Part 8

Yhtäkkiä kauhea rysähdys kuului metsästä noin kymmenen askeleen päässä heistä. Molemmat säpsähtivät ja tarttuivat pyssyihinsä, mutta ei mitään näkynyt; kuului vaan kuinka oksat taittuivat. Tasainen, nopea ravijuoksun kopse kuului hetken ajan, rysähteleminen muuttui töminäksi, joka yhä kauempana ja kauempana, laajempana ja laajempana kaikui äänettömässä metsässä. Jotain ikäänkuin repeytyi Oleninin sydämessä. Hän tarkasti tähysteli viheriää tiheikköä ja vilkaisi vihdoin ukkoon. Jeroshka-setä puristi pyssyä rintaansa vasten ja seisoi liikkumatta, hänen lakkinsa oli taaksepäin heitetty, silmät paloivat tavattomin loistein ja auki oleva suu, josta tuikeina törröttivät mädänneet keltaiset hampaat, jähmettyi paikalleen.

-- Sarvipäinen! -- virkkoi hän. Ja toivotonna heittäen pyssynsä maahan alkoi tempoa harmaata partaansa. -- Tässä seisoin! Tieltä olisi pitänyt lähestyä sitä... Pöllö, pöllö! -- ja hän kiukuissaan tarttui partaansa. -- Pöllö, sika! -- toisti hän, kovasti repien itseään parrasta. Metsän yllä sumussa ikäänkuin kiiri jotain; yhä kauempana ja kauempana, laajemmalta ja laajemmalta kumisi pakenevan hirven juoksu.

Vasta hämärissä Olenin palasi ukon kanssa, väsyneenä, nälissään ja väkevänä. Päivällinen oli valmis. Hän söi, joi ukon kanssa niin että hänen tuli lämmin ja hauska olla, ja meni rappusille. Taas silmien edessä kohosivat vuoret laskevassa auringossa. Taas ukko kertoi loppumattomia kertomuksiaan metsästyksestä, abrekeista, heiloista, huolettomasta uljaasta elämästä. Taas Marjana-kaunotar kulki sisään, ulos ja pihan yli. Paidan alla kuulsi kaunottaren voimakas, neitseellinen ruumis.

XX.

Seuraavana päivänä ei ukko ollut mukana ja Olenin meni yksin sille paikalle, missä oli ukon kanssa säikäyttänyt hirven. Jottei tarvitsisi kiertää portin kautta, hän kiipesi kuten kaikki muutkin stanitsassa tekivät, piikkiaidan yli. Eikä hän ollut vielä ehtinyt irroittaa piikkejä, jotka olivat takertuneet hänen tsherkessitakkiinsa, kun hänen koiransa, joka juoksi edellä, säikäytti lentoon kaksi fasania. Tuskin hän oli päässyt orjantappurametsään, kun rupesi fasaneja joka askeleella lähtemään lentoon. (Ukko ei ollut näyttänyt hänelle eilen tätä paikkaa säästääkseen sen metsästykseen pyydyksellä). Olenin ampui fasaneja viisi kappaletta kahdellatoista laukauksella ja ryömiessään orjantappuroista niitä ottamaan uupui niin, että hiki virtanaan valui hänestä. Hän huusi koiran luokseen, laski hanat, pani pois luodit ja haulit ja huiskien sääskiä tsherkessitakkinsa hihalla, hiljalleen läksi kulkemaan eiliselle paikalle. Mutta oli mahdoton hillitä koiraa, joka aivan tien vierestä löysi jälkiä, ja hän ampui vielä pari fasania ja niiden vuoksi viipyen hän vasta puolen päivän aikaan alkoi tulla eiliselle paikalle.

Päivä oli aivan kirkas, tyyni, kuuma. Aamun tuoreus oli metsästäkin nuutunut ja hyttyslaumat tarttuivat suorastaan liimana kasvoihin, selkään ja käsiin. Koira oli muuttunut mustasta tummanharmaaksi; sen selkä oli kokonaan sääskien peitossa. Tsherkessitakki, jonka läpi ne työnsivät pistimensä, tuli samanlaiseksi. Olenin oli valmis juoksemaan sääskiä pakoon; hänestä tuntui jo, ettei kesällä voikkaan asua stanitsassa. Hän läksi jo kotiinsa päin kulkemaan, mutta muisti sitten, että elettävä on ihmisten näinkin, päätti kestää ja alkoi antaa niiden rauhassa purra itseään. Ja merkillistä, keskipäiväksi tämä tunne tuli hänestä jo mieluisaksikin. Tuntuipa hänestä, että jollei olisi tätä joka puolelta ympäröivää hyttyskehää, tätä hyttystahdasta, joka käden alla siveltyi hikisille kasvoille, ja tätä rauhatonta kutkutusta yli koko ruumiin, niin tämä metsä hänen silmissään menettäisi luonteensa ja sulonsa. Nuo hyönteisparvet niin sopivat tähän villiin, miltei pilalle saakka rikkaaseen kasvullisuuteen, metsän täydeltä vilisevien nisäkkäiden ja lintujen loppumattomuuteen, tuohon tumman metsän vehreyteen, lemuavaan, kuumaan ilmaan, noihin sameavesisiin ojiin, joita kaikkialle imeytyi Terekistä ja jotka lirisivät jossain riippuvain lehtien alla, että hänelle kävi mieluisaksi juuri se, mikä ennen oli tuntunut kauhealta ja sietämättömältä. Kierrettyään sen paikan, jossa oli eilen tavannut otuksen, ja löytämättä mitään teki hänen mielensä levähtää. Aurinko paistoi kohtisuoraan metsän päältä ja sen säteet sattuivat aina suoraan hänen selkäänsä ja päähänsä, kun hän poikkesi aholle tai tielle. Seitsemän raskasta fasania painoi kipeästi hänen vyötäreitään. Hän etsi eiliset hirven jälet, tunkihe tiheikköön pensaan alle samaan paikkaan missä hirvi eilen oli maannut ja heittäytyi sen makuusijalle. Hän tarkasti ympärillään olevaa tummaa metsän vihannuutta, tarkasti hikistä paikkaa, eilistä lantaa, hirven polvien merkkiä, mustamultaista turvetta, jonka hirvi oli nyhtäissyt irti, ja eilisiä jälkiään. Hänen oli viileä ja mukava olla; hän ei ajatellut mitään eikä halunnut mitään. Ja yhtäkkiä häneen tuli ilman aihetta niin omituinen onnen ja kaiken rakastamisen tunne, että hän vanhaan lapsuudentapaansa rupesi tekemään ristinmerkkiä ja kiittämään jotakuta. Hän havaitsi yhtäkkiä erityisen selvästi, että nyt minä, Dmitrij Olenin, kaikista muista eroava olento, makaan tässä yksin, Herra ties missä, sillä sijalla jolla hirvi on ollut, -- vanha hirvi, kaunis, joka kenties ei ole koskaan nähnyt ihmistä, -- ja sellaisessa paikassa, jossa ei koskaan kukaan ihminen ole istunut ajatellen tätä samaa. Istun ja ympärilläni on nuoria ja vanhoja puita ja yhden niistä kietovat syliinsä villin viiniköynnöksen lehvät; ympärilläni teuhaavat fasanit, ajaen toisiaan takaa, tuntien kenties surmattujen veljiensä hajun. Hän tunnusteli kädellään fasaneja, tarkasteli niitä ja pyyhki lämpimään vereen tahrautuneen kätensä tsherkessitakkiinsa. "Kenties shakalit vainuavat ja tyytymättömin naamoin pötkivät pois täältä päin; minun ympärilläni lentäen oksien välitse, jotka niistä näyttävät suurilta saarilta, surisee hyttysiä: yksi, kaksi, kolme, neljä, sata, tuhat, miljona hyttystä -- ja ne kaikki jotain ja jostain syystä surisevat ympärilläni ja jokainen niistä on samallainen kaikista muista eroava Dmitrij Olenin, kuin minä itsekin." Hänen mielessään kuvastui selvästi, mitä sääsket ajattelivat ja surisivat. "Tänne, tänne, ystävät! Tässä on ketä voi syödä", surisevat ne ja käyvät häneen liimana kiinni. Ja hänelle selvisi, ettei hän ole mikään venäläinen aatelismies, Moskovan yhdistyksen jäsen, sen ja sen ystävä ja sukulainen, vaan yksinkertaisesti samanlainen sääski, tai samanlainen fasani, tai hirvi, kuin nekin, jotka nyt ovat hänen ympärillään. "Samoin kuin ne, kuin Jeroshka-setä, elän, kuolen. Ja totta on, mitä hän puhuu: ruoho vain kasvaa päällesi."

"Entä sitten, jos kasvaa ruoho? -- ajatteli hän yhä. -- Täytyy kuitenkin elää, täytyy olla onnellinen, sillä minä haluan vain yhtä -- onnea. Sama mikä lienenkin: samanlainen eläin, kuin kaikki muutkin, joiden yli ruoho kasvaa, ja siinä kaikki, taikka kehys, johon on sovitettu osa ainoasta jumaluudesta, -- joka tapauksessa on elettävä niin hyvin kuin suinkin. Kuinka sitten tulee elää tullakseen onnelliseksi, ja miksi minä en ole ennen ollut onnellinen?" Ja hän alkoi muistella kulunutta elämäänsä ja hänen tuli inho itseään. Hän huomasi itsensä niin vaativaiseksi egoistiksi, vaikka oikeastaan häneltä ei itseltään puuttunut mitään. Ja yhä hän katseli ympärilleen lehtivihantaa, jonka lävitse valo pilkisti, laskevaa aurinkoa ja kirkasta taivasta -- ja tunsi yhä itsensä yhtä onnelliseksi kuin ennenkin. "Mistä olen onnellinen, ja mitä varten olen tähän saakka elänyt? -- ajatteli hän. -- Miten olen ollut vaativainen itseäni kohtaan, miten paljon suunnitellut, enkä ole itselleni tehnyt muuta kuin häpeätä ja surua! Ja nyt en onneen tarvitse mitään!" Ja yhtäkkiä hänelle ikäänkuin avautui uusi maailma. "Mikä on onni, -- sanoi hän itselleen: -- onni on siinä, että elää toisten hyväksi. Ja se on selvä. Ihmiseen on pantu onnen tarve, -- siis on se oikeutettu. Tyydyttämällä sitä itsekkäästi, se on, hakemalla itselleen rikkauksia, mainetta, elämän mukavuutta, rakkautta, voivat asianhaarat muodostua sellaisiksi, että onkin mahdoton tyydyttää noita haluja. Siis nämä halut ovat laittomia, vaan onnen tarve ei ole laiton. Mitä haluja voidaan aina tyydyttää ulkonaisista edellytyksistä huolimatta, mitä? -- Rakkautta, uhrautuvaisuutta!" Hän niin riemastui ja innostui tämän löydettyään, tämän, kuten hänestä näytti, uuden totuuden, että hyppäsi pystyyn ja kärsimättömästi alkoi etsiä kenen hyväksi heti paikalla voisi uhrautua, kenelle tehdä hyvää, ketä rakastaa. "Emmehän itsellemme tarvitse mitään, -- hän ajatteli yhä, -- miksi emme eläisi toisten hyväksi?" Hän otti pyssyn ja aikoen heti paikalla palata kotiinsa, pohtiakseen lopullisesti kaikkea tätä ja löytääkseen tilaisuuden tehdä hyvää, tuli pois vesakosta. Päästyään aholle hän katsahti ympärilleen: aurinkoa ei enää näkynyt puiden latvain takaa; ilma viileni ja seutu näytti hänestä aivan tuntemattomalta eikä sen seudun näköiseltä, joka ympäröi stanitsaa. Kaikki muuttui äkkiä, sekä sää että metsän luonne: taivas vetäytyi pilviin, tuuli humisi puiden latvoissa, ympärillä näkyi vain kaislikkoa ja yli-ikäistä ryteikkömetsää. Hän rupesi huutamaan koiraansa, joka oli juossut hänen luotaan jotain otusta ajaen ja hänen äänensä kaikui takaisin onttona. Ja yhtäkkiä hänen tuli kauhean paha olla. Hän alkoi pelätä. Tuli mieleen abrekit, tapot, joista hänelle oli kerrottu, ja hän odotti: nyt juuri hyökkää joka pensaasta tshetsheni, ja hänen täytyy puolustaa elämätään ja... kuolla tai olla raukka. Hän muisteli myös Jumalaa ja tulevaista elämää -- hän ei ollut tällä tavoin kaukaan aikaan muistellut. Ja joka puolella oli tuo synkkä, ankara, villi luonto. "Kannattaako sinun elää itseäsi varten, -- ajatteli hän, -- kun tuossa hetkessä kuolet ja kuolet tekemättä mitään hyvää ja kenenkään saamatta kuolematasi tietää?" Hän kulki sitä suuntaa, missä luuli stanitsan olevan. Metsästystä hän ei enää ajatellut, tunsi tappavaa väsymystä ja erittäin tutkivasti, melkein kauhun vallassa, katseli jokaista pensasta ja puuta luullen joka hetki surman tulevan. Kierrettyään jotensakin kauan, hän saapui ojalle, jossa juoksi hietaista, kylmää vettä Terekistä ja ollakseen enää eksymättä, päätti kulkea pitkin sen vartta. Hän kulki tietämättä itse minne oja hänet veisi. Äkkiä hänen takanaan kaislat risahtivat. Hän vavahti ja tarttui pyssyynsä. Hän häpesi, -- hengästynyt koira läähättäen syöksyi ojan kylmään veteen ja rupesi sitä latkimaan.

Hän joi sen kanssa yhdessä ja lähti siihen suuntaan, minne koira vei, olettaen, että se johtaa hänet stanitsaan. Mutta vaikka koira oli mukana, tuntui hänestä kaikki ympäröivä vielä synkemmältä. Metsä pimeni, tuuli yhä voimakkaammin ja voimakkaammin riehui vanhojen, katkenneiden puiden latvoissa. Joitakin suuria lintuja kierteli kirkuen näissä puissa olevia pesiä. Kasvullisuus köyhtyi, yhä useammin tuli vastaan suhajavaa kaislikkoa ja paljaita hiekkaketoja, eläinten jälkien kirjailemia. Tuulen ulvontaan yhtyi vielä jokin ikävä, yksitoikkoinen humu. Mieli kävi yleensä synkeäksi. Hän koetteli takaa kädellään fasaneja, ja yksi oli poissa. Fasani oli päässyt irti ja pudonnut, ja vain verinen kaula ja pää törröttivät vyössä. Hänestä oli nyt kauheampaa kuin koskaan. Hän alkoi rukoilla Jumalaa ja pelkäsi vain sitä, että kuolee tekemättä mitään hyvää ja kaunista; ja hänen teki niin mieli elää, elää, suorittaakseen uhrautumisen urotyön.

XXI.

Yhtäkkiä oli kuin aurinko olisi hänen sieluunsa paistanut. Hän kuuli venäjänkielistä puhetta, kuuli Terekin nopean ja tasaäänisen juoksun, ja pari askelta astuttuaan hänen eteensä avautui ruskea, liikkuva joen pinta, tummanruskea, märkä hiekka rannoilla ja särkänteillä, kaukainen aro, aseman vahtitorni, joka pisti esiin veden pinnan yli, satuloitu hevonen, joka kulki orjanruoskapensaissa etujalat ja toinen takajalka kytkettyinä yhteen, ja vuoret. Punainen aurinko pisti hetkeksi esiin päänsä ukkospilven takaa ja viimeisillä säteillään iloisesti paistoi jokeen, kaislikkoon, vahtitorniin ja kasakkoihin, jotka olivat ryhmässä ja joiden joukosta Lukashka ehdottomasti uljaalla muodollaan herätti Oleninin huomiota.

Olenin tunsi taas, ilman mitään havaittavaa syytä, olevansa täysin onnellinen. Hän oli tullut Nizhne-Prototskijn vahtipaikalle, Terekin rannalle, jonka vastapäätä joen tuolla puolen oli rauhallinen nomadikylä. Hän tervehti kasakoita, mutta kun ei vielä löytänyt syytä kellekään tehdä hyvää, meni tupaan. Eikä tuvassakaan ilmaantunut siihen tilaisuutta. Kasakat ottivat hänet kylmästi vastaan. Hän meni savimajaan ja sytytti paperossin. Kasakat loivat vähän huomiota Oleniin, ensiksikin siksi, että hän poltti paperossia, toiseksi siksi, että heillä oli muuta huvia tänä iltana. Vuorilta oli tullut vakooja ja sodanhaluisia tshetshenejä, surmatun abrekin sukulaisia, ruumista lunastamaan. Odotettiin stanitsasta kasakkapäällyskuntaa. Surmatun veli, pitkä, solakka mies, jolla oli siistiksi ajettu ja punaiseksi värjätty parta, oli repaleisesta tsherkessitakistaan ja rikkinäisestä korkeasta lakistaan huolimatta tyyni ja juhlallinen kuin tsaari. Hänen kasvonsa olivat hyvin surmatun abrekin näköiset. Hän ei edes viitsinyt katsoa kehenkään, ei kertaakaan vilkaissut vainajaan, istui siimeksessä kyykyssä, vain syljeskeli ja poltti piippua ja väliin päästi muutamia käskeviä kurkkuääniä, joita hänen seuralaisensa kunnioittavasti kuunteli. Saattoi huomata, että hän oli dzhigitti, joka oli nähnyt, eikä vain kerran, venäläisiä aivan toisissa olosuhteissa ja ettei mikään venäläisissä voinut herättää hänen mielenkiintoaan, vielä vähemmin ihmettelyään. Olenin oli menemäisillään vainajan luo ja rupesi sitä katselemaan, mutta sen veli, tyynen halveksivasti katsahtaen kulmakarvojen yläpuolelle Oleninia, lyhyesti ja vihaisesti sanoi jotain. Vakoilija kiiruhti peittämään tsherkessitakilla vainajan kasvot. Oleninia kummastutti dzhigitin kasvojen ilmeen majestetisuus ja ankaruus; hän oli rupeamaisillaan puheisiin tämän kanssa ja aikoi kysyä mistä kylästä hän oli, mutta tshetsheni hiukan vilkaisi häneen, halveksivasti sylkäisi ja kääntyi pois. Olenin oli niin ihmeissään, kun vuorelainen ei hänestä välittänyt, että selitti itselleen tämän välinpitämättömyyden vain tyhmyydeksi tai kielen taitamattomuudeksi. Hän kääntyi hänen toverinsa puoleen. Toveri, vakoilija ja tulkki, oli myös repaleissa, mutta musta- eikä punatukkainen, ketterä, hampaat ihan valkeat ja silmät loistavan mustat. Vakoilija mielellään antautui keskusteluun ja pyysi paperossia.

-- Niitä on viisi veljeä -- kertoi vakoilija virheellisellä puolivenäläisellä kielellään: -- nyt jo tämä kolmas veljeä venäläiset lyö, vain kaksi on jäänyt; hän on dzhigitti, oikein dzhigitti! -- puhui vakoilija, osoittaen tshetsheniä. -- Kun Achmet-kaani (niin kutsuttiin abrekki-vainajaa) sai surmansa, istui hän toisella puolen kaislikossa; hän näki kaikki, kuinka pantiin purteen ja kuinka vietiin rannalle. Hän istui yöhön saakka; tahtoi ampua ukon, vaan toiset eivät sallineet.

Lukashka meni keskustelevien luo ja istuutui heidän viereensä.

-- Mistä kylästä? -- kysyi hän.

-- Tuolta, noilta vuorilta, -- vastasi vakoilija, osoittaen Terekin takana vaaleansinertävää sumuista rotkoa: -- Tiedätkö Sujuk-sun? Noin kymmenen virstaa sen takana.

-- Tunnetko Sujuk-sussa Girei-kaanin? -- kysyi Lukashka, huomattavasti ylpeänä tästä tuttavuudestaan: -- minun toverini.

-- Minun naapurini, -- vastasi vakoilija.

-- Siinä mies on! -- ja Lukashka, hyvin innostuneena, sen näki, alkoi puhua tataria tulkin kanssa.

Pian saapui sotnikka (sadan miehen johtaja) ja stanitsan päällikkö, kaksi kasakkaa seurueenaan. Sotnikka, uusia kasakkaupseereja, tervehti kasakoita; mutta hänelle ei huutanut kukaan vastaukseksi kuten jalkaväessä: "toivomme terveyttä, teidän jalosukuisuutenne!" ja vain yksinkertaisesti kumartaen vastasi hänelle joku. Muutamat, Lukashka niiden mukana, nousivat ja ojentausivat suoriksi. Aliupseeri ilmoitti, että kaikki oli vartiopaikalla järjestyksessä. Tämä kaikki tuntui Oleninista naurettavalta; aivan kuin nämä kasakat olisivat näytelleet jalkaväen sotamiestä. Mutta muodollisuus siirtyi pian välittömäksi suhteeksi; ja sotnikka, joka oli samallainen sukkela kasakka kuin muutkin, alkoi puhua vilkkaasti tataria tulkin kanssa. Kirjoitettiin jokin paperi, annettiin tulkille, otettiin häneltä maksu ja mentiin ruumiin luo.

-- Kuka teistä on Luka Gavrilov? -- virkkoi sotnikka. Lukashka otti lakin päästään ja meni lähemmäksi.

-- Sinusta olen lähettänyt raportin rykmentin komentajalle. Miten käy, en tiedä: kirjoitin pyynnön rististä, -- aliupseeriksi on aikaista. Oletko lukutaitoinen?

-- En ollenkaan.

-- Vaan oletpa kerrassaan uljas mies! -- sanoi sotnikka näytellen yhä päällikköä. -- Pane lakki päähäsi. Mitä Gavriloveja hän on... Leveänkö, vai?

-- Veljenpoika, -- vastasi aliupseeri.

-- Tiedän, tiedän. No, käsiksi miehet, auttakaapa heitä, -- kääntyi hän kasakkain puoleen.

Lukashkan kasvot loistivat pelkkää riemua ja näyttivät tavallista kauniimmilta. Mentyään aliupseerin luota ja pantuaan lakin päähänsä, hän taas istuutui Oleninin viereen.

Kun ruumis oli kannettu purteen, meni tshetshenin veli rantaan. Kasakat vaistomaisesti väistyivät sivulle antaakseen tietä hänelle. Hän työnsi voimakkaasti jalallaan veneen rannasta ja hyppäsi siihen. Silloin hän ensi kerran, sen huomasi Olenin, nopein katsein vilkaisi kaikkiin kasakkoihin, ja taas kysyi äkisti jotain toveriltaan. Toveri vastasi jotain ja osoitti Lukashkaa. Tshetsheni katsahti häneen ja hitaasti kääntyen pois rupesi katsomaan toista rantaa. Ei viha, vaan kylmä ylenkatse kuvastui tuossa katseessa. Hän sanoi vielä jotain.

-- Mitä hän sanoi? -- kysyi Olenin liukaskieliseltä tulkilta.

-- Teitä meitä lyö, meitä teitä mukuroi. Kaikki yksi pörölörö, -- sanoi vakoilija nähtävästi viekastellen, naurahti virnistäen valkein hampain ja hyppäsi purteen.

Vainajan veli istui liikkumatta ja kiinteästi katseli toista rantaa. Hän niin vihasi ja halveksi, ettei hän edes ollut mistään utelias. Vakoilija, seisoen purren nenässä ja siirtäen airon milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, ohjasi taitavasti ja puhui lakkaamatta. Viistoon halkaisten virran tuli pursi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, äänet enää tuskin kuuluivat ja vain näkyi, kuinka he vihdoin laskivat rantaan, jossa heidän hevosensa olivat. He kantoivat ruumiin sinne. Vaikka hevonen painon alla rusahti, pantiin ruumis satulan yli poikittain, noustiin hevosten selkään ja käyden ajettiin nomadikylän ohitse, josta joukko väkeä tuli katsomaan heitä. Tällä puolen olevat kasakat olivat erittäin tyytyväisiä ja iloisia. Kaikkialta kuului naurua ja pilaa. Sotnikka ja stanitsanpäällikkö menivät vierailulle savihökkeliin. Lukashka iloisin kasvoin, joille hän koetti huolellisesti antaa arvokkaan ilmeen, istui Oleninin vieressä kyynärpäät polvia vasten ja vuoli keppiä.

-- Miksi tupakoitte? -- sanoi hän aivan kuin olisi ollut utelias: -- maistuuko hyvältä?

Hän sanoi sen nähtävästi ainoastaan siitä syystä, että oli huomannut, kuinka Oleninin oli nolo olla kun oli niin yksin kasakkain parissa.

-- Olen tottunut siihen, -- vastasi Olenin; -- entä sitten?

-- Hm... Jospa meikäläinen rupeaisi polttamaan -- paha perisi! Tuollahan vuoret eivät ole kaukana, -- sanoi Lukashka osoittaen rotkoa, -- vaan sinnepä ei pääse!... Mitenkäs te menette yksin kotiin, pimeä on? Tulen saattamaan, jos haluatte, -- sanoi Lukashka: -- pyytäkää lupa aliupseerilta.

"Miten uljas poika!" ajatteli Olenin, katsellen kasakan iloisia kasvoja. Hän muisti Marjankaa ja suutelon, jonka oli salaa kuullut portin takaa, ja hänen tuli sääli Lukashkaa, sääli hänen sivistymättömyyttään. "Mikä typeryys ja sotku, -- ajatteli hän: -- ihminen on tappanut toisen -- ja on onnellinen, tyytyväinen, kuin olisi tehnyt mitä kauneimman teon. Eikö tosiaankaan mikään sano hänelle, ettei siinä ole syytä suureen iloon, -- ettei onni ole tappamisessa, vaan uhrautumisessa?"

-- Ei ole sinun nyt hyvä joutua hänen kynsiinsä, veli, -- sanoi yksi kasakoista, joka oli ollut saattamassa purrelle, kääntyen Lukashkaan: -- kuulitko, miten kyseli sinua?

Lukashka nosti päätään.

-- Niin ristipoika? -- kysyi Lukashka, tarkoittaen sillä sanalla tshetsheniä.

-- Ristipoika ei nouse vaan punatukkainen, ristiveli.

-- Kiittäköön Jumalaa, että itse pääsi eheänä, -- sanoi Lukashka nauraen.

-- Mistä sinä olet iloissasi? -- kysyi Olenin Lukashkalta. -- Jospa sinun veljesi olisi tapettu, olisitkohan sinä iloinen?

Kasakan silmät nauroivat kun ne katselivat Oleninia. Hän näytti ymmärtäneen kaiken, mitä tämä tahtoi sanoa hänelle, mutta oli semmoisten mietelmien yläpuolella.

-- Entä sitten? Käyhän niinkin. Eikö sitten meidän miehiä tapeta?

XXII.

Sotnikka ja stanitsan päällikkö olivat lähteneet pois, ja tuottaakseen iloa Lukashkalle ja päästäkseen kulkemasta yksin pimeässä metsässä pyysi Olenin lomaa Lukashkalle ja aliupseeri antoi. Olenin arveli, että Lukashka tahtoi tavata Marjankaa, ja oli iloissaan muutenkin tuon hauskannäköisen ja puheliaan kasakan seurasta. Lukashka ja Marjanka tahtomattakin yhtyivät hänen mielikuvituksessaan ja hänestä oli hupaista ajatella heitä. "Hän rakastaa Marjanaa, -- ajatteli itsekseen Olenin, -- vaan minäpä voisin rakastaa tyttöä". Ja jokin voimakas ja hänelle uusi heltymyksen tunne piti häntä vallassaan, kun he kulkivat pimeätä metsää pitkin kotiin. Lukashkan mieli oli myös iloinen. Jotain rakkauden kaltaista tuntui olevan näiden kahden niin erilaisen nuoren miehen välillä. Joka kerta, kun he katsoivat toisiinsa, teki heidän mieli nauraa.

-- Mistä portista sinä? -- kysyi Olenin.

-- Keskimäisestä. Mutta minä saatan teidät suolle saakka. Siellä ei ole enää mitään pelättävää.

Olenin naurahti.

-- Minäkö pelkäisin? Saat mennä takaisin, paljon kiitoksia. Menen yksin loppumatkan.

-- Ei tarvitse! Mihinkä mulla on hätä? Kyllä te pelkäätte. Mekin pelkäämme, -- sanoi Lukashka, nauraen hänkin ja tyynnyttäen Oleninin itserakkautta.

-- Tule minun luokseni. Juttelemme, ryyppäämme ja aamulla lähdet.

-- Eikö mulla ole sijaa missä yhden yön nukkuu? -- naurahti Lukashka, -- vaan aliupseerikin pyysi tulemaan.

-- Minä kuulin eilen kun sinä lauloit ja näinkin sinut.

-- Kaikki ihmiset... -- Ja Luka heilutti päätään.

-- Niin, sinä menet naimisiin, niinhän? -- kysyi Olenin.

-- Äiti tahtoisi naittaa. Vaan ei ole vielä hevostakaan.

-- Sinä et ole rintamakasakka?

-- Mitenpä minä? Vasta olen otettu. Ei ole vielä hevosta, eikä ole mistä saisi. Sentähden eivät naitakkaan.

-- Paljonko hevonen maksaa?

-- Kaupitsivat tuonnoin joen takana yhtä, niin kuuttakymmentä ruplaakaan eivät tahtoneet, ja hevonen oli nogajilainen.

-- Tuletko minulle drabantiksi (sotaretkeltä drabantti on tavallaan lähetti, käskyläinen, joita annetaan upseereille)? Minä toimitan sinulle kaikki ja lahjoitan hevosen, -- sanoi Olenin äkkiä. -- Ihan totta. Minulla on kaksi, minä en tarvitse.

-- Miten ette tarvitse? -- nauraen sanoi Lukashka. -- Mitäs te lahjoittelemaan? Kun vaurastumme, niin saadaan se Luojan avulla.

-- Ihan totta! Vai etkö rupea drabantiksi? -- sanoi Olenin iloiten siitä, että hänen oli juolahtanut päähän lahjoittaa hevonen Lukashkalle. Hänestä tuntui kuitenkin jostain syystä nololta ja pahalta. Hän etsi, eikä tiennyt mitä sanoisi.

Lukashka keskeytti vaitiolon ensiksi.

-- Onko teillä Venäjällä oma talo? -- kysyi hän.

Olenin ei voinut pidättyä kertomasta, ettei hänellä ole ainoastaan yksi talo, vaan on useampiakin taloja.

-- Hyvä talo? suurempi kuin meidän? -- kysyi Lukashka hyvänsävyisästi.

-- Paljon suurempi, kymmenen kertaa, kolmikerroksinen, -- kertoi Olenin.

-- Entäpä hevosia, onko semmoisia kuin meillä?

-- Minulla on sata päätä hevosia, kolmesataa, neljäsataa ruplaa kappale, -- vaan ei semmoisia kuin teidän. Hopeassa kolmesataa! Juoksijoita, ajattele... Sittenkin pidän näistä enemmän.

-- Mitenkä te tulitte tänne, omasta tahdosta vaiko pakosta? -- kysyi Lukashka ikäänkuin pilaa tehden koko ajan. -- Tässä, katsokaas, te eksyitte, -- lisäsi hän, osoittaen tietä, jonka ohi he kulkivat: -- teidän olisi pitänyt kääntyä oikeaan.