Part 5

Uusi asunto pantiin kaikin puolin kuntoon. Talonväki siirtyi lämpimään majaan ja junkkarille annettiin kylmä kolmesta ruplasta kuussa. Olenin söi ja rupesi nukkumaan. Kun hän iltapäivällä heräsi, pesi hän kasvonsa, siisti itsensä, söi päivällistä ja sytyttäen paperossin istuutui kadulle päin olevan ikkunan ääreen. Kuumuus oli vähentynyt. Majan ja sen lovikoristeisen katonharjan vino varjo vaippui pölyisen kadun yli taittuen vielä talon alaosaan. Vastapäätä olevan talon jyrkkä kaislakatto loisti laskevan auringon säteissä. Ilma viileni. Stanitsassa oli hiljaista. Sotamiehet olivat asunnoissaan, heidän ääntään ei kuulunut. Karjaa ei vielä oltu kotiin ajettu eikä väki ollut vielä palannut työstä.

Oleninin asunto oli melkein stanitsan laidassa. Joskus jostain kaukaa Terekin takaa, sieltäpäin mistä Olenin oli tullut, kajahti kumeita laukauksia: Tshetshnjasta tai Kumytskin tasangolta. Olenista tuntui oikein hyvältä kolmikuukautisen leirielämän jälkeen. Hän tunsi tuoreuden pestyillä kasvoillaan, väkevässä ruumiissaan puhtauden, joka on sotaretkeltä saapuessa harvinainen, ja tyyneyttä ja voimaa levänneissä jäsenissään. Hänen sielussaan oli myös raitista ja kirkasta. Hän muisteli sotaa, välttämäänsä vaaraa. Hän muisteli, että oli vaaran hetkenä käyttäytynyt miehen tavoin, eikä häntä muita huonommin oltu otettu urhoollisten kaukasialaisten piiriin. Moskovan muistot olivat jo ties missä. Entinen elämä oli pyyhkäisty pois ja oli alkanut uusi, aivan uusi elämä, jossa ei vielä ollut erehdyksiä. Hän saattoi täällä uutena miehenä uusien ihmisten parissa hankkia itselleen uuden hyvän maineen. Hän tunsi sitä raikasta tunnetta, joka ilman mitään aihetta iloitsee elämästä, ja katsoessaan milloin ikkunasta poikasia, jotka heittivät kiekkoa talon siimeksessä, milloin uutta siistittyä asuntoaan, hän ajatteli kuinka hauskaksi on järjestävä uuden stanitsaelämänsä. Hän katseli vielä vuoria ja taivasta ja kaikkiin hänen muistoihinsa ja haaveihinsa sekoittui mahtavan luonnon ankara tunne. Hänen elämänsä ei ollut alkanut niinkuin hän oli olettanut Moskovasta lähtiessään, mutta se oli alkanut odottamattoman hyvin. Vuoret, vuoret, vuoret väikkyivät kaikkialla mitä hän ajatteli ja tunsi.

-- Narttua suuteli, ruukun nuoli!... Jeroshka-setä suuteli narttua! -- alkoivat kirkua yhtäkkiä kasakkamuoskat, jotka ikkunan alla heittivät kiekkoa, ja kääntyivät kujalle. -- Narttua suuteli! Tikarinsa joi! -- huusivat poikaviikarit tunkeutuen lähelle ja taas peräytyen.

Nämä huudot kohdistuivat Jeroshka-setään, joka pyssy selässä ja fasaneja vyössä kiinni palasi metsältä.

-- Pahoin olen tehnyt, lapsukaiset, pahoin! -- myönteli hän, reippaasti huitoen käsiään ja katsellen majojen ikkunoihin kadun molemmille puolille. -- Nartun join, synti se oli! -- toisti hän, huomattavasti suutuksissa, mutta teeskennellen, kuin ei olisi tietävinään asiasta.

Oleninia kummastutti poikasten käytös vanhaa metsämiestä kohtaan ja vielä enemmän hämmästyttivät häntä Jeroshka-sedäksi kutsutun miehen ilmehikkäät, viisaat kasvot ja voimakas ruumiinrakennus.

-- Vaari! kasakka! -- kääntyi hän häneen päin. -- Tuleppas tänne.

Ukko katsahti ikkunaan ja pysähtyi.

-- Terve, hyvä ystävä, -- sanoi hän kohottaen lakkiaan lyhyttukkaisesta päästään.

-- Terve, hyvä ystävä, -- vastasi Olenin. -- Mitä ne pojat huutavat sinulle?

Jeroshka-setä meni akkunan luo.

-- Härnäävät vaan minua, vanhaa ukkoa. Ei se mitään. Se on mulle mieleen. Pitäkööt huvinaan setää, -- sanoi hän äänessään luja laulava intonatsioni, joka on ominaista vanhojen ja kunnianarvoisten ihmisten puheelle. -- Oletko sinä armeijan päällikkö?

-- Ei, minä olen junkkari. Mutta mistä olet fasanit saanut? -- kysyi Olenin.

-- Metsässä nujersin kolme poikasta, -- vastasi ukko, kääntäen ikkunaan leveän selkänsä, jossa riippui kolme fasania päät vyön alle pistettyinä ja tahraten verellään tsherkessitakkia. -- Vai etkö ole ennen nähnyt? -- kysyi hän. -- Jos tahdot, ota pari kappaletta. He! -- ja hän antoi ikkunasta kaksi fasania... Metsästätkö sinä? -- kysyi hän.

-- Metsästän. Minä sotamatkalla tapoin itse neljä.

-- Neljä? Siinäpä onkin! -- leikillisesti sanoi ukko. -- Entäs osaatko juoda? Juotko tshihiriä?

-- Miks'ei! Kyllä minä juonkin.

-- Kas, sinä näytkin olevan mies! Meistä tulee hyvät kaverit, -- sanoi Jeroshka-setä.

-- Käy talossa, -- sanoi Olenin. -- Sitten juomme tshihiriäkin.

-- Voipihan sitä käydä, -- sanoi ukko. -- Ota tästä fasanit.

Ukon kasvoista saattoi nähdä, että junkkari oli hänen mieleensä, ja hän ymmärsi paikalla, että junkkarin luona sai juoda ilmaiseksi ja siksi sopi lahjoittaa hänelle pari fasania.

Muutaman minutin perästä majan ovelle ilmaantui Jeroshka-setä. Nyt vasta Olenin oikein huomasi miten kookas ja jäntevärakenteinen tuo mies oli, huolimatta siitä, että hänen punaisen ruskeat kasvonsa, joita kaunisti valkea tuuhea parta, olivat ihan täynnä vanhuuden voimakkaita vaivan uurtamia ryppyjä. Jalkojen, käsien ja hartiain jäntereet olivat niin täysinäiset ja pulleat kuin nuoren miehen. Hänen päässään näkyi lyhyen tukan alta syviä paranneita arpia. Suoninen, paksu kaula oli kuten härällä ruutumaisten laskosten peitossa. Kovettuneet kädet olivat kurttuiset ja naarmuiset. Hän astui keveästi ja liukkaasti kynnyksen yli, päästi pyssyn, pani sen nurkkaan, nopein katsein tarkasti ja arvioi kaikki majaan asetetut kapineet ja virsut jalassa tömistämättä astui keskelle huonetta. Hänen mukanaan lemahti huoneeseen voimakas, vaan ei vastenmielinen, tshihirin, viinan, ruudin ja hyytyneen veren hajusekoitus.

Jeroshka-setä kumartui pyhäinkuvain eteen, sukaisi partaansa ja mennen Oleninin luo antoi tälle mustan paksun kätensä.

-- _Koshkildy!_ -- sanoi hän. -- Se merkitsee tatariksi: toivomme terveyttä; rauha teille, heidän kielellään.

-- _Koshkildy!_ Tiedän, -- vastasi Olenin antaen hänelle kättä.

-- Ähä, et tunne, et tunne tapoja... Hölmö! -- sanoi Jeroshka-setä, moittivasti pyörittäen päätään. -- Jos sinulle sanotaan _koshkildy_, niin vastaa: _allah razi bo sun_, Jumala suojelkoon. Sillä tavalla, veikkoseni, eikä _koshkildy_. Minä opetan sinulle kaikki. Oli meillä täällä ennen Ilja Moseitsh, teitä Venäjän miehiä, niin sen kanssa me olimme ihan veljeksiä. Se oli poika. Juomari, varas, metsämies -- siinä olikin metsämies! Minä opetin hänelle kaikkea.

-- Mitäs sinä minulle opetat? -- kysyi Olenin yhä enemmän kiintyen ukkoon.

-- Vien sinut metsälle, kalastamaan opetan, näytän tshetshenejä, jos heilaa haluat niin hankin senkin. Semmoinen minä olen mies! Minä olen veijari. -- Ja ukko naurahti. -- Minä istun, ystäväni, olen väsyksissä. Karga? -- lisäsi hän kysyvästi.

-- Mitä se _karga_ merkitsee? -- kysyi Olenin.

-- Se merkitsee: _hyvä_ grusian kielellä. Vaan minä puhun siten, se on puheenparteni, mielisanani: karga, karga, sanon niin aina kun leikkiä lasken. Kuule ystäväni, käskeppäs tuoda tshihiriä. Sinulla on sotamiesdrabantti? -- Ivan! -- huusi ukko. -- Teillähän se on että niissä vain on sotamies, niin aina Ivan. Ivanko se on sinunkin, niinkö?

-- Ivan on sekin. Vanjusha! hae talonväeltä tshihiriä ja tuo tänne.

-- Sama asia, Vanjusha tai Ivan. Miksi teillä sotilailla ovat kaikki Ivaneja? Ivan! -- toisti ukko -- pyydä sinä, ystäväni, aloitetusta tynnöristä. Niillä on paras tshihiri koko stanitsassa. Ja katso ett'et anna yli kolmenkymmenen kopekan kahdeksannesta vedroota, muuten se noita-akka ilostuu... Meidän väkemme on vihoviimeistä, tyhmää väkeä, -- jatkoi Jeroshka-setä luottavalla äänellä, kun Vanjusha oli mennyt: ne eivät pidä teitä ihmisinäkään. Sinä olet niille tatarilaistakin huonompi. Venäläiset muka ovat maallisia.[12] Mutta minusta vaikka oletkin sotamies,[13] niin ihminen olet sinäkin ja sydän on sinullakin. Puhunko oikein? Ilja Moseitsh oli sotamies, ja miten oli läpihyvä mies! Eikö niin, ystävä. Sentähden meidän väkemme ei minusta pidä; mutta sama minusta. Minä olen iloinen mies, minä pidän kaikista, minä olen Jeroshka, -- niin juuri, veliseni!

Ja ukko ystävällisesti taputti nuorta miestä olalle.

XII.

Vanjusha, joka sill'aikaa oli ehtinyt järjestää taloutensa vieläpä käydä komppanian parturissa ajamassa partansakin ja joka oli nostanut housunsa lahkeet saappaiden sisästä merkiksi, että komppania majailee avarissa kortteereissa, oli mitä paraimmalla tuulella. Hän katseli tarkkaavasti vaan ei hyvänsuovasti Jeroshkaan, kuten villiin, tuntemattomaan petoon, puisti päätään hänen likaamalleen lattialle, ja otettuaan penkin alta kaksi tyhjää pulloa, läksi isäntäväen luo.

-- Hyvää päivää, armahaiseni, -- sanoi hän päättäen olla oikein lempeä. -- Herra käski ostaa tshihiriä; kaatakaa, hyvät ystävät.

Eukko ei vastannut mitään. Tyttö seisoi pienen tatarilaisen peilin edessä ja koristeli liinalla päätään; hän vilkaisi äänettömänä Vanjushaan.

-- Minä maksan rahalla, kunnon ihmiset, -- sanoi Vanjusha, helskytellen lantteja taskussaan. -- Olkaa te hyviä niin mekin olemme hyviä, se on parempi, -- hän lisäsi.

-- Paljonko? kysyi eukko äkisti.

-- Kahdeksannen vedroota.

-- Mene, kultani, laske heille, -- sanoi Ulita-eukko kääntyen tyttärensä puoleen. -- Laske aloitetusta, ilosilmäseni.

Tyttö otti avaimet ja karahvin ja Vanjushan kanssa meni ulos majasta.

-- Sano, ole hyvä, kuka on tuo nainen? -- kysyi upseeri osoittaen Marjankaa, joka juuri kulki akkunan ohi.

Ukko iski silmää ja nykäsi kyynärpäällään nuorta miestä.

-- Malta, -- sanoi hän ja kurottautui ikkunasta. -- Khm! Khm! -- yski ja mörisi hän. -- Marjanushka! Hoi, Marjanka-neitsyt, hoi! Tule minun kullakseni, ihanaiseni!... Minä olen leikinlaskija, -- lisäsi hän kuiskaten, kääntyen Oleniniin.

Tyttö päätään kääntämättä, tasaisesti ja voimakkaasti heiluttaen käsiään, kulki ikkunan ohi sitä erityistä, keikailevaa, reipasta käyntiään, joka kasakattarille on ominaista. Hän vain hitaasti loi ukkoon mustat, varjokkaat silmänsä.

-- Tule minun kullakseni, niin onnea riittää! -- huusi Jeroshka ja iskien silmää kysyvästi katsahti junkkariin. -- Minä olen iloinen mies, minä olen veitikka, -- lisäsi hän. -- Eikö ole tyttö kuin kuningatar, mitä?

-- Kaunotar, -- sanoi Olenin. -- Kutsu hänet tänne.

-- Ei, ei! -- lausui ukko. -- Hänet naitetaan Lukashkalle. Luka on oikea kasakka, dzhigitti, äskettäin tappoi abrekin. Minä etsin sinulle paremman. Semmoisen hankin, että kokonaan silkissä ja hopeassa kulkee. Niinkuin puhuttu -- kaunottaren tuon.

-- Vanha mies ja tuollaista puhut, -- sanoi Olenin: -- sehän on synti.

-- Synti? Missä on synti? -- kysyi ukko varmasti. -- Kauniin tytön ihaileminen synti? Synti lystäillä sen kanssa? Vai synti sitä rakastaa? Niinkö teillä?... Ei, veliseni, se ei ole synti, vaan autuus! Jumala on tehnyt sinun. Jumala on tytönkin tehnyt. Kaikki on Hän tehnyt, veliseni. Ei ole mikään synti katsella kaunista tyttöä. Sitä vartenhan se on olemassakin, että sitä rakastettaisi ja että se olisi iloksi. Eikö ole oikein puhuttu, hyvä mies?

Kulettuaan pihan poikki ja mentyään pimeään, viileään aittaan, johon oli ladottu tynnöreitä, Marjana tavanmukaisine rukouksineen meni tynnörin luo ja laski siihen imuputken. Vanjusha seisoi ovella ja hymyillen katseli häntä. Hänestä tuntui kauhean naurettavalta, että tällä on päällään vain paita, joka on takaa pingoitettu ja jonka helmat ovat edestä nostetut, ja vielä naurettavammalta se, että hänen kaulassaan riippui puolenruplan rahoja. Hän mietiskeli, että se ei ole venäläistä, ja että sitäpä vasta heillä palvelijat nauraisivat, jos näkisivät sellaisen tytön. _La fil, kom setre bjö_[14] vaihtelun vuoksi, -- hän ajatteli, -- sanon nyt herralle.

-- Mitä sinä piru seisot valon edessä! -- huusi tyttö äkkiä. -- Annatko karahvisi!

Laskettuaan karahvin täyteen kylmää punaista viiniä Marjana antoi sen Vanjushalle.

-- Rahat anna äidille, -- sanoi hän, työntäen pois Vanjushan käden rahoineen.

Vanjusha hymähti.

-- Miksi te olette niin vihainen, kaunokaiseni? -- sanoi hän hyväntahtoisesti ujostellen tytön peittäessä tynnöriä.

Tyttö naurahti.

-- Olettekos te sitten hyviä?

-- Herra ja minä olemme hyviä, -- vastasi Vanjusha vakuuttavasti. -- Me olemme niin hyviä, että missä ikinä vain olemme asuneet, niin aina on isäntäväkemme jäänyt kiitolliseksi. Sillä hän on kunnon ihminen.

Tyttö pysähtyi kuunnellakseen.

-- Tuota niin, onko hän naimisissa, herrasi? -- kysyi tyttö.

-- Ei! Meidän herra on nuori ja naimaton. Sillä säädylliset herrat eivät voi koskaan mennä nuorena naimisiin, vastasi Vanjusha opettavasti.

-- Kaikkea vielä! Mies puhvelin kokoinen, ja nuori muka naimisiin! Onko hän teidän kaikkien päällikkö? -- kysyi Marjana.

-- Minun herrani on junkkari, siis ei vielä upseeri. Mutta hänellä on korkeampi arvo kuin kenraalilla -- korkealla herralla. Sillä ei vain meidän everstimme vaan itse tsaari tuntee hänet, -- Vanjusha selitti ylpeästi. -- Me emme olekkaan kuten mitkä hyvänsä armeian kerjäläiset, vaan meidän isämme on senattori itse; tuhat, enemmänkin sielua talonpoikia omisti ja meille lähetetään tuhansia. Sen tähden meistä aina pidetäänkin. Vähänkös sitä nähdään, että on vaikkapa kapteeni, vaan ei ole rahaa. Mitä semmoisesta?...

-- Mene, panen kiinni, -- keskeytti tyttö.

Vanjusha toi viinin ja ilmoitti Oleninille, että _la fil se tre zhuli_,[15] ja heti paikalla tyhmästi hohottaen meni pois.

XIII.

Sill'aikaa torilla soitettiin auringonlaskukelloa. Väki palasi työstä. Porteilla ammui karja, tungeskellen kultaisessa tomupilvessä. Sekä tytöt että vaimot alkoivat hääräillä kaduilla ja pihamailla kukin korjaten karjaansa. Aurinko oli peittynyt kokonaan kaukaisen lumiharjanteen taa ja sinertävä varjo oli verhonnut maan ja taivaan. Tummenneiden puutarhojen yllä miltei huomaamatta syttyivät tähdet ja äänet stanitsassa vähitellen vaikenivat. Suoriuduttuaan karjasta kasakattaret menivät katujen kulmiin ja pureskellen siemeniä istuutuivat seinäpenkereille. Sellaiseen ryhmään yhtyi Marjankakin lypsettyään kaksi lehmää ja yhden puhvelilehmän.

Piirissä oli muutamia vaimoja ja tyttöjä sekä yksi vanhempi kasakka.

Oli puhe tapetusta abrekista. Kasakka kertoi, vaimot kyselivät.

-- Saako hän siitä suurenkin palkinnon? -- sanoi kasakatar.

-- Mitenkäs? Sanotaan että ristin lähettävät. -- Mosev meinasi tehdä hänelle vääryyttä. Otti pyssyn, mutta päälliköt Kizljarissa saivat tietää.

-- On siinä matala sielu Mosev-peijakkaassa!

-- Kertovat Lukashkan tulleen, -- sanoi yksi tytöistä.

-- Jamkan luona (Jamka oli irstas vanhapiika, jolla oli kapakka) Nazarkan kanssa hurjailee. Puoli sankoa kertovat niiden siemaisseen.

-- Oli se potkaus riuhtaisijalle! -- sanoi joku. -- On siinä tosiaankin aika riuhtaisija. Pulska ja ketterä poika. Ja rehti poika. Samallainen oli isäkin, Kirjak-vaari; hän on kokonaan isäänsä. Kun hänet tappoivat niin koko stanitsa itki. -- Tuollahan ne tulevatkin, -- jatkoi puhuja osoittaen kasakkoja, jotka tulivat kadulla heihin päin. -- Onpas Jergushovkin ennättänyt seuraan... Senkin patajuoppo!

Lukashka, Nazarka ja Jergushov olivat tyhjentäneet puoli sankoa ja kulkivat tyttöjen luo. He olivat kaikki, etenkin vanha kasakka, tavallista punaisempia. Jergushov horjahteli ja kaiken aikaa tuuppaili Nazarkaa kylkeen äänekkäästi nauraen.

-- Miksi, ilotytöt, ette laula! -- huusi hän tytöille. -- Laulakaa te kun me pojat kemuilemme.

-- Hyvääkö kuuluu? Kuuluuko mitä? -- kaikui tervehdyksiä.

-- Mikä juhla nyt on että laulaa pitäisi? -- sanoi eukko. -- Sinähän juopporatti voit laulaa itsekin.

Jergushov nauraa hohotti ja tuuppasi Nazarkaa.

-- Laula sinä, laulathan! Niin laulan minäkin; minä olen mestari, kuuletko.

-- Mitä, kaunottaret, nukutteko? -- sanoi Nazarka. -- Me tulimme asemalta onnen ryyppyjä ottamaan tuon Lukashan terveydeksi.

Lähestyen piiriä Lukashka hitaasti nosti korkeata kasakkalakkiaan ja pysähtyi tyttöjen eteen. Hänen leveät poskipäänsä ja kaulansa olivat punaiset. Hän seisoi ja puhui hiljaa ja sävyisästi; mutta siinä liikkumisen hitaudessa ja sävyisyydessä oli enemmän eloa ja voimaa kuin Nazarkan lörpöttelyssä ja kiireessä. Hän muistutti valloilleen päässyttä varsaa, joka huiskauttaen ylös häntänsä ja päristäen on äkkiä pysähtynyt kuin paikalleen kivettynyt. Lukashka seisoi hiljaa tyttöjen edessä; hänen silmänsä nauroivat; hän puhui vähän, katsellen vuoroon juopuneita tovereitaan, vuoroon tyttöjä. Kun Marjana tuli nurkalle, hän tasaisin, hitain liikkein kohotti lakkiaan, väistyi sivulle ja uudelleen asettui hänen eteensä jalat hieman hajallaan, työntäen peukalonsa vyön alle ja leikitellen tikarillaan. Vastaukseksi hänen tervehdykseensä Marjana kumarsi hitaasti päätään, istuutui turvepenkille ja otti povestaan siemeniä. Lukashka silmiään kääntämättä katseli Marjanaa, puri siemeniä ja syljeskeli. Kaikki olivat vaienneet Marjanan saapuessa.

-- Tulitteko pitemmäksi aikaa? -- kysyi kasakatar keskeyttäen vaitiolon.

-- Aamuun saakka, -- vastasi Lukashka sävyisästi.

-- No niin, suokoon sinulle Luoja hyvää menestystä, -- sanoi kasakka: -- olen hyvilläni, vast'ikään puhuttiin.

-- Puhun minäkin, -- tarttui päihtynyt Jergushov nauraen puheeseen. -- Katsos noita vieraita! -- hän lisäsi, osoittaen ohikulkevaa sotamiestä. -- Sotamiesten viina on hyvää, kelpaa juoda.

-- Kolme saatanata meille ajoivat, -- sanoi yksi kasakattarista. -- Isoisä kävi jo kysymässä lautakunnalta: sanovat, ettei niille mitään voi.

-- Ahaa! Saitkos nyt surua! -- sanoi Jergushov.

-- Ovatko tupakkaansa tupruuttaneet? -- kysyi toinen kasakatar. -- Polttakoon pihalla minkä jaksaa, mutta sisään emme laske. Tulkoon vaikka päällikkö, _en laske!_ Varastavat vielä kaikki. Miksi ei se paholaisen penikka, hetmani, ottanut niitä omaan kotiinsa.

-- Etkö ole hyvilläsi? -- sanoi taas Jergushov.

-- Ja kerrotaan vielä, että on käsketty tyttöjen tehdä tilat sotamiehille ja juottaa heille tshihiriä ja hunajaa, -- sanoi Nazarka asettaen toisen jalkansa sivulle Lukashkan tapaan ja samoin kuin hän työntäen lakin niskaansa.

Jergushov rähähti nauramaan ja yhtäkkiä syleili tyttöä, joka istui lähinnä häntä.

-- Tosissani puhun.

-- No, senkin tungettelija! -- vinkui tyttö, -- sanon äidille.

-- Sano vaan! -- huusi hän. -- Totta se tuo Nazarka puhui: raportti tuli, osaa se poika lukea. Totta se on. -- Ja hän ryhtyi syleilemään toista tyttöä järjestyksessä.

-- Mitä tuppaudut, renttu? -- nauraen kiljasi punakka, pyöreäkasvoinen Ustenjka, huitoen häntä pois.

Kasakka väistyi ja oli vähällä kaatua.

-- Vielä sanovat, ettei tytöillä ole voimia: kun oli vähällä tappaa.

-- No, vietävän tungettelija, piruko sinut toi asemalta, -- puhui Ustenjka ja kääntyen pois hänestä taas nauraen hirnui. -- Olitpa unissasi päästää abrekin. Se olisi sinun tappanut, ja parempi olisi ollutkin.

-- Etköhän olisi volunnut! -- naurahti Nazarka.

-- Kyllä minä sinulle voluan!

-- Vai ei se ole surevinaankaan. Ulvoisikohan tuo, Nazarka, hä? -- sanoi Jergushov.

Lukashka koko ajan vaiti katseli Marjankaa. Hänen katseensa nähtävästi saattoi tytön hämille.

-- Kuule, Marjanka, päällikönkö ne teille toivat? -- sanoi hän lähestyen tyttöä.

Marjanka tapansa mukaan ei vastannut heti ja hitaasti loi silmänsä kasakkoihin. Lukashka nauroi silmillään kuin olisi jotain erityistä, keskustelusta riippumatonta, sill'aikaa tapahtunut hänen ja tytön välillä.

-- Niin, hyvähän niiden on kun on kaksi tupaa, -- puuttui vanha eukko vastaamaan Marjanan puolesta: -- mutta Fomushkineillepa olivat myös asettaneet yhden päällikön, ja kertovat sen sulloneen tavaroitaan nurkan täyden, niin ettei omalle perheelle ole paikkaa missään. Onko sitä ennen kuultu, että kokonaisen läänin stanitsaan ajavat! Minkä heille teet? -- kysyi hän. -- Ja mitä saakelin työtä niillä täällä on!

-- Sanotaan, että siltaa Terekin yli rupeavat rakentamaan, -- sanoi yksi tytöistä.

-- Minullepa on kerrottu, -- sanoi Nazarka, läheten Ustenjkaa, -- että kuoppaa rupeavat kaivamaan ja tyttöjä istuttamaan kun eivät pidä pienistä lapsista. -- Ja hän taas teki mielikyykähdyksensä, jota kaikki nauroivat, vaan Jergushov rupesi syleilemään vanhaa kasakkanaista, jättäen väliin Marjankan, jonka vuoro olisi ollut.

-- Miksi et Marjankaa halaile? Pitäisi kaikki järjestyksessä, -- sanoi Nazarka.

-- Ei, tämä vanha on rakkaampi ja makeampi, -- huusi kasakka suudellen puolustautuvaa eukkoa.

-- Kuristaa, -- huusi eukko nauraen.

Tahdikas askelten töminä kadun päästä keskeytti naurun. Kolme sotamiestä sinellit päällä kulki tahdissa vahtivuorolle komppanian asesäiliölle. Jefreitteri, vanha keikari, vilkaisi vihaisesti kasakkoihin ja ohjasi sotamiehet niin, että Lukashkan ja Nazarkan, jotka seisoivat keskellä tietä tulisi väistyä syrjemmäksi. Nazarka väistyi, mutta Lukashka vain rypisti kulmakarvojaan ja käänsi päätään ja leveätä selkäänsä eikä liikahtanut paikaltaan.

-- Ihmisiä seisoo, kiertäkää, -- sanoi hän, syrjäsilmällä halveksivasti vilkaisten sotamiehiin.

Sotamiehet kulkivat äänettöminä ohi, tahdin mukaan tömistäen pölyistä tietä.

Marjana herähti nauramaan ja hänen jälkeensä kaikki tytöt.

-- Jo oli upeita poikia! -- sanoi Nazarka. -- Ihan kuin pitkäliepeiset lukkarit, -- ja hän läksi marssimaan pitkin tietä matkien heitä.

Kaikki taas purskahtivat nauramaan.

Lukashka läheni hitaasti Marjanaa.

-- Missä teillä asuu se päällikkö? -- kysyi hän.

Marjana mietti hetkisen.

-- Uuteen tupaan ottivat, -- sanoi hän.

-- Onko se vanha vai nuori? -- kysyi Lukashka istuutuen tytön luo.

-- En ole minä ikää kysellyt, -- vastasi tyttö. -- Tshihiriä kävin sille laskemassa, niin silloin näin, Jeroshka-sedän kanssa ikkunassa istui, punatukkainen mikä lie. Tavaroita täyden kuorman toivat.

Ja hän painoi silmänsä maahan.

-- Olen hyvilläni, että pääsin vartiosta täällä päin käväsemään! -- sanoi Lukashka siirtyen lähemmäksi tyttöä turvepenkillä ja yhä katsoen häntä silmiin.

-- Kuule, tulitko kauaksi aikaa? -- kysyi Marjana, hiukan hymyillen.

-- Aamuun asti. Anna siemeniä, -- lisäsi hän ojentaen kättään.

Marjana hymyili suoraan ja avasi paidan kauluksen.

-- Älä ota kaikkia, -- sanoi hän.

-- Ihan totta, olen koko ajan sinua ikävöinyt, usko minua, -- sanoi Luka hillitysti, tyynesti kuiskaten, ottaen tytön povelta siemeniä, ja vielä lähemmäksi häntä kumartuen alkoi kuiskaten jotain puhua nauru silmissä.

-- En tule, se on sanottu! -- sanoi Marjana yhtäkkiä, väistyen hänestä.

-- Ei, kuulehan... mitä minä aioin sinulle sanoa, -- kuiskasi Lukashka: -- kuule minua! Tule Mashenjka.

Marjana puisti kieltävästi päätään, mutta hymyili.

-- Sisko, Marjanka! Sisko hoi! Äiti kutsuu illalliselle, -- huusi kasakatarten luo juosten Marjanan pieni veli.

-- Tulen heti! -- vastasi tyttö. -- Mene sinä, veikko, mene yksin, -- minä tulen heti.

Lukashka nousi ja nosti lakkiaan.

-- Lienee minunkin mentävä kotiin, parasta on, -- sanoi hän tekeytyen välinpitämättömäksi, mutta tuskin voiden olla hymyilemättä ja katosi talon nurkan taa.

Sillä välin oli yö jo kokonaan laskeutunut stanitsan yli. Kirkkaat tähdet syttyivät pimeälle taivaalle. Kaduilla oli pimeätä ja tyhjää. Nazarka jäi kasakatarten kanssa turvepenkille, josta kuului heidän naurunsa, mutta Lukashka poistui hiljaa tyttöjen luota, kyyristyi kuin kissa ja yhtäkkiä varpaisillaan kuulumattomin askelin läksi juoksemaan, pitäen kiinni heiluvasta tikaristaan, -- ei kotiin, vaan vänrikin talolle päin. Juostuaan kaksi katua ja käännyttyään kujalle hän nosti tsherkessitakin liepeet ja istuutui maahan aidan suojaan. "Katsos sitä vänrikin tyttöä, -- ajatteli hän Marjanaa, -- ei se anna leikitellä, vietävä! Malta..."

Lähestyvän naisen askeleet herättivät hänen huomiotaan. Hän alkoi kuulostella ja naurahti itsekseen. Marjana painunein päin kulki nopein ja tasaisin askelin suoraan häntä kohti, koputellen kepakolla aidan seipäitä. Lukashka nousi. Marjanka säpsähti ja pysähtyi.

-- Oh, senkin vietävä! Säikäytit minut. Etpäs mennytkään kotiin? -- sanoi hän ja kovasti nauroi.

Lukashka toisella kädellään syleili tyttöä ja toisella tarttui hänen kasvoihinsa. -- Minä tahdoin sinulle sanoa... jumaliste!... -- hänen äänensä värisi ja katkeili.

-- Mitä puheita olet keksinyt keskellä yötä! -- vastasi Marjana. -- Äiti odottaa, ja mene sinä heilasi luo.