet pilkottivat tummien puiden lomasta, missä aamutuuli huokui omituisesti, mietteliäästi humisten... Ylös, ylös -- tuonne missä matalat katajapensaat vaivoin löysivät jalansijan terävien, kylmien kivien välistä -- missä lumi myöhään suli -- missä pienet viluiset, kalpeat krookukset seisoivat kuin peljästyneet lapset, gletschereiltä tulevan sinisenkirkkaan jääveden solistessa niiden ympärillä...

Ylös, ylös -- vieläkin korkeammalle! Koko ajan olivat hänen ajatuksensa lakkaamatta liikkeellä kooten kaikkea sitä mitä hänen piti sanoa saapuessaan huipulle -- tai pikemmin kaivaen sitä esille. Sillä oli kuin hänen olisi täytynyt jatkaa siitä mihin hän illalla jäi, täytyi nyt kaivaa kaivamistaan yhä syvemmälle sielussaan saadakseen rukouksen sieltä esille. Siitä tuli hänen omasta mielestään niin liikuttava, niin sydämeen käypä, että sitä täytyi kuulla.

_Täytyi_ -- kunpa ei nyt vain kävisi niinkuin niin usein tapahtui, että mitä mieluimmin halusi, sitä ei voinut saada -- sillä siinä, ettei sitä saanut, oli korkeampi tarkoitus.

Oi, ei, mikäpä korkeampi tarkoitus saattoi olla siinä, että pikkuisen tytön, joka ei koskaan ollut tuntenut itseänsä oikein iloiseksi, piti kärsiä niin paljon ja sitten kuolla! Ei, mutta että tauti muuttaisi häneen, siinä oli tarkoitusta, ja sitähän hän vain tahtoi pyytää.

Hän nousi nousemistaan -- ja hän kaivoi kaivamistaan -- löytääkseen paraimmat, vaikuttavimmat sanat.

Hän kaivoi -- ei vain sydämensä mustinta multaa, missä hänen elämänsä sitkeät juuret olivat, vaan hän kaivoi sen takana olevaa tyhjää, pimeää kammiota, jossa nimetön tuska piiloitteleikse -- sielunsa siinä syvyydessä, johon ihminen pelkää astua -- jossa moni ehkei koskaan ole ollut, ennenkuin kuolema pakoittaa sinne koko hänen olemuksensa -- mutta jossa hänen kuitenkin täytyy aloittaa rukouksensa, jos sen mieli ulottua taivaisiin.

"De profundis" -- --

"Syvyyksistä huudan minä sinua, Herra" -- syvyyksistä, missä kaikki verhot häviävät, joissa kaikki puhuvat samalla tavoin, auttamattomasti samalla tavoin -- joissa sielu joko lyyhistyy kokoon, voitettuna, pimeän toivottomuuden masentamana, tai kohoaa, yhtyy huutoon, joka ilmaisee sen sammumatonta tahtoa elää, huutoon: _pelasta kuolemasta!_

* * * * *

Saavuttaessaan aution, kivisen ylämaan, joka kohosi huippujen ikuista lunta kohden -- hikisenä ja hengästyneenä tasaisesta vaeltamisestaan huolimatta -- huomasi Kaspar alapuolellaan joka taholla olevan sumua, joka ei ollut tiheätä eikä erikoisen näkyvää hänen kulkiessaan sen läpi, mutta joka nyt peitti siellä alhaalla kaiken, mihin hän katsoikin.

Vaivalloisesti hän kulki eteenpäin ja pysähtyi ylimmäiselle vuoriharjanteelle -- siihen, missä rinne äkkiiyrkkänä painui syvälle laaksoa kohden. Hänen täytyi hetkiseksi sulkea silmänsä -- sillä häntä ihan häikäisi. Hohti niin valkoiselta.

Laaksoa ei enää näkynyt -- siellä oli vain ikäänkuin leveä, hopeanharmaa joki vuorenhuippujen välissä. Maa oli ihan hävinnyt. Ei ollut juuri minkäänlaista eroa ylhäällä eikä alhaalla -- oli yhtä valoisaa, yhtä ilmavaa kummallakin puolen.

Ja joka taholta kohosivat lumihuiput toinen toisensa takana loistavassa valkeudessaan. Mieleen juolahti iso, vanha kuva kirkosta, jossa vapahdetut vanhurskaat oikealta puolelta pitkissä riveissä astuvat valtaistuimen eteen, ja kaikilla on yllään valkeat messukaavut...

Oli kuin täällä olisi kulkenut pyhimys pyhimyksen jälessä pitkissä, valkeissa messukaavuissa. Niin, olisipa voinut melkein ajatella, että jokainen heistä toimitti jumalanpalvelusta oman alttarinsa ääressä, kun taas ihan pienet huiput -- sellaiset kuin Lumikellot tuolla, Ortler-vuoristossa -- olivat kuoripoikia... he pitivät hiljaista messua täällä ylhäällä.

Hiljaisuus, äänetön hiljaisuus oli ehkä kaikista merkillisintä, kaikkein juhlallisinta! Oli kuin olisi se levinnyt _valosta_, kaikesta loistosta ja valkeudesta. -- Kun hän äsken oli kulkenut vuoren jyrkännettä kohden ja hänen jalkansa oli kolahtanut kiveen, oli hän tahtomattaan pysähtynyt. Oli kuin kolina olisi täällä häirinnyt -- kuin olisi se himmentänyt loistavaa valkeutta.

Tuolla alhaalla -- kaukana, kaukana hohtavien sumujen alla -- oli maailma. Siellä he ryömivät ja kömpivät, riitelivät ja melusivat keskenään, valittivat -- ja syyttivät meidän Herraamme. Se oli kummallista täältä ylhäältä katsoen.

Täällä oli kaikki vaipunut rauhaan -- ikäänkuin tahtoisi kaikki meille muistuttaa, ettei koskaan ole mitään sanottavaa.

Täällä ylhäällä missä maailmaa ei ollut, missä hän oli ihan yksinään suuressa, hiljaisessa messussa -- täällä hänen nyt piti rukoilla oikea rukouksensa... rukous, joka oli niin pakoittava, koska hän pani siihen sydämensä tuskan, rukous, jota _täytyi_ kuulla, koska hän siinä antoi elämänsä... rukous, joka oli niin pitkä kuin laaksosta tänne ylös... niin pitkä kuin ihmissydämen pimeästä syvyydestä ylös valoon asti...

Hän paljasti päänsä -- tuuli siveli viileästi ja viihdyttävästi hänen kuumaa, hikistä otsaansa -- hän teki kasvoillensa ja rinnallensa ristinmerkin ja risti kätensä.

Kauan seisoi hän äänetönnä ja liikkumatonna. Sitten avautui hänen suunsa ihan hitaasti. Ja hän sanoi:

"Jumala..."

Taas hän seisoi äänetönnä ja liikkumattomana -- kasvoista kasvoihin valon kanssa, joka oli hiljaisuutta, hiljaisuuden kanssa, joka oli valoa -- --

Kaikki hänen monet sanansa olivat äkkiä hävinneet hänen mielestään. Mutta hän pani koko sydämensä tuohon ainoaan.

Ja sitten hän kulki taas alas.

* * * * *

Kasparin saapuessa kotiin iltapäivällä seisoi Anna ovella odotellen häntä.

"Jumalan pyhä äiti!" sanoi hän, "luulin jo hänen kuolevan käsiini. Koko aamun hän on ollut hyvin huonona. Ja koko ajan hän kyseli eikö isä jo pian tule? Ja sitten hän äkkiä katsoo tarkasti minuun ja sanoo: voitko rukoilla kuolinrukousta? sanoo hän. Minusta tuntui kuin polveni eivät olisi minua kannattaneet! Mutta puolenpäivän aikaan oli kuin tauti olisi helpottanut ja lieventynyt niin merkillisesti -- ihan yht'äkkiä. Ja sen perästä hän on nukkunut."

Kaspar nyökkäsi -- juuri puolenpäivän aikaan -- niin!

"Lähetin Bernhardiin lääkäriä hakemaan, niinkuin olit sanonut. Hän tulikin, katseli häntä ja sanoi, että antaisimme vain hänen maata. No, sen nyt olisin toki itsekin ymmärtänyt! Ja pappikin oli täällä -- ja rukoili niin paljon. Silloin juuri hänessä tauti keventyi." --

Kaspar istui liikkumattomana sängyn vieressä iltapäivän viimeisen valon langetessa kapeille, vahankalpeille kasvoille ja sinisille huulille, joitten välistä kähisevä hengitys huohottaen kulki.

Hän istui liikkumattomana hämärän hiipiessä huoneeseen -- vitkallisesti ja ikäänkuin murheellisena... liikkumattomana, kunnes ikkunaruudusta näkyville iltataivaan neliskulmaisille läikille syttyi pieniä, tuikkivia tähtiä...

Lakkaamatta, lakkaamatta korisi sairaan laiha rinta -- kaikki se tahmea lima, jota hän ei jaksanut yskiä pois -- ja joka nyt kasautui yhä enemmän ja enemmän yhteen...