Part 2

"Sanomme niin jo äänettömille elukoillekin", toisti Kaspar. "Niidenkään ei pidä raataa liian paljon. Mutta pieni tyttöni -- hän ei enää jaksa. Hän ei saa olla kipeänä sekä edestä että takaa. Hän ei jaksa! -- -- Eikä siinä ole oikeudenmukaisuuttakaan. Sillä se ei ole hänen syynsä -- se on minun!"

"Mikä on sinun syysi?"

"Se että hän vioittui. Sinä päivänä, jolloin hän syntyi ja jolloin tapaturma sattui, silloin en pitänyt kiirettä hakiessani Liseliä -- minua suututti se, että olin turhaan kiirehtinyt kaksi kertaa. Sitä vain kulkiessani ajattelin -- enkä mitään muuta."

"Eihän ole varmaa, että sittenkään olisit tullut ajoissa kotia, Kaspar -- mutta on hyvä tehdä tiliä itsensä kanssa myöskin itsekkäistä ajatuksista."

"En ole sitä ennen niin ajatellut -- en edes ripille mennessäni -- mutta nyt en voi enää päästä eroon näistä ajatuksista. Minusta tuntuu koko ajan kuin astuskelisin tietä pitkin ja sanoisin itselleni: älähän nyt juokse itseäsi hengästyksiin -- katsastahan vähän piippuasi -- sillä ei siitä suinkaan tälläkään kertaa tule mitään! -- -- ja kotona -- siellä makaa Bethi tuskissaan, mutta se ajatus ei minua yhtään liikuta! Hän tulee yhä sairaammaksi -- ja niin syntyy pieni olento... Minusta tuntuu kuin näkisin ihan elävästi edessäni, kuinka hänen siniset silmänsä ikäänkuin kysyvät: eikö ole ketään, joka tahtoo ottaa minua vastaan? enhän voi itseäni auttaa! Minulla varmaan ei ole lainkaan isää? Ei -- hänellä ei ollut _isää_. Sillä kun hän makasi kovalla permannolla, käveli isä tiellä ja sytytteli piippuaan! Kaikki pahahan on johtunut siitä kerrasta. Mutta ei suinkaan tytön tarvitsisi kärsiä sentakia! -- Minusta on yhdentekevää, mihin ne käytetään" -- hän sysäsi rahoja niin että ne kilisivät, "kunhan ne vain auttavat häntä."

"Tahdon rukoilla hänen puolestaan", sanoi pappi, "ja ajatella häntä pyhässä messussa. Mutta sinunkin tulee rukoilla."

"Niin olen tehnytkin. Olen ollut kaikkien seudun pyhäinkuvien luona rukoilemassa. Mutta tuntuu siltä, kuin ei se yhtään auttaisi."

"Kyllä se auttaa, Kaspar -- mutta tulee nöyryyttää sydämensä ja ottaa apu sellaisena kuin se tulee."

-- Kaspar kulki kotiinpäin. Papin oli helppo sanoa, että tuli tyytyä apuun sellaisena kuin se tuli. Tyttönen ei ollut hänen! Voi, jospa voisi löytää yhdenkään -- ja sellainenhan pitäisi toki löytää monien pyhimysten joukosta! -- jonka tunteet olisivat pienokaista kohtaan vähänkin sellaiset kuin hänen, ja jolle voisi huutaa, niin että hän heti sen ymmärtäisi: hänelle ei pidä antaa enempää kannettavakseen, sillä hän ei jaksa! Ja joka sitten poistaisi painon minulta ja oikaisisi samalla viallisen selkärangan.

Kun Kaspar kulki kyläkaivon ohi, näki hän, että vanha Marianna istui siinä lepäämässä risukimppu selässään.

Kaksi miestä seisoi puhellen täyteläisen, punaposkisen tytön kanssa, joka oli noutamassa vettä, mutta kukaan heistä ei huomannut vanhusta.

"Sellaisia ovat ihmiset Kortschissa", ajatteli Kaspar. "Siinä seisovat tyhjäntoimittajat naureskellen Grethelin kanssa, eikä yksikään niistä huomaa, miten väsyneen näköinen vanha, kulunut eukko-parka on! Niin on kuin pappi sanoo, voisi luulla että heillä on kivi rinnassaan. -- -- Annahan kun kannan kimpun sinulle kotia, Marianna", sanoi hän äkkiä ja kumartui vanhuksen puoleen. "Sinähän et jaksa pitemmälle!"

Nyt katsahtivat tyttö ja miehet sinnepäin -- yhtä hämmästyksissään kuin vanhus itsekin siitä että Kaspar Zingler vaivasi itseänsä toisen ihmisen puolesta.

Seuraavana päivänä kastanjoita noukittaessa sanoi Kaspar monta kertaa Martinille: "Älähan rasita itseäsi -- lepäile vähäsen välillä. Ei niin paljon yhdellä kertaa! jos emme tänään ehdi tehdä työtämme loppuun, niin onhan päivä huomennakin."

Mutta koko ajan tuntui hänestä kuin tahtoisi hän saada jonkun käsittämään, että siten tehdään toisia kohtaan, ja että hänen pieni tyttönsä -- ei voinut kestää enempää. Ei jaksanut -- ei jaksanut! --

* * * * *

Päivät lyhenivät. Syysmyrskyt vinkuivat valittaen talon ympärillä, keltaiset lehdet alkoivat varista. Niityillä Kortschin ympärillä pisti syksyinen myrkkylilja kalpeat silkkilehtensä esiin ruskeasta mullasta, värisi tuulessa ja varisti kukkiaan, ikäänkuin ihmetellen, mitä tekemistä sillä oikeastaan oli täällä -- keskellä tätä kolkkoutta ja pimeyttä, mihin se ei yhtään sopinut.

Kasparin pikku tyttö heikkoni. Hän yski niin että hento rinta oli särkyä ja hän laihtui, vaikka Kaspar usein haki lääkärin ja toi hänelle Schlandersin postihotellista kaikkia hienoja ruokia, joita Anna katseli vihamielisin katsein eikä pitänyt niitä sopivina kristillisille ihmisille, vaan ainoastaan tuollaisille puoli-pakanoille, jollaisia tiedettiin vieraitten olevan. -- --

Joulu oli käsissä. Koskaan ennen ei Kortschissa oltu nähty niin kauniita tavaroita kuin ne, joita Kristuslapsi tuli valkean lumen yli tuomaan Kasparin kalpealle pikku tytölle -- sen tunsivat paraiten Kasparin jalat ja kukkaro -- mutta terveys ei ollut päällimäisenä kääröjen joukossa, niinkuin hän oli sanonut heidän voivan odottaa.

Joka kerta kun hengenahdistus tai vaikea yskänkohtaus vaivasi pikku tyttöä, käänsi hän siniset, kuumekiiltoiset silmänsä Kaspariin -- ja niissä ilmeni äänetön ja tuskaisa kysymys, jonka Kaspar ymmärsi yhtä selvästi kuin jos hän olisi puhunut.

"Kyllä, kesäksi", vastasi hän heti ja nyökäytti rohkaisevasti isoa päätään. "Sitten kun aurinko taas paistaa lämpimästi, ja kukat heräävät puutarhassa ja sanovat: tässä olemme -- silloin isän oma tyttö tulee terveeksi. Silloin heti. Kesällä -- silloin me --"

Ei ollut loppuakaan sillä kaikella, mitä heidän silloin piti tehdä. Ennenkuin tuli liian kuuma piti heidän postivaunuissa lähteä Meraniin Andreas-enon luokse, joka kaupitsee veisteltyjä puuesineitä. Siellä oli niin korkeita taloja kuin Schlandersin kirkko, ja siellä kulkivat kaikki naiset hattu päässä, ja siellä oli suurempia ja hienompia puutarhoja kuin itse kirkkomaa. Ja sitten heidän piti -- joka kerta keksittiin jotain uutta. Muuten ei Kaspar ollut laisinkaan kekseliäs, mutta nyt oli ihan hämmästyttävää -- hänestä itsestään etupäässä -- kuinka hän keksi kaikenlaista.

"Kesällä muuttuu kaikki hyväksi", sanoi hän aina lopuksi.

"Selkäkö myöskin?" kysyi kerran tyttönen.

"Niin, selkä myöskin", sanoi hän ja hänen äänensä oli niin vakuuttava, ettei sitä voinut epäillä. Hänestä itsestäänkään se ei tuntunut valheelliselta eikä teeskennellyltä, vaan hän tarkoitti itse täydellä todella sitä mitä sanoi.

Kesällä -- --

Mutta talvi voi olla pitkä -- myöskin Kortschissa.

Kaspar heitti toisen polttopuun toisensa jälkeen takkaan, mutta punainen tuli ei voinut poistaa kylmänsinistä väriä pikkutytön ohuista sormista -- jotka nyt lepäsivät toimettomina sylissä, liian väsyneinä jaksaakseen tarttua johonkin hänen taidokkaisiin töihinsä -- tai lämmittää hänen pieniä jääkylmiä jalkojaan, jotka niin raskaasti riippuivat lattiaa kohden. Oli kuin kaikki se punainen veri, joka vielä liikkui hänen laihassa ruumiissaan, olisi kokoontunut hehkuviin täpliin hänen molemmille poskilleen.

Kun Kaspar oli tuvassa, istua kyykötti hän usein tytön tuolin luona, veti häneltä kengät ja sukat jalasta ja piteli hänen paljaita jalkojaan suurissa, lämpimissä käsissään, kunnes tunto palasi niihin. Ja kun tyttönen sanoi sen tekevän oikein hyvää -- niin mitä merkitsi silloin, jos ruoka jäähtyikin tai piti kieltäytyä päivällisunestaan!

Joka aamu kun hän auttoi Annaa hänen pukiessaan tyttöä ja kantoi hänet korituoliin ikkunan ääreen ja huomasi, miten hän tuli yhä voimattomammaksi heidän käsissään, ajatteli hän: "Miten silloin on käyvä, kun emme enää saa häntä vuoteesta?" --

Voi, ainoa, ainoa, joka välitti siitä, ettei hänen pieni tyttönsä enää jaksanut!

* * * * *

Talvi tuli pitkäksi -- myöskin Kortschissa. Mutta vihdoin alkoi lumi vetää valkoista vaippaansa korkeammalle ja korkeammalle ylös vuorenrinnettä, ja kaikkialla laakson pohjassa hiipi heräävä elämä pieninä, pulppuavina, vihreinä lähteensilminä esiin. Oli helpompi hengittää, sillä tiedettiin, että tämä oli hyvän ajan ensimäisiä oireita, ensimäinen kouraantuntuva todistus siitä, että kesä todella oli tulossa.

Kylän lapsilaumat riensivät ulos ahtaista tuvista ja juoksentelivat kevätauringon paisteessa. Kasparin pikku tyttö kuuli leikin ja naurun terveen raikunan.

"Voi, kuinka he ovat _terveitä_", sanoi hän silmät suurina ja ihmettelevinä.

Eräänä päivänä maaliskuun lopulla, kun Kaspar seurasi lääkäriä ovelle ja jäi puhumaan hänen kanssaan tapansa mukaan, kädet hiukan kosteina ja epävarmasti, kysyvästi hymyillen, sanoi tämä: "Nyt ei kai enää kauaa kestä. Lehtien lähtö ja lehtien puhkeaminen tavallisesti vievät ne -- eikä hän taida elää tämän kevään yli."

Kaspar seisoi ihan äänetönnä ja veti otsansa syville rypyille, ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt noita suoria sanoja.

Sitten hän sanoi, äänessä merkillinen vieras sointu ja hiukan kovasti naurahtaen: "Ei suinkaan hän voi kuolla -- kun ei hän edes ole oikein alkanut elääkään."

"On monta, jotka eivät koskaan pääse niin pitkälle", sanoi lääkäri, "enpä tiedä pitäisikö siihen sanoa sitä parempi, vai sitä pahempi."

Kaspar jäi ovensuuhun otsa rypyssä ja kädet nyrkissä katsomaan lääkärin jälkeen. _Sitä parempi!_ Niin, miksikä ei! Hänellähän ei ollut pientä tyttöä, tohtorilla -- vain kaksi pitkää pojanvetkaletta, joista hän varmaan ei pääsisi vaikka tahtoisikin -- sillä rikkaruohoa on melkein mahdotonta saada häviämään.

Lääkäri ei tietänyt miltä tuntui omistaa pieni tyttö -- joka ei koskaan ollut tuntenut itseänsä terveeksi, joka ei koskaan ollut nähnyt oikein iloista lapsuuden päivää -- joka oli istunut ikäänkuin häpeänurkassa, eroitettuna kaikista -- ja jolle nyt ei edes annettu lupaa elää! Hän ei saisi edes istua nurkassaan ja nauttia siitä vähäisestä auringonpaisteesta, mikä eksyi hänen luokseen!

Hän, lääkäri, oli seisonut yhtä levollisena kuin aina, lausuessaan hänen kuolemantuomionsa! Hänelläkin oli paljon kivistä sydämessään!

Siitä alkaen kun tyttö syntyi maailmaan, oli hänen harteilleen yhä vain lisätty kuormaa -- enemmän kuin minkä hän jaksoi kantaa, enemmän kuin oli tarkoituksenmukaista ja tarpeellista ja inhimillistä -- --. Mutta siinäkään ei ollut kylliksi. Nyt hänen piti vielä kuolla.

Kuolla -- kuolla! -- -- Ei, se oli mahdotonta'!

-- Miksi sitten kesän tarvitsi saapuakaan? Ketä saattoi silloin ajatella -- kenelle raataa -- kenelle elää? Miksi aurinko silloin nousisikaan? Silloinhan kaikki pysähtyisi! -- -- Olihan ollut, totta kyllä, aika, jolloin häntä ei ollut olemassa -- mutta sellaista ei voinut enää kuvitellakaan. Koko talo puutarhoineen ja talleineen, härkineen ja lehmineen ja oven yläpuolelle maalattuine pyhimyksineen, koko Kortsch, kaikki ympäristön vuoret ja Meran tuolla laaksossa -- kaikki tämä oli olemassa vain hänen takiansa! Jos hän oli poissa -- silloin luhistui kaikki kokoon! Silloin voisi koko Kortsch mennä levolle -- sillä silloin ei enää _ollut_ mitään olemassa! Oli suorastaan naurettavaa sitä ajatellakin -- niin mahdottomalta se tuntui!

Kuolla -- kuolla... Voi ei, ei -- ei! Sellainen pieni tyllerö, joka ei ollut muuta tuntenut kuin tuskia -- hänen toki ei tarvinnut kuolla! Oli liikaa vaatia häneltä vielä sitäkin! Hänhän oli vain pikkuinen kiusaantunut, peljästynyt olento! Hän ei jaksanut -- ei jaksanut enää!

Niin -- mutta kuka välitti siitä, ettei hän enää jaksanut!

Oli ihan epätoivoista, että sitä ainoaa, joka tahtoi armahtaa häntä -- häntä Kaspar ei voinut löytää. Tai -- hänelle ei voinut huutaa, ei voinut saada kiinni hänen sydämestään!

Se oli kai siksi, ettei hän voinut rukoilla _oikein_. Sitä, mikä hänessä niin kiihkeästi huusi apua pienen tyttönsä puolesta -- sitä hän ei saanut sanotuksi.

Kun hän pysähtyi kappelin luona tai tienristeyksessä, kun hän iltasin polvistui vuoteensa viereen, sanoi hän ennen jokaista isämeitää ja jokaista Ave Mariaa: "Pienen tyttöni puolesta!" Sillä kaikki hänen rukouksensa olivat hänen puolestaan. Ja kuinka monta kertaa hän olikaan kirkossa hiljaisuudessa pyhittänyt hänelle pyhän messun!

Mutta se ei ollut auttanut! Eikä se häntäkään tyydyttänyt -- sillä siinä ei ollut oikein tarpeeksi tehoavia sanoja _hänen puolestaan_.

Kunpa hän saisi sanotuksi oikean rukouksen hänen puolestaan oikealla paikalla -- niin sen täytyisi voida auttaa! Rukous, joka selittäisi asian hyvillä, selvillä sanoilla, jotka jokaisen täytyisi ymmärtää -- selittäisi asian juuri sillä tavalla kuin hän sydämensä joka lyönnillä tunsi: "Pieni tyttöni -- ei saa kuolla!"

* * * * *

Eräänä iltana kun Kaspar Schlandersin postitalossa puheli postimiehen Peter Reinstadlerin kanssa, tuli tämä maininneeksi, että hänen vanha äitinsä Bozenissa oli ollut kuoleman kielissä, mutta silloin oli hänen veljensä tehnyt ristivaelluksen "Calvarienbergiä" ylös ja rukoillut hänen puolestaan jokaisen kärsimysaseman luona, ja nyt hän oli terve kuin kala.

"Katsos vain!" sanoi Kaspar. "Katsos vain!"

Illalla, kun hän istui tuvassa Annan ja pienen sairaan kanssa, sanoi hän aikovansa lähteä Meraniin huomenna aikaiseen postivaunuissa käydäkseen katsomassa, miten Andreas-eno voi uudessa kodissaan "ja voimmeko olla yötä hänen luonaan, kun kohta lähdemme sinne."

Mutta kun lapsi oli pantu vuoteeseen, lisäsi hän: "Aijon pistäytyä Bozenissa samalla, Reinstadlerin vanhaa äitiä katsomassa, joka oli kuoleman kielissä, mutta on parantunut niin että täytyy ihmetellä. Niin, oikeinpa täytyy ihmetellä! Kestää, sen mukaan kuin kertovat, vain tunnin ajaa junassa sinne."

Anna vastasi vähän kuin loukkaantuneena: "Saammepa nähdä, että seuraavalla kerralla lähdet Hampuriin!"

Hän oli kuullut Hampurista -- sillä postinhoitajan Martha oli menneenä vuonna seurannut rikasta perhettä sinne -- ja se oli hänen mielestään ihan nurinkurinen paikka, ihan vuoreton, jossain maailman lopussa.

Mutta kun kerran tahtoi kulkea tuolla jumalattomaila kulkuneuvolla, jota hän ei koskaan ollut nähnyt omilla silmillään -- miksei samalla viedä asiaa loppuun asti!

-- Seuraavana päivänä kulki Kaspar Zingler leveätä tietä pitkin Calvarienbergillä. Hänestä tuntui kuin olisi hän kantanut pientä tyttöään käsivarrellaan. Nyt piti laskea hänet alas jokaisen pienen kappelin eteen, -- ja jokaisen ristinvaellusrukouksen rukoiltuaan tahtoi hän rukoilla hänen puolestaan. Hän tahtoi kertoa hänen tuskansa ja vaivansa sanoin, jotka voisivat liikuttaa kiveäkin ja joiden täytyi auttaa!

Koko hänen sydämensä oli täynnä sanoja hänen puolestaan. Tänään piti hänen ne lausua.

Hän kyllä tunsi kärsimys-asemat kotopuoleltaan -- sekä kirkosta että monesta muustakin paikasta. Hän osasi ne ulkoa kaikki neljätoista tietämättä, milloin hän ne oli oppinut.

Mutta on merkillistä miten tutut asiat yhdellä kertaa voivat muuttua kuin vieraiksi.

Joko se johtui siitä, että ympäristö oli hänelle vieras, niin että kaikki oli toisen näköistä, tai siitä että henkilökuvat pienissä kappeleissa eivät olleet sellaisia, joihin hän oli tottunut, vaan olivat luonnollista kokoa ja seinistä ulkona, niin että melkein luuli, että niissä oli eloa. Hänen täytyi oikein katsoa niitä. Ja sen ohella tuli hän _ajatelleeksi_. Niin ei ollut hänen tapansa kärsimys-asemilla kotona.

Täällä kaikki muuttui niin kouraantuntuvaksi -- melkein kuin se tapahtuisi juuri nyt. Sen hän huomasi heti ensimäisellä asemalla, joka esitti kuolemantuomion julistamista.

Kaspar teki ristinmerkin ja rukoili niinkuin oli tottunut tekemään: "Tämän väärän tuomion nimessä, jonka niin usein olen synneilläni vahvistanut" -- --

Mutta kun hän oli lopettanut, seisoi hän ihan äänetönnä. Kaikki mitä hänen piti sanoa pienestä tytöstään, oli häipynyt mielestä.

Hänen kävi niinkuin usein käy, kun edeltäpäin ajattelemme mitä tulisi toiselle sanoa: toinen alkaa puhua -- ja mitä itse olisi tahtonut sanoa, jääkin sanomatta.

Kaspar ei saanut sanaa suustaan -- mutta hänen sisässään alkoi ääni puhua. Ja hänen täytyi seisoa kuuntelemassa sitä...

Kas, tässä lausuttiin kuolemantuomio -- eikä ole vaikea ajatella miltä kuolemantuomio tuntuu! Se käy läpi luiden ja ytimien! Vaikka olisi sattunut ukkosilma tai maanjäristys, ei sitä olisi huomannut -- sillä kuolemantuomio tuntuu paljon kauheammalta kuin ukkonen ja maanjäristys. -- Tässä ei voinut suorastaan _kuullakaan_ mitään muuta -- --

Ja katsohan vaan, miten he olivat häntä kohdelleet! Olivat sitoneet hänet ja laahanneet häntä perässään, lyöneet, pilkanneet ja syljeskelleet häntä -- vieläkin he osoittivat häntä sormellaan -- painaneet orjantappuraseppeleen hänen otsalleen, lyöneet häntä piiskalla, niin että saattoi nähdä verisen lihan hänen selässään. Eikä hänellä ollut ollut paljoakaan parempaa aina siitä asti kun oli syntynyt -- niin koditon hän oli, ettei ollut pientä sälesänkyä eikä edes kehtoa jossa hän olisi voinut maata niinkuin muut, vaan sai olla tallissa -- ja jo silloin vainottiin hänen henkeään!

Mutta tämäkään ei riittänyt -- nyt hänen piti myöskin kuolla.

Pontius Pilatus istui ihan tyynenä lausuessaan kuolemantuomion. Kuolemantuomion -- tässä ei voinut muuta sanoa! Ei voinut puhua kenestäkään muusta. Se sai jäädä seuraavalle asemalle.

Seuraavalla asemalla, jossa risti nostetaan hänen selkäänsä, sanoi ääni heti Kasparissa: se nostettiin haavoittuneelle selälle -- kirvelevälle, haavoja täynnä olevalle selkä-raukalle! Kuinka he saattoivatkin!

Hän ei koskaan ennen ollut ajatellut, miten joka askel, joka liikahdus oli kirvellyt kuin tuli -- --.

Kaspar epäröi hetkisen pitikö hänen mennä seuraavalle -- sillä siinä näkyi kaatuminen... kauhea maahan lankeaminen, jolloin ristin raskas poikkipuu tunki veriseen selkään.

Mitä hän itse sanoikaan? Mitkä olivat ne sanat, joita hän niin usein ennen oli toistanut -- mutta jotka nyt painautuivat hänen ajatuksiinsa: "_Minun_ syntieni raskas taakka painoi sinut maahan."

Kasparia väristytti.

"Hän ei jaksa enää, hän ei jaksa enää", sanoi ihan selvästi hänen sisässään, "mutta hänen täytyy ja täytyy vieläkin."

Hän katsahti vuoritietä ylös... Niin, vieläkin, vieläkin! Yksitoista kärsimys-asemaa vielä -- kunnes ovat saaneet hänet hengiltä, kaikki nuo kivisydämiset. Sillä olipa kivisydämisiä muuallakin kuin Kortschissa, ja vielä kovempiakin! Niihin _hän_ oli satuttanut itseään kunnes he hänet murskasivat -- ja saattoivat panna hänet kalliohautaan viimeisen aseman luona -- --.

-- Kaspar luki kaikki ristinvaellus-rukoukset kulkiessaan hitaasti mäkeä ylös -- kappelista kappeliin -- ja senjälkeen koko tuskallisen rukousnauhan... Ja koko ajan puhui ääni hänen sisässään -- sanoja, joita hänen täytyi kuunnella. Mutta hänen suustaan ei tullut sanaakaan siitä, minkä takia hän oli tänne lähtenyt.

"Ei", ajatteli hän seisoessaan taas mäen alla, "täällä en mitenkään voi puhua sanaakaan! Täällä puhutaan minulle liian paljon. -- Sen täytyy tapahtua jossakin muualla." --

Mutta kun hän taas tuli kotia, tuntui käytöksensä hänestä merkilliseltä! Hän ei ymmärtänyt, miten oli käynyt niin, ettei hän voinut pakottaa itseänsä lausumaan kaikkea sanottavaansa pienestä tytöstä. Yhtä hyvin olisi hän voinut jättää koko kalliin matkan tekemättä!

Hänessä oli kuitenkin herännyt siellä monta ajatusta. Ne liikkuivat lakkaamatta hänen mielessään. Ja viimeisen kappelin raatiherra oli ollut ihan hänen isävainajansa näköinen -- turbaania lukuunottamatta. Vanha Benedict Zingler oli sanonut monta viisasta sanaa, mutta Kaspar ei niistä ollut välittänyt, ei kuunnellut niitä niinkuin hänen olisi pitänyt. Mutta hän muisti nyt, että hänen isänsä oli sanonut:

"Meistä tuntuu usein kummalliselta, etteivät kaikki meidän sairautemme ja tuskamme tahdo jättää meitä. Mutta laita on nyt se, että maailmassa tulee olla yhtä paljon kärsimyksiä kuin on pahuuttakin -- tasapainon vuoksi. Siksi ei voi niin helposti päästä vaivoistaan; ne eivät voi ilman muuta lentää tiehensä -- jos niiden _tulee_ olla täällä. Siksipä Laasin tien varrella olevaan isoon ristiin onkin kirjoitettu: 'Hän kantoi meidän sairautemme ja meidän kipumme hän sälytti päällensä'. Meidän Herrammekaan ei voinut haihduttaa niitä ilmaan -- niinkuin ehkä ajattelemme kuullessamme kuinka hän paransi sairaita."

Näitä sanoja Kaspar nyt ajatteli. Koska hänen pikku tyttönsä sairaus ei voinut lentää tiehensä, se kai riippui siitä, että se oli osana sen pahan määrästä, jonka piti olla maailmassa, jotta iso vaaka pysyisi tasapainossa.

Mutta kärsimysten _jakautuminen_ oli ja pysyi selittämättömänä! Olihan kylläkin järkeä siinä että kaiken tämän sairauden piti olla maailmassa, koska ihmiset olivat sellaisia -- mutta miksi piti _niiden_ kärsiä enemmän, jotka olivat tehneet vähimmän pahaa? Miksi piti hänen tyttönsä olla niin saaraana? miksi piti hänen kuolla? eikä mieluummin jonkun niistä toisista!

Kortschissa oli kyllä siihen tarpeeksi lapsia ilman häntäkin. Oli iloisia lapsia, terveitä lapsia, vallattomia lapsia, joita ei koskaan mikään ollut vaivannut, jotka olivat leikkineet ja telmineet niin että se jo riittäisi, jotka huusivat niin että korvat menivät lumpeen kun tuli ulos, ja jotka eivät koskaan voineet pysyä sovinnossa keskenään. Yhtä vähemmän -- totisesti, se ei olisi vahingoksi!

Hän ei tahtonut olla suomatta heille kaikkea terveyttä ja iloa, jota heillä oli ollut -- mutta voisihan toki sittenkin yksi heistä kuolla!

Sitä ei ollut niin vaikea ajatella eikä se ollut läheskään niin väärin kuin silloin, kun oli kysymyksessä sellainen pieni raukka, joka ei ollut koskaan ollut terve eikä koskaan ollut tehnyt kenellekään pahaa!

Joka kerta kun Kasparin katse sattui yhteen tai toiseen lapsista, nousi hänessä ajatus: "Voisi hyvin kuolla joko tuo tai tuo." Hän ei tahtonut siten ajatella -- mutta hän ei voinut olla niin tekemättä.

Esimerkiksi tuo Christoffer -- pieni lihavavatsainen Stofferl, joka oli saapunut niin sopimattomasti Martin Hutterille -- yhdeksäntenä -- kun kaikki muut jo olivat isoja. Sisaret olivat väsyneet ja suuttuneet häntä hoitaessaan tai odottaessaan häntä hänen ollessa heidän muassaan. He jättivät hänet ja hän tulla lönkytti aina kaukana heidän perässään parkuen täyttä kurkkua.

"Tuollainen -- joka on vain kiusana!" Kaspar pysähtyi eräänä päivänä pojan eteen ja pudisteli päätään.

Sitten hän äkkiä nosti hänet käsivarrelleen. "Koetetaanpa, emmekö saa kiinni noita isoja tyttöjä", sanoi hän. "Eivät saakaan toista kertaa juosta edelle!"

Lapsen itku oli jäänyt kesken ja hän katseli sanatonna Kasparin käsivarrelta hänen kasvojansa.

"On väärin, ettette voi odottaa Stofferlia", sanoi hän sisarille. "Hän luulee että jätätte hänet -- ja hänen pienet jalkansa lipeävät kun hän tahtoo kiirehtiä perässänne."

Kun Kaspar jatkoi matkaansa ja vielä tunsi lämpöisen lapsen ruumiin painon käsivarrellaan, ajatteli hän: "Ei, Stofferlin ei tarvitsisi olla se! Tuollainen pikkuinen paksuvatsainen, joka käydä lyllertää eteenpäin -- niin avuttomana ja luottavaisena! Ei, mutta onhan muitakin valittavina."

Pitkällä Walpurgalla esimerkiksi oli monta hentokätistä pikku tyttöstä, jotka raatoivat ja ahertivat siinä määrin, että täytyi ihmetellä, etteivät heidän ohuet kätensä ulettuneet polviin asti -- ja joiden aina piti kuulla äidin valittavan syöjien paljoutta.

Yksi heistä pysähtyi eräänä päivänä Kasparin talon edustalle asettaakseen ison maitoruukun penkille ja pyyhkiäkseen kädellään kasvojansa, joissa oli hiukan huolestunut ja puolihapan mummoilme.

Kaspar katseli häntä ikkunasta -- sitten hän meni ulos.

"Onko se raskas?" kysyi hän osottaen ruukkua.

Tyttönen pani molemmat kätensä ristiin pienelle vatsalleen ja seisoi valmiina juttelemaan.

"Siksi varsinkin sitä on mahdoton käsitellä", sanoi hän, "kun se on niin liukas! Kielen pitää olla keskellä suuta, kun kantaa sitä -- sillä jos se liukuu käsistä, silloinpa tietää saavansa!"

"Miksei teillä ole maitoämpäriä?" kysyi Kaspar. "Sellaisen voitte saada Schlandersista."

"Ei ole varaa siihen", sanoi tyttönen kerkein kielin. "Meidän täytyy kantaa maitomme ruukussa -- kunnes jollekin meistä sattuu niin onnettomasti että se särkyy."

Kaspar haki taskustaan. "Siinä saat viisikymmentä helleriä maitoämpäriin, Resi", sanoi hän.