Part 9

-- Muuten vaan; omasta tahdosta, -- vastasi Olenin: -- teki mieli katsella teidän seutujanne ja olla sotaretkillä.

-- Sotaan lähtisin nyt, -- sanoi Luka. -- Kuulkaas, shakalit ulvovat, -- lisäsi hän kuunnellen.

-- Mutta eikö sinua peloita kun olet tappanut ihmisen? -- kysyi Olenin.

-- Sitäkö minä pelkäisin... Sotaan minä lähtisin! -- toisti Lukashka. -- Tekee niin mieli, tekee niin niin mieli...

-- Ehkä menemme yhdessä. Meidän komppaniamme lähtee ennen pyhiä ja teidän sotnjanne myös.

-- Ja mikä halu teillä oli tänne tulla! Talo on, hevosia ja palvelijoita. Minäpä vain hurjailisin ja hurjailisin. Mikä on teidän arvonne.

-- Minä olen junkkari ja nyt olen pääsemässä upseeriksi.

-- No, jos ette liikaa puhu, että teillä on semmoiset olot, niin en minä kotoa minnekään matkustaisi. Enkä minä nytkään lähtisi pois minnekään. Onko hyvä olla täällä?

-- On, hyvin hyvä, -- sanoi Olenin.

Oli jo aivan pimeä, kun he näin keskustellen lähestyivät stanitsaa. Vielä ympäröi heitä metsän synkkä pimeys. Tuuli ulvoi korkealla latvoissa. Oli kuin shakalit olisivat ruvenneet yhtäkkiä niiden vieressä ulvomaan, hohottamaan ja itkemään, mutta edestäpäin stanitsasta kuului jo naisen puhetta, koiran haukuntaa, majojen sivut eroittausivat selvästi, tulet tuikkivat ja tuntui hajua, kizjakin savun erikoista hajua. Erityisesti tänä iltana tuntui Oleninista siltä, että tuossa stanitsassa oli hänen kotinsa, hänen perheensä, koko hänen onnensa ja ettei hän ole koskaan muualla ollut eikä tule olemaan kuin tuossa stanitsassa. Hän niin rakasti tänä iltana kaikkia, etenkin Lukashkaa! Päästyään kotiin Olenin, Lukashkan suureksi hämmästykseksi, itse toi tallista Groznajassa ostamansa hevosen, -- ei sitä, jolla itse aina oli matkustanut, -- vaan toisen, ei ollenkaan huonon vaikkakaan ei enää nuoren hevosen, ja antoi sen hänelle.

-- Mitä varten te minulle lahjoitatte? -- sanoi Lukashka: -- enhän minä ole tehnyt teille vielä mitään hyvää.

-- Usko pois, minulle se ei merkitse mitään, -- vastasi Olenin: -- ota! Sinä voit lahjoittaa minulle sitten jotain... Sitten lähdemme sotaretkelle.

Luka tuli hämilleen.

-- No, mitä tämä nyt on? Vähänkö se hevonen maksaa? -- puhui hän, katsomatta hevoseen.

-- Ota pois, ota! Jos et ota niin sinä pahoitat minua. Vanjusha, taluta hänelle harmaa.

Lukashka tarttui suitsiin.

-- No, suuret kiitokset. Tulipa se arvaamatta, aavistamatta.

Olenin oli onnellinen kuin kaksitoistavuotias poika.

-- Sido se tähän. Se on hyvä hevonen, minä ostin sen Groznajassa, ja laukkaa vietävästi. Vanjusha, tuo meille tshihiriä. Mennään majaan.

Tuotiin viiniä. Lukashka istuutui ja otti pikarin.

-- Jos Jumala suo niin palkitsen teidät, -- sanoi hän juoden pohjaan viinin. -- Mikä sinun nimesi on.

-- Dmitrij Andreitsh.

-- No, Mitrij Andreitsh, Jumala sinut palkitkoon! Me olemme ystäviä. Tule joskus meillä käymään! Vaikka emme olekkaan rikkaita, vaan kun ollaan ystäviä, niin kestitsemme. Minä sanon äidillekin, jos mitä puuttuu, kaimakkia tai viinirypäleitä... Jos taas asemalle tulet, niin teen mitä käsket -- metsälle, joen yli, minne tahansa. Kun äskettäin tapoin semmoisen metsäsian ettei maailmassa! Ja kasakoille jakelin, muuten olisin sinulle tuonut.

-- Hyvä, kiitoksia. Älä vaan pane valjaisiin sitä, sillä ei ole ajettu.

-- Mitä siitä valjaisiin! Vielä yksi asia, -- sanoi Lukashka painaen päätään alemmaksi: -- jos tahdot, minulla on kumppani, Girei-kaani; käski piilottaumaan tien viereen, joka tulee vuorilta; niin yhdessä lähdemme, minä en sinua ilmaise, olen sinun vartiasi.

-- Mennään, mennään joskus!

Lukashka näytti kokonaan tyyntyneen ja käsittäneen Oleninin suhteen häneen. Hänen tyyneytensä ja käytöksensä yksinkertaisuus ihmetytti Oleninia, eikä ollut oikein hänen mieleensä. He juttelivat kauvan, ja Lukashka läksi hänen luotaan vasta myöhään, selvänä, (hän ei ollut koskaan juovuksissa), vaikka olikin paljon ryypännyt, puristaen Oleninin kättä.

Olenin katsoi ikkunasta nähdäkseen, mitä hän aikoi tehdä lähdettyään hänen luotaan. Lukashka kulki hiljaan, pää alas vaipuneena. Talutettuaan sitten hevosensa portin taakse, hän äkkiä ravisti päätään, kuin kissa hyppäsi sen selkään, tarttui suitsiin ja hihkaisten antoi kiitää pitkin katua. Olenin arveli, että hän menee iloaan Marjankalle jakamaan; mutta vaikka Luka ei tehnyt niin oli hänen mielensä niin iloinen kuin olla voi. Hän iloitsi kuin pieni poika eikä voinut olla kertomatta Vanjushalle, että oli lahjoittanut hevosen Lukalle, vieläpä miksi oli lahjoittanut ja koko uuden teoriansa onnesta. Vanjusha ei hyväksynyt sitä teoriaa ja ilmoitti että _larzhang ilniaapaa_[17] ja siksi se kaikki oli tyhmää.

Lukashka poikkesi kotiinsa, hyppäsi hevosen selästä ja antoi sen äidilleen käskien että se päästettäisiin kasakkain hevoslaumaan; itsensä piti hänen vielä samana yönä palata asemalle. Mykkä otti viedäkseen hevosen ja merkeillä näytti, että jos hän tapaa miehen, joka hevosen lahjoitti, niin kumartaa hänelle maahan asti. Eukko vain puisti päätään pojan kertomukselle ja mielessään vakuutteli, että poika oli varastanut hevosen, ja siksi käski mykän viedä hevosen laumaan jo ennen päivän nousua.

Lukashka meni yksin asemalle ja lakkaamatta mietiskeli Oleninin tekoa. Vaikk'ei hevonen ollutkaan hyvä hänen mielestään, maksoi se kuitenkin vähintäin neljäkymmentä ruplaa, ja Lukashka oli lahjasta hyvin hyvillään. Mutta miksi tämä lahja oli annettu, sitä hän ei voinut käsittää, eikä siksi tuntenut pienintäkään kiitollisuuden tunnetta. Päinvastoin hänen päässään kierteli epäselvää epäluuloa junkkarin aikeiden huonoudesta. Mitä nuo aikeet olivat hän ei voinut tehdä itselleen selväksi, mutta myös siihen uskoon jääminen, että tuntematon mies, vain hyvästä sydämestä, ilman mitään syytä, lahjoittaisi hänelle neljänkymmenen ruplan hevosen, tuntui hänestä mahdottomalta. Jos olisi ollut juovuksissa, niin kävisi sitä vielä ymmärtäminen: tahtoi olla reima mies. Mutta junkkari oli selvällä päällä ja siksi varmaan tahtoi lahjoa hänet johonkin huonoon tekoon. "No, älä luule! -- ajatteli Lukashka: -- hevonen on minun, ja sittenpähän nähdään. Pidän minä silmäni auki. Kuka pettää ja kuka petetään, se sitten nähdään!" ajatteli hän tuntien tarvetta olla varuillaan Oleninin suhteen ja siksi koettaen synnyttää itsessään pahansuopaa tunnetta häneen. Hän ei kellekään kertonut, kuinka oli saanut hevosen. Toisille kertoi ostaneensa; toisista suoriutui välttelevin vastauksin. Mutta stanitsassa saatiin totuus pian tietää. Lukashkan äiti, Marjana, Ilja Vasiljevitsh ja muut kasakat, jotka saivat kuulla Oleninin ilman aikojaan antamasta lahjasta, tulivat ymmälle ja alkoivat varoa junkkaria. Tästä pelosta huolimatta tuo teko herätti heissä suurta kunnioitusta Oleninin _vaatimattomuuteen_ ja rikkauteen.

-- Kuule, viidenkymmenen ruplan hevosen työnsi Lukashkalle junkkeri, joka asuu Ilja Vasiljevitshin luona, -- puhui eräs. -- Rikas!

-- Olen kuullut, -- vastasi toinen syvämietteisesti. -- Varmaan on tehnyt jotain hyvää hänelle. Katsotaan, katsotaan, mikä siitä tulee. Mikä onni Riuhtaisijalle!

-- On niillä juonensa, noilla junkkereilla, hitto vie! -- puhui kolmas. -- Nurkan alle tulen pistää taikka muuta...

XXIII.

Oleninin elämä kulki yksitoikkoisesti, tasaisesti. Päällystön ja toverien kanssa hänellä oli vähän tekemistä. Rikkaan junkkarin asema Kaukasiassa on erittäin edullinen tässä suhteessa. Töihin ja harjoituksiin opettamaan häntä ei lähetetty. Hänen sotaretkensä vuoksi oli ehdotettu hänen upseeriksi koroittamistaan ja siihen saakka hän oli saanut jäädä rauhaan. Upseerit pitivät häntä ylimysmielisenä ja siksi noudattivat arvokkuutta käytöksessään häntä kohtaan. Korttipeli ja upseerijuomingit lauluineen, joista hän oli osastossaan saanut kokemusta, eivät tuntuneet hänestä houkuttelevilta, ja hän puolestaan myös vetäytyi pois upseerien seurasta ja upseeri-elämästä stanitsassa. Upseeri-elämällä stanitsoissa on jo kauan ollut määrätty muotonsa. Kuten jokainen junkkari tai upseeri linnaväessä säännöllisesti juo portteria, pelaa shtossia, kiistelee sotaretkipalkinnoista, niin hän stanitsassa säännöllisesti juo talonväen kanssa tshihiriä, kestitsee tyttöjä makeisilla ja hunajalla, liehittelee kasakattaria, joihin rakastuu ja joita jotkut ovat ottaneet vaimokseenkin. Olenin oli aina elänyt omaa elämätään ja sileäksi tehtyihin teihin oli hänellä luontainen vastenmielisyys. Eikä hän täälläkään kulkenut kaukasialaisen upseerin sileäksi polettua raidetta.

Ihan itsestään kävi niin että hän heräsi juuri päivän valjetessa. Juotuaan teetä ja ihastuksin katseltuaan rappusiltaan vuoria, aamua ja Marjankaa, hän puki ylleen rikkinäisen härännahkatakin, liotetut jalkineet, joissa oli pelkästään pohjat, pani vyölleen tikarin, otti pyssyn, evästä ja tupakkaa varten laukun, kutsui koiran ja läksi noin kuudetta käydessä aamulla stanitsan takaiseen metsään. Noin seitsemättä käydessä illalla hän palasi väsyksissä, nälissään, viisi-kuusi asania vyöllä, välistä nelijalkainen otus mukanaan, eväs- ja paperossipussi koskemattomana. Jos ajatukset päässä olisivat olleet samalla lailla järjestetyt kuin paperossit pussissa, niin olisi voinut nähdä, ettei siinä koko noina neljänätoista tuntina ainoakaan ajatus ollut liikkunut. Hän tuli kotiin henkisesti virkeänä, voimakkaana ja tuntien täyttä onnea. Hän ei olisi saattanut sanoa mitä oli koko tuon ajan ajatellut: oikeastaan ei ajatuksia, eikä muistoja, eikä unelmia kulkenut hänen päässään, vaan palasia niistä kaikista. Jos hän havahtuu kysymään mitä nyt ajatteli, niin hän tapaa itsensä joko kasakkana, joka on työssä puutarhoissa kasakka-vaimonsa kanssa, tai abrekkina vuorilla, tai metsäsikana, joka juoksee juuri häntä pakoon. Ja koko ajan hän kuuntelee, katselee ympärilleen ja odottaa fasania, metsäsikaa tai hirveä.

Iltasin istuu ihan ehdottomasti hänen luonaan Jeroshka-setä. Vanjusha noutaa kahdeksannella vedroota tshihiriä, ja he tarinoivat hiljaan, juovat kylläkseen ja eroavat makuulle tyytyväisenä kumpikin. Huomiseksi taas metsästys, taas terve väsymys, tarinan kuluessa taas samallainen juonti, ja taas he ovat onnellisia. Välistä hän pyhänä tai lomapäivänä oli koko päivän kotona. Silloin oli parhaana ajanvietteenä Marjanka, jonka jokaista liikettä hän, itse sitä huomaamatta, ahneesti seurasi ikkunoistaan tai rappusiltaan. Hän katseli Marjanaa ja rakasti häntä, niin tuntui hänestä, samoin kuin rakasti vuorten ja taivaan kauneutta, eikä hän aikonut ruveta mihinkään suhteisiin häneen. Hänestä tuntui, ettei hänen ja Marjanan välille saata tulla sitä suhdetta, joka on mahdollinen tuon tytön ja Lukashka-kasakan välillä, vielä vähemmin sitä, joka on mahdollinen rikkaan upseerin ja kasakkatytön välillä. Hänestä tuntui, että jos hän koettaisi tehdä sitä, mitä hänen toverinsa tekivät, niin hän vaihtaisi koko nautintonsa, joka oli hänellä tarkastelusta, suunnattomiin kärsimyksiin, pettymyksiin ja katumuksiin. Sitä paitsi suhteessaan tähän tyttöön hän oli jo tehnyt uhrautumisen urotyön, joka oli tuottanut hänelle niin paljon nautintoa; mutta ennen kaikkea hän jotenkuten pelkäsi Marjankaa eikä millään ehdolla olisi suostunut sanomaan hänelle sanaakaan leikillistä rakkautta.

Kerran kesällä Olenin ei mennyt metsälle vaan istui kotona. Aivan odottamatta tuli hänen luokseen hänen moskovalainen tuttavansa, hyvin nuori mies, jonka hän oli tavannut hienossa maailmassa.

-- Ah, mon cher, rakkaani, miten riemastuin kuullessani, että te olette täällä! -- aloitti hän moskovalais-ranskalaisella kielellä ja jatkoi samaan suuntaan, höystäen puhettaan ranskalaisilla sanoilla. -- Minulle sanottiin: "Olenin". Mikä Olenin? Minä niin tulin iloiseksi... Niin siis johti kohtalo näkemään. No miten te, mitä ja minkä tähden?

Ja ruhtinas Beletskij kertoi koko historiansa: kuinka hän oli astunut toistaiseksi tähän rykmenttiin, kuinka ylipäällikkö oli tehnyt hänet adjutantikseen ja miten hän sotaretken jälkeen menee hänen palvelukseensa, vaikka se ei ollenkaan huvita häntä.

-- Kun kerran palvelee täällä, tässä korvessa, täytyy ainakin hankkia karieri... risti... titteli... ylennys kaartiin. Se on kaikki välttämätöntä, jos kohta ei minulle, niin sukulaisille, tuttaville. Ruhtinas otti minut hyvin hyvästi vastaan; hän on hyvin kelpo ihminen, -- puhui Beletskij herkeämättä. -- Sotaretken tähden on hänelle pyydetty annan-ristiä. Ja nyt olen täällä sotaan lähtöön saakka. Täällä on mainiota. Mitä naisia!... No, entä miten te voitte? Minulle kertoi kapteenimme -- tunnettehan, Startsev: hyväntahtoinen, tyhmä olento? -- hän kertoi, että te elätte kauheata raakalais-elämää, ette seurustele kenenkään kanssa. Käsitän, ettette halua tulla lähelle täällä olevia upseereja. On niin hauska, nyt me seurustelemme yhdessä. Minä olen asettunut tänne aliupseerin luo. Siellä kun on tyttö, Ustenjka! Kuulkaa, se on kerrassaan ihana!

Ja yhä vaan satoi ranskalaisia ja venäläisiä sanoja siitä maailmasta, jonka Olenin oli luullut jättäneensä ainiaaksi. Yleinen mielipide Beletskijstä oli se, että hän oli herttainen ja hyväntahtoinen nuori mies. Kenties hän todella olikin semmoinen; mutta Oleninista hän oli, herttaisista, sievistä kasvoistaan huolimatta, erinomaisen epämiellyttävä. Hänestä niin tuoksahti kaikki se lika, jonka kanssa hän oli tehnyt eron. Mutta kaikkein harmillisinta oli hänestä se, ettei hän voinut, ei ollenkaan kyennyt jyrkästi sysäämään luotaan tuota siitä elämästä olevaa ihmistä, aivan kuin tuolla hänen vanhalla, entisellä maailmallaan olisi ollut epäämättömiä oikeuksia häneen. Hän tunsi kiukkua Beletskij'tä, ja itseään kohtaan ja vasten omaa tahtoaan pani ranskalaisia lauseita puheeseensa, osoitti mielenkiintoa ylipäällikköön ja moskovalaisiin tuttaviin ja sen perustuksella, että he molemmat kasakkastanitsassa puhuivat ranskansekaista kieltä, lausui halveksivia sanoja upseeritovereista, kasakoista ja ystävällisesti kohteli Beletskij'tä luvaten tulla hänen luokseen ja pyytäen häntä käymään luonaan. Olenin ei kumminkaan mennyt Beletskij'n luo. Vanjusha kehui Beletskij'tä sanoen että siinä oli oikea herra.

Beletskij kävi suoraan tavallisen rikkaan kaukasialaisen upseerin stanitsa-elämään. Oleninin silmissä hänestä tuli yhdessä kuukaudessa melkein vakinaisen stanitsalaisen kaltainen: hän juotteli ukkoja, piti illanviettoja ja itse kävi tyttöjen iltakemuissa, kehui voittojaan, vieläpä pääsi siihen saakka, että tytöt ja vaimot ristivät hänet syystä tai toisesta vaariksi, ja kasakat, joiden mielessä tämä viiniä ja naisia rakastava mies oli selvästi määriteltynä, tottuivat häneen, ja mieltyivät enemmän kuin Oleniniin, joka oli heille arvoitus.

XXIV.

Kello oli viisi aamulla. Vanjusha lietsoi saappaan varrella samovaria majan rappusilla. Olenin oli jo ratsastaen lähtenyt Terekiin uimaan. (Hän oli äskettäin keksinyt itselleen uuden huvin -- uittaa hevosta Terekissä). Emäntä oli _pirtissä_, jonka piipusta nousi lämpiävän uunin musta, paksu savu; tyttö karsinassa lypsi puhvelilehmää. "Eipäs pysy alallaan, mokoma!" -- kuului sieltä hänen kärsimätön äänensä, ja heti senjälkeen kuului tahdikas lypsämisen ääni. Kadulta, talon kohdalta, kuului hevosen rivakka käynti, ja Olenin ratsasti _ilman satulaa_ kauniin, kiiltävän kostean, tummanharmaan hevosen selässä portille. Marjanan kaunis pää, johon oli punainen liina kasakattarien käyttämään tapaan sidottu, pisti ulos karsinasta ja taas katosi. Oleninin päällä oli punainen kanausi-paita,[18] valkea tsherkessitakki, joka oli kiinni remmillä, josta riippui tikari, ja korkea lakki. Hän istui hiukan keikailevasti lihavan, märän hevosensa selässä ja pitäen kiinni pyssystä, joka oli selässä, kumartui avaamaan porttia. Hänen hiuksensa olivat vielä märät, kasvot loistivat nuoruutta ja terveyttä. Hän kuvitteli olevansa kaunis, sukkela ja dzhigitin näköinen; mutta se oli erehdys. Jokaisen tottuneen kaukasialaisen silmissä hän oli sittenkin sotamies. Huomattuaan tytön kurkistautuvan pään, hän erittäin ketterästi kumartui, työnsi syrjään vitsaveräjän ja nostaen ohjaksia heilautti vitsaa ja ajoi pihaan. "Onko tee valmis, Vanjusha?" -- huusi hän iloisesti, katsomatta karsinan oveen. Hänen oli hauska nähdä kuinka kaunis hevonen, puristaen kokoon selkäpuoltaan, tempoen suitsista ja joka lihas väristen, valmiina minkä pääsi hyppäämään aidan yli, kuopi pihan kuivanutta savea. _"See pree!"_[19] -- vastasi Vanjusha. Oleninista tuntui, että Marjanan kaunis pää yhä katseli karsinasta, mutta hän ei vilkaissut tyttöön. Hypättyään hevosen selästä, Olenin, jonka pyssy takertui portaisiin, teki kömpelön liikkeen ja säikähtäen vilkaisi karsinaan, mistä ei näkynyt ketään, kuului vaan sama tahdikas lypsämisen ääni.

Käytyään majassa hän tuli sieltä takaisin vähän ajan kuluttua ja mukanaan kirja ja piippu istuutui syrjään teelasin ääreen, mihin eivät vielä aamun vinot säteet päässeet. Hän ei aikonut minnekkään tänään aamupäivällä ja ajatteli kirjoittaa kirjeitä, jotka olivat jo kauan lykkäytyneet päivästä toiseen, mutta miten lie ollut hänen vaikea jättää paikkaansa rappusilla ja majaan teki mieli yhtä vähän kuin vankikoppiin. Emäntä oli lämmittänyt uunin, tyttö oli ajanut laitumelle karjan ja tultuaan takaisin ruvennut aitoviereltä kizjakkia kokoamaan. Olenin luki, mutta ei tajunnut mitään siitä, mitä seisoi hänen edessään auki olevassa kirjassa. Hän siirsi vähänväliä siitä pois silmänsä ja katsoi edessään liikuskelevaa voimakasta nuorta naista. Kulkipa tuo nainen aamun kosteaan varjoon, joka lankesi talosta, menipä hän iloisen, virkeän valon kirkastaman pihan keskelle, jolloin koko hänen solakka, heleään puettu vartalonsa loisti auringon valossa ja heitti mustan varjon, -- hänen oli yhtä paljon pelko yhdenkään hänen liikkeensä kadottamisesta. Häntä riemastutti nähdä miten vapaasti ja sirosti hänen vartalonsa taipui; miten vaaleanpunainen paita, joka oli koko hänen pukunsa, meni poimuihin hänen rintansa kohdalta ja solakoita jalkoja pitkin; miten hänen vartalonsa ojentui ja hänen kiinteäksi vedetyn paitansa alta vahvasti kuulsivat hengittävän rinnan piirteet; kuinka kapea jalkapohja, jota peitti vanhat punaiset korkeakorkoiset naisenkengät, muotoaan muuttamatta kävi maahan; kuinka voimakkaat kädet käärityin hihoin ja lihaksien jännittyessä ikäänkuin vihoissaan heittivät lapiota, ja kuinka syvät mustat silmät katselivat joskus häneen. Vaikkakin hienot kulmakarvat rypistyivät, kuvastui silmissä tyytyväisyys ja oman kauneuden tunto.

-- Kuulkaa, Olenin, joko olette kauan ollut ylhäällä? -- sanoi Beletskij, joka kaukasialainen upseeritakki yllään astui pihalle ja kääntyi Oleniniin.

-- Aa, Beletskij! -- lausui Olenin, ojentaen kätensä. -- Miten te näin varhain?

-- Minkä sille voi! Ajoivat. Minun luonani on kohta juhla. Marjana, tulethan sinä Ustenjkan luo? -- kääntyi hän tyttöön.

Oleninia hämmästytti miten Beletskij saattoi niin huolettomasti kohdella tuota naista. Mutta Marjana, aivan kuin ei olisi kuullut, painoi alas päänsä ja heittäen lapion olalleen meni reippain, miehekkäin askelin pirttiin.

-- Kainostelee tyttökulta, kainostelee, -- virkkoi hänen jälkeensä Beletskij: teitä kainostelee, -- ja hymyillen iloisesti, juoksi rappusille.

-- Mitkä kemut teillä on? Kuka on teidät ajanut?

-- Ustenjkan, minun emäntäni luona on kemut, ja tekin olette kutsuttu. Kemut, se on piirakasta ja joukko naisia.

-- Mitä me sitten teemme siellä?

Beletskij viekkaasti hymyili ja iskien silmää osoitti päällään pirttiin, jonne Marjana oli kadonnut.

Olenin kohotti olkapäitään ja punastui.

-- Totisesti te olette kummallinen mies, -- sanoi hän.

-- No, selittäkää!...

Olenin rypisti otsaansa. Beletskij huomasi sen ja mielistelevästi hymyili.

-- Mitenkä ihmeen tavalla te, -- sanoi hän, -- asutte samassa talossa... ja noin mainio tyttö, erinomainen tyttö, täydellinen kaunotar!...

-- Hämmästyttävä kaunotar! Minä en ole nähnyt niin kauniita naisia, -- sanoi Olenin.

-- No, ja miten? -- ollenkaan mitään ymmärtämättä kysyi Beletskij.

-- On kenties kummallista, -- vastasi Olenin, -- mutta miksipä en kertoisi miten on asianlaita? Siitä saakka kun olen asunut täällä on kuin ei minuun naiset mitenkään kuuluisi. Ja hyvä se onkin, uskokaa! Ja mitä yhteistä voikaan olla meidän ja näiden naisten välillä? Jeroshka -- se on toinen asia: hänellä ja minulla on yhteinen into -- metsästys.

-- No jopa jotakin, mitä yhteistä!... Mitä yhteistä on sitten minulla ja Amalia Ivanovnalla? Sama juttu. Te sanotte, että ne ovat likaisia, -- no, se on toinen asia -- A la guerre, comme à la guerre.

-- Minä en ole tuntenut Amalia Ivanovnoita enkä ole voinut koskaan niiden kanssa seurustella, -- vastasi Olenin. -- Mutta niitä ei saata kunnioittaa, vaan näitä minä kunnioitan.

-- No kunnioittakaa sitten, -- kukas teitä estää?

Olenin ei vastannut. Hän näytti tahtovan saada sanotuksi loppuun, mitä oli aloittanut. Se oli hänelle liian kipeä asia.

-- Minä tiedän olevani poikkeus... -- Hän oli huomattavasti hämillään. -- Mutta elämäni on tullut sellaiseksi, ettei minulta ainoastaan puutu kokonaan tarve muuttaa sääntöjäni, vaan minä päälle päätteeksi en voisi elää täällä, -- puhumattakaan niin hauskasti kuin nyt elän, -- jos eläisin teidän tavallanne. Ja sitten minä etsin aivan toista, näen heissä aivan toista kuin te.

Beletskij epäluuloisena nosti kulmiaan.

-- Tulkaa kumminkin illalla luokseni, Marjanakin tulee, teen teidät tutuiksi. Tulkaa, olkaa hyvä! Niin, tulee ikävä jos jäätte pois. Tuletteko?

-- Minä tulisin; mutta totta puhuen minua peloittaa varsinainen huvittelu.

-- Oo! -- huudahti Beletskij. -- Tulkaa vain, minä saan teidät rauhoittumaan. Tuletteko?... Kunniansana?

-- Minä tulisin, mutta minä todella en ymmärrä mitä me teemme, mitä osaa me näyttelemme.

-- Olkaa hyvä, pyydän teitä. Tulette?

-- Kyllä, tulen kenties, -- sanoi Olenin.

-- Ajatelkaa toki, niin ihania naisia ettei maailmassa, elää munkkina... minkä ihmeen tähden? Miksi pitää turmella elämänsä eikä käyttää hyväkseen mitä on käytettävissä? Oletteko kuullut, meidän komppaniamme lähtee Vozdvizhenskajaan.

-- Tokkohan. Minulle on kerrottu, että kahdeksas komppania menee, -- sanoi Olenin.

-- Ei, minä sain kirjeen adjutantilta. Hän kirjoittaa, että ruhtinas on itse mukana retkellä. Se on hauska, saamme tavata. Minä alan jo saada täältä kylläkseni.

-- Kuuluu kohta tulevan hyökkäys.

-- Sitä en ole kuullut; vaan sen kuulin, että Krinovitsynille hyökkäysretkestä tuli Anna. Hän odotti luutnantin arvoa, -- sanoi Beletskij nauraen. Kävipä siinä mainiosti! Hän matkusti esikuntaan.

Alkoi hämärtää ja Olenin rupesi ajattelemaan pitoja. Häntä kiusasi kutsu. Hänen mielensä teki mennä, mutta tuntui kummalliselta, hurjalta ja hiukan kauhealta ajatella mitä siellä on oleva. Hän tiesi ettei kasakoita eikä eukkoja eikä ketään paitsi tyttöjä varmaan ole siellä. Mitähän siitä tulee? Miten on siellä oltava? Mitä puhuttava? Mitä naiset siellä puhuvat. Mikä on suhde hänen ja noiden sivistymättömien kasakkatyttöjen välillä. Beletskij oli kertonut niin kummallisista, kyynillisistä ja samalla ankarista suhteista... Hänestä oli omituista ajatella, että hän tulee siellä olemaan samassa tuvassa kuin Marjana ja kenties hänen pitää puhella hänen kanssaan. Hänestä tuntui se mahdottomalta kun hän muisteli Marjanan ylevää ryhtiä. Beletskij taas oli kertonut, että se oli kaikki niin yksinkertaista. "Ihankohan Beletskij Marjanaakin on samoin kohteleva? Tekee mieli nähdä, -- ajatteli hän. -- Ei, parempi on olla menemättä. Se on kaikki alhaista, likaista, ja ennen kaikkea ihan tyhjää." Mutta taas häntä vaivasi kysymys: kuinka siellä kaikki käy päinsä? Ja häntä tavallaan sitoi antamansa lupaus. Hän läksi tekemättä päätöstä suuntaan tai toiseen, mutta tuli Beletskijlle saakka ja meni hänen luokseen.