Part 7

-- Ei ole ne ajat, ette te ole niitä miehiä, -- roskakasakoita te olette! Ja miten paljon venäläisiä ovat tuonne ajaneet! Jopa siinä on rangaistus! Jätä, kuule. Mihinkä teistä olisi! Mepä Girtshikin kanssa ennen...

Ja ukko oli ryhtymäisillään loppumattomien juttujensa kertomiseen. Mutta Lukashka katsahti ikkunaan.

-- On jo aivan valoisa, setä, -- keskeytti hän hänet. -- On aika lähteä, käy joskus meilläkin.

-- Herra olkoon kanssasi. Minäpä menen armeijalaisen luo, -- lupasin sen metsälle viedä. Hyvä mies, niin näyttää.

XVII.

Jeroshkan luota Lukashka poikkesi kotiin. Kun hän palasi, kohosi kostea, kasteinen usva maasta ja peitti stanitsan. Näkymätön karja alkoi liikuskella eri suunnilta. Yhä useammin ja terävämmin ääntelivät kukot. Ilma kävi läpinäkyväksi, ja väki alkoi nousta levolta. Vasta aivan liki tultuaan Lukashka huomasi usvasta kostean pihansa aidan, majan kuistin ja avoimen karsinan. Pihalla hän kuuli sumun keskeltä kirveen jysähdyksiä puuhun. Lukashka astui majaan. Hänen äitinsä oli jo noussut, seisoi uunin edessä ja heitti uuniin halkoja. Vuoteessa vielä makasi sisartyttö.

-- No, Lukashka, oletko iloa pitänyt? -- kysyi äiti hiljaan. -- Missä olit yön?

-- Stanitsassa olin, -- vastahakoisesti vastasi poika, ottaen pyssyn huotrasta ja tarkastaen sitä.

Äiti heilutti päätään.

Siroitettuaan ruutia pyssyreikään Lukashka otti pienen pussin, veti esiin muutamia tyhjiä koteloita ja rupesi tekemään latinkeja, huolellisesti sulloen niitä tikulla, jonka ympäri oli kääritty riepu. Vedettyään hampaillaan ulos täytettyjä koteloita ja tarkastettuaan niitä, hän laski ne pussiin.

-- Niin tuota, äiti, puhuin, että korjaisitte kontit: onko korjattu? -- sanoi hän.

-- Mitenkäs muuten, mykkä korjaili eilen. Vai onko jo asemalle lähtö? En minä ole vielä kerinnyt sinua nähdäkään.

-- Laitan vaan itseni kuntoon ja sitten on lähdettävä, -- vastasi Lukashka, kooten ruutinsa. -- Entä missä mykkä on? Ulkonako?

-- Varmaankin hakkaa puita. Koko ajan on sinua surrut. En saa nähdä, sanoo, häntä enää ollenkaan. Noin hän kädellään viittaa kasvoihinsa, napsauttaa sormiaan, ja painaa kädet rinnalleen, -- ikävä muka. -- Menenkö hakemaan? Abrekin ymmärsi kokonaan.

-- Mene, -- sanoi Lukashka. -- Ja minulla oli siellä rasvaa, tuo tänne. On miekka voideltava.

Eukko meni ulos ja muutaman minutin kuluttua narisevia portaita astui majaan Lukashkan mykkä sisar. Hän oli kuusi vuotta vanhempi veljeään ja olisi ollut äärettömästi hänen näköisensä, jollei hänellä olisi kasvoissa ollut kaikille kuuromykille yhteistä tylsyyttä ja raa'an muuttuvaista ilmettä. Hänen pukunaan oli karkea paita, johon oli tilkkuja ommeltu; jalat olivat paljaat ja liassa; päässä oli vanha sininen liina. Kaula, kädet ja kasvot olivat suoniset kuten talonpoikaismiehellä; sekä puvusta että kaikesta näkyi, että hän oli aina raskaassa miesväentyössä. Hän toi sisään halkokannoksen ja heitti sen uunin viereen. Sitten hän meni veljensä luo ja hymyili iloisesti, jolloin hänen kasvonsa kokonaan menivät ryppyyn, kosketti hänen olkapäätään ja rupesi käsillään, kasvoillaan ja koko ruumiillaan tekemään Lukashkalle kiireesti merkkejä.

-- Hyvä, hyvä, kunnon Stepka! -- vastasi veli nyökäyttäen päätään. -- Kaikki olet varustanut ja paikannut kuin mestari! Tuossa on sinulle siitä! -- hän otti taskustaan kaksi prenikkaa ja antoi tytölle.

Tytön kasvot tulivat punaisiksi ja hän alkoi hurjasti mumista ilosta. Otettuaan prenikat hän rupesi vielä nopeammin tekemään merkkejä, usein osoittaen yhtä suuntaa ja vieden paksua sormeaan kulmakarvoja ja kasvoja pitkin. Lukashka ymmärsi ja nyökäytteli päätään hiukan hymyillen. Tyttö puhui, että veli antaisi tytöille makeisia, kertoi, että tytöt pitävät hänestä ja että eräs Marjanka-tyttö on paras kaikista -- ja hän rakastaa Lukashkaa. Marjankaa tyttö ilmaisi viittaamalla hänen kotiinsa päin, näyttämällä silmänluomiaan, kasvojaan, mauskauttamalla suutaan ja heilutellen päätään. "Rakastaa!" ilmaisi hän painaen kädellä rintaansa, suutelemalla kättään ja ikäänkuin syleillen jotakin. Äiti palasi majaan ja saatuansa tietää mistä mykkä puhui hymyili ja heilutti päätään. Mykkä näytti hänelle prenikoita ja taas mumisi ilosta.

-- Minä sanoin äskettäin Ulitalle, että lähetän kosimaan, -- sanoi äiti: -- otti sanani hyvästi vastaan.

Lukashka äänetönnä katsahti äitiinsä.

-- Kuulkaapas, äiti, viiniä pitäisi viedä myytäväksi, -- hevonen on saatava.

-- Myyn, kun aika tulee, tynnörejä hankin, -- sanoi äiti, joka nähtävästi ei olisi suonut pojan sekaantuvan talousasioihin. -- Kun lähdet, -- sanoi eukko pojalleen, -- niin ota eteisestä pussi. Olen saanut ihmisiltä lainaksi että olet varustettuna asemalla. Vai panenko laukkuun?

-- Hyvä, -- vastasi Lukashka. -- Ja jos joen takaa Girei-kaani tulee, lähetä hänet asemalle, eivät kuitenkaan anna minulle pitkää lomaa. On asiata hänelle.

Hän teki lähtöä.

-- Lähetän, Lukashka, lähetän. Jamkan luonako te koko ajan rymysitte, varmaankin? -- sanoi eukko. -- Minäpä yöllä nousin karjaa katsomaan, kuuntelin, ihan kuin sinun äänelläsi olisi lauluja vedelty.

Lukashka ei vastannut, meni eteiseen, heitti repun olalle, työnsi mekon liepeet housujen alle, otti pyssyn ja pysähtyi kynnykselle.

-- Hyvästi, äiti! -- sanoi hän äidilleen, sulkien portin jälestään. -- Lähetäppä tynnöri Nazarkan mukana, -- lupasin pojille; hän poikkeaa tänne.

-- Kristus sinua siunatkoon, Lukashka, Jumalan haltuun! Lähetän, uudesta tynnöristä saatte, -- vastasi eukko, mennen aidan luo. -- Mutta kuuleppas mitä sanon, -- lisäsi hän kumartuen aidan yli.

Kasakka pysähtyi.

-- Olet pitänyt täällä iloa, -- no, se on oikein! -- eikö nuorena pitäisi huvitella? No niin, Jumala on onnenkin antanut. Se on hyvä. Mutta siellä sinä katso, poikaseni, ettei... Ennen kaikkea ole päällikön mieliksi, -- muuten ei! Minä myön viiniä, hankin rahoja hevosen ostoon ja puhun tytön valmiiksi.

-- Hyvä, hyvä! -- vastasi poika rypistäen kulmiaan.

Mykkä huudahti kääntääkseen itseensä Lukashkan huomion. Osoitti päätä ja kättä, joka merkitsi lyhyeksi leikattua tukkaa, tshetsheniä. Sitten rypistäen silmäkulmiaan antoi kasvoillensa ilmeen kuin olisi tähdännyt pyssyllä, kirkaisi ja alkoi nopeasti laulaa päätään heiluttaen. Hän puhui, että Lukashka vielä ampuisi tshetshenin.

Lukashka ymmärsi, naurahti ja nopein, kevein askelin, pitäen pyssyä selässä viitan alla, katosi sakeaan sumuun.

Kun eukko oli ääneti seisonut portilla, palasi hän tupaan ja heti paikalla ryhtyi työhön.

XVIII.

Lukashka meni vartiopaikalle, mutta Jeroshka-setä sill'aikaa vihelsi koirat ja kiivettyään vitsa-aidan yli kiersi takateitä Oleninin asunnolle (metsälle mennessä ei hän tahtonut, että naisia olisi tullut vastaan). Olenin vielä nukkui ja Vanjushakin, joka oli jo herännyt, mutta ei vielä noussut, katseli ympärilleen ja tuumi, onko jo aika nousta vai eikö vielä ole, kun Jeroshka-setä, pyssy olalla ja täysissä metsämiehen tamineissa, avasi oven.

-- Seivästä! -- alkoi hän huutaa sakealla äänellään. -- Hätä on käsissä! Tshetshenit ovat täällä!... Ivan! laita herrallesi samovari. Ja sinä kiireesti ylös! -- huusi ukko. -- Näin sitä meillä, hyvä ystävä! Tytötkin ovat jo nousseet. Katsoppas ikkunasta, katsoppas, vettä on hakemassa, ja sinä nukut.

Olenin heräsi ja hyppäsi pystyyn. Ja hän tuli niin ihmeen nuorteaksi ja iloiseksi nähdessään ukon ja kuullessaan hänen äänensä.

-- Pian, pian!... Vanjusha! -- huusi hän.

-- Silläkö lailla sinä metsälle lähdet? Aamiainen muilla ja sinä nukut? Ljam! Mihinkä? -- huusi hän koiralleen.

-- Onko pyssy valmis, hä? -- huusi ukko ihankuin kokonainen väkijoukko olisi ollut tuvassa.

-- No, minun syyni on, niin on. Vanjusha, ota ruutia ja laita pyssy latinkiin! -- sanoi Olenin.

-- Sakko! -- huusi ukko.

-- Dy te vuleevuu? (tahdotteko teetä?) -- sanoi Vanjusha naureskellen.

-- Sinä et ole meikäläisiä, mitä vierasta mongertanet, ryökäle! -- huusi hänelle ukko irvistäen hampaittensa tyngin.

-- Näin ensi kerralla annetaan anteeksi, -- sanoi Olenin leikkiä laskien ja vetäen suuria saappaita jalkaansa.

-- Annetaan anteeksi näin ensi kerralla: -- vastasi Jeroshka: -- vaan toisella kerralla jos tapaan nukkumassa, niin kannu tshihiriä on sakko. Kun lämpenee ilma niin jää hirvi tavoittamatta.

-- Ja vaikkapa tavattaisikin niin se on meitä viisaampi, -- sanoi Olenin, toistaen ukon illalla lausumia sanoja: -- sitä ei petetä.

-- Naura sinä siinä! Ensin tapa ja sano sitten. No, pian! Katsoppas, tuolla tulee isäntäkin luoksesi, -- sanoi Jeroshka, joka oli katsonut ikkunasta. -- Miten on laittautunut. Uuden mekon on päälleen pannut, että huomaisit hänet upseeriksi. On ne miehiä, on!

Ja Vanjusha todellakin ilmoitti, että isäntä tahtoi tavata herraa.

-- Larzhan (rahaa), -- hän sanoi syvämietteisesti, ilmaisten herralleen vänrikin käynnin tarkoituksen. Heti sen jälkeen vänrikki itse, päällään uusi tsherkessitakki ja upseerin olkalaput olkapäillä, kiillotetut kengät jalassa, -- mikä on harvinaista kasakoilla, -- kasvoilla hymy ja heilutellen ruumistaan astui huoneeseen ja toivotti onnellista pyhäpäivää.

Vänrikki Ilja Vasiljevitsh oli _sivistynyt_ kasakka, Venäjällä oleskellut, koulunopettaja ja, mikä on pääasia, erittäin _kunnon mies_. Hän tahtoi näyttää kunnon mieheltä; mutta liukkauden, itsetietoisuuden ja soveltumattoman puheen kömpelön kiillon alta, jolla hän oli itsensä hölvännyt, näkyi hänessä heti vaan tuo sama Jeroshka-setä. Se näkyi myös hänen päivettyneistä kasvoistaan, käsistään ja punakasta nenästään. Olenin pyysi häntä istumaan.

-- Terve, veli Ilja Vasiljevitsh! -- sanoi Jeroshka nousten ja, kuten Oleninista näytti, pilkallisen syvään kumartaen.

-- Päivää, setä! Joko sinä olet täällä? -- vastasi vänrikki, huolettomasti nyökäyttäen hänelle päätään.

Vänrikki oli noin neljänkymmenen ikäinen, hänellä oli harmaa, kiilanmuotoinen parta, hän oli kuiva, laiha ja kaunis, vielä sangen tuores neljäänkymmeneen vuoteensa katsoen. Tullessaan Oleninin luo hän nähtävästi pelkäsi, että häntä luultaisiin tavalliseksi kasakaksi ja tahtoi siksi heti näyttää arvonsa hänelle.

-- Tässä on meidän _egyptiläinen Nimbrodimme_, -- sanoi hän, itseensä tyytyväisesti hymyillen, kääntyi Oleniniin ja osoitti ukkoa. -- _Metsämies herran edessä_. Joka suhteessa ensimäinen mies. Olette jo suvainneet tutustua?

Jeroshka-setä katseli jalkojaan, joihin oli vedetty märät virsut, heilutti miettiväisenä päätään, ikäänkuin olisi ihmetellyt vänrikin kekseliäisyyttä ja oppia ja toisti itsekseen: _eptiläinen Nimbrot!_ Kaikkea se!

-- Niin, kas, me aiomme lähteä metsälle, -- sanoi Olenin.

-- Aivan niin, -- huomautti vänrikki: -- mutta minulla on teille pieni asia.

-- Mitä haluatte?

-- Koska te olette kunnioitettava mies, -- alkoi vänrikki, -- ja koska minä voin ymmärtää itseni, että meillä myös on upseerin arvo, ja sen vuoksi voimme aina vähitellen sovitella, kuten kaikkikin kunnon ihmiset... (hän pysähtyi ja hymyillen katsahti ukkoon ja Oleniniin). Mutta jos teillä olisi toivomus, minun suostumuksellani, katsoen, että vaimo on tyhmä nainen meidän säädyssämme, ei ole osannut nykyään täydellisesti tulla tajuisuuteen teidän sanoistanne eilen. Siitä syystä asuntoni rykmentin adjutantille saatetaan suorittaa, talli poislukien, kuudesta ruplasta, mutta ilmaiseksi minä aina, kunniallisena ihmisenä, luovutan itseltäni. Ja koska te haluatte, niin minä ollen itse upseerisäätyä, saatan kaikessa sopia teidän kanssanne personallisesti ja, seudun asukkaana, ei niinkuin noudattaen meidän tapojamme, vaan kaikessa voin ottaa huomioon olosuhteet...

-- Komeasti puhuu! -- mörähti ukko.

Vänrikki puhui vielä kauan samaan tapaan. Kaikesta tästä Olenin, tosin ei ilman vaivaa, saattoi käsittää vänrikin haluavan asunnosta kuukaudelta kuutta ruplaa hopeassa. Hän mielellään suostui ja tarjosi vieraalleen lasin teetä. Vänrikki kieltäytyi.

-- Meidän tyhmän katsannon mukaisesti, -- sanoi hän, -- me pidämme ikäänkuin syntinä käyttää maallisten[16] lasia. Vaikkakin sen, sivistykseeni katsoen, saattaisin käsittää, mutta minun vaimoni inhimillisen heikkouden vuoksi...

-- Kuinka, tahdotteko teetä?

-- Jos sallitte, minä tuon oman lasini, _erinäisen_, -- vastasi vänrikki ja meni rappusille. -- Anna lasi! -- huusi hän.

Muutaman minutin perästä ovi avautui ja päivettynyt nuori käsi, vaaleanpunaisen hihan alla, ojensi ovesta lasin. Vänrikki meni ottamaan lasia ja kuiskasi jotain tyttärelleen. Olenin kaatoi teetä vänrikille _erinäiseen_, Jeroshkalle _maalliseen_ lasiin.

-- Mutta en halua olla teille esteenä, -- sanoi vänrikki polttaen teellä suunsa ja tyhjentäen lasinsa. -- Minulla, totta sanoakseni, on myös kova halu kalastamaan ja olen täällä vain käymältä, ikäänkuin virkalomalla. Myöskin olen halukas koettamaan onnea, eikö sattuisi osalleni _Terekin antimia_. On toivomukseni, että te käytte minunkin luonani joskus juomassa _kotoista_, meidän stanitsatapamme mukaan, -- lisäsi hän.

Vänrikki sanoi jäähyväiset, puristi Oleninin kättä ja läksi. Sill'aikaa kun Olenin varustautui lähtöön hän kuuli vänrikin käskevän ja selittävän äänen antavan määräyksiä kotoväelle. Ja muutaman minutin kuluttua Olenin näki vänrikin, housut polviin saakka käärittyinä ja repaleinen beshmetti päällään, verkko selässä kulkevan ikkunan ohi.

-- Hunsvotti! -- sanoi Jeroshka-setä lopettaen teetään maallisesta lasista. -- Ihanko sitten aiot maksaa kuusi ruplaa? Onko mokomaa kuultu? Parhaimman majan stanitsassa saat kahdella ruplalla. Senkin ryökäle! Ja minä annan tupani kolmesta ruplasta.

-- Ei, tähän minä nyt jään, -- sanoi Olenin.

-- Kuusi ruplaa!... Jopa sitten ovat rahat joutilaita. Ohhoi! -- vastasi ukko. -- Anna tshihiriä, Ivan!

Olenin söi hiukan ja joi viinaa matkan varalta ja läksi ukon kanssa kadulle kahdeksan tienoissa aamulla.

Portissa tuli heitä vastaan kaksipyöräiset kärryt. Marjana, päässä valkea liina silmiin saakka ja beshmetti paidan päällä, saappaat jalassa ja pitkät vitsat kädessä, tempoi härkiä sarviin sidotusta nuorasta.

-- Kultaseni, -- virkkoi ukko ollen ottavinaan häntä kiinni.

Marjanka huitoi vitsallaan häntä kohti ja iloisesti loi molempiin kauniit silmänsä.

Oleninin mieli tuli yhä iloisemmaksi.

-- No mennään, mennään! -- sanoi hän heittäen pyssyn olalleen ja tuntien että tyttö katselee häntä.

-- Hei, hei! -- helähti hänen takanaan Marjanan ääni ja heti sen perästä narahtivat liikkeeseen päässeet rattaat.

Niin kauan kuin matka kulki stanitsan takapihain kautta, laitumia pitkin, Jeroshka jutteli. Hän ei voinut unohtaa vänrikkiä ja koko ajan haukkui häntä.

-- Mistä ihmeestä sinä olet niin vihainen hänelle? -- kysyi Olenin.

-- Itara on! En kärsi semmoista, -- vastasi ukko. -- Kuolla tupsahtaa, niin kaikki jää. Kenelle kokoaa? Kaksi taloa on rakennuttanut. Toisen puutarhan veljeltään riiteli pois. Entäs minkälainen veijari on kirjoitushommissa! Toisista stanitsoista tulevat hänen luokseen papereitaan kirjoituttamaan. Niinkuin kirjoittaa, niin menee. Tekee kaikki ihan hiuskarvalleen. Vaan kelle sitte keräilee? On kaikkiaan vaan yksi poikaviikari ja tyttö; sen antaa miehelle, niin ei jää ketään.

-- Hänpä kokoaakin myötäjäisiksi, -- sanoi Olenin.

-- Vai myötäjäisiksi? Tytön kyllä ottavat, tyttö ei olekkaan mikään joutava. Vaan isä on semmoinen peijakas, ettei tahdo antaakkaan muulle kuin rikkaalle. Suuret lunnaat meinaa kiskoa. On Luka niminen kasakka, minun naapurini ja veljenpoikani, ja uljas mies kerrassaan, joka tshetshenin tappoi, kauan on jo pyydetty hänelle vaimoksi; eipäs vaan anna. Milloin on mikäkin esteenä, tyttö on muka nuori. Mutta tiedänpäs minä, mitä hän meinaa. Tahtoo, että kumartaisivat ja pyytäisivät. Miten paljon on äskettäin ollut sen tytön tähden mieliharmia! Ja Lukashka sen kuitenkin ottaa. Sillä siinä on ensimäinen kasakka stanitsassa, dzhigitti, tappoi abrekin, ristin antavat.

-- Entäs mitäs tämä merkitsi? Kun minä eilen kulin pihalla, niin näin, että tyttö ja joku kasakka suutelivat, -- sanoi Olenin.

-- Panet omiasi! -- huusi ukko pysähtyen.

-- Niin totta kuin minä tässä! -- sanoi Olenin.

-- Saamarin tyttö, -- sanoi Jeroshka mietteissään. -- Minkänäköinen oli kasakka?

-- En nähnyt minkälainen.

-- No minkävärinen oli hattu, valkeista karvoista?

-- Niin.

-- Ja mekko punainen? Sinun kokoisesi, yhtä iso?

-- Ei, vähän isompi.

-- Se on ollut! -- Jeroshka rupesi nauraa hohottamaan. -- Se se oli, minun Markani. Lukashka se on ollut. Minä kutsun häntä Markaksi leikilläni. Sama mies! Niin sitä pitääkin! Semmoinenpa minäkin olin, ystäväni. Mitä niistä välittää? Vaikka olisi äitinsä tai ystävänsä kanssa nukkunut minun heilani, niin minä kiipesin sen luo. Se asui korkealla; sen äiti oli ihan noita, ryökäle: sietää ei voinut minua. Tulin ystäväni kanssa, Girtshik-nimisen. Tulen ikkunan alle, kiipeän hänen hartioilleen, nostan ikkunan pois ja kopeloin. Tyttö makasi siinä penkillä. Kerran herätin siten. Sekös säikähti! Ei tuntenut minua. Kuka siinä? Ja sainkos minä puhua! Äiti oli jo liikahtaa. Minä otin lakin ja tuuppasin hänen silmilleen: paikalla tunsi lovesta, joka oli lakissa. Hyppäsi pystyyn. Eipä ennen aikaan mitään puuttunut. Sekä kaimakkia että viinirypäleitä, kaikkea hilasi mulle, -- lisäsi Jeroshka, joka selitti kaikki käytännöllisesti. -- Eikä se ollut ainoa tyttö. Toisenlaista oli ennen!

-- Entäs nyt?

-- Mennään koiran perästä, pistetään fasani puuhun, sitten ampumaan.

-- Liehittelisit sitä Marjankaa?

-- Pidä sinä huoli koirista. Illalla kerron loput, -- sanoi ukko osoittaen lemmikkiään Ljamia.

He vaikenivat.

Kulettuaan noin sata askelta keskustellen, ukko taas pysähtyi ja osoitti risua, joka oli tien poikki.

-- Mitä sinä tästä luulet? -- sanoi hän. -- Luuletko, että se on niinkuin olla pitää? Ei. Tämä keppi on pahasti.

-- Mitenkä pahasti?

Hän naurahti.

-- Et sinä tiedä mitään. Kuuleppas. Kun keppi on noin, niin älä astu sen yli, vaan joko kierrä tai heitä tieltä näin ja lue rukous: "Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle", ja sitten mene minne haluat. Se ei tee mitään. Niin opettivat vanhat minulle ennen.

-- Tuollaista hassutusta! -- sanoi Olenin. -- Kerro sinä ennen Marjanasta. Kuule, Lukashkan kanssako hän kuhertelee?

-- Sht... nyt ääneti, -- keskeytti taas kuiskaten ukko keskustelun: -- kuuntele vain sinäkin. Kulemme metsää pitkin kierroksen.

Ja astuen kuulumattomasti virsuineen kulki ukko edellä kapeata polkua, joka vei tiheään, villiin umpimetsään. Hän katsahti muutaman kerran otsaansa rypistäen Oleniniin, joka kahisutti ja kolisutti suuria saappaitaan ja varomattomasti kantoi pyssyään niin että se jonkun kerran takertui puiden oksiin, jotka olivat kasvaneet toisiinsa kiinni tien yli.

-- Älä kolisuta, kulje hiljaan, sotamies! -- sanoi hän hänelle äkäisesti kuiskaamalla.

Ilmassa tuntui että aurinko oli noussut. Sumu hälveni, mutta peitti yhä metsän latvat. Metsä näytti kauhean korkealta. Joka askeleella maisema edessä muuttui. Mikä näytti puulta, se olikin pensas; kaisla näytti puulta.

XIX.

Sumu osaksi haihtui, avaten näkyviin kosteat kaislakatot, osaksi muuttui kasteeksi, tehden tien ja nurmen aitojen vierellä kosteaksi. Kaikkialla nousee savu piipuista. Väki on lähtenyt stanitsasta -- mikä työhön, mikä joelle, mikä vartioihin. Metsämiehet kulkivat rinnatusten kosteaa ruohottunutta tietä. Koirat, häntiään huiskuttaen ja vilkaisten isäntiinsä, juoksivat kupeilla. Hyttysparvia vaippui ilmassa ja ajaen takaa metsästäjiä ne peittivät näiden selät, silmät ja kädet. Tuoksui ruoholta ja metsän kosteudelta. Olenin lakkaamatta silmäili rattaita, joissa Marjanka istui kepakolla hoputtaen härkiä. Oli hiljaista. Stanitsasta tulevat äänet, joita vielä äsken kuului, eivät enää kantaneet metsämiesten korviin; koirain juostessa orjantappurat risahtelivat; väliin linnut ääntelivät. Olenin tiesi, että metsässä on vaarallista olla, että abrekkeja aina piiloitteleikse näissä paikoissa. Hän tiesi myös, että metsässä pyssy jalkamiehelle on luja turva. Peloissaan hän ei ollut, mutta hän tunsi, että toinen hänen sijassaan voisi pelätä ja tähystellen erityisen jännitettynä autereista, kosteata metsää, hän kuullessaan harvoja heikkoja ääniä otti kiinni pyssystään ja tunsi mieluista ja aivan uutta tunnetta. Kulkien edellä Jeroshka-setä pysähtyi jokaiselle lätäkölle, missä oli kaksiosaisia eläinten jälkiä, ja tarkkaavaisesti silmäillen osoitti niitä Oleninille. Hän ei juuri ollenkaan puhunut; vain silloin tällöin kuiskaten teki huomautuksiaan. Tietä, jota he kulkivat, oli aikoinaan ajettu kaksipyörärattailla ja se oli jo aikoja sitten ruohottunut. Vaivaisjalava- ja platanimetsä oli molemmin puolin niin sankka ja umpeen kasvanut, ettei sen läpi saattanut nähdä mitään. Melkein jokainen puu oli ylhäältä alas saakka villin viiniköynnöksen kiertämä; alhaalla kasvoi sankkana tumma orjantappurapensaikko. Jokaisen pienen kedon olivat kokonaan vallanneet sinivattupensaat ja kaislaheinät, joiden harmaat tupsut nuokkuivat. Paikoittain läksi tiestä suuria eläinten polkuja ja pieniä tunnelintapaisia fasaniteitä metsän tiheikköön. Kasvullisuuden voima tässä metsässä, johon karja ei ollut päässyt tunkeutumaan, joka askeleella hämmästytti Oleninia, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt mitään sellaista. Metsä, pelko, ukko salaperäisine kuiskauksineen, Marjanka miehekkäine solakkoine vartaloineen ja vuoret -- tuo kaikki tuntui Oleninista unelta.

-- Sain fasanin puuhun, -- kuiskasi ukko, katsellen ympärilleen ja vetäen lakin silmilleen. -- Turpasi peitä: fasani! -- Hän heilautti vihaisesti kättään Oleninille ja ryömi kauemmas melkein nelinkontan. -- Se pelkää ihmisen turpaa.

Olenin oli vielä jälessä, kun ukko pysähtyi ja alkoi tarkastella puuta. Fasanikukko kotkotti puusta koiralle, joka sitä haukkui, ja Olenin näki fasanin. Mutta samalla pamahti laukaus kuin tykistä Jeroshkan jykevästä pyssystä ja kukko räpytti siipiään, pudotti höyheniä ja putosi maahan. Ukon luo mennessään Olenin säikäytti toisen. Tyhjennettyään pyssynsä hän viritti sen ja ampui. Fasani pyrähti pystysuoraan ylös ja sitten putosi kuin kivi tiheikköön takertuen oksiin.

-- Mestari! -- nauraen huusi ukko, joka ei osannut ampua lennosta.

Otettuaan fasanit maasta he menivät eteenpäin. Olenin liikkumisen ja kiitoksen huumaamana puhui puhumistaan ukon kanssa.

-- Malta! tänne mennään, -- keskeytti hänet ukko: eilen näin täällä hirven jälen.

He kääntyivät tiheikköön ja kulettuaan noin kolmesataa askelta joutuivat kedolle, joka kasvoi kaislikkoa ja jossa paikoittain oli vesilätäköitä. Olenin ei pysynyt vanhan metsämiehen perässä ja Jeroshka-setä kumartui noin kahdenkymmenen askeleen päässä hänen edellään, merkitsevästi nyökäten ja kättään heilauttaen. Päästyään hänen luokseen Olenin näki ihmisen jalan jälen, jota ukko hänelle osoitti.

-- Näetkö?

-- Näen. Mitä? -- kysyi Olenin, koettaen puhua niin tyynesti kuin suinkin: -- ihmisen jälki.

Hänen päässään välähti hänen tahtomattaan muisto Cooperin Sukkajalasta ja abrekeista ja katsellen ukon käynnin salaperäisyyttä hän ei tahtonut uskaltaa kysyä ja oli epätietoinen siitä vaarako vai metsästys aiheuttivat tuon salaperäisyyden.

-- Eipähän, se on minun jälkeni, -- vastasi yksinkertaisesti ukko ja osoitti ruohoa, jonka alla näkyi tuskin huomattavasti eläimen jälki.

Ukko läksi eteenpäin. Olenin ei jäänyt hänestä jälelle. Kulettuaan noin kaksikymmentä askelta ja painautuen alas, he tulivat tiheikköön, tuuhean päärynäpuun luo, jonka alla maa oli mustaa ja jossa oli tuoresta eläimen lantaa.

Viiniköynnöksen kietomana paikka oli katetun, kodikkaan, pimeän ja viileän huvimajan näköinen.

-- Aamulla on ollut siinä, -- huoahtaen sanoi ukko: -- näyttää makuusija hikiseltä, tuoreelta.