Part 11

"Paljon olen miettinyt ja paljon myös muuttunut nyt viime aikoina, -- kirjoitti Olenin, -- ja olen tullut siihen, mikä seisoo jo aapisessa. Tullakseen onnelliseksi pitää vain -- rakastaa, ja rakastaa uhrautuen, rakastaa kaikkia ja kaikkea, heittää kaikkiin suuntiin rakkauden verkkoja: kuka siihen menee, se on otettava. Niin olen saanut Vanjushan, Jeroshka-sedän, Lukashkan, Marjankan."

Kun Olenin tätä kirjoitti, saapui hänen luokseen Jeroshka-setä.

Jeroshka oli mitä parhaimmalla tuulella. Joku päivä sitten, kun Olenin oli illalla poikennut hänen luokseen, oli hän tavannut hänet teurastetun metsäsian edessä, jota hän onnellisin ja ylpein kasvoin ketterästi paloitteli pienellä puukolla. Koirat, ja niiden joukossa lempikoira Ljam, loikoivat vieressä ja veltosti heiluttivat häntäänsä katsellessaan hänen puuhaansa. Poikaviikarit kunnioittavasti katselivat häntä aidan takaa eivätkä edes härnänneet kuten tavallisesti. Naapuri-eukot, jotka yleensä eivät olleet liian ystävällisiä hänelle, tervehtivät häntä ja veivät hänelle mikä ruukullisen tshihiriä, mikä kaimakkia, mikä jauhoja. Seuraavana aamuna Jeroshka istui kotonaan aitassa, aivan veressä ja jakeli sianlihaa nauloittain, kenelle maksusta, kenelle viiniä vastaan. Hänen kasvoillaan seisoi sanat: "Luojan avulla sain metsänriistaa; nyt setää tarvitaan". Tämän vuoksi hän tietysti alkoi juoda ja joi jo neljättä päivää stanitsasta liikahtamatta. Sitä paitsi hän joi kihlajaisissa.

Jeroshka-setä tuli Oleninin luo isäntäväen majasta sikahumalassa, kasvot punaisina, parta sotkuisena, mutta yllään uusi punainen nauhareunuksinen beshmetti ja kädessä kasvivärillä maalattu balalaika, jonka hän oli tuonut joen takaa. Hän oli jo kauan sitten luvannut Oleninille tämän huvin ja oli hyvällä tuulella. Huomattuaan Oleninin kirjoittamassa hän vihastui.

-- Kirjoita, kirjoita, hyvä veli, -- sanoi hän kuiskaten, ikäänkuin olisi luullut jonkin hengen istuvan itsensä ja paperin välillä ja peläten säikäyttävänsä sen hiljalleen istui lattialle. Kun Jeroshka-setä oli humalassa, oli hänen mieliasentonsa olla lattialla. Olenin vilkaisi häneen, käski tuoda viiniä ja jatkoi kirjoittamistaan.

Jeroshkan oli ikävä juoda yksin: hänen teki mieli tarinoida.

-- Olin talossa kihlajaisissa. Mitä niistä sioista!... En yhtään välitä! Tulin sinun luoksesi.

-- Mistä olet balalaikan saanut? -- kysyi Olenin ja yhä kirjoitti.

-- Olin joen takana, hyvä veli, antoivat balalaikan, -- sanoi hän yhtä hiljaan. -- Tämä poika osaa soittaa: tatarilaista, kasakkalaista, herrasväen, sotapoikain, -- mitä vaan.

Olenin vielä kerran katsahti häneen, hymyili ja jatkoi kirjoittamistaan.

Tuo hymyily rohkaisi ukkoa.

-- Heitä hiiteen, veli hyvä, heitä! -- sanoi hän äkkiä päättävästi. -- No, jos ovat loukanneet sinua, -- välitä sinä viis kaikesta!... No, mitä sinä vaan kirjoitat, mihinkä siitä on?

Ja hän teki kiusaa Oleninille, koputellen paksuja sormiaan lattiaan ja vääntäen paksun naamansa ylenkatseelliseen ilmeeseen.

-- Mitä sinä konnankoukkuja laittelet? Pidä iloa, niin olet miestä.

Kirjoittamisesta ei hänen päähän mahtunut muuta käsitystä kuin että sen tarkoituksena oli aina ilkeän juonen sepittäminen.

Olenin rähähti nauramaan. Jeroshka samoin. Hän ponnahti pystyyn lattialta ja ryhtyi näyttämään taitoaan balalaikan soitossa ja tatarilaisten laulujen laulamisessa.

-- Ole sinä kirjoittamatta, hyvä mies! Kuuntelisit ennemmin kun minä laulan sinulle. Kun henki lähtee niin et kuulekkaan enää lauluja. Iloitse!

Aluksi hän lauloi omatekoisen laulun, säestäen sitä tanssiliikkein:

He, le, le, le, lelelee, Missä te hänet näitte? Markkinoilla kojussa, Myö nuppineuloja.

Sitten hän lauloi laulun, jonka oli oppinut entiseltä vääpeliltään.

Maanantaina lemmen sain, Tiistain kuljin tuskissain, Kesk'viikkona ilmoitin, Torstain vastuut' odotin, Perjantaina päätös tuli, Hukkaan multa toivo suli, Lauantaina valkeuisna Päätin elon päättää tään; Vaan kun sieluani surin Sunnuntaina tuuman purin.

Ja taas:

He, le, le, le, lelelee, Missä te hänet näitte?

Sitten hän vilkuttaen silmiään, nykien olkapäitään ja tehden tanssiliikkeitä lauloi:

Suutelen ja syliin painan, Sidon ylles punanauhan, Kutsun kullakseni sun. Kultaseni, olet mun, Todellako lemmit mua?

Ja niin hän teuhasi ja tuli intoihinsa, että vimmatusti hypäten teki hurjan harppauksen ja läksi tanssimaan yksin pitkin huonetta.

_He-le-lee_ ja muita sentapaisia _herraslauluja_ hän lauloi vain Oleninille; mutta sitten, juotuaan vielä noin kolme lasia tshihiriä, hänen mieleensä tuli entiset ajat ja hän rupesi laulamaan varsinaisia kasakka- ja tatarilauluja. Keskellä erästä mielilauluaan hänen äänensä rupesi äkkiä värisemään, ja hän vaikeni, mutta näpsäytteli yhä vielä balalaikan kieliä.

-- Ah, ystäväiseni! -- sanoi hän.

Olenin vavahti hänen äänensä kummasta soinnusta: vanhus itki. Kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä, ja yksi niistä vieri poskelle.

-- Sinä olet ohitse, minun aikani, et palaa koskaan! -- nyyhkyttäen virkkoi hän ja vaikeni. -- Juo, miksi et juo? -- huusi hän äkkiä jymisevällä äänellä, pyyhkimättä kyyneleitään.

Erittäin liikutti häntä eräs tavlinilainen laulu. Sanoja siinä oli vähän, mutta koko sen viehätys olikin surullisessa kertosäkeessä: "ai-dai-dalalai!" Jeroshka käänsi laulun sanat näin: "Nuorukainen on kostoretkellä ajanut karjan nomadikylästä vuorille, venäläiset tulevat, sytyttävät kylän, surmaavat kaikki miehet, ottavat kaikki naiset vangiksi. Nuorukainen tulee vuorilta: missä kylä oli ollut, on nyt tyhjä paikka; äiti on poissa, veljet, kotoa ei ole; oli jäänyt vain yksi puu. Nuorukainen istui puun alle ja rupesi itkemään. Yksin, kuten sinä, yksin olen jäänyt, ja nuorukainen lauloi: ai-dai-dalalai!" Ja tämän ulvovan, sydäntä vihlovan kertosäkeen vanhus toisti moneen kertaan.

Laulaessaan viimeistä kertosäettä Jeroshka sieppasi seinältä pyssyn, kiireesti juoksi pihalle ja ampui molemmista piipuista ylös ilmaan. Ja sitten hän vielä surullisemmin alkoi: "Ai-dai-dalalai... a-a" -- ja vaikeni.

Olenin meni hänen perästään rappusille, ääneti katseli tummaa tähtitaivasta, sinne päin, missä laukaukset olivat välähtäneet. Isäntäväen asunnosta välkkyi tulia ja kuului ääniä. Tytöt kokoontuivat pihalle rappusten ja ikkunain luo, ja juoksentelivat pirtistä eteiseen ja takaisin. Muutamia kasakoita syöksyi eteisestä, eivätkä he malttaneet olla hihkaisten yhtymättä laulun loppuun ja Jeroshka-sedän laukauksiin.

-- Mitäs sinä et ole kihlajaisissa? -- kysyi Olenin.

-- Mitä heistä, mitä heistä! -- virkkoi ukko, jota nähtävästi oli siellä jotenkin loukattu. -- En välitä, en välitä... Äh, sitä väkeä! Mennään majaan! He pitävät erikseen iloa ja me erikseen.

Olenin palasi majaan.

-- Entä Lukashka, onko hän iloinen? Eikö hän pistäydy minun luokseni? -- kysyi hän.

-- Vai Lukashka! Häntä ovat narranneet, että minä puuhailen tyttöä sinulle, -- sanoi ukko kuiskaten. -- Entäs sitten? -- Jos tahdotaan, on tyttö meidän: annat vaan enemmän rahaa, niin meidän on! Minä toimitan, usko.

-- Ei setä, rahoilla ei saa mitään, kun ei ole rakkautta. Parempi että olet puhumatta tästä.

-- Hyljättyjä me olemme kumpikin, orpoja! -- sanoi yhtäkkiä Jeroshka-setä ja hyrähti itkuun.

Olenin joi tavallista enemmän ukon tarinoita kuunnellessaan. "Niin, nyt on minun Lukashkani onnellinen", ajatteli hän; mutta hän oli suruissaan. Ukko joi tänä iltana siksi kunnes vieri lattialle, ja Vanjushan täytyi huutaa avukseen sotamiehiä, kun hän syljeskellen inhosta laahasi ukkoa ulos. Hän oli niin kiukuissaan ukkoon tämän huonosta käytöksestä, ettei edes sanonut mitään ranskaksi.

XXIX.

Oli elokuu. Useina päivinä peräkkäin ei ollut näkynyt ainoatakaan pilveä taivaalla; aurinko paistoi sietämättömästi ja aamusta saakka oli puhaltanut lämmin tuuli, nostaen hiekkakummuilta ja teiltä kuumia hiekkapilviä ja kulettaen niitä ilmassa kaislikkojen, puiden ja stanitsojen yli. Ruoho ja puiden lehvät olivat pölyn peitossa, tiet ja suolakentät olivat paljastuneet ja tulleet kumajavan koviksi. Terekin vesi oli jo aikoja laskeutunut ja ojista se nopeasti väheni ja kuivui. Stanitsan viereisen lammikon liejuiset, karjan sotkemat rannat olivat paljastuneet, ja kaiken päivää kuului vedestä tyttöjen ja poikasten pulikoimista ja huutoja. Arolla alkoivat kummut ja kaislistot jo kuivua ja karja pakeni ammuen päivällä pellolle. Metsänriista oli väistynyt kaukaisiin kaislistoihin ja vuorille Terekin taakse. Sääsket ja hyttyset parvina leijailivat rotkojen ja stanitsan yllä. Lumivuoret peittyivät harmaaseen sumuun. Ilma oli harvaa ja löyhkäsi pahalta. Abrekkien oli kuultu tulleen madaltuneen joen yli ja ne samoilivat nyt tällä puolen. Aurinko vaipui joka ilta palavan punaiseen ruskotukseen. Oli kiirein työaika. Koko stanitsan väki puuhasi arbusi- ja viinitarhoilla. Puutarhat olivat kasvettuneet umpeen sotkuista lehdikkoa ja tulleet täyteen viileätä sankkaa varjoa. Kaikkialla näkyi leveiden lehvien alta, jonne valo pilkisti, mustia, kypsiä, raskaita terttuja. Pölyistä puutarhoihin vievää tietä pitkin vieri narisevia kaksipyörärattaita, jotka olivat kukkuroillaan mustia viinirypäleitä. Pölyisellä tiellä retkotti pyörien survomia terttuja. Poikaset ja tytöt, joiden paidat olivat viinirypälemehun likaamia, juoksivat äitiensä perästä, rypäleitä käsissä ja suussa. Tiellä tuli alinomaa vastaan repaleisia työmiehiä, jotka jäntevillä hartioillaan kantoivat viinirypälekoreja. Silmiä myöten liinaan peitetyt äidit taluttivat härkiä, jotka olivat valjastetut viinirypäleillä korkeiksi lastattujen vankkurien eteen. Tavatessaan rattaita sotamiehet pyysivät kasakattarilta rypäleitä, ja nousten rattaille niiden kulkiessa kasakatar otti kahmalollisen rypäleitä ja heitti sotamiehen syliin. Muutamilla pihoilla puserrettiin jo rypäleitä. Puserrettujen rypäleiden haju täytti ilman. Verta sisältäviä punaisia kaukaloita näkyi katosten alla ja nogajilaiset rengit, housunlahkeet käärittyinä ja pohkeet punaisina, kulkivat pitkin pihaa. Siat röhkien latkivat puserrejätteitä ja maata rötköttivät niiden päällä. Pirttirakennusten laakakatot olivat ylt'yleensä mustien, auringossa kuivuvien meripihkalevyjen vallassa. Varikset ja harakat hyöriskelivät jyviä noukkien kattojen ympärillä ja lentää loikahuttivat paikasta toiseen.

Iloisesti korjattiin vuoden töiden hedelmää ja tänä vuonna sato oli tavattoman runsas ja hyvä.

Varjoisista viheriöistä puutarhoista, keskeltä viiniköynnösmertä ja joka suunnalta kuului naurua, laulua, iloa ja naisten ääniä, ja näkyi naisten kirkkaita, kukikkaita, välkkyviä pukuja.

Aivan keskipäivän aikaan istui Marjana puutarhassa, persikkapuun varjossa, ja valjaista riisuttujen kärrien alta otti esiin päivällisruokaa kotiväelleen. Hänen vastapäätään istui maahan levitetyllä loimella vänrikki, joka oli palannut koulusta ja pesi ruukussa käsiään. Pieni poika, Marjanan veli, oli juuri juossut lammikolta, pyyhki kasvojaan molemmin hihoin ja katseli levottomana sisarta ja äitiä päivällistä odottaen ja raskaasti hengittäen. Äitimuori, jäntevien päivettyneiden käsien hihat käärittyinä, asetteli rypäleitä, kuivaa kalaa, kaimakkia ja leipää matalalle pyöreälle tatarilaiselle pöydälle. Vänrikki kuivasi kätensä, otti lakin päästään, risti silmänsä ja siirtyi pöydän luo. Poika sieppasi ruukun ja rupesi ahneesti juomaan. Äiti ja tytär istuivat pöytään koukistaen jalat allensa. Varjossakin oli sietämätön helle. Ilmassa puutarhan yllä vaippui ilkeä löyhkä. Lämmin voimakas tuuli, joka puhalsi lehvien läpi, ei tuonut viileyttä, se vain yksitoikkoisesti taivutti puutarhoihin sinne tänne siroiteltujen päärynä-, persikka- ja silkkiäispuiden latvoja. Vielä kerran siunaten itsensä otti vänrikki selkänsä takaa viiniköynnöksen lehdellä katetun tshihiri-ruukun ja juotuaan sen suulta, antoi eukolle. Vänrikillä oli päällään vain paita, joka oli kaulasta auki ja jonka alta näkyi lihaksinen karvainen rinta. Hänen kapeat, ovelat kasvonsa olivat iloiset. Ei asennon eikä puheen läpi paistanut tällä kertaa hänen tavallinen politisuutensa; hän oli iloinen ja luonnollinen.

-- Ja illaksi lopetamme nurkan ladon vieressä? -- sanoi hän pyyhkien kosteata partaansa.

-- Loppuu se, -- vastasi eukko, -- kun ei vaan olisi ilmasta haittaa. Djomkinit eivät ole vielä puoliakaan korjanneet, -- lisäsi hän. -- Ustenjka yksin tekee työtä ja reutoo.

-- Mitäs ne! -- ylpeästi vastasi ukko.

-- He, juo, Marjanushka! -- sanoi eukko, antaen ruukun tytölle. -- No, kun Jumala suo, onpahan taas häiden varalta, -- sanoi eukko.

-- Sillä asialla ei ole kiirettä, -- sanoi vänrikki, rypistäen hiukan otsaansa.

Tyttö painoi päänsä alas.

-- Miksi ei saisi puhua? -- sanoi eukko: -- asia on päätetty, eikä ole enää paljon aikaakaan.

-- Älä päätäsi vaivaa, -- sanoi taas vänrikki. -- Viiniä on nyt korjattava.

-- Oletko nähnyt Lukashkan uutta hevosta? -- kysyi eukko. -- Minkä Mitrij Andreitsh lahjoitti, se ei enää ole hänellä, vaihtoi.

-- En, en ole nähnyt. Vaan puhuinpa äsken hyyriläisen rengin kanssa -- sanoi vänrikki: -- kertoi, että se on taas saanut tuhat ruplaa.

-- Pohatta kerrassaan, -- vakuutti eukko.

Koko perhe oli hyvällä tuulella ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Työ sujui hyvin. Rypäleitä tuli enemmän ja parempia kuin he itse olivat otaksuneet.

Lopetettuaan päivällisen Marjana vei härille ruohoa, käänsi beshmetin päänsä alle ja paneutui vankkurien alle levolle, survottuun mehevään ruohoon. Hänellä oli yllään vain vaaleansininen, haalistunut karttunipaita ja päässä punainen silkkihuivi, mutta hänen oli sietämättömän kuuma. Hänen kasvonsa hehkuivat, jalat eivät löytäneet asentoa, silmät olivat unesta ja uupumuksesta kosteat; huulet itsestään avautuivat ja rinta hengitti raskaasti ja syvästi.

Työkausi oli alkanut jo kaksi viikkoa sitten, ja raskas keskeymätön työ oli vienyt kaiken ajan nuorelta tytöltä. Varhain aamulla päivän sarastaessa hän nousi, pesi kylmällä vedellä kasvonsa, sitaisi liinan päähänsä ja avojaloin juoksi karjaansa katsomaan. Hän pani kiireesti kengät jalkaansa ja beshmetin päälleen, otti nyyttiin leipää, valjasti härät ja ajoi koko päiväksi puutarhoihin. Siellä hän vain tunnin verran lepäsi, leikkasi rypäleitä ja hilasi rypälekoreja ja illalla iloisena ja virkeänä palasi stanitsaan, taluttaen härkiä nuorasta ja hoputtaen pitkällä vitsalla. Korjattuaan karjan hämärissä ja siepattuaan siemeniä paidan leveään hihaan hän meni nurkkaukseen tyttöjen kanssa nauramaan. Mutta heti kun ruskotus alkoi sammua, meni hän jo majaan, söi illallista pimeässä pirtissä isän, äidin ja pikku veljen kanssa, huoletonna, virkeänä astui majaan, istuutui uunille ja uinaillen kuunteli hyyriläisen puhetta. Heti kun tämä oli lähtenyt heittäytyi tyttö vuoteelle ja nukkui aamuun saakka heräämättä, rauhallisesti. Seuraava päivä kului samalla lailla. Lukashkaa hän ei ollut nähnyt kihlajaispäivästä saakka ja hän odotti tyynesti häiden tuloa. Hyyriläiseen hän oli tottunut ja mielellään tunsi tämän tarkkaavan katseen seuraavan itseään.

XXX.

Vaikka helteeltä ei ollut turvaa missään, vaikka hyttysparvet pyörivät vankkurien viileässä siimeksessä ja poika väännellessään itseään sysäsi häntä, veti Marjana päänsä yli liinan ja oli jo saanut unesta kiinni, kun äkkiä Ustenjka, naapurityttö, juoksi hänen luokseen ja sukeltaen rattaiden alle, laskeutui hänen viereensä pitkäkseen.

-- Nyt nukkumaan tytöt, nukkumaan! -- sanoi Ustenjka, laittaen itselleen sijaa rattaiden alle. -- Malta! -- sanoi hän nousten pystyyn: näin ei ole hyvä.

Hän nousi pystyyn, taittoi vehreitä oksia, ripusti niitä molemmille puolille rattaiden pyöriin ja heitti vielä päälle beshmettinsä.

-- Laskeppas! -- huusi hän pojalle, ryömien taas rattaiden alle: onko kasakkain paikka tyttöjen keskessä? Matkaasi sinä.

Jäätyään rattaiden alle ystävänsä kanssa kahden, Ustenjka äkkiä tarttui Marjanaan molemmin käsin ja pusertaen itseään häntä vasten, alkoi suudella hänen poskiaan ja kaulaansa.

-- Kultaseni, veikkoseni! -- virkkoi hän, päästäen ohuen, selkeän naurun.

-- Kas vaan, on _vaarilta_ oppinut, -- vastasi Marjana, estellen häntä. -- Herkiä jo!

Ja he rupesivat molemmat niin kikattamaan että äiti huusi heille.

-- Käykö kateeksi? -- sanoi kuiskaten Ustenjka.

-- Mitä höpiset! Anna nukkua. No, sitäkö sinä tulit?

Mutta Ustenjka ei talttunut.

-- Entäpä jos sanon sinulle jotain, mitä!

Marjana nousi kyynärpäälleen ja korjasi valuneen liinan paikoilleen.

-- No, mitä sulla on sanottavaa?

-- Mitä sinun hyyryläisestäsi tiedän!

-- Mitä tietämistä hänessä on! -- vastasi Marjana.

-- Voi sinua tytön lurjusta! sanoi Ustenjka tuupaten häntä kyynärpäällään ja nauraen: -- et sinä mitään kerro: käykö hän teillä?

-- Käy. Entä sitten? -- kysyi Marjana ja sävähti äkkiä punaiseksi.

-- Minä olen avoin tyttö, minä kerron kaikille. Mitä minä piiloittelisin? -- sanoi Ustenjka, ja hänen iloiset, punakat kasvonsa saivat miettivän ilmeen. -- Teenkö kellekään siinä pahoin? Rakastan häntä ja siinä kaikki!

-- Vaaria, niinkö?

-- No niin.

-- Eikö ole synti? -- vastasi Marjana.

-- Ah, Mashenjka! Milloinka sitä huvittelisi, jollei neitopäivinään? Menen kasakalle, syntyy lapsia, saa kokea puutetta. Anna kun joudut Lukashkalle, niin ei päähäsikään tule ilo, saat lapsia, on työtä.

-- Mitä siitä? Toisien on naimisissakin hyvä. Samantekevä! -- vastasi tyynesti Marjana.

-- Kerro nyt sitten kerrankin, mitä teillä Lukashkan kanssa on ollut.

-- Mitäkö on ollut? Hän kosi. Isä siirsi vuodeksi eteenpäin; vaan nyt ovat sopineet, että syksyllä annetaan.

-- Mutta mitä hän on sinulle puhunut?

Marjana hymyili.

-- Arvaa tuon nyt, mitä on puhunut. Sanoo rakastavansa. On aina vaan pyytänyt tulemaan puutarhoihin kanssaan.

-- Kas vaan poikaa mikä takiainen! Ethän sinä varmaankaan ole mennyt? Ja miten komea mies hänestä on nyt tullut, ensimäinen dzhigitti! Sotnjassakin vaan hurjastelee. Muutama päivä sitten tuli sieltä meidän Kirkamme; minkälaisen hevosen Lukashka kuuluu itselleen vaihtaneen! Ja aina vaan muka sinua ikävöi. Entä mitä hän vielä on puhunut? -- kysyi Marjanalta Ustenjka.

-- Kaikki sinun tietää pitää... -- nauroi Marjana. -- Kerran yöllä tuli hevosen selässä ikkunan luo päissään. Pyrki sisään.

-- Sinä et laskenut?

-- Olisiko pitänyt? Jos minä kerran mitä sanon, niin se pysyy! Lujana kuin kivi, -- vastasi Marjana vakavasti.

-- Komea mies! Kun hän vaan tahtoo niin ei ole yksikään tyttö välittämättä.

-- Menköön muiden luo, -- vastasi Marjana ylpeästi.

-- Sinun ei ole häntä sääli!

-- On, mutta tyhmyyksiä en tee, -- se olisi pahaa.

Ustenjka äkkiä heitti päänsä ystävättären rintaa vasten, kietoi hänet käsivarsillaan ja ihan tärisi naurun hytkähdyksistä.

-- Tyhmä sinä olet, hupero! -- sanoi hän huohottaen, -- et välitä omasta onnestasi, -- ja rupesi taas Marjanaa kutkuttamaan.

-- Hui, jätä jo! -- sanoi Marjana kirkuen kesken nauruaan. -- Lazutkan survoit.

-- Kas, peijakkaat, kun ovat villissään, jaksavatpas! -- kuului taas rattaiden takaa eukon unelias ääni.

-- Et välitä onnestasi, -- toisti Ustenjka kuiskaten ja nostaen ruumistaan. -- Mutta onnellinen sinä olet, ihan totta! Sinuakos rakastetaan. Sinä olet vaan tuommoinen jöröttäjä, mutta sinua ne rakastavat. Oh, olisinpa minä sinun sijassasi, voi miten minä hyyriläistäsi pyörittäisin! Minä katsoin häntä, kun oltiin meillä, ihan näytti tahtovan syödä sinut silmillään. Minun _vaarini_ -- on sekin antanut minulle jos jotain. Mutta teidän, kuuleppas, on venäläisten ensimäinen pohatta. Hänen renkinsä on kertonut, että heillä on omat alustalaiset.

Marjana kohotti hiukan itseään ja miettiväisenä hymyili.

-- Sanoipa se hyyriläinen kerran kummia minulle, -- virkkoi Marjana pureskellen ruohonkortta. -- Tällä tavalla; tahtoisin olla Lukashka-kasakka tai sinun veljesi Lazutka... Mitähän varten hän niin sanoi?

-- Se höpertää mitä päähän pistää, -- vastasi Ustenjka. -- Entäs minun, mitä kaikkea se juttelee... ihan kuin noiduttu!

Marjana heitti päänsä käärittyä beshmettiä vasten, laski kätensä Ustenjkan olalle ja ummisti silmänsä.

-- Hän aikoi nyt tulla tarhoille työhön; isä pyysi häntä, -- virkkoi Marjana hetken vaitiolon jälkeen ja nukkui.

XXXI.

Aurinko oli jo tullut rattaita siimestävän päärynäpuun takaa näkyviin ja vinoin sätein, Ustenjkan punomien oksienkin läpi, paahtoi rattaiden alla nukkuvien tyttöjen kasvoihin. Marjana heräsi ja rupesi sitomaan liinaa päähänsä. Vilkaistuaan ympärilleen hän näki päärynäpuun takana hyyriläisen, joka pyssy olalla seisoi isän kanssa tarinoiden. Hän tuuppasi Ustenjkaa ja ääneti hymysuin osoitti hänelle Oleninia.

-- Eilen kävelin enkä löytänyt ainoatakaan, -- sanoi Olenin levottomasti katsellen ympärilleen ja näkemättä Marjanaa oksien takaa.

-- Vaan menkääpäs tuolle kulmalle, suoraan ympyrässä kiertäkää, siellä entisessä puutarhassa, kutsuvat sitä takalistoksi, siellä on aina jäniksiä, -- sanoi vänrikki, heti vaihtaen kieltään.

-- Mitä joutavia työaikana jäniksiä haette! Tulisitte ennen meitä auttamaan, tekisitte tyttöjen kanssa työtä, -- sanoi eukko iloisesti. -- No, tytöt, ylös! -- huusi hän.

Marjana ja Ustenjka supattelivat toisilleen ja tuskin jaksoivat olla nauruun purskahtamatta rattaiden alla.

Siitä saakka kun oli tiedoksi tullut, että Olenin oli lahjoittanut viidenkymmenen ruplan hevosen Lukashkalle, oli hänen isäntäväkensä muuttunut ystävällisemmäksi; etenkin näytti vänrikki olevan hyvillään huomatessaan Oleninin lähentymistä tyttäreensä.

-- Enhän minä osaa tehdä työtä, -- sanoi Olenin koettaen olla katsomatta vehreiden lehvien läpi rattaiden alle, missä hän huomasi Marjanan vaaleansinisen paidan ja punaisen liinan.

-- Tule, minä annan persikoita, -- sanoi eukko.

-- Kasakkain muinaiseen vierasvaraiseen tapaan, paljasta eukkojen tyhmyyttä, -- sanoi vänrikki selittäen ja ikäänkuin oikaisten eukon sanoja: -- Venäjällä varmaankin olette syöneet sekä persikoita että ananashilloa ja -mehua yllimmän kyllin.

-- Siis on entisessä puutarhassa? -- kysyi Olenin: -- minäpä käyn siellä. -- Ja vilkaistuaan kiireesti vehreiden oksien läpi hän kohotti korkeata suippolakkiaan ja katosi säännöllisten viheriäin köynnösrivien sekaan.

Aurinko jo kätkeytyi tarhojen aituuksen taa ja taittunein sätein loisti läpikuultavien lehtien lomitse, kun Olenin palasi puutarhaan talonväkensä luo. Tuuli laantui ja vilpoisa viileys alkoi levitä köynnösmaille. Jostain vaistosta tunsi Olenin jo kaukaa Marjanan sinertävän paidan köynnösrivien lomitse ja meni marjoja poimien hänen luoksensa. Läähättävä koira myös joskus sieppasi kuolaisella suullaan matalalla riippuvan tertun. Punaisin kasvoin, hihat käärittyinä ja liina leuan alle vajonneena Marjana nopeasti leikkasi raskaita rypäleitä ja laski niitä koriin. Päästämättä kädestään vartta, jota siinä piti, hän pysähtyi, ystävällisesti hymyili ja ryhtyi uudestaan työhön. Olenin tuli lähemmäksi ja heitti pyssyn olan taa saadakseen kätensä vapaiksi. "Missä on teidän väkenne? Onnea työhön! Oletko yksin?" aikoi hän sanoa, mutta ei saanut sanotuksi ja kohotti vain suippolakkiaan. Hänen oli noloa Marjanan kanssa kahden, mutta hän meni ihan kuin varsin omaksi kiusakseen hänen luokseen.

-- Noinhan sinä vielä pyssylläsi satut naisiin ampumaan, -- sanoi Marjana.

-- Ei, en minä ammu.

He olivat kumpikin vaiti.

-- Auttaisitpa tässä.

Olenin otti puukon ja rupesi ääneti leikkaamaan. Hän veti alhaalta lehtien alta raskaan, noin kolmen naulan painoisen sakean tertun, jossa kaikki marjat olivat niin läjässä päällekkäin, ettei niille enää oikein ollut sijaa, ja näytti sitä Marjanalle.

-- Onko leikattava kaikki? Tämä ei ole viheriä.

-- Anna tänne.

Heidän kätensä koskivat toisiinsa. Olenin otti hänen kätensä ja tyttö hymyillen katsoi Oleniniin.

-- Sinähän menet kohta naimisiin? -- sanoi hän.

Vastaamatta mitään Marjana kääntyi ja loi häneen ankarat silmänsä.

-- Sinä rakastat Lukashkaa?

-- Mitä se sinuun kuuluu?

-- Minun käy kateeksi.

-- Kaikkea!

-- Ihan totta, sinä olet niin kaunis!

Ja hänen tuli heti kauhean ilkeä olla siitä mitä oli sanonut. Niin ilettäviltä kaikuivat hänestä omat sanansa. Hän punehtui, joutui hämilleen ja otti tyttöä molemmista käsistä.