Part 6

Ja irtauduttuaan hänen kädestään tyttö juoksi pakoon muutamia askeleita. Päästyään pihansa aidalle tyttö pysähtyi ja kääntyi kasakkaan päin, joka oli juossut hänen vieressään yhä kehoittaen tyttöä odottamaan hetkisen.

-- No, mitä sitten tahdot sanoa, yöjuoksija? -- ja tyttö herähti taas naurahtelemaan.

-- Älä pidä minua pilkkanasi, Marjana, kuule! Mitä sinä siitä heilasta puhut? Piru hänet vieköön! Sano yksi sana vain, niin minä rakastan sinua aina, -- mitä hyvänsä tahdot, niin teen. Kuuletko näitä!... -- ja hän helisytti rahoja taskussaan. -- Nyt elämme. Ihmiset iloitsevat, vaan minä? En saa sinulta mitään iloa, Marjanushka!

Tyttö ei vastannut mitään, seisoi hänen edessään ja nopein sormien liikkein mursi kepakon pieniksi palasiksi.

Lukashka äkkiä puristi nyrkkiään ja hampaitaan.

-- Ja miksi yhä pitää odottaa ja odottaa! Enkö minä sinua rakasta, kuuletko! Mitä aiot minulle tehdä? -- sanoi hän äkkiä, synkistyen tuimasti ja tarttuen tytön molempiin käsiin.

Marjana ei muuttanut kasvojen ja äänen tyyntä ilmettä.

-- Älä sinä rehentele, Lukashka, vaan kuuntele minun sanojani, -- vastasi tyttö, vetämättä käsiään pois, mutta työntäen loitommalle kasakan. -- Vaikka olenkin tyttö, niin kuuntele minua kuitenkin. Tee kuten tahdot mutta jos minua rakastat, niin sanon sinulle sen... Päästä irti kätesi, minä sanon sen kuitenkin. Naimisiin menen, mutta mihinkään tyhmyyksiin et minua saa, -- sanoi Marjana kääntämättä kasvojaan.

-- Niinkö, menet naimisiin? Naimisiin -- siitä emme me päätä. Rakasta sinä muutenkin, Marjanushka, sanoi Lukashka, joka yhtäkkiä synkeästä ja rajusta oli muuttunut lempeäksi, nöyräksi ja helläksi, ja katsoi tyttöä hymyillen läheltä silmiin.

Marjana painoi itsensä häntä vasten ja voimakkaasti suuteli häntä huuliin.

-- Veikkoseni! -- kuiskasi tyttö, kiivaasti pusertaen häntä itseään vasten. Sitten hän yhtäkkiä tempasihe irti, ja kääntymättä taakseen lähti juoksemaan kotinsa porttia kohti.

Huolimatta kasakan pyynnöistä jäämään vielä hetkeksi kuulemaan, mitä hän sanoisi, Marjana ei pysähtynyt.

-- Mene, näkevät! -- virkkoi tyttö. -- Vielä tuokin paholainen, meidän hyyriläisemme, näkyy kulkevan pihalla.

"Vänrikin tyttö, -- ajatteli itsekseen Lukashka, naimisiin tulee... Naimisiin -- se on eri asia, vaan rakasta sinä minua."

Hän tapasi Nazarkan Jamkan luona ja kemuiltuaan hänen kanssaan meni Dunjashkan luo ja tämän uskottomuudesta huolimatta vietti yönsä hänen luonaan.

XIV.

Olenin todellakin kulki pihalla kun Marjana tuli portista, ja kuuli kun tämä sanoi: "hyyriläisemme, paholainen, näkyy kulkevan". Koko tämän illan hän oli viettänyt Jeroshka-sedän kanssa uuden asuntonsa rappusilla. Hän oli käskenyt kantaa ulos pöydän, samovarin, viinin, sytytetyn kynttilän ja teelasin ja sikarin ääressä kuunteli ukon kertomuksia; ukko oli istuutunut rapulle hänen jalkainsa juureen. Vaikka ilma oli tyyni, valui kynttilä ja liekki lepatteli kaikkiin suuntiin, valaisten milloin rappusten pylvään, milloin pöydän ja astiat, milloin ukon lyhyttukkaisen pään. Yöperhoset liitelivät ja riputtaen pölyä siivistään löivät päänsä pöytään ja laseihin, milloin lensivät kynttilän liekkiin, milloin katosivat pimeään, valoisan piirin ulkopuolelle. Olenin joi Jeroshkan kanssa kahden viisi pulloa tshihiriä. Jeroshka joka kerta kun oli täyttänyt lasit tarjosi toisen niistä Oleninille, kilistäen hänen kanssaan, ja puhui lakkaamatta. Hän kertoi kasakkain muinaisesta elämästä, _leveästä_ isästään, joka yksin oli selässään kantanut kymmenpuutaisen metsäsian ja yhteen kyytiin yksin juonut kaksi kannua tshihiriä. Kertoi omasta ajastaan ja ystävästään Girtshikistä, jonka kanssa oli ruton aikana Terekin takaa kuljettanut burka-vaippoja. Kertoi metsästysretkestä, jolla hän oli yhtenä aamuna tappanut kaksi hirveä. Kertoi _kullastaan_, joka oli öisin juossut hänen luokseen vartioon. Ja tämä kaikki kerrottiin niin kauniisti ja kuvaelmallisesti, ettei Olenin huomannut kuinka aika kului.

-- Niin, veliseni, -- puhui hän, -- sinä et ole tuntenut minua minun kulta-aikanani, minä olisin sinulle kaikki näyttänyt. Nyt Jeroshka ruukkua nuolee, mutta silloin Jeroshka läpi koko rykmentin jyrisi. Kellä on ensimäinen hevonen, kellä gurdalainen miekka, kenen luo juomaan mentiin, kenen kanssa rymyttiin? Kuka lähetettiin vuorille Achmet-kaania surmaamaan? -- Aina Jeroshka. Keneen tytöt mieltyvät? -- Aina vaan Jeroshkaan. Sillä minä olin oikea dzhigitti. Ryyppääjä, varas, hevoslaumoja vuorilta ryöstin, laulaja, -- kaikkeen pystyin. Nyt ei enää olekkaan semmoisia kasakoita. Niitä ei enää ilkeä katsoa. Tämän verran maasta (Jeroshka osoitti arssinan korkeutta), jo panee pöllö saappaat jalkaan, katselee koko ajan niitä, on sekin iloa. Taikka älyttömäksi pöhnään juo -- eikä juokkaan ihmisten tavoin, vaan miten juone. Mutta mikä olin minä? Minä olin Jeroshka-voro; eikä tunnettu vain stanitsassa, vaan vuorillakin. Ruhtinaat ne kavereina tulivat luokse. Minä olin ennen kaikkien kanssa kaveri. Tatarilainen kuin tatarilainen, armenilainen kuin armenilainen, sotamies kuin sotamies, upseeri kuin upseeri, minusta sama, kun vaan juoda osaa. Sinun, sanotaan, pitää puhdistua maallisten suruttomain seurasta: älä juo sotamiehen, äläkä syö tatarilaisen kanssa.

-- Kuka niin sanoo? -- kysyi Olenin.

-- Meidän saarnamiehemme... Mutta kuunteleppas mullaa tai tatarilaista kadia. Se sanoo: "te uskottomat pakanat, miksi syötte sianlihaa?" Siitä näkyy, että jokainen pysyy omassa säännössään. Vaan minusta on kaikki yhtä. Jumala on tehnyt kaiken ihmisten iloksi. Ei missään ole syntiä. Katsotaan vaikka petoa. Se asuu niin tatarin kuin meidän kaislistossa. Minne menee, siinä koti. Pistää poskeensa mitä sattuu. Ja meille puhutaan, että sen tähden saadaan vielä pannuja nuolla. Minä vaan luulen, että kaikki on yhtä valetta, -- lisäsi hän, oltuaan hetkisen vaiti.

-- Mikä on valhetta? -- kysyi Olenin.

-- Mitä saarnaavat. Meillä oli, veli hyvä, Tshervlenajassa kasakkamajuri, -- kaveri oli minulle. Mies oli niinkuin minäkin, samallainen. Tappoivat hänet Tshetshnjassa. Niin hän sanoi, että semmoiset asiat ovat papit omasta päästään keksineet. Kuolet, sanoi, nurmi kasvaa haudalle -- siinä kaikki (ukko naurahti). Raju mies oli.

-- Miten vanha olet? -- kysyi Olenin.

-- Herra sen tiennee! Seitsemänkymmenen tienoissa. Kun teillä oli keisarinna, en minä enää ollut pieni. No laske siitä, paljonko tulee. Tuleeko seitsemänkymmentä?

-- Tulee. Mutta sinä olet vielä reipas mies.

-- Mitäs, Luojan kiitos, terve minä olen kaikin puolin; eukko hittolainen pilasi...

-- Miten?

-- Pilasipahan vaan...

-- Siis kun kuolet, niin kasvaa ruoho päälle? -- toisti Olenin.

Jeroshka nähtävästi ei tahtonut selvästi ilmaista ajatustaan. Hän vaikeni hetkeksi.

-- Entä miten sinä arvelet? Juo! -- huusi hän, hymyili ja tarjosi viiniä.

XV.

-- Niin, mistä hitosta minä puhuin? -- jatkoi hän muistellen. -- Niin, saat kuulla millainen mies minä olen! Minä olen metsämies. Ei ole rykmentissä toista metsästäjää minun rinnalleni. Minä löydän ja näytän sinulle joka eläimen, joka linnun, mikä ja missä -- kaikki tiedän. Koiria on minulla, ja kaksi pyssyä on, on verkkoja, on maalitaulu, ja haukka, -- kaikki on, Luojan kiitos. Vaan oikea metsästäjä ei kehu, saat nähdä ne kaikki. Semmoinen mies minä olen! Kun näen jälen, niin heti sanon mikä otus ja tiedän missä se makaa, minne menee juomaan ja rypemään. Teen vahtimapaikan puuhun ja istun yön, vahdin. Mitä minä kotona tekisin. Paljasta pahaa vaan teen ja juopottelen. Tulee vielä naisia -- lörpötykset, lärpätykset, poikaviikarit huutavat; satut vielä saamaan häkää päähäsi. Toista on kun lähdet aamun valjetessa, katsot paikan, survot allesi kaislat, istut siihen kuin poika ja jäät odottamaan. Tiedät ihan kaiken mitä metsässä tapahtuu. Katsot taivaalle, tähtöset kulkevat, tarkastelet niitä ja näet paljonko kello on. Katsahdat ympärillesi: metsä huojahtaa, odotat -- odotat että nyt rusahtaa, metsäsika tulee rypemään. Kuuntelet miten nuoret kotkat vinkuvat, ja kuulostat kukotko vai hanhet stanitsassa ääntelevät. Hanhet, ei vielä siis puoliyö. Ja kaikki minä tiedän. Ja jos pyssy jossain kaukana pamahtaa, niin tulee ajatuksia. Mietit: kukahan tuo ampui? Onkohan kasakka, samallainen kuin minäkin, tavannut otuksen, ja saiko sattumaan siihen, vai vikuuttiko vain ja nyt se kulkee poloinen kaislikkoa tuhrien ihan suotta verissään. Se on ilkeätä -- hyi, ilkeätä! Mitä meni eläintä pilaamaan? Hölmö, hölmö! Taikka mietit: "jospa lie abrekki ampunut jonkun tyhmän kasakkanulikan!" Päässäsi pyörii kaikkea tällaista. Niinpä kerran istuin veden vieressä, näin että kätkyttä toi virta ylhäältä päin. Aivan ehyt oli, reuna vain oli särkynyt. Olipas silloin pää täynnä ajatuksia. Kenen se on kätkyt? Varmaankin on, ajattelin, teidän sotamiehiänne pirulaisia tullut kylään, tshetsheninaisia ovat ryöstäneet, lapsen tappoi piruista joku: otti jaloista kiinni ja nurkkaa vasten. Eivätkö tee sillä lailla? Hyi, ei ole sydäntä ihmisillä!... Semmoisia tuli ajatuksia, sääli tuli. Ajattelin: kätkyen ovat heittäneet ja vaimon ovat ajaneet pois, talon ovat polttaneet, ja dzhigitti on ottanut pyssyn ja lähtenyt meidän puolellemme ryöväämään. Istut istumistasi, mietit. Ja kun kuulet tiheikössä metsäsikalauman ruskavan, niin sinussa alkaa ihan hyppiä. Siskoseni, tulkaapas lähelle! Tuntevat hajun, arvelet; istut, et liikahda ja sydän: dun, dun, dun! Heittelee sinua niin vietävästi. Nyt keväällä samaten tuli aika lauma, mustanaan oli. "Isälle ja Pojalle..." meinasin jo ampua, -- miten se röhähti porsailleen! "Hätä, muka, lapsoset: mies väijyy", ja kaikkosivat kaikki pois läpi pensaiden. Olisi luullut jo vaikka suuhun saavansa.

-- Kuinka sitten sika porsailleen sanoi, että mies väijyy? -- kysyi Olenin.

-- Mitenkä sinä luulet? Sinä luulet, että elukka on hölmö? Ei, se on viisaampi kuin ihminen, vähät siitä että sitä siaksi kutsutaan. Se tietää kaikki. Otetaan vaan vaikka tästä esimerkki: ihminen kulkee jälkeä pitkin, eikä sitä huomaa, mutta kun sika osuu sinun jälillesi, heti nuuskii ja menee tiehensä; älypäs sillä on, kun et sinä omaa hajuasi tunne, vaan se tuntee. On vielä toinenkin kohta: sinä tahdot sen tappaa, mutta se tahtoo kulkea elävänä metsässä. Sinulla on omat sääntösi ja sillä on omat sääntönsä. Se on sika, mutta se ei siltä ole sinua huonompi, -- yhtä hyvä on Jumalan luoma. Hohoi! tyhmä on ihminen, tyhmä, tyhmä on ihminen! -- toisti ukko useita kertoja ja laskien päänsä alas vaipui ajatuksiinsa.

Olenin myös vaipui mietteisiinsä, astui alas kuistista ja rupesi kädet selän takana ääneti kulkemaan pihaa pitkin.

Heräten ajatuksistaan Jeroshka nosti päätään ja alkoi tutkivasti tarkastella yöperhosia, jotka liehuivat kynttilän lepattelevan liekin yllä ja koskettelivat sitä.

-- Hölmö, hölmö! -- alkoi hän puhua. -- Minnekkä lennät? Hölmö, hölmö! -- Hän kohotti ruumistaan ja alkoi paksuilla sormillaan ajaa pois perhosia. -- Palat, pöllö! Tänne lennä, tilaa on kyllä, -- kehoitteli hän lempeällä äänellä, koettaen paksuilla sormillaan ottaa sitä sievästi kiinni siivistä laskeakseen sen irti. Itse surmaat itsesi, mutta minä armahdan sinua.

Hän istui kauan, tarinoiden ja ryypäten lasista. Mutta Olenin kulki pihalla edestakaisin. Yhtäkkiä kuiskutus portin takaa sai hänet säpsähtämään. Huomaamattaan pidätti hän hengitystään ja kuuli naisen naurua, miehen puhetta ja suutelemista. Tahallaan kahisuttaen jaloillaan ruohoa hän meni pihan toiselle puolelle. Mutta lyhyen ajan perästä vitsa-aita narahti. Kasakka, jonka yllä oli tsherkessitakki ja päässä korkea valkeakarvainen kasakkalakki (se oli Luka), kulki aidan viertä ja pitkä nainen, valkea liina päässä, kulki Oleninin ohi. Minulla ei ole sinun kanssasi, eikä sinulla minun kanssani mitään tekemistä, näytti Marjankan varma käynti sanovan. Olenin seurasi häntä katseellaan isäntäväen majan rapuille asti, näkipä vielä ikkunasta kuinka tyttö otti liinan päästään ja istuutui penkille. Ja yhtäkkiä valtasi nuoren miehen sielun yksinäisen ikävän tunne, epämääräiset halut ja toiveet sekä jonkunmoinen kateus jotakin kohtaan.

Viimeiset tulet majoissa sammuivat. Viimeiset äänet vaikenivat stanitsassa. Aidat, valkoiselta paistava karja pihoilla ja rakennusten katot ja solakat poppelit -- kaikki näytti nukkuvan tuoresta, rauhallista ja toimellista untaan. Vain sammakkojen kimeät, keskeymättömät äänet kuuluivat kaukaa kosteikosta tarkkaavaiseen korvaan. Idässä tähdet harvenivat ja näyttivät katoavan valon lisääntyessä. Pään päällä ne sirottuivat yhä syvemmälle, yhä suuremmissa joukoin. Ukko torkkui pää kättä vasten nojaten. Kukko kiekaisi vastapäätä olevalla pihalla. Mutta Olenin yhä vain kulki ja kulki miettien jotain. Laulu, johon oli useita yhtynyt, kaikui hänen korvaansa. Hän meni aidan luo ja alkoi kuunnella. Kasakkain nuoret äänet vierivät iloisena lauluna ja kaikista muista eroittautui eräs nuori, terävän voimakas ääni.

-- Tiedätkö kuka siellä laulaa? -- sanoi ukko heräten. -- Lukashka-dzhigitti. Hän on tappanut tshetshenin, siksi hän nyt iloa pitää. Ja mistä iloitsee?... Hölmö, hölmö!

-- Oletkos sinä tappanut ihmisiä? -- kysyi Olenin.

Ukko kohottautui äkisti molempien kyynärpäidensä varaan ja vei kasvonsa aivan Oleninin kasvoihin kiinni.

-- Saakeli! -- huusi hän hänelle: -- mitä kyselet? Ei maksa puhua. Sielua on vaikea surmata, -- oh, vaikea! Hyvästi ystäväni: olen saanut ruokaa, ja juomaa juovuksiin asti, -- sanoi hän noustessaan. -- Tulenko huomenna metsälle?

-- Tule.

-- Muista että nouset jo ajoissa ja jos nukut niin saat sakkoa.

-- Ehkäpä nousen ennen sinua, -- vastasi Olenin.

Ukko läksi. Laulu vaikeni. Kuului askeleita ja iloista puhetta. Vähän ajan kuluttua kajahti taas laulu, mutta kauempana, ja Jeroshkan kova ääni yhtyi äskeisiin ääniin. "Minkälaisia ihmiset, millaista elämä!" mietti Olenin, huokasi ja palasi yksin majaansa.

XVI.

Jeroshka-setä oli yksinäinen, varaväkeen kuuluva kasakka; hänen vaimonsa, joka noin kaksikymmentä vuotta sitten oli antanut kastaa itsensä oikeauskoisuuteen, oli karannut hänen luotaan ja mennyt naimisiin venäläisen vääpelin kanssa; lapsia hänellä ei ollut. Hän ei ollut kerskaillut kertoessaan itsestään, että oli muinoin ollut uljain poika koko stanitsassa. Hänet tunsi rykmentissä jokainen hänen entisen uljuutensa vuoksi. Ei ainoastaan tshetshenien ja venäläisten tappaminen ollut hänen sielullaan. Hän oli tehnyt vuorille matkoja ja varastanut venäläisiltä ja kaksi kertaa istunut vankilassa. Suurin osa hänen elämästään oli kulunut metsästyksellä ja metsässä, missä hän vuorokauden eli yhdellä leipäpalalla eikä juonut mitään muuta kuin vettä. Sen sijaan hän stanitsassa hurjaili aamusta iltaan. Palattuaan Oleninin luota hän nukkui pariksi tunniksi ja herättyään jo ennen auringon nousua loikoi sängyssään ja arvosteli miestä, jonka oli eilen tullut tuntemaan. Oleninin _yksinkertaisuus_ miellytti häntä suuresti (yksinkertaisuus siinä merkityksessä, ettei häneltä oltu viiniä säästetty). Myös Olenin itse oli hänen mieleensä. Hän ihmetteli, miksi kaikki venäläiset ovat _yksinkertaisia_ ja rikkaita ja miksi he eivät mitään tiedä, ja ovat kaikki oppineita. Hän mietti itsekseen sekä näitä kysymyksiä että mitä voisi saada Oleninilta itselleen. Jeroshka-sedän maja oli jokseenkin iso eikä mikään vanha, mutta saattoi huomata, että siitä puuttui kokonaan vaimoväki. Vastoin kasakkain tavallista huolenpitoa puhtaudesta oli kamari aivan lian ja mitä suurimman epäjärjestyksen vallassa. Pöydälle oli heitetty verinen takki, munapiirakkaan puolikas ja sen viereen kynitty ja paloiteltu naakka, haukan ruuaksi. Penkeillä räkyilivät hajallaan virsut, pyssy, tikari, märät vaatteet ja rievut. Nurkassa, sammion likaisessa, löyhkävässä vedessä olivat toiset virsut liossa; nurkassa oli myös pyssy ja fasanien viekotin. Lattialle oli heitetty verkko, muutamia tapettuja fasaneja, ja pöydän luona likaisella lattialla kävellä tapsutteli jalastaan sidottu kananpoika. Lämmittämättömässä uunissa oli malja, joka oli täynnä jotain maitonestettä. Uunilla vinkui mehiläishaukka, joka koetti irtautua nuorasta ja vaalennut tavallinen haukka istui tyynesti uunin laidalla katsoen kananpoikaan vinosti ja väliin taivuttaen päätään oikealta vasempaan. Jeroshka-setä itse makasi selällään lyhyellä vuoteella, joka oli tehty seinän ja uunin väliin, vain paita päällä ja vankat jalat uunille pistettyinä, repi paksulla sormellaan rupea käsistään, joita haukka oli kynsinyt, kun hän oli sitä kulettanut ulos ilman käsineitä. Koko huoneessa ja etenkin itsensä ukon luona oli ilma täynnä sitä voimakasta, ei-epämieluista hajujen sekoitusta, joka seurasi ukkoa.

-- _Ujde-ma_, setä? (s.o. oletko kotona, setä?) -- kuuli hän ikkunasta terävän äänen, jonka hän heti tunsi Lukashka-naapurin ääneksi.

-- _Ujde, ujde ujde!_... Kotona, tule sisään! -- huusi ukko. -- Naapuri Marka, Luka Marka, mitä varten olet tullut sedän luo? Vai vartioonko?

Haukka pyrähti pystyyn isännän huudosta ja räpytteli siipiään, tempoen rihmaansa.

Ukko piti Lukashkasta ja vain hän teki poikkeuksen ukon ylenkatseesta koko nuorta kasakkapolvea kohtaan. Sitä paitsi Lukashka ja hänen äitinsä naapureina usein antoivat ukolle viiniä, kaimakkia (paksua keitettyä kermaa) ynnä muita taloustuotteita, joita Jeroshkalla ei ollut. Jeroshka-setä, joka oli koko elämänsä ollut syttyvä luonne, selitti aina käytännöllisesti vaikuttimensa. "Mitäs siinä, ovat varakkaita ihmisiä, -- puhui hän itselleen. -- Minä annan heille tuoresta sianlihaa, tai kanan, eivätkä hekään unohda setää: kun sattuu niin tuovat piirakasta, pannukakkua".

-- Terve, Marka! Oikein tehty, -- huusi ukko iloisesti ja ketterästi heittäen paljaat jalkansa vuoteelta, nousi pystyyn, astui pari askelta narisevalla lattialla, katsahti ulospäin kääntyneitä jalkojaan ja yhtäkkiä näyttivät hänestä jalat hullunkurisilta: hän naurahti, polkaisi kerran paljaalla kantapäällään, sitten toisen kerran ja teki hyökkäysliikkeen. -- Eikös se ole somaa? -- kysyi hän, pienet silmät loistavina. Lukashka naurahti hiukan. -- Vartioonko on matka? kysyi ukko.

-- Toin sinulle tshihiriä, setä, niinkuin vartiossa lupasin.

-- Kristus sinua siunatkoon, -- virkkoi ukko, nosti ylös lattialla retkottavat arkihousut ja mekon, puki ne päälleen, kiristi remmillä, valoi maljasta vettä käsilleen, kuivasi ne vanhoihin housuihinsa, kamman kappaleella suki partaansa ja jäi Lukashkan eteen seisomaan. -- Valmis! -- sanoi hän.

Lukashka otti pikarin, pyyhki, kaatoi siihen viiniä, istuutui penkille ja tarjosi ukolle.

-- Terveydeksesi! Kunnia Isälle ja Pojalle! -- sanoi ukko, ottaen juhlallisesti vastaan viinin. -- Tapahtukoon sinulle kaikki mitä haluat ja tulkoon sinusta semmoinen mies, joka vielä töillään ristinkin ottaa.

Rukousta lukien Lukashkakin joi viiniä ja pani sen sitten pöydälle. Ukko nousi, haki kuivaa kalaa, vei kynnykselle, hakkasi sitä kepillä pehmeämmäksi, pani sen karkeilla käsillään ainoalle siniselle lautaselleen ja toi pöytään.

-- Minulla on kaikkea, särvintäkin on, Jumalan kiitos! -- sanoi hän ylpeästi... No, miten Mosev? -- kysyi ukko.

Lukashka kertoi miten aliupseeri oli ottanut hänen pyssynsä, ja saattoi huomata, että hän halusi kuulla ukon mieltä asiasta.

-- Pyssystä älä yhtään välitä, -- sanoi ukko: -- ilman pyssyn antamista ei palkintokaan tule.

-- Mitä vielä, setä, sanovat: vai palkinto alaikäiselle! Ja pyssy oli mainio, krimiläinen, kahdeksankymmentä ruplaa maksaa.

-- Heitä hiiteen! Niin ikään minä riitelin päällikön kanssa: pyysi minulta hevosta. Anna hevonen, sanoi, niin vänrikin teen sinusta. Minä en antanut ja niinpä en sitten päässytkään.

-- Entäs, setä, kun pitää hevonen ostaa ja sanotaan, ettei joen takaa saa ilman viittäkymmentä ruplaa.

-- Huihai! me emme surreet, -- sanoi ukko: -- kun Jeroshka-setä oli sinun ijässäsi, hän jo nogajilaisilta hevoslaumoja varasteli ja Terekin toiselle puolelle ajoi. Ennen aikaan annettiin hyvä hevonen viinatuopista tai päällysvaipasta.

-- Miksi niin vähästä annoitte? -- sanoi Lukashka.

-- Hölmö, hölmö, Marka! -- sanoi ukko ylenkatseellisesti. -- Mitäs muuta: siksihän varastetaan, ettei tarvitse saita olla. Mutta te ette luultavasti ole oikein nähneetkään kuinka hevosia ajetaan? Miksi et sinä puhu?

-- Ei maksa puhua, setä! -- sanoi Lukashka. -- Me emme näy olevan niitä miehiä.

-- Hölmö, hölmö, Marka!... Vai ei niitä miehiä! -- vastasi ukko härnäten nuorta kasakkaa. -- Toisellainen minä olin kasakka sinun ijässäsi.

-- Entä sitten? -- kysyi Lukashka.

Ukko halveksivasti heilutti päätään.

-- Jeroshka-setä oli suora mies, ei mitään surrut. Siksi koko Tshetshnia oli paljaita minun kaveriani. Tulee luokseni kaveri, minä viinalla juotan humalaan, pidän hyvänä kaikin tavoin, panen viereeni nukkumaan; taas kun hänen luokseen menen niin lahjan, peshkeshin, vien. Niin ne miehet tekevät, toista se oli kuin nyt: ei näillä ole lapsilla muuta lystiä kuin että siemeniä nakertavat ja kuoren sylkäisevät! -- lopetti ukko halveksivasti, näyttäen liikkeillään, miten nykyiset kasakat nakertavat siemeniä ja sylkevät kuoren.

-- Kyllä tiedän, -- sanoi Lukashka: -- niin se on!

-- Jos tahdot oikea mies olla, niin ole dzhigitti eläkä moukka. Vaikka kyllä moukkakin hevosen ostetuksi saa, lyö rahat käteen ja ottaa hevosen.

He olivat vaiti.

-- On sitten yhtä ikävä sekä stanitsassa että vartiossa olla, setä, eikä ole minne menisi iloa pitämään. Kaikki ovat pelkureita. Nazar vaikka esimerkiksi. Äskettäin olimme tshetshenien kylässä, Girei-kaani kutsui Nogajiin hevosia hakemaan, -- ei kukaan lähtenyt; mitenkä sitä yksin?

-- No entä setä? Luuletko että minä olen näivettynyt? En minä ole! Anna hevonen, heti paikalla ajan Nogajiin.

-- Mitä tyhjää! -- sanoi Luka. -- Vaan sanoppas miten Girei-kaanin kanssa on oltava? Se sanoo, että toisin vaan hevosen Terekille asti, ja sitten vaikka kokonainen hevosparvi saataisi, niin on niille paikka mihin piilotetaan... Mutta kerittypäinen on sekin, uskoa on vaikea.

-- Girei-kaaniin voit uskoa, koko hänen sukunsa on hyviä ihmisiä; hänen isänsä oli uskollinen kaveri. Mutta kuule setää, minä en sinulle pahaa opeta: anna hänen vannoa vala, silloin siitä on varma; jos taas hänen kanssaan matkustat, pidä pistoli aina varalla. Etenkin kun rupeat hevosia jakamaan. Kerran oli minut siinä tappaa eräs tshetsheni; minä pyysin häneltä kymmentä ruplaa hevosta kohti. Usko tai älä, mutta ilman pyssyä älä käy levolle.

Lukashka kuunteli tarkkaavaisesti ukkoa.

-- Kuule, setä, olen kuullut, että sinulla on taikaheinä, jolla voi päästä minne hyvänsä, -- virkkoi hän vaitiolon jälkeen.

-- Taikaheinää ei ole, mutta sinulle sanon, sanon minä sinulle: sinä olet hyvä poika, et unhota ukkoa... Sanonko?

-- Sano, setä.

-- Kilpikonnan tunnet? Se on koko saakeli, se kilpikonna.

-- Tunnen tietysti.

-- Etsi sen pesä ja puno vitsa-aita ympärille niin ettei se pääse läpi. Se tulee, tekee kierroksen ympäri ja heti takaisin, -- löytää taikaheinän, tuo sen mukanaan ja särkee vitsaraidan. Silloin sinä kiirehdi toisena aamuna katsomaan: mistä on rikki, siinä on taikaheinä. Ota ja vie minne haluat. Eikä ole tielläsi lukot eikä salvat.

-- Oletko sitten koettanut, setä?

-- Koettanut en ole, mutta ovat hyvät ihmiset kertoneet. Minulla on vaan sen verran loitsuja ollut, että luen "terve sulle", kun istun hevosen selkään. Eikä kukaan ole tappanut.

-- Mikä "terve sulle" se on, setä?

-- Sinä et tiedä? Hoh, sitä kansaa! Siksipä kysykkin sedältä. No, kuuntele, sanele minun perästäni:

Terve sulle Sioni. Täss' on ruhtinaasi. Me istumme hevosen selkään. Sefania parkusuu, Sakarias hirsipuu, Isä mantrikki, Ihmis-mihmis-laupeus.

-- Ihmis-mihmis-laupeus, -- toisti ukko. -- Osaatko? No, sano.

Lukashka naurahti.

-- Kuule, setä, niinkö, että sen vuoksi sinua ei ole tapettu? Ihanko?

-- Onpa teistä tullut viisaita! Opi ulkoa kokonaan ja sano sitten. Se ei ole vahingoksi. No, kun olet "Mantrikin" laulanut, niin on siinä tarpeeksi, -- ja ukko itse naurahti. -- Mutta älä sinä mene Nogajiin, Luka, usko minua!

-- Minkä tähden?