Part 1

KASPAR ZINGLERIN SYDÄN

Kirj.

Ingeborg Maria Sick

Suomennos.

WSOY, Porvoo, 1915.

Tyroolin maa.

"Tyroolin uljas kotka, miks oot niin punainen? -- Punaisna hehkuu päivä, punaisna virtaa viini ja hurme vainolaisen -- siks olen punainen."

Kaukana etelässä päin, laakean, lainehtivan tasangon reunalla, lepää suuria sinertäviä, kultareunaisia pilviä.

Siellä kohoaa Tyroolin maa.

Tyroolin maa ... Sen vuoret ovat korkeat valkoisine, lumenpeittämine, ylpeine huippuineen. Kun aurinko laskee mailleen, pitävät valkoiset vuorenhuiput sen viimeisiä liekehtiviä säteitä vankeinaan, kunnes ne itse muuttuvat hehkuvan punaisiksi.

Kaukana alhaalla leveissä, vihreissä laaksoissa, missä virrat juoksevat, kypsyy suuria, raskaita rypäleitä -- varjossa tummansinisinä, auringonpaisteessa punaisina, ikäänkuin näiden kuulaitten kuorien alla olisi tulta tai verta. Ja matalien, vaikeitten talojen pihamailla viikuna- tai kastanjapuun alla tarjoillaan vieraalle punaista viiniä ja leipää.

Vihollisverestä ei näe jälkeäkään -- maassa on syvä rauha -- mutta monessa paikoin muistutetaan mieleen, miten verta virtasi ja kuinka maan omat lapset uhrasivat itsensä. Muistan ison haudan pienellä ötzthalilaisella kirkkomaalla; haudan vanhaan kiveen oli piirretty: "Anno 1799 kuolimme me köyhät sotilaat Tyroolin puolesta ja olemme tähän haudatut."

Kuulen Inn-virran kohisevan jyrkkien kallioäyräittensä välissä Pontlatzerin sillan alla, jossa Tyroolin kotka niin lujasti iski terävät kyntensä ryntäävien vihollisten parveen, että kaikki saivat surmansa.

Näen luostaritornin kalliolla ja punaisen merkin sillä kohdalla muuria, mistä nunna mieluummin heittäytyi syvyyteen kuin antautui ranskalaisten sotilaitten käsiin...

Mutta punaisemmastakin verestä muistutetaan Tyroolin maassa. Pitkin kaikkia laakson teitä -- missä marmorisirpaleet hohtavat ja postivaunut matavat eteenpäin -- viiniköynnösten loppumattomien rivien välissä, vuoren jyrkimmänkin polun reunalla -- kaikkialla on isoja ristejä. Ja ristiinnaulitun käsistä ja jaloista, mutta eniten kyljen haavasta tihkuu veripisaroita ristin puille -- lähtien punaisimmasta sydämestä, mikä on sykkinyt tässä maailmassa.

Tähän pyhään, punaiseen sydämeen on Tyroolin maa vihkiytynyt horjumattoman uskollisena -- jota uskollisuutta asukkaat itse sanovat "Tyroolin tavaksi." Siitä laulavat he laulussa, joka on heille rakkain. Kesäkuussa, jolloin vietetään juhlaa pyhän sydämen kunniaksi, ovat kaikki vuorien rinteet hehkuvan punaisina puhjenneista alppiruusuista, joita poimitaan alttarien koristuksiksi.

Merkillinen vetovoima on punakotkaisen vaakunakilven maalla! Sitä täytyy rakastaa samansuuntaisella rakkaudella, jolla rakastaa omaa maatansa.

Tyroolin maassa on kaunista... Kävely poikki alppiniittyjen kesäpäivänä on jo juhla. Alppiniityt kesäaikoina, ne ovat kuin päivänpaistetta -- päivänpaistetta lähtee vihreästä maasta, kaiken värisiä välkkeitä ja säteitä.

Loistavan keltaista, tulipunaista, liekehtivän sinistä!

Vaalean kullanhohtavia kevätkukkia, kulleroita, orvokkeja... Korkeita tulililjoja, jotka kuin liekehtivät, vaniljakämmekkäitä lämpimine purppuralehtineen, vähäisen vaaleampia neilikoita, kalpean punertavia kevätesikkoja... Sametinsinisiä gentianoja, isoja, tummia lemmenkukkia, sinikelloja, joiden väri on syvä kuin orvokin, akileijoja... Ja näitten välissä pitkiä valkeita rivejä -- satakaunoja, valkoisia kellokukkia.

Niityn loistavan väririkkauden poikki juoksee kapea vesi, joka on kimmeltävän kirkas, jäätävän kylmä -- vetäen perässään joukon nuokkuvia kukkia, jotka ovat kuin lasipinnan alla kirkkaan veden virratessa.

Vuorien rinteillä humisevat metsät, joissa kasvaa tummia, jäykkiä kuusia ja korkeita petäjiä kuparinkiiltävine runkoineen, pitkää mustaa partaa oksissaan ja syötävät siemenet kävyissään. Metsän pehmeässä maassakin kasvaa kukkasia -- niityn loistavan rikkauden leppeämpi jatko: vahan-kuulakoita talvikkeja, väriseviä, hienoja vanamoita, kalpeansinisiä, köynnöstäviä elämänlankoja. Tuoksu lepää siellä paikoillaan, värehtien metsän syvyyksissä kuin pyhä suitsutus kirkon holveissa...

Tyrooli on hurskas maa. Siellä loistavat monien pienten kappelien valot laaksoista ja vuorilta. Kellot soivat pitkin päivää -- soittavat kirkkoon varhain ja myöhään. Ja etäisimmistäkin pienistä vuorimajoista tulevat kirkkomiehet joka pyhäaamu laaksoon -- lähtevät kotoa ensimäisen kelmeän aamunsarastuksen koittaessa saapuakseen ajoissa kyläkirkon päiväjumalanpalvelukseen. Talojen valkoisilla seinillä taistelee pyhä Yrjänä lohikäärmettä vastaan, tai leikkaa pyhä Martti leveän ratsukaapunsa kahtia kietoakseen puoliskon alastoman kerjäläisen ympärille, ja vuoren rinteen metsien pimeimmissäkin syvyyksissä, missä on niin eksyttävän autiota, niin ahdasta, että tuntee tuskan siellä olevan väijyksissä, riippuu pyhä kuva, joka tahtoo jakaa yksinäisyyden kanssamme ja muuttaa sen turvalliseksi. Tai myöskin on johonkin korkeaan männynrunkoon kirjoitettu: "On hyvä muistaa vainajiaan. On hyvä rukoilla vainajien puolesta", -- jotta väristys, joka syntyy vastoin tahtoamme kulkiessamme pimeän metsän läpi, voisi muuttua rukoukseksi niiden puolesta, jotka ovat kulkeneet suuren varjojen laakson läpi. -- --

Ihmiset, jotka asuvat Tyroolin maassa, ovat sitkeätä ja neuvokasta sukua, hiukan hitaita liikkeiltään, ajatuksiltaan terveitä; heidän sydämensä on oikealla paikalla, ja verensä on punaista -- vaikkakin se ehkä virtaa jossain määrin raskaasti ja vitkallisesti. Heissä ei ole kotkan lentoa -- vaakunansa kotkasta huolimatta; juuret ovat syvällä maassa, syvällä kotimullassa, mutta niissä piilee voimakkaita, hiljaisia ylöspäin kasvamisen mahdollisuuksia.

Sillä se mikä on maasta ei kuitenkaan voi _lentää_ taivaaseen. Mutta se voi _kasvaa_ sitä kohden. Ja mitä syvemmälle se on juurtunut, sitä korkeammalle se voi kohota valoa kohti.

Tyroolin maa esiintyy ensin taivaan kaltaisena -- suurina kultareunaisina pilvinä taivaanrannalla...

Se tulee _maaksi_ sille, joka on kasvanut siihen kiinni -- maaksi, enemmän kuin moni muu paikka; se muuttuu siksi maaksi, josta ihminen on luotu -- joka voi ottaa ihmisen niin kokonaan valtoihinsa, että hän tulee maaksi jälleen, eikä miksikään muuksi -- mutta myöskin siksi maaksi, josta ihminen voi _nousta_. -- --

Paljon enemmän olisi sanottavaa maasta ja kansasta -- ja tulisi sanoa paljon paremmin. Mutta ei milloinkaan saisi sanotuksi kaikkea sitä, mikä voi sisältyä pelkkiin sanoihin: _Tyroolin maassa_.

Kaspar Zinglerin sydän.

Kun Kaspar Zinglerin piti naida, sanoivat kaikki tytöt Kortschissa, että niin hitaan ja laiskan ja tunteettoman miehen otti vain se, joka ei voinut ketään muuta saada.

Kaspar oli monta vuotta asunut yhdessä sisarensa Annan kanssa, ja niin oli hänen mielestään parasta -- sillä hän oli nyt kerran siihen tottunut. Mutta eräänä iltana hämmästytti Anna häntä sanomalla: "Kuulehan, Kaspar -- huomennahan hautaa Hans serkku vaimonsa ja jää ihan avuttomaksi kahden ison poikansa kanssa. Hän ei voi uudestaan naida ennenkuin vuosi ja päivä on kulunut -- mutta sinä voit sen tehdä vaikkapa jo huomenna, jos tahdot. Olen ajatellut että minun on nyt parasta muuttaa hänen luoksensa."

Kaspar istui vaiti jonkun aikaa ja mietti hänen sanojaan. Tämä oli tullut niin odottamatta! Sitten aukaisi hän suunsa vakavasti kieltääkseen, sillä hän ei todellakaan aikonut naida.

Mutta silloin juolahti hänen mieleensä, että Anna ehkä mielestään piti tätä tilaisuutena, jonka ei pitänyt antaa luisua käsistään.

Hän oli luullut, että Anna jo aikoja sitten oli jättänyt sellaiset tuumat; mutta kun nainen kerran saa päähänsä hankkia itselleen miehen, ei mikään voi häntä siitä estää. Ja voisihan todellakin ajatella niin käyvän, että Hans-serkku tarttuisi satimeen ja ottaisi hänet -- huolimatta kirpeistä sanoista, joita saattoi singahtaa hänen jossain määrin hampaattomasta suustaan -- kun hän kerran ehti tottua pitämään häntä talossaan.

Hän sanoi siis vain: "Niinpä kyllä, Anna -- mutta kenenkäs minä sitten naisin?"

"Naapurin Bethin tietysti! Hän on nähnyt joka päivä miten minä täällä hyppään ulos ja sisälle sinun vuoksesi. Hän tietää millaista sinulla tulee olla. Kaikki voi käydä melkein yhtä hyvin, kuin jos minä vielä olisin täällä. Ja hän tahtoo mielellään pois kotoaan. Hänellähän ei ole niinkään hyvä olo isäpuolensa luona."

Hautajaisten jälkeisenä päivänä Anna puhui Hans-serkulle muutostaan hänen luokseen. Senjälkeen pistäytyi hän naapurissa -- ja lyhyen ajan kuluttua lähti Kaspar papin luokse puhuakseen häistä.

Jokapäiväinen elämä ei yhtään muuttunut siitä, että Anna muutti pois ja Bethi tuli hänen sijaansa. Hän ei ollut kaunis, hiukan litteärintainen ja pyöreäselkäinen ja oli sivuuttanut ensimäisen nuoruutensa -- mutta sen oli Kasparkin sivuuttanut -- ja niin ei hänessä ollut yhtään niitä hullutuksia, joihin mies pian väsyy.

Kasparin talo oli siisti ja valkoinen, sen katto oli uusi, ja pyhän Antoniuksen kuva oli maalattu oven yläpuolelle. Hän omisti kaksi isoa keltaisenharmaata härkää, joiden vertaisia ei ollut missään hänen tuntemassaan kylässä, kolme lehmää, kaksi porsasta, kaksi vuohta ja monta kanaa. Hänen palveluksessaan oli renkipoika, joka oli apuna lehmiä lypsettäessä ja ulkotöissä -- mutta Anna oli jaksanut hoitaa talouden ilman piikaa, ja samoin piti Bethinkin jaksaa. Bethin oli joka tapauksessa käynyt hyvin, tuumi kylän vanhempi väki -- ja ennenkaikkia Kaspar itse.

Kaikki kävi nyt hyvin noin puolentoista vuoden ajan. Mutta silloin sattui ikävä häiriö, eikä kukaan voi ihmetellä, että Kaspar tuli vähän nyreäksi. Bethi istuskeli voihkien eikä voinut käydä työhön käsiksi niinkuin ennen ja valitti pienintäkin toimitellessaan.

Ja itse hän odotteli taloonsa pientä piimäsuuta, joka häiritsi rauhaa sekä öin että päivin. -- Ja vihdoin piti kiireimmän kaupalla lähteä Schlandersiin hakemaan kätilöä mitä sopimattomimpina aikoina -- kerran ja kaksikin -- ilman että siitä mitään syntyi.

Niinpä ei kukaan voi moittia Kasparia siitä, että hän kolmannella kerralla otti asian rauhallisemmin, kun Bethi sanoi sen nyt tapahtuvan.

Eihän ollut yhtään syytä juosta itseään hengästyksiin -- ajatteli hän kulkiessaan tietä eteenpäin. Jos piippu sammuu, on kyllä aikaa sitä uudelleen sytytellä, ja Hans-serkun kanssa, joka tuli tuolta niityn poikki, ehtii kyllä puhua järkevän sanan härkien vuokraamisesta nyt syksyksi, -- niinpä hän pysähtyy ja tekee hänen kanssaan valmiin sopimuksen. -- --

Kun Kaspar sitten vihdoinkin saapui takaisin kätilö Liselin kanssa, näkivät he surkean näyn: Bethi makasi puoleksi tajuttomana penkillä -- lapsi oli syntynyt ja pudonnut lattialle.

* * * * *

Kasparilla oli tapana saapuessaan työstään päivälliselle joka suupalan lomassa vilkaista kehtoa kohti, jossa pikkuinen makasi -- enimmäkseen liikkumattomana, päästämättä ääntäkään, ikäänkuin alituisessa horroksessa. Kun ateria sitten oli päättynyt, asettui hän kehdon eteen heilutellen suurta hopeakelloaan edestakaisin auringonpaisteessa. Yleensä näytti siltä kuin se ei olisi huvittanut lasta, kuin lapsi ei edes olisi huomannut sitä; mutta kun se joskus räpytteli sinisiä silmiään ja hymy valaisi sen pikkuruisia kasvoja, sanoi hän heti: "Katsoppas, miten se voi hymyillä! Miten siitä on hauskaa leikkiä isän kanssa!"

Mutta aamuisin ja iltasin, kun lasta hoidettiin, piti hän huolta siitä, että oli ulkona huoneesta. Sillä joka kerta kun siihen käytiin käsiksi, huusi pienokainen surkeasti ja hillittömästi.

"Hän ei pidä siitä, että häntä riisutaan ja pestään", sanoi hän. "Tuommoisilla pikkuisillakin on jo oikkunsa."

"Niinpä niillä on", sanoi Bethi, joka oli niin tottunut lapsen kirkumiseen, että sitä tuskin huomasikaan. --

"Jos tätä menoa jatkuu, niin hän kasvaa ulos kehdostaan, ennenkuin tulee vuodenkaan vanhaksi. Tuommoinen iso, reipas tyttö!" Niin sanoi Kaspar joka kerta kun hän näytti pienokaistaan jollekin. Sillä hän tiesi, että kaikki heti ajattelivat miten pienen tilan se otti patjojen välissä, ja miten näytti siltä kuin ei se olisi yhtään kasvanut, vaikka kuukausi kuukaudelta kului.

Eräänä päivänä sanoi Bethi: "Hänen laitansa taitaa sittenkin olla pahoin. Sillä on varmaan jotakin vikaa selässä."

Kaspar nousi äkkiä tuoliltaan -- vihaisena ja puna kasvoilla. "Miksi et ole siitä puhunut jo aikoja sitten? Ja kuitenkin olet muka äiti. Sinunhan pitäisi tietää, vaivaako lastasi jokin vai eikö!"

"Kunpa olisin voinut estää lasta putoamasta lattialle silloin! Sillä kyllä se siitä on johtunut."

"Sekin vielä!" Kaspar kiivastui huomatessaan että hän voisi moittia Bethiä muustakin.

"Mutta eipä ole niin helppoa, kun on ihan suunniltaan tuskista eikä ole ennestään kokemusta niissä asioissa."

"Nyt haen lääkärin", sanoi Kaspar, ottaen lakkinsa.

"Luuletko, että se on tarpeellista? Ajattelin, että Lisel voisi antaa meille jotain millä voitelisimme."

"Minä haen lääkärin", toisti Kaspar päättävästi. "Onpa hänellä kuitenkin isä -- raukalla!"

Lääkäri tutki lasta, ja tietysti oli selässä vikaa. Miksi ei oltu haettu häntä ennemmin?

Kaspar nyökäytti merkitsevästi vaimolleen: "Siinäpä itse kuulet! Minkälainen äiti oletkaan, kun et ole sitä ennemmin huomannut!"

Mutta Bethi tiesi siihen, ettei ollut tapana ajatella lääkäriä ennenkuin pidettiin tautia varmasti vaarallisena. Paha oli jo aikaiseen saanut alkunsa. Kesällä ennenkuin lapsi oli syntynyt, oli postitalossa asunut ulkomaalainen rouva pienen, vaaleakiharaisen, heikon tytön kanssa. Tytöilä oli tapana istua ulkona pieni kirja helmassaan, johon hän piirteli ohuilla ja nopeilla pikkusormillaan. Hän oli myöskin piirtänyt kuvan Kasparin talosta ja oli usein kulkenut siitä ohitse. Häntä oli Bethi katsonut liian paljon. Kun sitten pikkuinen ilmestyi maailmaan, ei hän ollut isän eikä äidin näköinen, vaan tarkalleen muistutti tuota vierasta, vaaleakiharaista ulkomaalaista tyttöä -- ja tietysti oli hän myöskin heikko, niinkuin se toinenkin oli ollut.

Ainoa mikä voisi auttaa, oli viedä pikkutyttö kyläkirkossa olevan ison "Armonkuvan" luo, johon ne, jotka siellä olivat parantuneet, olivat ripustaneet monta vahasta tehtyä kättä ja jalkaa sekä kultaisia ja hopeisia sydämiä. Ehkä myöskin "joen pyhä äiti" tahtoisi armahtaa pientä raukkaa!

* * * * *

Tapa, millä Kaspar Zingler puhui pienestä viallisesta tytöstään, oli melkeinpä naurettava. Bethi, joka ei koskaan oikein voimistunut synnyttämisen perästä, kuoli ennenkuin lapsi oli täyttänyt viisi vuotta; mutta Kaspar oli lapselleen sekä isänä että äitinä, ja enemmänkin.

Anna pudisteli usein päätään: "Hänestä ei toki pidä kasvattaa prinsessaa!" -- Anna oli taas leskenä muuttanut Kasparin luokse. Hans-serkku oli kuollut ja molemmat nuoret poikansa olivat naineet äkkipikaa; toinen heistä oli ottanut talon haltuunsa. Mutta Anna oli sieltä muuttanut rouvan arvoisena ja sievoinen rahasumma taskussaan -- paitsi sitä, mitä poika oli antava hänelle vuosittain.

Ei aiheuttanut sanottavaa muutosta sekään että Bethi muutti kirkkomaalle ja Anna saapui hänen sijaansa. Yhtä seikkaa Kaspar kuitenkin kaipasi, kun hänen vaimonsa oli poissa: sitä, ettei hänellä enään ollut ketään jonka niskoille olisi voinut sälyttää lapsensa heikkouden. Joka kerta kun hän katseli pientä, viallista olentoa, oli kuin häntä olisi jokin kalvanut, jokin, mikä ei johtunut _ainoastaan_ säälistä lasta kohtaan. Ja olisi niin hyvä voida panna tämä jonkin toisen syyksi. Mutta aina kun hän näin tunsi, ei hän tietänyt kuinka paljon hyvää hän soisi pienelle tytölleen.

Talon etupuolelle aurinkoiselle paikalle, jossa ennen oli vain roskaläjiä, oli Kaspar valmistanut pienen puutarhan -- se oli ensimäinen ja ainoa Kortschissa -- ja istuttanut siihen joukon kirjavia kukkasia. Hän kulki pitkiä matkoja hankkiakseen siihen muutamien oikein kauniitten kukkien siemeniä. Lapsi rakasti aurinkoa ja punaisia kukkasia ja istui siellä pienellä penkillä, jonka hän oli sille laittanut.

Sitten oli hän myöskin postinkantajan kautta hankkinut pienet, sievät keltaiseksi maalatut vaunut, joilla hän kuljetti tyttöstä suurien kastanjapuitten varjoon vuorenrinteen alle, sillä tyttö hengästyi kävellessään niin kauas. Hän kantoi hänet usein sylissään ylös jyrkännettä, jos tyttö tahtoi katsella ympäristöä.

Nukenkin oli hän hankkinut lapselleen, ja sillä se leikki yksinään, riisui siltä vaatteet ja puki sen taas, tuuditti sitä uneen ja puheli sille niin kauniisti kuin pieni viisas äiti.

Hän ei voinut niinkuin muut lapset telmiä ja juosta ja huutaa -- ja hän karttoikin mieluimmin muita. Ei voinut muuta ajatella kuin että he olivat puhuneet hänelle hänen viastaan. Sellaisilla ei ole sen parempaa ymmärrystä!

Mutta sitä ei ollut täysikasvuisillakaan Kortschissa. Saattoi tapahtua että yksi ja toinen lausui ihan kuuluvasti, kun lapsi oli huoneessa: "Kas kun ei se lapsiraukka kasva! Huomaa selvästi miten selkä yhä enemmän ja enemmän käyristyy. Niinpä niin, hän jää ainiaaksi kyttyräselkäiseksi!"

Alussa yhtyi tähän Anna sanoen: "Niin, Jumalan pyhä äiti, niin -- olisi varmaan ollut parempi, että häneen olisi kuolettavasti sattunut sinä päivänä kun hän putosi lattialle ja löi selkänsä vialliseksi, pikkuraukka!" -- Mutta kerran, kun Kaspar sen kuuli, niin hän pui nyrkkiä ja sanoi: "Jos kerrankin vielä lausut sellaisia sanoja, niin voit lähteä hakemaan toista Hans-serkkua! Minun luonani et saa olla kauempaa."

Toivottiin ettei pieni tyttö huomannut niin tarkoin näitä kovia sanoja, ja ettei hän muistaisi niitä. Mutta eräänä päivänä kun Kaspar poltti piippuaan päivällisen päälle puutarhapahasessaan, josta hän oli niin ylpeä, kuuli hän tytön sanovan nukelleen, jonka kanssa hän penkillä leikki: "Tahdon mielelläni tuoda sinulle kauniin, punaisen nuken; mutta sinun tulee sillä aikaa maata kauniisti hiljaa! Muuten voit pudota penkiltä ja satuttaa selkäsi. Ja se olisi itsellesi ikävintä! Silloin voisit mieluummin samalla kuolla -- käsitäthän sen!"

Kaspar lähti nopeasti puutarhasta pelloilleen. Hänen kasvonsa olivat vihasta punaiset. Tiellä osui hän suoraan kylän vanhaa pappia vastaan, joka pysähdytti hänet, niinkuin hänen tapansa oli, ja kysyi, miten hänen luonansa voidaan.

"Ajattelen tässä kulkiessani, miten ihmiset ovat kummallisia täällä Kortschissa", sanoi Kaspar -- sillä papille saattoi puhua kaikkea. "On niinkuin ei heillä olisi hituistakaan sydäntä rinnassaan."

"Näin kummallisia ovat ihmiset monessa muussakin paikoin kuin Kortschissa", sanoi vanha, lempeä pappi. "Se sydän, joka meillä itsekullakin luonnostaan on, ei ole paljon arvoinen. Sitä verrataan eräässä kohdin pyhässä raamatussa kiveen."

-- Kiveen, juuri niin -- se oli oikea sana! Niillä on varmaan oikeata harmaatakiveä rinnassaan, muutamilla, koska saattoivat katsella tuollaista pientä, kultakiharaista tyttöstä ilman että heidän sydämensä olisi heltynyt ja johdattanut heidän mieleensä vain lempeitä ja rohkaisevia sanoja, jotka eivät olisi tehneet hänelle elämää vieläkin vaikeammaksi.

Millaiset kasvot hänellä olikaan! Oikeat enkelin kasvot, joiden takia olisi voinut sekä nauraa että itkeä -- ja joita katsellessaan saattoi tulla paremmaksi ihmiseksi!

Ja millaiset olivatkaan hänen sormensa! Ohuet, nopeat, värittömät sormet pyöreine kynsineen eivät koskaan olleet toimettomina; aina niiden piti tehdä jotain. Kaikkea mitä hyvät luostarin sisaret, jotka usein kävivät häntä katsomassa, hänelle opettivat -- hän heti oppi tekemään. Hän oli tuskin kymmenvuotias, kun hän jo osasi kutoa niin näppärästi, että pienet tikut kalisivat, ja valmistaa isoja, valkeita liljoja paperista ja kauniita hopealankakukkia kirkkoon ja palmikoida pieniä koreja ja kehyksiä oljista.

Aina kun Kaspar oli tuvassa, seisoi hän hiljaa, katsellen pientä tyttöä, joka istui tehden yhtä tai toista ikkunan ääressä. "Voi, kuinka nuo sormet voivatkin liikkua", sanoi hän. "On kuin ne lumoisivat. Pääni ihan menee pyörälle niitä katsellessa!"

Silloin hän nosti pienet, vakavat kasvonsa isäänsä kohti niin rauhallisesti ja tyytyväisenä, hymyn välke sinisissä silmissään.

Se oli toista kuin silloin kun hän pakotti itsensä hymyilemään oikein koko suullaan -- silloin oli hän aina jostain peljästynyt, mutta ei tahtonut sitä näyttää, sen isä tiesi. Sen hymyilyn, jossa suu oli kuin voisi se yhtä hyvin kääntyä itkuun, tunsi isä kaikilta niiltä kerroilta, jolloin muut puhuivat tytön viasta ikäänkuin olisivat ymmärtämättömiä -- mutta mikä pahinta eivät äänettömiä -- elukoita, tai silloin kun hän teki lähtöä kouluun tai tuli sieltä kotiin.

Opettaja häntä kiitti, sillä hän oli taitava lukemaan ja laskemaan, ja muut lapset eivät suinkaan joka päivä kiusanneet häntä sillä, että hän oli raajarikko -- mutta aina lähtiessään kouluun hymyili hän Kasparille tavalla, jonka piti kuvastaa iloa -- mutta joka oli niin pelokas, että isän sydäntä ihan vihlasi.

Kun hänestä tuli koulutyttö, oli Kaspar ostanut hänelle kulkukauppiaalta seppeleen, niinkuin muillakin tytöillä oli, jotta hän voisi kulkea toisten mukana kulkueissa suurien juhlien aikoina.

Hän ei ollut ostanut viheriän valkoista, kirjavaa, niinkuin useimmilla oli, vaan loistavan sinisen -- suurista lemmenkukista solmitun -- vaikkakin se oli kaikkein kallein ja vaikkei hän muuten ollut juuri altis luopumaan rahoistaan.

Kun pikkutyttö sai seppeleen käsiinsä ja alkoi koetella sitä kauniille, vaalealle tukalleen, nousi kevyt puna hänen värittömille poskilleen. Hän nousi tuolille kurkistaakseen seinällä riippuvaan pieneen pyöreään peiliin ja sanoi: "Kunpa nyt selkäni olisi samallainen kuin muiden -- niin voisin olla oikein sievä, eikö totta?"

Tämä oli ensimäinen kerta jolloin hän puhui siitä isälle -- ja jotain nousi tämän kurkkuun, joka teki hänelle vaikeaksi heti vastata. Mutta sitten hän huusi: "Sievä! Sinä olet paljoa sievempi kaikkia muita -- vaikka ne ovatkin niin suorat, että -- -- että ihan kallistuvat taaksepäin."

Tytöllä ei ollut tapana nauraa -- mutta nyt hänen siniset silmänsä alkoivat nauraa... ne eivät ainoastaan hymyilleet, vaan oikein nauroivat, isän tätä sanoessa.

Mutta ottaessaan osaa kulkueeseen Kristuksen ruumiin juhlassa ja isän katsellessa häntä kulkueen miesryhmästä joka kerta kun pysähdyttiin, oli hänen luonnottomasti avautuneen suunsa ympärillä tuo pelon herättämä hymyily, ja Kaspar tiesi, että hän kulki siinä muiden joukossa pelokkaana ja arkana ja onnettomana loistavan sinisine seppeleineen.

* * * * *

Sinä syksynä, jolloin pikku tyttö oli täyttänyt kymmenen vuotta, tuli häneen yskä ja hän hengästyi vähemmästä kuin ennen.

Kaspar osti hänelle kokonaisen pussillisen rintasokeria ja piti hänet sisällä huoneessa, mutta siitä ei ollut apua. Silloin haettiin lääkäri. Hän tutki pientä, laihaa rintaa, nyökäytti päätään ja sanoi: "Tästä kyllä parannutaan." Mutta ulkona pudisteli hän päätään: "Keuhkoissa on vikaa. Rinta on kärsinyt selän paineesta."

"Mutta siitä hän kai voi parantua aikaa myöten?" kysyi Kaspar.

Lääkäri kohautti olkapäitään.

-- Eräänä päivänä tuli Kaspar papin luokse ja laski kourallisen rahoja hänen eteensä. Joka kerta viime aikoina kun oli rakennettava kappeli tai pystytettävä pyhäinkuva, oli Kaspar ensimäinen joka antoi rahojaan siihen, ja aina hän sanoi: "Jotta pieni tyttöni kasvaisi ja voimistuisi."

Nyt hän vain sanoi: "Pieni tyttöni -- -- ei jaksa enää."

"Mitä nyt on, Kaspar?" kysyi pappi.

"Hänen _selkänsähän_ on aina ollut viallinen", sanoi Kaspar, jonka alahuuli liikkui niin kummallisesti, "mutta nyt on _rintakin_ tullut sairaaksi -- eikä se voi käydä laatuun! Kun meillä on joku, joka raataa puolestamme -- ajattelen esimerkiksi Marttia, häntä, joka auttaa minua kastanjan korjuun aikana ja kantaa säkit vaunuihin Bernhardin kanssa -- niin sanomme: nyt et enää jaksa, sanomme me. Ja me sanomme samoin äänettömille elukoillekin, jotka puolestamme raatavat."

"Niin, oletkohan aina niin sanonut, Kaspar, ennenkuin toisilla on ollut liian raskasta, ennenkuin he ovat rasittuneet liikaa?" sanoi pappi, pudistaen vähän päätään.