Part 13

-- Marjana! minä tulen hulluksi. Minä en ole oma itseni. Mitä käsket niin teen, -- ja mielettömän helliä sanoja tuli hänen suustaan ihan kuin itsestään.

-- Ole siinä lörpöttelemättä! -- keskeytti Marjana tarttuen äkkiä käteen, jota Olenin ojensi hänelle. Mutta Marjana ei työntänyt pois hänen kättään vaan puristi sitä lujasti voimakkailla, karkeilla sormillaan. -- Menevätkö nyt herrat naimisiin tyttömoukkien kanssa? Lähde jo!

-- Tuletko sinä siis? Minä olen kokonaan...

-- Minne Lukashkan pistämme? -- sanoi hän nauraen.

Olenin riuhtaisi häneltä kätensä, jota Marjana piti, ja voimakkaasti syleili hänen nuorta ruumistaan. Mutta Marjana hypähti pystyyn kuin hirvi, ja harppasi paljain jaloin ja juoksi rappusille. Olenin havahti ja kauhistui itseään. Hän näytti itsestään taas sanomattoman kurjalta Marjanan rinnalla. Mutta katumatta hetkeäkään mitä oli sanonut hän meni kotiinsa ja vilkaisematta ukkoihin, jotka ryyppäilivät hänen luonaan, heittäytyi vuoteelle ja nukkui niin sikeään uneen, ettei ollut kaukaan aikaan nukkunut.

XXXV.

Seuraavana päivänä oli juhlapäivä. Illalla kaikki väki oli ulkona, juhlapuvut laskevassa auringossa loistaen. Viiniä oli saatu tavallista enemmän puserretuksi. Väki oli päässyt työstä vapaaksi. Kasakkain oli kuukauden kuluttua lähdettävä sotaretkelle, ja useissa perheissä valmistettiin häitä.

Torilla stanitsahallinnon edessä ja kahden puodin ympärillä, -- toisessa oli kaupan makeisia ja siemeniä, toisessa liinoja ja karttunikangasta, -- oli enin väkeä. Hallintohuoneen seinuspenkereillä istui ja seisoi ukkoja, päällään harmaat ja mustat arvokkaannäköiset takit ilman hihanauhoja ja koristuksia. Ukot tyynesti, tasaisin äänin, keskustelivat vuodentulosta ja nuorista lapsista, yleisistä asioista ja menneistä ajoista, katsoen nuorta sukupolvea juhlallisesti ja välinpitämättömästi. Kulkiessaan heidän ohitsensa vaimot ja tyttäret hiukan pysähtyivät ja laskivat päänsä alas. Nuoret kasakat kunnioittavasti hiljensivät käyntiään, ottivat lakin päästään ja pitivät sitä jonkun aikaa päänsä edessä. Ukot vaikenivat. He katselivat ohikulkevia tarkastelevasti, kuka ankarin, kuka lempein katsein, hitaasti nostivat ja painoivat takaisin lakkejaan.

Kasakkatytöt eivät olleet vielä alkaneet piirileikkejään vaan olivat kokoontuneet joukoiksi ja puettuina heleänvärisiin beshmetteihin ja valkeisiin liinoihin, jotka olivat kiedotut pään ja silmien yli, istuivat maassa seinien viereisillä majojen turvepenkeillä, suojassa auringon vinosti sattuvilta säteiltä ja kimakasti tarinoivat ja nauroivat. Poikaset ja tytön-tylleröt olivat pallosilla, lyöden pallon kauas ylös kirkkaalle taivaalle ja huutaen ja vikisten juoksentelivat torilla. Keskenkasvuiset tytöt torin toisessa kulmassa jo olivat piirissä ja kimein arastelevin äänin vikisivät laulua. Kirjurit, palveluksesta vapautetut ja juhlaksi kotiin palanneet nuoret sotilaat, korkeissa valkeissa ja uusissa punaisissa nauhoilla reunustetuissa tsherkessitakeissa, iloisin pyhäpäiväisin kasvoin kulkivat kaksin, kolmin käsi kädessä naispiiristä toiseen, pysähtelivät, laskivat leikkiä ja pitivät kujetta kasakkatyttöjen kanssa. Armenialainen kauppias, sininen hienoverkainen galunireunuksinen tsherkessitakki päällään, seisoi avonaisella ovella, josta näkyi kuvikkaita liinakangaspakkoja, ja katseessaan itämaalaisen kauppiaan ylpeys ja tietoisuus omasta tärkeydestään odotti ostajia. Kaksi punapartaista tshetsheniä, jotka olivat tulleet Terekin takaa saamaan juhlasta huvia, istui paljain jaloin jonkun tuttavansa talon vieressä ja huolettomasti polttaen pieniä piippujaan ja syljeksien vaihtoi keskenään nopeita kurkkuääniä väkeä katsellessaan. Väliin arkipukuinen sotamies, vanha sinelli päällään, kiireesti kulki torin poikki kirjavien ryhmien lomitse. Sieltä täältä kuului jo juhlivien kasakkain juopuneita lauluja. Kaikki majat olivat lukitut, rappuset jo illalla pestyt. Vanhat eukotkin olivat ulkona. Kuivilla kaduilla ja kaikkialla, pölyn seassa ja jalkain alla räkyili arbusin ja melonin siemeniä ja kuoria. Ilma oli lämmin ja liikkumaton, kirkas taivas sininen ja läpikuultava. Valkean-himmeä vuoriselänne, joka näkyi kattojen takaa, näytti läheiseltä ja rusotti laskevan auringon säteissä. Silloin tällöin joen toiselta puolen kuului kanunan laukauksen kaukainen kumina. Mutta stanitsan yli vyöryi toisiinsa sulautuen erilaisia iloisia juhlivia ääniä.

Olenin oli kävellyt koko aamun pihalla odottaen näkevänsä Marjanan. Mutta aamutyöt tehtyään tyttö meni rukousmajaan päivällisjumalanpalvelukseen; sitten milloin istui seinuspenkereellä tyttöjen kera siemeniä pureksien, milloin tavaroita tuoden juoksi kotiin ja katseli iloisesti ja ystävällisesti hyyriläiseen. Olenin pelkäsi puhella hänen kanssaan leikillisesti tai toisten läsnäollessa. Hän tahtoi saada sanotuksi kokonaan Marjanalle eilisen saadakseen häneltä ratkaisevan vastauksen. Hän odotti taas samanlaista hetkeä kuin eilen illalla; mutta sitä hetkeä ei tullut ja hän tunsi ettei ole enää voimia jäädä tuohon ratkaisemattomaan asemaan. Marjana meni taas kadulle ja hetken kuluttua läksi Olenin hänen perässään, tietämättä itse minne meni. Olenin sivuutti kulmauksen, jossa Marjana istui atlasikankaasta oleva sinertävä mekko hohtaen, ja kipua sydämessään tuntien Olenin kuuli takanaan tyttöjen naurua.

Beletskijn maja oli torin varrella. Kulkiessaan sen ohi Olenin kuuli Beletskijn äänen: "Käykää sisään!" -- ja hän kävi.

Sanottuaan toisilleen jonkun sanan he kumpikin istuutuivat ikkunan ääreen. Pian heihin liittyi Jeroshka, uusi beshmetti päällään, ja istui heidän viereensä lattialle.

-- Tuossa noin on aristokratinen ryhmä, -- sanoi Beletskij, osoittaen paperossillaan kirjavaa ryhmää kulmauksessa ja hymyillen. -- Minunkin on siellä, näettekö, punaisessa puvussa. Ensi kertaa päällä. -- Miksi ei piirileikki ala? -- huusi Beletskij katsoen ulos ikkunasta. -- Odottakaahan että tulee hämärä, niin mekin menemme. Sitten kutsumme heidät Ustenjkan luo; niille pitää hommata kemut.

-- Minäkin tulen Ustenjkan luo, -- sanoi Olenin varmana. -- Tuleeko Marjana?

-- Tulee, tulkaa tekin, -- sanoi Beletskij vähääkään hämmästymättä. -- Eikö ole hyvin kaunista? -- lisäsi hän, osoittaen kirjavia ryhmiä.

-- Erittäin kaunista! -- myönteli Olenin, koettaen näyttää välinpitämättömältä. -- Tämmöisissä juhlissa, -- lisäsi hän, -- minusta aina tuntuu kummalliselta, miksi kaikki ihmiset sen johdosta, että nyt esimerkiksi on viidestoista päivä ovat yhtäkkiä tulleet tyytyväisiksi ja iloisiksi. Kaikesta näkyy juhla. Silmissä, kasvoissa, äänessä, liikkeissä, puvuissa, ilmassa, auringossa, kaikessa on juhlaa. Vaan meillä ei ole enää juhlia.

-- Niin, -- vastasi Beletskij, joka ei semmoisista mietelmistä pitänyt. -- Mutta miksi et sinä juo, ukko? -- kääntyi hän Jeroshkaan.

Jeroshka iski Beletskijstä Oleninille silmää.

-- Ylpeä on tuo sinun kumppanisi!

Beletskij nosti juomalasinsa.

-- _Alla birdy!_ -- sanoi hän ja joi pohjaan (_alla birdy_ merkitsee: Jumala on antanut; se on tavallinen kaukasialaisten käyttämä toivotus kun juodaan yhdessä).

-- _Saa bul_ (terveydeksi)! -- sanoi Jeroshka hymyillen ja tyhjensi lasinsa. -- Mitä sinä juhlasta puhut! -- sanoi hän Oleninille, nousten ja katsoen ikkunasta: mikä juhla tuo on! Olisitpa nähnyt miten ennen aikaan juhlittiin! Vaimot läksivät ja panivat päälleen nauhareunaiset sarafanipukunsa. Rinnan ripustivat täyteen kultia kahteen riviin. Päässä kullatut päähineet. Kun kulkee ohi niin vir vir!... oikein kahina nousee. Joka nainen oli kuin ruhtinatar. Kun tulivat, niitä oli koko liuta, lauluja lauloivat ja joltain kuului; koko yön juhlivat. Ja kasakat pyörittivät tynnörejä pihalle, istuivat koko yön, joivat päivän nousuun. Toisinaan tarttuivat toistensa käsiin, kulkivat pitkin stanitsaa hyökkäysmarssissa. Kenen tapasivat, vetivät mukaansa ja yhden luota toisen luo kulkivat. Väliin kolme päivää hurjastelivat. Isäukko tuli kotiin, -- muistan vielä, -- punaisena, ihan turvoksissa, lakitta, tolkkua ei yhtään, tuli ja viskautui makaamaan. Äiti tiesi jo asian: tuoresta mätiä ja tshihiriä kantoi hänelle virvokkeeksi ja itse juoksi stanitsalle hänen lakkiaan etsimään. Siten makaa mies kaksi vuorokautta. Semmoisia oli ihmiset, vaan mitä nyt?!

-- No, entäs tytöt sarafanipuvuissa? Yksinkö ne juhlivat? -- kysyi Beletskij.

-- Yksin. Usein tulivat kasakat tai nousivat hevosten selkään ja sanoivat: mennäänpäs hajoittamaan piirit! -- ja ajavat, mutta tytöt ottavat seipäät käteensä. Laskiaisena, jos sattui että joku paraista pojista oikein intoihinsa tuli, niin tytöt löivät, löivät hevosta, miestä löivät. Sepä särki piirin, tempasi siitä kuka oli rakkain ja vei tiehensä. Armaani, kultaseni!... Ja niin hyvänä piti kuin taisi. Ja oli ne tytötkin toiset, kuningattaria!

XXXVI.

Nyt tuli syrjäkadulta torille kaksi ratsumiestä. Toinen heistä oli Nazarka, toinen Lukashka. Lukashka istui hiukan kallellaan lihavan kabardinilaisensa selässä, joka kepeästi astui kovaa tietä ja nosteli kaunista, kiiltävän hienon otsatukan peittämätä päätään. Taitavasti huotraan pistetty pyssy ja satulan taa kääritty vaippa merkitsivät, ettei Lukashka tullut turvallisesta ja läheisestä paikasta. Hänen keikailevassa istumisessaan kallellaan, huolettomassa kädenliikunnassaan lyödessä hevosta tuskin kuuluvasti piiskalla vatsan alle, ja etenkin loistavissa mustissa silmissään, jotka ylpeästi rypistyen katsoivat ympärilleen, kuvastui tietoisuus voimasta ja nuoruuden itseluottamus. Oletteko nähneet tätä poikaa? -- näyttivät hänen silmänsä puhuvan katsellessaan ympärilleen. Upea hevonen hopeoiduissa heloissaan, valjaat ja aseet ja kaunis kasakka itse vetivät kaikkien torilla olevien huomion puoleensa. Laiha ja pienikasvuinen Nazarka oli puettu paljon huonommin kuin Lukashka. Ajaessaan ukkojen ohi Lukashka pysähtyi ja nosti valkeata kutrista lakkiaan lyhyttukkaisesta mustasta päästään.

-- No, sieppasitko paljonkin nogajilaisia hevosia? -- kysyi laihanpuoleinen ukko katse tuikeana ja synkkänä.

-- Minäkös heitä lukemaan, vaariseni, kaikkea kyseletkin? -- vastasi Lukashka kääntyen pois.

-- Tuota poikasta sinä suotta kuletat matkassasi, -- virkkoi ukko vielä synkeämpänä.

-- Kas pirua kun tietää kaikki! -- sanoi itselleen Lukashka ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen; mutta vilkaistuaan kulmaukseen, jossa seisoi paljon kasakattaria, hän käänsi hevosensa heitä kohti.

-- Hauskako teillä on, tytöt! -- huusi hän kovalla, raikuvalla äänellä, äkkiä pysäyttäen hevosen. -- Vanhenneet olette minun poissa ollessani, veitikat! -- ja hän nauroi.

-- Hauska, Lukashka, hauska, veikkosemme! -- kuului iloisia ääniä. -- Tuotko paljon rahaa?... Ostappa tytöille makeisia!... Tulitko pitkäksi aikaa? Eipä olekkaan vasta nähty.

-- Nazarkan kanssa tulin yöksi hurjailemaan, -- vastasi Lukashka, sivallellen piiskalla hevosta ja ajaen tyttöjä kohti.

-- Marjankakin on kokonaan unhottanut sinut, -- vikisi Ustenjka, sysäten kyynärpäällään Marjanaa ja kimakasti nauraa hihittäen.

Marjana väistyi syrjään hevosta, heitti päänsä taaksepäin ja katsoi tyynesti loistavilla suurilla silmillään kasakkaa.

-- Etpä ole kaukaan aikaan ollutkaan! Mitä siinä hevosellasi survottelet? -- sanoi Marjana kuivasti ja kääntyi pois.

Lukashka näytti erityisen iloiselta. Hänen kasvonsa loistivat uljuutta ja iloa. Marjanan kylmä vastaus nähtävästi tuli odottamatta. Hän rypisti äkkiä kulmakarvojaan.

-- Nouse jalustimelle niin vuorille vien sinut, tyttöseni! -- huusi hän äkkiä ikäänkuin karkoittaen pahoja ajatuksiaan ja tyttölauman keskessä teettäen hevosellaan ratsastustemppuja. Hän kumartui Marjanan viereen. -- Suutelen, niin minä suutelen että ihan!...

Marjanan silmät kohtasivat Lukashkan katseen ja Marjana punastui äkkiä ja väistyi pois.

-- No mitä sinä! Jalat murskaat, -- sanoi Marjana ja painaen alas päänsä katsahti sieviin jalkoihinsa, joihin oli vedetty vaaleansiniset suikkelisukat ja kapealla hopeagalunalla reunustetut punaiset uudet naiskengät.

Lukashka kääntyi Ustenjkaan, mutta Marjana istuutui kasakkanaisen viereen, joka piti lasta sylissään. Lapsi painautui tyttöä vasten ja pehmoisella kädellään tarttui helminauhaan, joka riippui hänen kaulassaan vaaleansinisen beshmetin päällä. Marjana kumartui lapsen yli ja katseli syrjästä Lukashkaa. Lukashka juuri otti tsherkessitakin alta mustan beshmettinsä taskusta makeisia ja siemeniä sisältävän tötterön.

-- Tarjoan kaikille, -- sanoi hän antaen käärön Ustenjkalle ja katsahti hymyillen Marjankaan.

Taas kuvastui tytön kasvoilla hämmennys. Oli kuin kauniit silmät olisivat vetäytyneet utuverhoon. Hän laski liinan huultensa alle ja työntäen äkkiä päänsä helminauhasta kiinni pitävän lapsen valkeita kasvoja vasten alkoi niitä kiihkeästi suudella. Lapsi nojasi kätösineen tytön korkeata rintaa vasten ja huusi avaten hampaattoman suunsa.

-- Mitä kuristat minun poikasestani? -- sanoi lapsen äiti ottaen sen häneltä ja avaten beshmettinsä napit antaakseen lapsen imeä. -- Saisit sinä paremmin sanoa tervehdyksen pojalleni.

-- Vien vaan hevosen talteen, sitten tullaan Nazarkan kanssa, koko yö hurjaillaan, -- sanoi Lukashka sivaltaen hevosta vitsalla ja ratsasti pois tyttöjen luota.

Yhdessä Nazarkan kanssa käännyttyään syrjäkadulle he ajoivat kahden vierettäin olevan talon luo.

-- Perillä ollaan, veli! Tule pian! -- huusi Lukashka toverilleen, nousten hevosen selästä naapurin pihan luona ja varovasti taluttaen hevostaan oman pihansa vitsa-aidasta. -- Hyvää päivää, Stepka! -- kääntyi hän mykän puoleen, joka ollen hänkin juhlavaatteisiin puettu tuli kadulta korjaamaan hevosta. Ja Lukashka merkeillä näytti hänelle, että hän panisi heiniä hevoselle eikä riisuisi satulaa.

Mykkä mumisi, maiskautti suullaan osoittaen hevosta ja suuteli sen turpaa. Se merkitsi että hän rakasti hevosta ja että hevonen oli hyvä.

-- Päivää, äitiseni! Etkö ole vielä käynytkään ulkona? -- huusi Lukashka kannattaen pyssyään ja nousten rappusille.

Äiti-muori avasi hänelle oven.

-- Eipä yhtään luultu eikä arvattu! -- sanoi eukko. -- Kun Kirka sanoi, ettet tule.

-- Tuo tshihiriä, käyppäs tuomassa äiti. Minun luokseni tulee Nazarka juhlanviettoon.

-- Heti paikalla, Lukashka, heti paikalla! -- vastasi eukko. -- Meidän vaimoväkemme on juhlimassa. Eikö liene mykkätyttömmekin mennyt sinne.

Ja hän koppasi avaimet ja meni kiireesti pirttiin.

Pantuaan hevosen korjuuseen ja päästettyään pyssyn irti Nazarka meni Lukashkan luo.

XXXVII.

-- Olkoon onneksi, -- sanoi Lukashka, ottaen äidiltään täyden tshihiriruukun ja varovasti nostaen sitä kumartuneen päänsä luo.

-- Ei nyt vetele! -- sanoi Nazarka -- Burlak-vaari kun kysyi: "montako hevosta olet varastanut?" Näkyy tietävän asiat.

-- Senkin noita! -- vastasi Lukashka lyhyesti. -- Ja siitä viis! -- lisäsi hän ravistaen päätään: ne ovat jo joen takana. Mene ja löydä!

-- Huono juttu sittenkin.

-- Mikä on huono juttu?... Viedään tshihiriä hänelle huomenna. Se on tehtävä, eikä tule siitä sen pahempaa. Nyt juhlitaan! Juo! -- huusi Lukashka samalla äänellä, jolla Jeroshka-ukko lausui tuon sanan: -- Menemme ulos hurjailemaan tyttöjen luo. Käyppä sinä hunajata hakemassa, taikka minä lähetän mykkä-sisareni. Aamuun asti juhlitaan.

Nazarka hymyili.

-- Jäämmekö kauaksi? -- sanoi hän.

-- Ensin hurjaillaan. Käy viinaa! He, rahat!

Nazarka juoksi kuuliaisesti Jamkan luo.

Jeroshka-setä ja Jergushov, petolintujen tavoin vainuten missä remutaan, törmäsivät majaan peräkkäin.

-- Anna vielä puoli sankoa! -- huusi Lukashka äidilleen vastaukseksi heidän tervehdykseensä.

-- No, kerro, juupeli, mistä varastit? -- huusi Jeroshka-setä. -- Sinä olet poikaa! Niin pitääkin!

-- Vai pitääkin... -- vastasi Lukashka nauraen. -- Tytöille kuletat makeisia junkkerilta. Hyh, vanha mies!...

-- Valetta, ihan kerrassaan valetta!... Hyi, Marka! -- Ukko nauraa hohotti. -- Voi sun vietävä, miten se pyyteli minua, senkin mokoma! Mene, sanoi, hommaa. Pyssyn antoi. Ei, viis minä! Olisin toimittanut, mutta säälin sinua. No, kerro, missä olet ollut. -- Ja ukko alkoi puhua tatarinkieltä.

Lukashka vastasi hänelle vilkkaasti.

Jergushov, joka osasi huonosti tataria, vain silloin tällöin tokaisi joukkoon venäläisiä sanoja.

-- Ihan totta, ajoi hevoset. Minä tiedän varmaan, -- vakuutteli hän.

-- Me ajoimme Gireikan kanssa, -- kertoi Lukashka. (Siinä että hän kutsui Girei-kaania Gireikaksi oli paljon uljastelua kasakkain mielestä)... Joen takana yhtämittaa kehuskeli, että hän tuntee koko aron ja vie suoraapäätä, mutta kun lähdettiin, yö pilkkopimeä, -- eksyipä minun Gireikani, rupesi jänistämään, eikä tule tiestä tolkkua. Ei löydä kylää, seiso siinä! Mentiin kaiketi liiaksi oikealle. Melkein puoliyöhön etsittiin. Kaikeksi onneksi rupesivat koirat ulvomaan.

-- Hölmöt! -- sanoi Jeroshka-setä. -- Eksyttiin sitä mekin ennen aikaan arolle yöllä, -- piruko sieltä löytää. Minä silloin ajoin kummulle, aloin ulvoa suden äänellä, näin! (Hän asetti kätensä suun viereen ja ulvoi kuin olisi ollut lauma susia ja kaikki yhtä kurkkua ulvoneet)... Heti paikalla koirat äännähtävät. No, puhu loppuun. No, miten kävi, löysitte?

-- Vikkelästi iskettiin päitset päihin! Nazarkan olivat, hitto vie, ottaa kiinni nogajilaiset eukot.

-- Ihan ottivat, -- sanoi loukatusti huoneeseen palannut Nazarka.

-- Päästiin irti, taas Gireika eksyi tieltä, oli viedä tykkänään hiekkakummuille. Osoittaa koko ajan missä Terek, ja ihan toiseen suuntaan ajettiin.

-- Olisit katsonut tähdistä, -- sanoi Jeroshka-setä.

-- Sitä minäkin, -- tokaisi joukkoon Jergushov.

-- Katso nyt niistä kun on ihan pimeä. Kyllä minä pinnistin, pinnistin... Löysin yhden tamman, panin päähän suitset, ja oman hevoseni laskin irti: ajattelin, ehkä viepi oikeaan. No, mitenkä arvelette? Korskahteli, korskahteli, sieramet kiinni maassa... Laukkasi etumaisinna ja suoraan vei stanitsaan. Hyvä olikin. Tuli jo ihan päivä, kerkesimme vain kätkeä hevoset metsään. Tulin alasti joen takaa ja otin ne.

Jergushov pyöritti päätään.

-- Viisaasti, sanon minä! Paljonko tuli?

-- Tuossa on kaikki! -- sanoi Lukashka, taputtaen kukkaroaan.

Eukko astui samalla tupaan. Lukashka ei puhunut loppuun.

-- Juokaa, huusi Lukashka.

-- Samaten minä kerran läksin Girtshikin kanssa myöhään... -- aloitti Jeroshka.

-- Kuka sinua jaksaa kuunnella loppuun! -- sanoi Lukashka. -- Minäpä lähden. -- Ja juotuaan pikarin tyhjäksi ja vedettyään kireämmälle remminsä Lukashka läksi ulos...

XXXVIII.

Oli jo ihan pimeä, kun Lukashka tuli pihalle. Syysyö oli raitis ja tyyni. Kultainen täysikuu sukelsi esiin torin toisesta laidasta kohoavien tummien poppelien takaa. Pirttien piipuista nousi savu, joka valautui yhteen sumun kanssa ja laskeutui stanitsan yli. Siellä täällä ikkunoista loisti tulia. Kizjakin, rypäleiden, puserrejätteiden ja sumun hajua oli ilmaan imeytynyt. Puhe, nauru, laulut ja siementen pureskelu kuuluivat yhtä sekaisin, mutta selvemmin kuin päivällä. Valkeita liinoja ja miesten suippolakkeja näkyi laumoittain pimeässä lauta-aitojen ja talojen vieressä.

Tori puodin avonaista ja valaistua ovea vastapäätä on mustanaan ja valkeanaan kasakkoja ja tyttöjä, ja kuului kova-äänistä laulua, naurua ja puhetta. Pitäen toinen toistaan kädestä pyörivät tytöt tasaisesti käyden pölyisellä torilla. Laihanpuoleinen ja kaikkein rumin tyttö alkaa laulaa:

Tuli helmasta salon sinisen. Ai da lu lii! Tuli varjosta puiston vihreän, Tuli poikaa kaks', poikaa uljasta, Oli poikamies niistä kumpikin. Kulki kumpikin, sitten seisattui, Sitten seisattui, riitaan ratkesi. Astui miesten luo kaunis neitonen, Astui miesten luo, puhui heille näin: Kummalleko mie kullaks' suostuisin? Suostui kullaksi pojan valkean, Pojan valkean, valkoverisen, Käteens' otti nyt poika neion kä'en, Piirin ympäri häntä pyörittäin, Kehui ystävilleen: heipäs, heipäs vaan, Emäntäisen millaisen mä sain?!

Eukot seisoivat vieressä kuunnellen lauluja. Poikaset ja tyttöset juoksevat ympäriinsä pimeässä ajaen toisiaan takaa. Kasakat seisovat ympärillä kosketellen ohimeneviä tyttöjä, väliin katkaisten piirin menemällä siihen. Pimeällä puolella puodin ovesta seisovat Beletskij ja Olenin, tsherkessitakit ja suippolakit päällään, eivätkä puhu keskenään kasakkain tavoin ja hiljaan, vaan kuuluvasti, ja tuntevat vetävänsä huomiota puoleensa. Vieretysten piirissä pyörivät pulleahko Ustenjka, punaisessa beshmetissään ja komeavarsinen Marjana päällään uusi paita ja beshmetti. Olenin ja Beletskij keskustelivat siitä, miten he voisivat ryöstää piiristä Marjankan ja Ustenjkan. Beletskij luuli, että Olenin halusi vain huvitella, mutta Olenin odotti kohtalonsa ratkaisua. Hän tahtoi millä hinnalla tahansa nyt juuri nähdä Marjanan yksinään, sanoa hänelle kaikki ja kysyä häneltä, tahtooko ja voiko hän tulla hänen vaimokseen. Siitä huolimatta, että tämä kysymys jo aikoja oli ratkaistu häneen nähden kieltävästi, hän toivoi voivansa kertoa Marjanalle kaikki mitä tunsi ja luuli Marjanan ymmärtävän hänet.

-- Miksi ette ole minulle ennemmin sanonut? -- sanoi Beletskij: -- olisin toimittanut sen teille Ustenjkan kautta. Te olette niin kummallinen!

-- Minkä sille voi!... joskus, hyvin pian, kerron teille kaikki. Toimittakaa nyt vain, Jumalan tähden, että hän tulisi Ustenjkan luo.

-- Hyvä. Se käy helposti... No, sinä tulet valkealle pojalle, Marjanka, tuletko? eikä Lukashkalle? -- sanoi Beletskij, säädyllisyyden vuoksi kääntyen ensin Marjankaan päin, ja odottamatta vastausta hän meni Ustenjkan luo ja rupesi pyytämään, että hän toisi mukanaan Marjanan. Hän ei ehtinyt sanoa sanottavaansa, kun laulajatyttö aloitti toisen laulun, ja tytöt vetivät toinen toistaan kädestä. He lauloivat:

Kulki puiston aidan viertä, Kaaretteli nuori mies, Minkätähden -- hiisi ties. Ensi kerran kulkeissaan, Kättänsä hän vilkuttaa, Toisen kerran kulkeissaan, Lakkiansa huiskuttaa, Kolmannella kerrallaan, Seisattuu. Seisattuu ja tiedustaa: "Tulin luokses', armahain, Tulin soima mielessäin. Miks' et enää, armahain, Tule kanssain kulkemaan? Vaiko suotta, armaani, Leikit kanssani? Varrohan sä hetkinen, Armaani. Laitan sua kosimaan, Otan sinut miehelään, Itket vielä, armahain." Tiesin kyllä vastuunkin, Sanoa vain pelkäsin, -- Tohtinut en vastaamaan, Lähdin kanssaan puutarhaan, Tulen puistoon vihreään, Syvään kumarran. Kun mä, neito, kumarsin, Liinan antoi kaunihin: "Ota tämä, armahain, Käsihisi valkoisiin, Valkoisihin kätösiin, Mua armas lemmi vain. Tiedä en mit' antaisin, Millä armaan lahjoisin... Annan vielä armaalleni Saalin, suuren, sinisen, Sitten eestä saalin sen Kertaa viisi suutelen."

Lukashka ja Nazarka katkaisivat piirin ja menivät kävelemään tyttöjen keskeen. Lukashka veti laulua kimeällä rintaäänellä ja heilutellen käsiään kulki piirin keskellä. "No tulkoon nyt joku tytöistä" -- virkkoi hän. Tytöt tuuppasivat Marjankaa: tämä ei tahtonut mennä. Laulun lomasta kuului kimeätä naurua, lyöntejä, suudelmia, supatusta.

Kulkiessaan Oleninin ohi, Lukashka ystävällisesti nyökäytti hänelle päätään.

-- Mitrij Andreitsh! Sinäkin olet tullut katselemaan? -- sanoi hän.

-- Olen, -- jyrkästi ja kuivasti vastasi Olenin.

Beletskij kumartui Ustenjkan korvaan ja sanoi hänelle jotain, Ustenjka tahtoi vastata, vaan ei ehtinyt, mutta kiertäessään toisen kerran ohi hän sanoi:

-- Hyvä, me tulemme.

-- Marjanka myös?

Olenin kumartui Marjanaan päin.

-- Tuletko? Ole hyvä, yhdeksi minutiksi edes, -- minun täytyy saada puhua sinun kanssasi.

-- Jos tytöt tulevat niin minäkin tulen.

-- Sanotko minulle mitä pyysin? -- kysyi hän taas kumartuen häneen päin. -- Sinä olet nyt iloinen.

Marjana eteni jo hänen luotaan. Olenin meni hänen perästään.

-- Sanotko?

-- Mitä on sanottava?

-- Mitä toissapäivänä kysyin, -- sanoi Olenin kumartuen hänen korvaansa. -- Tuletko minun omakseni?

Marjana jäi miettimään.

-- Sanon, -- vastasi hän, -- minä sanon nyt.

Ja hänen silmänsä välähtivät pimeässä, iloisesti ja ystävällisesti katsoen nuoreen mieheen.

Olenin kulki yhä hänen perässään. Hänestä oli hauska kumartua lähelle Marjanaa.