Part 3

Stanitsan miesväki elää sotaretkillä ja vartiossa eli asemilla, kuten kasakat sanovat. Se _riuhtaisija_ Lukashka, josta eukot stanitsassa olivat puhuneet, seisoi iltapuolella päivää Nizhne-Prototskij'n aseman vahtitornissa, aivan Terekin rannalla. Nojaten kyynärpäillään tornin kaidepuihin hän katseli silmiään siristellen milloin Terekin takaiseen etäisyyteen, milloin alas kasakkatovereihinsa, joiden kanssa hän silloin tällöin vaihtoi sanan. Aurinko läheni jo lumiharjannetta, joka valkeana hohti kutristen pilvien yläpuolella, pilvet vaippuivat sen juurella ja kävivät yhä tummavarjoisemmiksi. Ilmassa väikkyi illan heleä kirkkaus. Umpeen kasvaneesta koskemattomasta metsästä huokui raikkautta, mutta aseman luona oli vielä kuuma. Tarinoivien kasakkain äänet kaikuivat heleämmin ja väräjöivät ilmassa. Ruskea, nopea Terek ja koko sen liikkuva vuo eroittautui selvemmin liikkumattomista rannoista. Vesi siinä oli alkanut laskea ja paikoittain kostea hiekka punersi rannoilla ja särkänteillä. Toisella rannalla, suoraan vartioaseman kohdalla, oli aivan autiota; vain matalaa, loputonta ja alakuloista kaislikkoa ulottui vuorten juurille saakka. Vähän syrjemmällä näkyivät matalalla rannalla tshetsheniläiskylän savirakennukset laakoine kattoineen ja suppilonmuotoisine savupiippuineen. Kasakan tarkat silmät seurasivat tornista kaukaa rauhallisen kylän iltasauhun keskeltä näkyvien sini- ja punapukuisten tshetsheninaisten liikuntaa.

Vaikka kasakat joka hetki odottivat abrekkien[6] hyökkäystä joen takaa tatarien puolelta, varsinkin juuri toukokuussa, jolloin metsä Terekin rannalla on niin sankka, että jalkamiehen on vaikea tunkeutua sen läpi, ja joki niin matala, että paikoittain voi kahlaten ratsastaa sen yli, ja vaikka kaksi päivää sitten kasakka oli rykmentin komentajalta tuonut _tsydulkan_,[7] jossa ilmoitettiin, että vakoilijoilta saatujen tietojen mukaan kahdeksanmiehinen joukko oli hankkeissa kulkea Terekin yli ja sen vuoksi käskettiin noudattamaan suurta varovaisuutta, -- ei vartiossa välitetty erikoisesti varovaisuudesta. Kasakat aivan kuin kotonaan, satuloimatta hevosiaan ja ilman aseita, vain kalastelivat, juopottelivat tai metsästelivät. Päivystäjän hevonen yksin kulki satuloituna ja etujalat toisiinsa kytkettyinä orjantappuraa kasvavaa metsänlaitaa, ja vain vahdissa olevalla kasakalla oli yllään tsherkessitakki, pyssy ja miekka. Aliupseeri, korkeakasvuinen ja laihanpuoleinen kasakka, jolla oli pitkä selkä ja pienet jalat ja kädet, istui tuvan seinän vieressä, yllään avonainen beshmetti, ja päällikön veltto ja ikävystynyt ilme kasvoillaan silmät ummessa siirteli päätään milloin toisen milloin toisen kätensä varaan. Iäkkäänpuoleinen kasakka, jonka parta oli leveä ja harmahtavan musta ja jolla oli päällään vain mustalla remmillä kiinnitetty paita, makasi aivan veden äyräällä ja katseli veltosti yksitoikkoista, lirisevää ja mutkaista Terekiä. Toisista, jotka olivat kuumuudesta yhtä näännyksissä ja puolialastomia, mikä huuhtoi vaatteita Terekissä, mikä makasi maassa rannan kuumalla hiekalla laulua hyräillen. Yksi kasakoista, kasvoiltaan laiha ja mustaksi päivettynyt, oli nähtävästi sikahumalassa ja makasi suullaan tuvan seinustalla, joka noin kaksi tuntia sitten oli ollut varjossa, mutta johon nyt iskivät suoraan kuumat vinot säteet.

Lukashka, joka seisoi tornissa, oli pitkä kaunis nuorimies, noin kahdenkymmenen ikäinen, hyvin äitinsä näköinen. Hänen kasvonsa ja koko ruumiinrakenteensa ilmaisivat nuoruuden kulmikkuudesta huolimatta suurta ruumiillista ja henkistä voimaa. Vaikka hänestä vasta äskettäin oli tehty sotamies, saattoi hänen kasvojensa leveästä ilmeestä ja asentonsa tyynestä varmuudesta huomata, että hän jo oli ehtinyt omistaa kasakoille ja yleensä aina asestettuina oleville miehille ominaisen sotaisen ja hiukan ylpeän ryhdin, että hän oli kasakka ja tunsi itsensä oikean kasakan arvoiseksi. Leveä tsherkessiläistakki oli paikoittain repeytynyt, lakki oli tshetsheniläiseen tapaan painettu niskaan, kengänvarret lasketut alapuolelle polvien. Hänen pukunsa ei ollut komea, mutta sen istumisessa oli sitä erityistä kasakkakeimailua, joka johtuu tshetsheniläisten dzhigittien (ratsumiesten) matkimisesta. Oikealla dzhigitillä on kaikki väljää, repaleista, huoletonta; vain aseet ovat komeat. Mutta tuo repaleinen puku aseinen on pantu ylle, vyötetty ja kiinnitetty omaan määrättyyn tapaansa, jota ei kuka tahansa osaa ja joka heti pistää kasakan tai vuorelaisen silmiin. Lukashka näytti sellaiselta dzhigitiltä. Kädet miekassa kiinni ja siristellen silmiään hän katseli katselemistaan kaukana olevaan paimentolais-kylään. Hänen kasvonpiirteensä yksitellen tarkaten olivat rumat, mutta jos loi silmäyksen koko hänen komeaan vartaloonsa ja viisaisiin kasvoihinsa mustine kulmakarvoineen niin täytyi ehdottomasti jokaisen sanoa: "komea poika!"

-- Eukkoja, eukkoja miten on kylvänyt kylään! -- sanoi hän kimeällä äänellä, veltosti avaten näkyviin kiiltävät valkeat hampaansa ja kääntymättä erityisesti kenenkään puoleen.

Nazarka, joka makasi alhaalla, kohotti heti kiireesti päätään ja huomautti:

-- Eivätkö liene viinan haussa.

-- Kun olisi pyssyllä säikäyttää, -- sanoi Lukashka naurusuin: -- havahtuisi ne vietävät!

-- Ei kanna sinne asti.

-- Sekö! Kantaa minun ylikin. Varros, kunhan tulee heidän pyhänsä niin menen tästä Girei-kaanin vieraaksi juomaan buzaa,[8] -- sanoi Lukashka, vihaisesti huitoen tungettelevia sääskiä ympäriltään.

Kahina tiheikössä veti kasakkain huomion puoleensa. Kirjava sekarotuinen lintukoira nuuski jälkiä ja touhuisasti heiluttaen karvatonta häntäänsä juoksi vartiopaikalle. Lukashka tunsi sen metsästäjänaapurinsa Jeroshka-sedän koiraksi ja heti perästä hän näki metsämiehen itsensä lähenevän tiheiköstä.

Jeroshka-setä oli erittäin kookas kasakka, jolla oli vaalean harmaa, leveä parta ja niin leveät hartiat ja rinta, että hän metsässä, missä ei ollut kehen vertaisi häntä, näytti lyhyeltä, -- niin sopusuhtainen oli koko hänen voimakas jäsenistönsä. Hänen yllään oli vyöllä kiinnitetty mekko, jaloissa riepujen päälle nuorilla köytetyt hirvennahkajalkineet ja päässään risainen valkea hatturähjä. Selässään oli hänellä toisen olan takana fasanipyydys ja pussi, jossa oli kananpoika ja mehiläishaukka haukkojen houkuttelemiseksi; toisella olallaan hän kantoi hihnassa tapettua villiä kissaa; selkäpuolella riippui vyöstä pussi haulien, ruudin ja leivän kantamista varten, hevosen häntä sääskien huiskimiseksi, iso tikari rikkonaisessa, vanhan veren tahraamassa huotrassa ja kaksi tapettua fasania. Hän katsahti vartiopaikalle ja pysähtyi.

-- Hei, Ljam! -- huusi hän koiralleen niin täyteläisellä bassolla, että kaiku vastasi kaukaa metsästä, heitti olalleen suuren pyssyn, jota kasakat kutsuvat _flintaksi_, ja nosti lakkiaan.

-- Hyvinkö kuluu päivä, ystävät? Hei! -- kääntyi hän kasakkain puoleen puhuen samalla voimakkaalla ja iloisella äänellä, ilman mitään ponnistusta ja kuitenkin niin kovasti kuin olisi huutanut jollekulle toisella puolen jokea olevalle.

-- Hyvin setä, hyvin! -- kajahtivat iloisina eri tahoilta kasakkain nuorteat äänet.

-- Mitä kuuluu, kertokaa? -- huusi Jeroshka-setä pyyhkien tsherkessiläistakkinsa hihalla hikeä punaisilta, leveiltä kasvoiltaan.

-- Kuules, setä, tiedätkö minkälainen haukka tuossa poppelissa asustaa! Joka ilta liitelee niin vimmatusti, -- sanoi Nazarka iskien silmää ja hytkäytellen olkapäätään ja jalkaansa.

-- Valehtelet! -- sanoi ukko epäluuloisena.

-- Ihan totta, setä, _koetappas istua_,[9] -- vakuutti Nazarka suu naurussa.

Kasakat alkoivat nauraa.

Veitikka ei ollut nähnyt mitään haukkaa; mutta vartiossa olevilla nuorilla kasakoilla oli jo kauan ollut tapana härnätä ja petkuttaa Jeroshka-setää joka kerta kun tämä tuli heidän luokseen.

-- Kunhan vain höpisee... -- virkkoi Lukashka tornista Nazarkalle.

Nazarka vaikeni heti.

-- Täytyypä sitten _istua_. Jään _istumaan_, -- vastasi ukko kaikkien kasakkain suureksi huviksi.

-- Entä sikoja, oletteko niitä nähneet?

-- Kaikkia, vai sikoja! -- sanoi aliupseeri erittäin tyytyväisenä, että oli saanut tilaisuuden pitää hauskaa, venytteli ruumistaan ja molemmin käsin raapi pitkää selkäänsä. -- Abrekkeja tässä pyydystää pitää eikä sikoja. Sinä et ole mitään kuullut, setä, hä? -- lisäsi hän, aiheettomasti rypistäen otsaansa ja päästäen valkeat tiheät hampaansa näkyviin.

-- Abrekeistako? -- sanoi ukko: -- ei, en ole kuullut. Entäs viiniä onko? Anna juoda, hyvä mies. Uupunut olen ihan kerrassaan. Minä tuon, kunhan ehdin, tuoresta sianlihaa, tuon kun tuonkin. Antakaa! -- lisäsi hän.

-- Niin että _istuakko_ sinä aiot, niinkö? -- kysyi aliupseeri, ikäänkuin ei olisi kuullut, mitä tämä oli sanonut.

-- Tahtoisin _istua_ yön seudussa, -- vastasi Jeroshka-setä: -- ehkäpä pyhäksi, Jumalan avulla, jotain nujerran; sitten annan sinullekin, annan varmasti!

-- Setä! Hoi, setä! -- huusi Luka kimeästi ylhäältä, vetäen huomion puoleensa, ja kaikki katsahtivat Lukashkaan! -- Meneppäs ylä-ojalle, siellä on niitä aika lauma. Se ei ole valetta, ei! Äskettäin meikäläisistä eräs ampui yhden. Totta puhun, -- lisäsi hän korjaten selässään olevaa luodikkoa ja sellaisella äänellä, josta saattoi tuntea, ettei hän laskenut leikkiä.

-- Ahaa, onko Lukashka-riuhtaisija täällä! -- sanoi ukko katsellen ylös. -- Missä ampui?

-- Sinä et nähnyt ensinkään! Pieni näyn olevan, -- sanoi Lukashka. -- Ihan ojan luona, setä, -- lisäsi hän vakavasti, ravistellen päätään. -- Me kuljimme paraillaan ojan vartta, kun se rusahti, mutta minulla oli pyssy huotrassa. Iljaska kun ampua pamautti... Minä näytän sinulle, setä, missä kohden, -- ei se ole kaukana. Odotas. Minä tiedän, hyvä veli, kaikki sen tiet... Mosev-setä!... lisäsi hän varmasti ja melkein käskevästi aliupseerille: -- on aika jo vaihtaa, -- ja kohottaen pyssyään hän vastausta odottamatta alkoi laskeutua tornista.

-- Tule pois! -- sanoi aliupseeri jälestäpäin, katsoen ympärilleen. -- Sinun vuorosi, niinkö, Gurka? Mene! Aika poika on tullut sinun Lukashkastasi, -- lisäsi aliupseeri kääntyen ukon puoleen: -- ihan kuin sinä, kulkee, eikä pysy kotona; eikä ole kauan kuin tappoi erään.

VII.

Aurinko oli jo mennyt piiloon ja yön varjot lähenivät nopeasti metsän puolelta. Kasakat lopettivat työnsä asemalla ja rupesivat lähtemään illalliselle tupaan. Vain ukko, yhä vielä haukkaa vahtien ja tempoen jalastaan kiinni sidottua mehiläishaukkaa, jäi platanin alle. Haukka istui puussa, mutta ei iskenyt kananpojan kimppuun. Lukashka viritti verkalleen pahimpiin ohdake-pesiin fasanien poluille rihmoja fasaneille ja lauleli laulun toisensa jälkeen. Huolimatta hänen pituudestaan ja suurista käsistään näkyi kaikki työ, suuri ja pieni, luistavan hänen käsissään.

-- Hei, Luka! -- kuuli hän läheltä tiheiköstä Nazarkan läpitunkevan kimeän äänen. -- Kasakat ovat menneet illalliselle!

Nazarka, jolla oli elävä fasani kainalossaan, tunkihe orjantappurain läpi ja pääsi polulle.

-- Oo! -- sanoi Lukashka lakaten laulamasta: -- mistä olet tuon kukon ottanut. Varmaan minun loukustani...

Nazarka oli Lukashkan kanssa yhdenikäinen ja niinikään vasta keväästä saakka palveli vartiossa.

Hän oli pieni, ruma, laihanpuoleinen, kivulloinen, hänellä oli kirkuva ääni, joka pani korvat helisemään. Hän ja Luka olivat sekä naapureita että tovereja. Lukashka istui tatarilaiseen tapaan ruohossa ja asetteli pauloja.

-- En tiedä kenen, kenties sinun.

-- Kuopan takana, platanin luonako? Minun on, eilen asetin.

Lukashka nousi ja tarkasteli kiinni saatua fasania. Silitettyään kädellään tummansinistä päätä, jonka kukko pelästyneenä ja silmiään pyöritellen kurotti eteenpäin, hän otti sen syliinsä.

-- Me teemme siitä nyt puuroa: mene, tapa ja kyni se.

-- Miten, itsekkö syömme vai aliupseerille annamme?

-- Mitä siitä hänelle!

-- En minä uskalla niitä tappaa, -- sanoi Nazarka.

-- Anna tänne.

Lukashka otti tikarin alta pienen veitsen ja nopeasti viilsi sillä. Kukko räpytteli siipiään, mutta ei ehtinyt niitä oikaista kun jo verinen pää painui herpoutuneena alas.

-- Näin se on tehtävä! -- sanoi Lukashka, heittäen käsistään kukon. -- Siitä tulee rasvainen riisipuuro.

Nazarka vavahti kukkoa katsellessaan.

-- Kuules Luka, taas se piru lähettää meidät väijyntään, -- lisäsi hän nostaen maasta fasanin ja pirulla tarkoittaen aliupseeria. -- Fomushkinin lähetti viiniä noutamaan, hänen vuoronsa olisi ollut. Monesko yö se meillä jo on! -- Meillä se yksin kaikki teetättää.

Lukashka kulki vihellellen asemalle päin.

-- Ota köyttä mukaasi! -- huusi hän.

Nazarka totteli.

-- Minä sanon sille heti, sanon, -- jatkoi Nazarka. -- Sanomme, ettemme lähde kun olemme uuvuksissa, -- ja sillä hyvä! Sano sinä, hän kuuntelee sinua. Onhan se hävytöntä!

-- No, ei kannata puhua! -- sanoin Lukashka nähtävästi muuta ajatellen. -- Roskaa! Toista jos stanitsasta olisi yön selkään ajanut, se olisi harmi. Siellä saa huvitella, mutta mitä täällä? Asemalla tai väijymässä, yksi ja sama. Älä turhia!...

-- Tuletko stanitsaan?

-- Pyhäksi tulen.

-- Gurka kertoi, että sinun Dunajkasi liehittelee Fomushkinia, -- sanoi Nazarka yhtäkkiä.

-- Viis minä! -- vastasi Lukashka näyttäen tiheitä valkeita hampaitaan, nauramatta. -- Enkö minä sitten toista löydä?

-- Niinpä tuo Gurka kertoi: sanoi olleensa tytön luona, isän ei olleen kotona, vaan Fomushkinin istuneen siinä syömässä piirakasta. Kun Gurka oli istunut ja läksi pois, oli hän ikkunan alla kuullut kun tyttö sanoi: "läksipäs viimein tuo peeveli... Miksi et kultani syö piirakasta? Ja että: älä mene kotiin yöksi". Mutta hänpä ikkunan alta oli sanonut: "hyvä".

-- Valehtelet?

-- Totta, jumaliste!

Lukashka vaikeni. -- Kun on löytänyt toisen, niin sama minusta! Vähänkö niitä on tyttöjä? Hän on muutenkin jo vähän tympäissyt.

-- Kas niin pitääkin! -- sanoi Nazarka. -- Menisit vänrikin Marjankan luo. Onkos sillä ketään tiettyä?

Lukashka synkkeni. -- Mitä Marjankasta? Samallainen! -- sanoi hän.

-- No koeta nyt kuitenkin...

-- Miten sinä arvelet? Onko niistä puute stanitsassa.

Ja Lukashka alkoi taas viheltää ja kulki pitkin asemaa repien puiden oksista lehtiä. Kulkiessaan pensaikossa hän yhtäkkiä pysähtyi, kun huomasi sileän puun, otti tikarin alta puukon ja taittoi. -- "Siitäpä syntyy oiva latasin!" -- sanoi hän vingahuttaen ilmassa vitsaa.

Kasakat istuivat illallisella aseman maalatun etehisen multalattialla matalan pienen tatarilaisen pöydän ääressä, kun puheeksi tuli kenen vuoro oli mennä vakoilemaan.

-- Kenen on nyt mentävä? -- huusi yksi kasakoista kääntyen aliupseerin puoleen majan avatusta ovesta.

-- Kenen mentävä? -- vastasi aliupseeri. -- Burlak-setä on ollut, Fomushkin on ollut, -- sanoi hän hiukan epävarmasti. -- Menkää te, eikö niin... sinä ja Nazar, -- hän kääntyi Lukan puoleen, -- Jergushov menköön myös, lienee nukkunut jo tarpeekseen.

-- Ethän sinä itsekään koskaan pääse hereille, mitä sitten hänestä! -- sanoi Nazarka puoliääneen.

Kasakat naurahtivat.

Jergushov oli juuri se kasakka, joka oli humalassa maannut tuvan vieressä. Hän oli juuri silmiään hieroen puskenut eteiseen.

Lukashka oli tällä välin noussut ja laittanut pyssyään kuntoon.

-- Ja menkää pian! Syökää illallinen ja lähtekää, -- sanoi aliupseeri. Ja odottamatta myöntymyksen ilmaisua aliupseeri sulki oven, nähtävästi sangen pienin toivein kasakkain tottelemisesta, -- jos ei olisi käsketty, en minä lähettäisi, mutta jollen sitä tee, niin saatte nähdä, että päällikkö meitä löylyttää. Kun vielä kerrotaan, että kahdeksan abrekkia on tullut yli.

-- Mitäs siinä muuta, mennä täytyy, -- sanoi Jergushov: -- järjestys! Ei käy päinsä, aika on semmoinen. Minä sanon että mennä täytyy.

Lukashka sillä välin piti suunsa edessä suurta palaa fasanipaistia, katseli milloin aliupseeria milloin Nazarkaa, näytti aivan välinpitämättömältä siitä mitä tapahtui ja nauroi kummallekin. Kasakat eivät olleet vielä ehtineet lähteä väijyntään, kun Jeroshka-setä, joka yöhön saakka oli turhaan istunut platanin alla, astui pimeään kuistiin.

-- No, pojat, -- kaikui matalassa kuistissa hänen bassonsa, joka sumensi kaikki muut äänet, -- minäkin lähden teidän kanssanne. Te vahditte tshetshenejä ja minä vahdin sikoja.

VIII.

Oli jo aivan pimeä, kun Jeroshka-setä ja kolme kasakkaa huopavaipoissa ja pyssyt olalla kulki vartioasemalta pitkin Terekiä väijyntäpaikalle. Nazarka ei ollut ollenkaan halunnut lähteä, mutta Luka oli huutanut häntä ja pian olivat he matkalla. Kuljettuaan vaiti muutamia askeleita kasakat kääntyivät ojan viereltä ja tuskin eroitettavaa polkua pitkin kaislikon läpi lähestyivät Terekiä. Rannalla oli paksu musta pölkky, jonka vesi oli heittänyt ja kaislat pölkyn ympärillä olivat vasta äsken survoontuneet.

-- Tässäkö vahditaan? -- kysyi Nazarka.

-- Välipä sillä, -- sanoi Lukashka: -- istu tässä, minä tulen pian, neuvon vain sedälle paikan.

-- Ihan tämä on paras paikka: meitä ei näe kukaan, mutta me näemme, -- sanoi Jergushov, -- istutaan tässä; parhain paikka kerrassaan.

Nazarka ja Jergushov levittivät vaippansa ja asettuivat pölkyn taa, mutta Lukashka ja Jeroshka-setä menivät edemmäs.

-- Se ei ole enää kaukana tästä, setä, -- sanoi Lukashka, astuen kuulumattomasti ukon edellä: -- minä näytän mistä ne ovat kulkeneet. Minä sen, veliseni, yksin tiedän.

-- Näytä. Uljas sinä olet poika, oikea riuhtaisija, -- samoin kuiskaamalla sanoi ukko.

Astuttuaan muutamia askeleita Lukashka pysähtyi, kumartui lätäkön yli ja päästi vihellyksen. -- Tässä ne ovat käyneet juomassa, näetkö? -- sanoi hän tuskin kuuluvasti, näyttäen verestä jälkeä.

-- Kristus sinut palkitkoon, -- vastasi ukko: -- Tähän se veitikka tulee mutaan rypemään, -- lisäsi hän. -- Minä istun, mene sinä.

Lukashka heitti vaippansa ylemmäs ja meni yksin takaisin rantaa pitkin, nopeasti silmäillen milloin vasemmalla olevaa kaislaseinämää, milloin Terekiä, joka lirisi äyrään alla hänen sivullaan. "Olisi niitä vahdittava, taikka sattuvat vielä jostain pujahtamaan", ajatteli hän tshetshenejä. Yhtäkkiä kova kahina ja läiskäys veteen saivat hänen vavahtamaan ja tarttumaan luodikkoon: rannalta hyppäsi metsäsika puhkuen jokeen ja sen musta haamu erottautui hetkeksi veden kiiltävästä pinnasta mutta piiloutui sitten kaislikkoon. Luka tempasi nopeasti pyssynsä, asettihe ampumaan, mutta ei ehtinyt laukaista, -- metsäsika oli jo paennut tiheikköön. Hän sylkäisi harmista ja meni kauemmas. Tullessaan lähelle väijyntäpaikkaa hän uudelleen pysähtyi ja päästi heikon vihellyksen. Vihellykseen vastattiin ja hän meni toveriensa luo.

Nazarka oli kääriytynyt vaatteisiinsa ja nukkui. Jergushov oli käpristänyt jalat alleen ja istui siten ja väistyi hiukan antaakseen tilaa Lukashkalle.

-- Miten tässä on hauska istua, sattuipa kerrassaan hyvä paikka! -- sanoi hän. -- Neuvoit tien?

-- Näytin, -- vastasi Lukashka vaippaansa levittäen. -- Ja mikä metsäsian junttura äsken ihan rannasta pääsi livahtamaan! Varmaan se sama! Kaiketi kuulit, mitä ilvettä se piti?

-- Kuulin miten pelihteli ja arvasin heti mikä otus se oli. Sitä minä arvelinkin, että nyt se Lukashka säikäytti otuksen, -- sanoi Jergushov kääriytyen vaippaansa. -- Minä nukun nyt, -- lisäsi hän: -- herätä kun kukko on laulanut, sillä järjestys on oleva kaikessa. Minä rupean nukkumaan, levähdetään; ja sitten sinä nukut, minä vahdin, -- sillä lailla.

-- Minä en, kiitos vaan, välitä koko nukkumisesta, -- vastasi Lukashka.

Yö oli pimeä, lämmin ja tyyni. Vain toisella puolen taivasta tuikkivat tähdet; toinen, suurempi puoli taivasta oli vuorista saakka suuren synkän pilven peitossa. Musta pilvi sulautuen yhteen vuorten kanssa liikkui yön tyvenessä hitaasti kauemmas ja kauemmas, jyrkästi eroittautuen kaartuvine reunoineen syvästä tähtitaivaasta. Vain kasakan edessä siinti Terek ja taivaanranta, takaa ja sivuilta hänet ympäröi kaislaseinä. Kaislat väliin aivan kuin itsestään alkoivat huojua ja kahista toisiaan vasten. Nuokkuvat kaislojen tähkät näyttivät alhaalta katsoen tupsuisilta puunoksilta selkeällä taivaanrannalla. Edessä, aivan jalkojen vieressä, oli ranta, jonka alla pulpahteli virta. Edempänä väreili yksitoikkoisesti ruskean veden lasimainen liikkuva vuo matalikkojen ja rannan kohdalla. Kauempana vesi ja ranta ja pilvi sulautuivat läpitunkemattomaksi pimeydeksi. Veden pinnalla väikkyi mustia varjoja, jotka kasakan tottunut silmä tunsi virran tuomiksi puurangoiksi. Vain väliin kalevanvalkea heijastui veteen kuin mustaan peiliin ja osoitti loivan vastaisen rannan rajajuovan. Alakuloiset öiset äänet, kaislikon kahinan, kasakkain kuorsaamisen, sääskien surinan ja virran lirinän katkaisi välistä kaukainen pyssynlaukaus tai sortuvan rannan pulahdus, väliin taas suuren kalan loiskahdus tai metsäeläimen rasahdus sankassa rytömetsässä. Kerran lensi pöllö Terekin vartta satuttaen joka kolmannella vedolla siipensä vastakkain. Aivan kasakkain pään kohdalla se kääntyi metsään ja lentäessään puuhun se joka toisella ja viimein joka kerralla löi siipiään yhteen ja sitten kauan räpytellen istuutui vanhaan plataniin. Jokainen tällainen odottamaton ääni sai valveilla olevan kasakan jännittämään herkäksi kuuloaan, teroittamaan silmiään ja verkalleen kopeloimaan pyssyään.

Yöstä oli jo enin osa kulunut. Musta pilvi oli vetäytynyt länteen ja repaleisten reunojensa takaa avannut näkyviin selkeän tähtitaivaan, ja ylösalaisin oleva kuun kultainen sarvi alkoi punaisena loistaa vuorten takaa. Rupesi tuntumaan kylmältä. Nazarka heräsi, sanoi muutaman sanan ja taas nukkui. Lukashkasta alkoi aika tuntua pitkältä, hän nousi, otti puukon tikarinsa alta ja alkoi vuolla vitsaa latasimeksi. Hänen päässään pyöri ajatuksia siitä, miten mahtanevat tshetshenit asua noilla vuorilla, miten ne pelkäämättä tulevat joen yli tänne, miten vähän ne välittävät kasakoista ja miten ne saattaisivat kulkea yli jostain toisesta kohdin. Ja hän kurotti ruumistaan ja katseli pitkin jokea, mutta ei mitään näkynyt. Vähänväliä hän katseli jokea ja etäistä rantaa, joka eroittautui himmeästi vedestä kuun arassa loisteessa, eikä enää ajatellut tshetshenejä ja odotti vain milloin saisi herättää toverinsa ja pääsisi stanitsaan. Stanitsasta hän muisti Dunjkan, mielitiettynsä, ja tuli kiukkuun ajatellessaan häntä. Aamua ennustaen alkoi hopeista usvaa vaippua veden yllä ja nuoret kotkat vinkuivat vihlovasti lähellä häntä ja läpäyttelivät siipiään. Vihdoin kuului kaukaa stanitsasta ensimäinen kukon kieunta, sitä seurasi heti toinen venyttävä kukkokiekuu, johon muut äänet vastasivat.