Part 14

Mutta Lukashka yhä lauloi ja tempaisi Marjanaa kovasti kädestä ja sieppasi hänet piirin keskeen. Olenin ehti vain virkkaa: "tule sitten Ustenjkan luo" ja poistui toverinsa viereen. Laulu vaikeni. Lukashka kuivasi huulensa, Marjanka samoin ja he suutelivat toisiaan. "Ei, viisi kertaa!" -- sanoi Lukashka. Puhe, nauru ja hyörinä tuli tasaisten liikkeiden ja tasaisten äänten sijaan. Lukashka, joka näytti olevan kovasti päissään, alkoi jaella tytöille makeisia.

-- Kaikille tarjoan! -- sanoi hän ylpeästi ja koomillisen liikuttavan itsetietoisesti. -- Kuka menee sotamiesten kanssa juhlimaan, se piiristä pois! -- lisäsi hän äkkiä tuikeasti vilkaisten Oleniniin.

Tytöt sieppasivat häneltä makeisia ja nauraen tyrkkivät tieltään toinen toistaan. Beletskij ja Olenin menivät syrjään.

Ikäänkuin anteliaisuuttaan häveten otti Lukashka päästään suippolakin, pyyhki hihalla otsaansa ja meni Marjanan ja Ustenjkan luo.

-- _Vaiko suotta, armaani, leikit kanssani?_ -- toisti hän juuri lauletun laulun sanoja ja kertasi vielä vihaisena: _leikit kanssani?_ -- kääntyen Marjanaan. -- _Tulet miehelään, itket vielä armahain_, -- lisäsi hän syleillen yhtaikaa Ustenjkaa ja Marjankaa.

Ustenjka riisti itsensä irti ja lyödä säväytti häntä selkään, niin että hänen omaan käteensä koski.

-- No, vieläkö aiotte pyöriä? -- kysyi Lukashka.

-- Tehkööt tytöt miten tahtovat, -- vastasi Ustenjka, -- vaan minä menen kotiin ja Marjankakin lupasi tulla meille.

Kasakka yhä syleili Marjanaa ja vei hänet väkijoukosta pois talon pimeän nurkan luo.

-- Älä mene, Mashenjka, -- sanoi hän, -- viimeisen kerran pidämme hauskaa. Mene kotiin, minä tulen luoksesi.

-- Mitä minä kotona teen? Sitä varten on juhla että iloitaan. Menen Ustenjkan luo, -- sanoi Marjana.

-- Otanhan sinut kumminkin.

-- Hyvä, -- sanoi Marjana, -- sittepähän se nähdään.

-- No, menetkö sinä? -- kysyi Lukashka tuimana ja pusertaen häntä itseään vasten suuteli poskelle.

-- Älä nyt viitsi! Mene matkaasi! -- ja Marjana riisti itsensä hänestä ja meni pois.

-- Malta, tyttö, käy sulle huonosti! -- sanoi nuhdellen Lukashka, joka oli pysähtynyt ja heilutti päätään. _Itket vielä armahain_... ja kääntyen pois hänestä Lukashka huusi tytöille: -- Antakaa leikin käydä!

Marjankaa melkein pelästytti ja suututti se mitä Lukashka oli sanonut. Hän pysähtyi.

-- Mikä käy huonosti?

-- Se vaan.

-- Mikä se.

-- Se, että hyyriläis-sotilaan kanssa keimailet ja siksi oletkin minuun suuttunut.

-- Suutun jos tahdon. Sinä et ole minun isäni etkä äitini. Mitä se sinuun kuuluu. Minä rakastan ketä tahdon.

-- Niin, niin... -- sanoi Lukashka: -- pidä mielessäsi! -- Hän meni puodin luo, -- Tytöt! -- huusi hän, -- mitä siinä seisotte? Vielä piiri käymään! Nazarka, juokse hakemaan tshihiriä!

-- No, tulevatko tytöt? -- kysyi Olenin Beletskij'ltä.

-- Tulevat heti, -- vastasi Beletskij... -- Mennään, kemut on saatava kuntoon.

XXXIX.

Vasta yöllä myöhään Olenin läksi Beletskij'n majasta Marjanan ja Ustenjkan jälestä. Tytön valkoinen liina välkkyi pimeällä kadulla. Kullankimalteinen kuu painui aron laitaan. Hopeinen sumu verhosi stanitsan. Kaikki oli hiljaa, valoa ei ollut missään, kuuluivat vain etenevien naisten askeleet. Oleninin sydän sykki kovasti. Kuumina hohtavat kasvot virkistyivät kosteassa ilmassa. Hän katsahti taivaalle, vilkaisi majaan, josta oli tullut; siellä oli kynttilä sammunut, ja hän alkoi taas katsoa naisten etenevää varjoa. Valkea liina katosi sumuun. Hänestä oli kauheata jäädä yksin, -- hän oli niin onnellinen. Hän juoksi rappusilta ja riensi tyttöjen jälestä.

-- Äh, sinua! Näkevät... -- sanoi Ustenjka.

-- Ei se mitään!

Olenin juoksi Marjanan luo ja syleili häntä.

Marjana ei estänyt.

-- Ette vielä suudelleet tarpeeksi! -- sanoi Ustenjka. -- Kun pääset naimisiin, niin suutele, vaan nyt odota.

-- Hyvästi Marjana, huomenna minä tulen isäsi luo, sanon itse. Älä sinä puhu.

-- Mitä minä puhuisin! -- vastasi Marjana.

Kumpikin tyttö läksi juoksemaan. Olenin kulki yksin muistellen mitä oli tapahtunut. Hän oli ollut koko illan Marjanan kanssa kahden nurkassa, uunin vieressä. Ustenjka ei ollut hetkeksikään poistunut tuvasta ja oli kujehtinut toisten tyttöjen ja Beletskij'n kanssa. Olenin oli puhellut kuiskaten Marjanan kanssa.

-- Tuletko omakseni? -- kysyi hän tytöltä.

-- Petät vielä, etkä huolikaan, -- vastasi Marjana iloisesti ja tyynesti.

-- Vaan rakastatko minua, sano Jumalan tähden?

-- Miksi en sinua rakastaisi, mikä sinulla on vikana? -- vastasi Marjana nauraen ja puristaen karkeissa käsissään hänen käsiään. -- Miten sinun kätesi ovat va-a-l-keat, va-a-lkeat, pehmeät kuin kaimakki, -- sanoi hän.

-- Puhun tosissani. Sano tuletko omakseni.

-- Miksi ei, jos isä antaa luvan.

-- Muista, mitä sanoit, minä menetän järkeni, jos sinä petät minun. Huomenna sanon äidillesi ja isällesi, tulen kosimaan.

Marjana purskahti yhtäkkiä nauramaan.

-- Mitä sinä?

-- Ilman, on niin hassua.

-- Ihan totta! Ostan puutarhan, talon, kirjoittaudun kasakkaväkeen...

-- Katso vaan ettet toisia naisia rakastele. Minä olen siitä vihainen.

Olenin riemastuksissaan toisti mielikuvituksessaan kaikki nuo sanat. Niitä muistellessa hän milloin tunsi kipua, milloin hengitys pysähtyi onnesta. Hän tunsi kipua siksi, että tyttö oli hänen kanssaan puhuessaan yhtä tyyni kuin muulloinkin. Häntä ei näyttänyt vähääkään kuohuttavan tuo uusi asemansa. Oli kuin hän ei olisi uskonut Oleniniin eikä ajatellut tulevaisuutta. Oleninista näytti, että tyttö rakasti häntä vain nykyhetkenä ja että tulevaisuudesta hänen kanssaan hän ei tiennyt. Onnellinen hän oli taas siksi, että kaikki Marjanan sanat tuntuivat hänestä todelta ja Marjana lupasi kuulua hänelle. "Niin, -- sanoi hän itselleen, -- vasta silloin me ymmärrämme toisiamme, kun hän on kokonaan minun. Sellaiseen rakkauteen ei ole sanoja vaan tarvitaan elämä, kokonainen elämä. Huomenna selviää kaikki. Minä en voi enää elää näin kauemmin, huomenna minä puhun kaikki hänen isälleen, Beletskij'lle ja koko stanitsalle..."

Lukashka kahden unettoman yön jälkeen joi niin paljon juhlapäivänä, että ei pysynyt jaloillaan tällä kertaa ja nukkui Jamkan luona.

XL.

Seuraavana päivänä Olenin heräsi tavallista aikaisemmin ja heti hereille päästessään tuli hänen mieleensä mikä hänellä oli edessään ja hän muisteli hyvillä mielin Marjanan suudelmia, karkeiden käsien puristusta ja hänen sanojaan: "miten sinun kätesi ovat valkeat!" Hän nousi ylös ja aikoi paikalla mennä talonväen luo pyytämään Marjanaa omakseen. Aurinko ei ollut vielä noussut ja Oleninista oli kylän kadulla eriskummallista hälinää: käveltiin, ratsastettiin ja puhuttiin. Hän heitti ylleen tsherkessitakin ja juoksi rappusille. Talonväki ei ollut vielä noussut. Viisi miestä kasakoita ratsasti kovalla äänellä keskustellen jostakin. Kaikkein etumaisimpana ratsasti Lukashka leveän kabardinilaisensa selässä. Kaikki kasakat puhuivat ja huusivat: ei saattanut mitään selvästi eroittaa.

-- Aja ylä-vartioon! -- huusi yksi.

-- Pane satulaan ja aja minkä pääset! -- virkkoi toinen.

-- Tästä portista on lyhin tie.

-- Vai siitä! -- huusi Lukashka: -- keskiportista täytyy ajaa.

-- Sieltä onkin lyhempi tie, -- virkkoi eräs kasakoista, joka pölyisenä istui hikisen hevosensa selässä. Lukashkan kasvot olivat punaiset ja turvoksissa eilisestä juomingista; korkea suippolakki oli niskassa. Hän huusi käskevästi, aivan kuin päällikkö.

-- Mitä nyt? Minne matka? -- kysyi Olenin, joka vaivoin sai vedetyksi kasakkain huomion puoleensa.

-- Abrekkeja ampumaan, ne ovat buruneille (hiekkakummuille) laskeutuneet. Nyt heti lähdemme, vaan väkeä on vielä vähän.

Ja kasakat ajoivat katua eteenpäin yhä huutaen ja yhteen keräytyen. Oleninin mieleen johtui, ettei hän tee hyvin jollei mene: hän aikoikin palata pian sieltä. Hän pukeutui, pani luotia pyssyynsä, hyppäsi hevosen selkään, jonka Vanjusha oli jotenkuten satuloinut ja tapasi kasakat stanitsasta lähdössä. Kasakat olivat hypänneet pois hevosen selästä, seisoivat piirissä ja kaatoivat viiniä paikalle tuodusta tynnöristä puiseen tshapuraan (pikariin) ja tarjoten sitä toisilleen joivat matkansa onneksi. Heidän joukossaan oli nuori keikarimies-vänrikki, joka sattumalta oli stanitsassa ja joka oli ottanut päällikkyyden kerääntyneen kymmenen kasakan yli. Koossa olevat olivat kaikki tavallisia ylentämättömiä kasakoita, ja vaikka vänrikki antoi itselleen päällikön-ilmeen, tottelivat kaikki vain Lukashkaa. Oleniniin eivät kasakat luoneet mitään huomiota. Ja kun kaikki jo olivat hevosen selässä ja oli jo lähdetty ja Olenin ratsasti vänrikin luo tiedustelemaan mistä oikein oli kysymys, niin vänrikki, joka tavallisesti oli ystävällinen, kohteli häntä kuin hyvin ylhäältä. Töin tuskin sai Olenin häneltä edes tietää miten oli asia. Vakoilijat, jotka olivat lähetetyt abrekkeja etsimään, olivat tavanneet muutamia vuorelaisia buruneilla kahdeksan virstan päässä stanitsasta. Abrekit olivat asettuneet kuoppaan, ampuivat ja uhkasivat, etteivät elävinä antaudu. Aliupseeri, joka oli kahden kasakan kanssa ollut vakoilemassa, oli jäänyt sinne niitä vahtimaan ja oli lähettänyt yhden kasakan stanitsaan kutsumaan toisia avuksi.

Aurinko oli juuri alkanut nousta. Noin kolmen virstan päässä stanitsasta tuli aro joka puolelta vastaan eikä näkynyt mitään paitsi yksitoikkoista kuivaa hiekkatasankoa, jota karjan jälet olivat kirjailleet, paikoittain vaaleata kuloa, matalaa kaislikkoa kuopissa, siellä täällä hiukan tallattuja teitä ja nogajilaisia paimentolaisleirejä, jotka siintivät kaukaa-kaukaa taivaan rannalta: Varjottomuus ja maiseman jurous kaikkialla teki omituisen vaikutuksen. Aurinko nousee ja laskee aina punaisena aroon. Kun käy tuuli niin se kuljettaa kokonaisia hiekkamäkiä. Kun on tyyni, kuten tänä aamuna, niin hiljaisuus, jota ei riko yksikään liike eikä ääni, on erityisen valtava. Tänä aamuna aro oli äänetön ja sumuinen, vaikka aurinko olikin noussut; oli jotenkin erityisesti autiota ja pehmeätä. Ilma ei heilahtanut; kuului vain hevosten kapse ja korskuminen, sekin ääni kuului hiljaa ja heti sammui ilmaan. Kasakat ratsastivat enimmäkseen ääneti. Kasakalla ovat aseet aina niin, etteivät ne pääse kilisemään eikä helisemään. Aseiden heliseminen on mitä suurin häpeä kasakalle. Kaksi stanitsasta tullutta kasakkaa saavutti heidät tiellä ja he vaihtoivat pari-kolme sanaa. Lukashkan hevonen puoleksi kompastui, puoleksi takertui ruohikkoon ja hätääntyi. Se on huono enne kasakoista. Kasakat katsahtivat toisiinsa ja kiireesti käänsivät päänsä pois, koettaen olla huomaamatta tätä seikkaa, jolla nykyhetkenä oli erikoinen merkitys. Lukashka riuhtaisi ohjista, rypisti ankariksi kasvonsa, kiristi hampaitaan ja heilautti vitsaa päänsä päällä. Oiva kabardinilainen työnsi kaikkia jalkoja yhtaikaa, tietämättä mille astuisi ja ikäänkuin tahtoen siivin nousta ilmaan; mutta Lukashka sivautti kerran piiskalla sen lihavia sivuja, sivalsi toisen, kolmannen kerran, -- ja näyttäen hampaitaan ja häntä ilmassa, läksi kabardinilainen korskuen nelistämään ja meni muutamia askeleita edelle kasakkain ryhmästä.

-- Hei vaan sitä hevosta! -- sanoi vänrikki.

-- Mainio hepo! -- toisti yksi vanhemmista kasakoista.

Kasakat ratsastivat ääneti milloin käyden, milloin juoksua ja vain tämä tapaus keskeytti hetkeksi heidän kulkunsa äänettömyyden ja juhlallisuuden.

Koko arolla, noin kahdeksan virstan matkalla he eivät tavanneet muuta elävätä sielua kuin yhden nogajilaisen teltan, joka oli asetettu rattaille ja hitaasti liikkui noin virstan päässä heistä. Siinä nogajilainen perheineen kulki paimentolasta toiseen. Vielä tapasivat he kuopassa kaksi ryysyistä, kulmikaskasvoista nogajilaista vaimoa, jotka korit selässä kokosivat aroilla kulkevan karjan lantaa kizjakiksi. Vänrikki, joka puhui huonosti kumytskin kieltä, alkoi jotain tiedustella nogajilaisnaisilta; mutta nämä eivät ymmärtäneet häntä ja katselivat toisiinsa huomattavasti peloissaan.

Lukashka ratsasti viereen, pysäytti hevosensa, reippaasti lausui tavanmukaisen tervehdyksen, ja nogajittaret huomattavasti tulivat iloisiksi ja alkoivat esteettömästi puhua hänelle aivan kuin veljelleen.

-- _Ai, ai, kop abrek!_ -- virkkoivat he surullisesti osoittaen käsillään sinne päin, mihin kasakat ratsastivat. Olenin ymmärsi, että he sanoivat: "paljon abrekkeja".

Olenin, joka ei milloinkaan ollut nähnyt tämäntapaisia seikkoja ja jolla oli vain Jeroshka-sedän kertomuksista saamansa käsitys niistä, ei tahtonut jäädä kasakoista jälkeen, nähdäkseen kaikki. Hän nautti nähdessään kasakoita, hän katseli kaikkea, kuunteli ja teki huomioitaan. Vaikka hän oli ottanut mukaansa miekan ja ladatun pyssyn, niin hän huomattuaan miten kasakat häntä vieroivat, päätti olla ottamatta mitään osaa tähän toimeen, sitä suuremmalla syyllä kun hänen urhoollisuutensa hänen mielestään oli komennuskunnassa jo todistettu asia, mutta etupäässä siksi, että hän oli nyt hyvin onnellinen.

Yhtäkkiä kuului kaukaa laukaus.

Vänrikki tuli levottomaksi ja alkoi jakaa määräyksiä, miten kasakkain piti jakautua ja miltä puolelta oli hyökättävä. Mutta näkyi selvästi, etteivät kasakat välittäneet mitään näistä määräyksistä ja kuuntelivat vain mitä Lukashka sanoi ja katsoivat vain häneen. Lukan kasvoissa ja olennossa kuvastui tyyneys ja juhlallisuus. Hän hoputti juoksuun kabardinilaistaan, jonka perässä eivät muut hevoset käyden pysyneet, ja siristäen pieniksi silmänsä tähysteli eteensä.

-- Tuolla on jokin ratsastaja! -- sanoi hän seisauttaen hevosensa ja tullen toisten rinnalle.

Olenin katsoi niin tarkkaan kuin voi, mutta ei nähnyt mitään. Kasakat eroittivat pian kaksi ratsastajaa, ja tyyntä käyntiä ajoivat suoraan heitä kohti.

-- Ovatko nuo abrekkeja? -- kysyi Olenin.

Kasakat eivät vastanneet mitään kysymykseen, jossa ei ollut mitään järkeä heidän mielestään. Abrekit olisivat olleet hulluja, jos olisivat tulleet joen yli hevosineen.

-- Tuollahan Rodja-veli huiskii hevosta, vai mitä? -- sanoi Lukashka osoittaen kahta ratsastajaa, jotka saattoi jo selvästi nähdä. -- Kas se tulee meidän luoksemme.

Muutaman minutin perästä todellakin näkyi selvästi, että ratsastajat olivat vakoilija-kasakoita, ja aliupseeri ratsasti Lukan luo.

XLI.

-- Etäällä? -- kysyi Lukashka ainoastaan.

Samana hetkenä noin kolmenkymmenen askeleen päästä kuului lyhyt laukaus. Aliupseerin kasvot menivät hiukan hymyyn.

-- Meidän Gurkamme jakaa niille laukauksia, -- sanoi hän, viitaten päällään laukauksen suuntaan.

Ratsastettuaan vielä muutamia askeleita he näkivät Gurkan, joka istui hietakummun takana ja latasi pyssyään. Gurka joutessaan oli laukausten vaihdossa abrekkien kanssa, jotka istuivat toisen hietakummun takana. Luoti singahti sieltä.

Vänrikki oli kalpea ja hätääntynyt. Lukashka nousi hevosen selästä, jätti sen kasakalle ja meni Gurkan luo. Olenin teki samoin ja meni kumarassa hänen perästään. Tuskin olivat he tulleet ampuvan kasakan luo kun kaksi luotia vingahti heidän päänsä päällä. Lukashka vilkaisi nauraen Oleniniin ja kumartui.

-- Ampuvat vielä sinut, Andreitsh, -- sanoi hän. -- Parempi jos menet pois, -- tämä ei kuulu sinulle.

Mutta Olenin tahtoi välttämättä nähdä abrekkeja.

Kummun takaa hän näki noin kahdensadan askeleen päässä lakkeja ja pyssyjä. Yhtäkkiä näkyi savun pölähdys sieltä, vingahti vielä luoti. Abrekit istuivat kummun alla kosteikossa. Oleninia ihmetytti paikka, jossa he istuivat. Paikka oli samallainen kuin koko muukin aro; mutta sen kautta, että abrekit istuivat siinä paikassa, se oli ikäänkuin äkkiä kaikesta muusta eroava ja jollain lailla merkillinen. Tuntuipa se hänestä vielä juuri siltä paikalta, missä abrekkien tuli istua. Lukashka palasi hevosensa luo, ja Olenin meni hänen jälestään.

-- Täytyy hakea heinäkuorma, -- sanoi Luka, -- muuten surma perii. Tuolla kummun takana on nogajilaiset heinärattaat.

Vänrikki kuunteli häntä, ja aliupseeri suostui. Heinäkuorma tuotiin, kasakat menivät heinien sisään ja alkoivat liikuttaa kuormaa joka oli heidän päällään. Olenin ratsasti kummulle, josta saattoi nähdä kaikki. Heinäkuorma liikkui; kasakat keräytyivät sen taakse. Kasakat liikkuivat; tshetshenit, -- heitä oli yhdeksän miestä, -- istuivat rinnatusten, polvi polvessa kiinni, eivätkä ampuneet.

Oli aivan hiljaista. Yhtäkkiä tshetshenien taholta alkoi kuulua alakuloisen laulun omituisia säveliä, jotka olivat Jeroshka-sedän _ai-dai-da-la-lai'n_ kaltaisia. Tshetshenit tiesivät etteivät mitenkään pelastu, ja päästäkseen pakenemisen kiusauksesta olivat he sitoneet itsensä remmillä toinen toiseensa kiinni, polvi polvessa, varustivat pyssyjään ja lauloivat laulua kuolemaan mennessään.

Kasakat heinäkuormineen tulivat yhä likemmäksi ja likemmäksi, ja Olenin odotti joka hetki laukauksia; mutta äänettömyyttä keskeytti vain abrekkien alakuloinen laulu. Yhtäkkiä laulu lakkasi, lyhyt laukaus pamahti, luodit läsähtivät kärrien muodostamaa vallia vasten, kuului tshetshenien sadatuksia ja kirkaisuja. Laukaus kajahti laukauksen perästä ja luoti toisensa jälkeen pamahti kuormaan. Kasakat eivät ampuneet eivätkä olleet viittä askelta kauempana.

Kului vielä hetki ja kasakat hihkaisten syöksyivät kuorman molemmilta puolilta. Lukashka oli etumaisin. Olenin kuuli vain muutamia laukauksia, huutoa ja voivotusta. Hän näki savua ja verta, niin hänestä näytti. Jättäen hevosensa ja unohtaen kaikki juoksi hän kasakkain luo. Kauhu sumensi hänen silmänsä. Hän ei käsittänyt mitään, ymmärsi vain että kaikki oli lopussa. Lukashka kalpeana kuin palttina piti haavoittunutta tshetsheniä käsistä, ja huusi: "älkää tappako häntä! Minä otan elävänä!" Tshetsheni oli se sama punainen mies, surmatun abrekin veli, joka oli tullut ruumista noutamaan. Yhtäkkiä tshetsheni pääsi irti ja ampui pistoolilla. Lukashka kaatui maahan. Hänen vatsastaan tuli verta. Hän nousi ylös, mutta kaatui uudestaan maahan kiroillen venäjäksi ja tatariksi. Verta hänen päälleen ja alleen tuli yhä enemmän ja enemmän. Kasakat menivät hänen luokseen ja alkoivat irroittaa vyötä. Yksi heistä, Nazarka, ennenkuin kävi häneen käsiksi koetti kauan aikaa pistää miekkaansa huotraan saamatta sattumaan sitä oikein päin. Miekan terä oli veressä.

Tshetshenit, jotka olivat punatukkaisia ja joiden viikset oli ajettu, olivat maassa kuolleina ja silvottuina. Vain yksi, tuttu, haavoja täynnä, se sama, joka oli ampunut Lukashkaa, oli elossa. Kuin haukka, johon luoti on sattunut, hän aivan verissään (hänen oikean silmänsä alta juoksi veri), hampaitaan kiristäen, kalpeana ja synkkänä, ärtyisin suurin silmin katsoen joka puolelle, istui kyykyssä ja piti tikaria kädessään varustautuen vielä puolustukseen. Vänrikki meni hänen luokseen ja sivulta, ikäänkuin kiertäen hänet, nopein liikkein ampui pistolillaan häntä korvaan. Tshetsheni kiskaisihe ylös mutta ei ehtinyt ja kaatui maahan.

Kasakat laahasivat hengästyneinä kuolleita ja riisuivat niiltä aseet. Kukin näistä punatukkaisista tshetsheneistä oli ihminen, jokaisella oli oma erikoinen ilmeensä. Lukashka vietiin rattaille. Hän yhä kiroili venäjän ja tatarin kielellä.

-- Älä luule, käsin sinut kuristan! Minun käsistäni et lähde? _Anna seni!_ -- huusi hän riuhtoen ruumistaan. Pian hän vaikeni voimattomuudesta.

Olenin ratsasti kotiinsa. Illalla hänelle kerrottiin että Lukashka oli kuolemaisillaan mutta joen takaa tullut tatari oli ryhtynyt lääkitsemään häntä ruohoilla.

Ruumiit kuletettiin stanitsapäällystön taloon. Vaimot ja pojat kiiruhtivat niitä katsomaan.

Olenin palasi hämärissä eikä pitkään aikaan voinut selvästi tajuta kaikkea mitä oli nähnyt; mutta yöksi taas virtasivat häneen eiliset muistot; hän katsahti ikkunaan: Marjana meni majasta navettaan talouspuuhia toimittamaan. Äiti oli mennyt viinitarhalle. Isä oli päällystössä. Olenin ei malttanut odottaa siksi kunnes Marjana olisi saanut puuhansa loppuun vaan meni hänen luokseen. Hän oli majassa ja seisoi selin Oleniniin. Olenin luuli Marjanaa hävettävän.

-- Marjana! -- sanoi hän, -- Marjana hoi! Saako sinun luoksesi tulla?

Marjana kääntyi äkkiä. Hänen silmissään oli tuskin huomattavat kyyneleet. Hänen kasvoillaan oli kaunis suru. Hän katsahti ääneti ja majestetisesti.

Olenin toisti:

-- Marjana! minä tulin...

-- Anna minun olla rauhassa, -- sanoi hän. Hänen kasvonsa eivät muuttuneet, mutta kyyneleet valuivat hänen silmistään.

-- Miksi sinä? Mitä sinä?

-- Mitä? -- toisti Marjana raa'alla ja tylyllä äänellä. -- Kasakoita ovat tappaneet, sitä.

-- Lukashkan? -- sanoi Olenin.

-- Mene pois! mitä sinä haluat?

-- Marjana! -- sanoi Olenin mennen hänen luokseen.

-- Minusta sinä et koskaan mitään hyödy!

-- Marjana, älä sano niin! -- rukoili Olenin.

-- Mene tiehesi, iänikuinen! -- huusi tyttö, polki jalkaansa ja uhkaavana meni häntä kohti. Ja semmoinen inho, ylenkatse ja kiukku kuvastui hänen kasvoillaan, että Olenin heti käsitti, ettei hänellä ollut mitään toivomista ja että se, mitä hän ennen oli luullut tämän naisen luoksepääsemättömyydestä, oli epäilemätön totuus.

XLII.

Palattuaan kotiinsa hän makasi pari tuntia liikkumattomana vuoteellaan, sitten läksi komppanian komentajan luo ja pyysi tulla siirretyksi esikuntaan. Sanomatta jäähyväisiä kellekään ja Vanjushan kautta tehtyään laskunsa talonväelle selväksi hän teki lähtöä linnoitukseen, missä rykmentti oleskeli. Vain Jeroshka-setä oli häntä saattamassa. He läksivät, vielä joivat ja taas vielä joivat. Samaten kuin saattajaisissa Moskovasta lähtiessä seisoivat nytkin kolmivaljakkoiset kyytihevoset rappusten edessä. Mutta Olenin ei enää kuten silloin arvostellut itseään eikä sanonut itselleen, että kaikki, mitä oli täällä ajatellut ja tehnyt, ei ollut _oikeata_. Hän ei enää luvannut itselleen uutta elämää. Hän rakasti Marjanaa enemmän kuin koskaan ja tiesi nyt, ettei voi koskaan saada häneltä rakkautta.

-- No, hyvästi, ystäväni, -- sanoi Jeroshka-setä. -- Jos menet sotaan, niin ole viisas, kuule minua vanhaa ukkoa. Kun joudut hyökkäykseen tai muuhun (minä vanha susi olen nähnyt kaikellaista), ja kun ampuvat, niin älä sinä mene joukkoihin, missä on monta miestä. Aina on niin, että kun meidän miehemme pelkää niin väkijoukkoon työntäytyy, luulee että on kasassa hauskempi olla. Vaan siinä on kaikkein pahin: laumaan juuri ammutaan. Minä ennen aikaan aina kävelin yksin vähän loitommalla muista: eipäs ole kertaakaan minua haavoitettu. Olen minä ijälläni saanut nähdä jos jotain!

-- Mitenkä sitten on luoti sinun selkääsi päässyt? -- sanoi Vanjusha, joka järjesti huonetta.

-- Kasakkain pelihtelystä vaan, -- vastasi Jeroshka.

-- Mitenkä kasakkain? -- kysyi Olenin.

-- Niin vaan. Juotiin. Oli kasakka, Vanjka Sitkin nimeltään, ja se niin innostui ja kun pamautti, niin juuri tuo paikka sen pistolilta armon löysi.

-- No, koskiko? -- kysyi Olenin. -- Vanjusha, joko joudutaan? -- lisäsi hän.

-- Äh, mitä hätäilet siinä! Anna kun kerron loppuun... Ja kun se täräytti minut sillä lailla, eikä kuula mennyt luun läpi, siihen jäi. Minä sanoin: sinä taisit tappaa minut, veikkoseni, vai mitä? Mitä sinä olet minulle tehnyt? En minä sitä ilmaiseksi jätä. Saat antaa sangon viiniä.

-- No, koskiko se? -- kysyi Olenin taas melkein kuulematta kertomusta.

-- Anna minun lopettaa. Antoi sangon. Juotiin. Ja veri yhä juoksi. Koko tuvan pani vereen. Burlak-vaari sanoikin: "Johan nyt poika henkensä heittää. Anna vielä tuoppi imelätä, muuten sinä joudut tuomiolle". Hankkivat vielä. Työnnettiin, työnnettiin...

-- No, entäs koskiko sinuun? -- kysyi Olenin taas.

-- Mitä koskiko! Älä keskeytä, minä en kärsi. Anna puhua. Työnnettiin, työnnettiin, aamuun saakka ryypättiin, ja sitten nukuin uunille juovuksiin. Aamulla heräsin, -- ei mitenkään voinut taivuttaa itseään.

-- Hyvin kovasti koski? -- toisti Olenin olettaen nyt viimeinkin saavansa vastauksen kysymykseensä.

-- Olenko minä sanonut että koski? Ei koskenut, vaan taivuttaa ei voinut, ei antanut kävellä.

-- No, ja parani? -- sanoi Olenin eikä edes nauranut, -- niin oli hänen mielensä raskas.

-- Parani, vaan luoti on yhä siinä. Koettele tuota. Ja hän veti ylös paitansa ja näytti tervettä selkäänsä, jossa luun juuressa vieri luoti.

-- Katsoppas miten se vierii, -- sanoi hän ja näkyi, että luoti leikkikalun tavoin huvitti häntä. -- Nyt se vieri takapuoleen.

-- Mitä luulet, paraneeko Lukashka? -- kysyi Olenin.