Part 10

Maja, jossa Beletskij asui oli samallainen kuin Olenininkin asunto. Se oli pylväillä kahden arshinan korkeudessa maasta ja siinä oli kaksi kamaria. Ensimäisessä, johon Olenin oli noussut jyrkkiä portaita, oli höyhenpatjoja, mattoja, peitteitä, päänalusia, jotka oli kasakkain tavalla kauniisti ja taiteellisesti järjestetty vierekkäin toisen valtaseinän viereen. Sivuseinillä taas riippui kuparitaasoja ja aseita; penkin alla oli arbuseja ja meloneja. Toisessa huoneessa oli suuri uuni, pöytä, penkkejä ja vanhauskoisten pyhänkuvia. Siinä asusteli Beletskij laskossänkyineen, sälyineen, kapsäkkineen, seinämattoineen, jolla riippui aseita, sekä pöydälle asetettuine toalettiesineineen ja valokuvineen. Silkkinen yönuttu oli heitetty penkille. Pulska, siisti Beletskij itse makasi alusvaatteisillaan vuoteellaan ja luki _Les trois mousquetaires_ (kolmea muskettisoturia).

Beletskij hyppäsi pystyyn.

-- Katsokaa, miten asun! Eikös kelpaa? No, hyvä että tulitte. Niillä on siellä jo kauhea touhu. Tiedättekö miten piirakkaat tehdään? Taikinasta, sianlihasta ja viinirypäleistä. Vaan ei se siinä ole vetovoima. Katsokaapas mikä hyörinä!

He näkivät todellakin ikkunasta ihmeellisen touhun talonpirtissä. Tytöt milloin mitäkin juoksuttivat eteisestä ja juoksivat takaisin.

-- Joko kohta? -- kysyi Beletskij.

-- Paikalla! Vai joko olet vaari nälissäsi? -- ja majasta kuului kimeä kikatus.

Ustenjka, pulleahko, punakka, sievännäköinen tyttö, hihat käärittyinä juoksi Beletskijn majasta lautasia.

-- Äh, sinä! Särenkö lautasesi, -- vinkui hän Beletskij'lle. -- Tulisit sinä auttamaan, -- huusi hän nauraen Oleninille. -- Ja varustappas prenikat ja konvehit tytöille.

-- Onko Marjanka tullut? -- kysyi Beletskij.

-- Mitenkäs muuten? Hän toi taikinaa.

-- Uskotteko, -- sanoi Beletskij -- että jos pukisi kauniiksi tuon Ustenjkan ja siistisi ja putsaisi hiukan, hänestä tulisi kauniimpi kaikkia meidän kaunottariamme. Oletteko nähnyt kasakkanaista Borshtshevaa? Hän meni naimisiin everstin kanssa. Voi sentään mikä dignite (arvokkuus)! Mistä se tulee...

-- En ole nähnyt Borshtshevaa, mutta minusta ei voi olla mitään tuota pukua kauniimpaa.

-- Ah, minä voin niin tottua vaikka minkälaiseen elämään, -- sanoi Beletskij iloisesti huoaten: -- menen katsomaan mitä ne siellä tekevät. -- Hän heitti aamunutun ylleen ja juoksi. -- Toimittakaa te makeisia! -- huusi hän.

Olenin lähetti sotamiespalvelijan hakemaan prenikoita ja hunajaa, ja niin ilkeä oli hänestä antaa rahoja, tuntui kuin hän olisi jonkun lahjonut, ettei hän vastannut mitään varmaa palvelijan kysymykseen: "paljonko on ostettava piparikakkuja, paljonko hunajakakkuja".

-- Miten tahdot.

-- Koko rahalla? -- merkitsevästi kysyi vanha sotamies. -- Piparikakut ovat kalliimpia. Kuudellatoista ovat myyneet.

-- Koko rahalla, koko rahalla! -- sanoi Olenin ja istuutui ikkunan luo, itsekkin ihmeissään, miksi hänen sydämensä löi niin kuin hän olisi ryhtymässä johonkin törkeään ja huonoon.

Hän kuuli mikä huuto ja kirkuna tyttöjen pirtissä nousi, kun Beletskij tuli sinne, ja muutaman minutin perästä hän näki, kuinka tämä rääkyen, meluten ja nauraen tuli sieltä alas ja juoksi pois rappusilta.

-- Ajoivat! -- sanoi hän.

Muutaman minutin kuluttua Ustenjka astui majaan ja juhlallisesti kutsui vieraat, ilmoittaen, että kaikki oli valmiina.

Kun he tulivat majaan oli todellakin kaikki valmiina, ja Ustenjka korjasi seinää vasten olevia patjoja. Pöydällä, jota peitti kohtuuttoman pieni liina, oli tshihirillä täytetty karahvi ja kuivaa kalaa. Majassa oli taikinan ja viinirypäleiden hajua. Tyttöjä noin kuusi kappaletta, koreissa beshmeteissä ja liinattomin päin, tavallisuuden mukaan pelihteli uunin takana nurkassa, kuiskaillen, nauraen ja kikatellen.

-- Pyydämme ystävällisesti juhlimaan minun päivänäni, -- sanoi Ustenjka, kutsuen vieraita pöydän luo.

Tyttöjen parissa, jotka poikkeuksetta olivat kauniita, Olenin huomasi Marjankan ja hänen oli paha ja ilkeä olla, kun kohtasi hänet niin inhottavassa ja nolossa tilaisuudessa. Hän tunsi olevansa tyhmä ja kömpelö ja päätti tehdä aivan niin kuin Beletskij teki. Beletskij meni hiukan juhlallisesti, mutta itsetietoisesti ja luontevasti pöydän luo, joi maljan Ustenjkan terveydeksi ja käski muita tekemään samoin. Ustenjka ilmoitti, etteivät tytöt juo.

-- Voisihan ehkä hunajan kanssa, -- sanoi jokin ääni tyttöjen joukosta.

Huudettiin sotamiespalvelijaa, joka juuri oli palannut puodista tuoden hunajaa ja makeisia. Sotamies kulmainsa alta puoleksi kateellisesti, puoleksi halveksivasti katsahti tuohon muka kemuilevaan herrasväkeen ja huolellisesti ja säntilleen antoi harmaaseen paperiin käärityn hunajapötkyn ja prenikat ja aikoi juuri tehdä laveasti selkoa hinnasta ja takaisin annetusta rahasta, kun Beletskij ajoi hänet pois.

Sekoitettuaan hunajaa tshihirillä täytettyihin laseihin ja komeasti heitettyään kolme naulaa prenikoita pöydälle Beletskij kiskoi väkisin tyttöjä heidän nurkastaan, pani istumaan pöydän ääreen ja ryhtyi jakamaan heille prenikoita. Olenin huomaamattaan tuli nähneeksi miten Marjanan päivettynyt pienenlainen käsi sieppasi kaksi pyöreätä piparkakkua ja yhden ruskean prenikan, tietämättä mitä niille tekisi. Keskustelu sujui kankeasti ja kuivasti huolimatta Ustenjkan ja Beletskijn arkailemattomuudesta ja heidän halustaan huvittaa seuraa. Olenin oli hämillään, mietiskeli mitä sanoisi, tunsi herättävänsä uteliaisuutta, kenties tulevansa nauretuksi ja tartuttavansa toisiin ujoutensa. Hän punehtui ja hänestä tuntui että etenkin Marjanan oli paha olla. "Varmaankin he otaksuvat, että saavat meiltä rahaa? -- ajatteli hän. -- Miten me saatamme antaa? Ja kun antaisimme mitä pikemmin ja lähtisimme!"

XXV.

-- Kuinka sinä et tunne hyyryläistäsi? -- sanoi Beletskij kääntyen Marjanaan.

-- Miten hänet tuntisin, kun ei käy meillä koskaan? -- sanoi Marjana katsahtaen Oleniniin.

Olenin säikähti jostain syystä, punehtui ja tietämättä mitä sanoisi, virkkoi:

-- Minä pelkään äitiäsi. Hän haukkui minut niin ensi kerralla, kun pistäysin teillä.

Marjanka purskahti nauramaan.

-- Ihanko sinä säikähdit? -- sanoi hän, katsahti Oleniniin ja kääntyi pois.

Nyt Olenin näki ensi kerran kaunottaren kasvot kokonaan, ennen hän oli nähnyt tytön liina päässä silmiin saakka. Ei häntä suotta pidetty stanitsan ensimäisenä kaunottarena. Ustenjka oli sievä tyttö, pienenlainen, täyteläinen, punaposkinen, silmät olivat iloiset, ruskeat, punaisilla huulilla ainainen hymy, ja hän nauroi aina ja lörpötti. Marjana sen sijaan ei ollut ollenkaan _sievä_, hän oli _kaunotar!_ Hänen kasvonpiirteensä olisivat saattaneet näyttää liian miehekkäiltä ja melkein raaoilta, jollei hänellä olisi ollut niin solakka vartalo ja rinta ja hartiat, ja etenkin, jollei olisi ollut tuota ankarata ja samalla vienoa ilmettä pitkissä mustissa silmissä, joita ympäröitsi tumma varjo mustien kulmakarvain alla, ja suun ja hymyn hyväilevää ilmettä. Hän hymyili harvoin, mutta sen sijaan hänen hymynsä aina hurmasi. Hänestä huokui naisellista voimaa ja terveyttä. Kaikki tytöt olivat kauniita, mutta hekin, samoin kuin Beletskij ja sotamiespalvelija, joka oli tuonut prenikoita, kaikki huomaamattaan katsoivat Marjanaa ja kääntyessään tyttöihin päin kääntyivät hänen puoleensa. Hän näytti toisten parissa ylpeältä ja iloiselta kuningattarelta.

Beletskij, koettaen pysyttää kemujen säädyllisyyttä, lörpötteli taukoamatta, antoi tyttöjen tarjota tshihiriä, kujeili heidän kanssaan ja lakkaamatta teki Oleninille ranskaksi rivoja huomautuksia Marjankan kauneudesta, kutsuen häntä "teidän", _la votre_, ja käskien Oleninia tekemään samaa mitä itse teki. Oleninin tuli yhä tukalampi ja tukalampi olla. Hän etsi tekosyytä juostakseen tiehensä, kun Beletskij julisti, että nimipäiväsankarin Ustenjkan pitää suudella tarjotessaan tshihiriä. Hän suostui, mutta ehtona oli se, että hänen tarjottimelleen pantaisiin rahoja kuten tehdään häissä. "Hittoko minut toi tähän vietävään juhlaan!" sanoi itsekseen Olenin, nousi ja aikoi lähteä.

-- Minnekkä te?

-- Menen tupakkaa hakemaan, -- sanoi hän aikoen lähteä. Mutta Beletskij tarttui hänen käteensä.

-- Minulla on rahaa, -- sanoi hän hänelle ranskaksi.

"En pääse, -- tässä on maksettava", ajatteli Olenin ja häntä alkoi niin harmittaa oma kömpelyytensä. "Enkö minä sitten voi tehdä mitä Beletskijkin tekee? Ei olisi pitänyt tulla; mutta kun on kerran tullut, ei saa turmella heidän hauskuuttaan. On juotava kasakkain tavalla", ja ottaen, tshapuran (puisen maljan, johon menee noin kahdeksan lasia) kaatoi viiniä ja joi melkein kaikki. Tytöt hämillään ja melkein säikähdyksissään katselivat häntä, kun hän joi. Se oli heistä kummallista ja säädytöntä. Ustenjka tarjosi heille vielä yhden lasin ja suuteli kumpaakin.

-- Nyt tytöt juhlimaan, -- sanoi hän helistellen lautasellaan neljää ruplanrahaa, jotka he olivat antaneet.

Oleninin ei enää ollut paha olla. Hän rupesi puhelemaan.

-- No nyt sinun, Marjana, on tarjottava suutelemalla, -- sanoi Beletskij tarttuen tytön käteen.

-- Näin minä sinua suutelen! -- sanoi tyttö, leikillään hujauttaen käsiään häntä kohti.

-- Vaaria käy suuteleminen rahattakin, -- yhtyi puheeseen toinen tyttö.

-- Kas mestaria! -- sanoi Beletskij ja suuteli tyttöä, joka koetti häntä ajaa luotaan. -- Ei, tarjoa sinä! -- vaati Beletskij, kääntyen Marjanaan, -- tarjoa hyyryläisellesi. -- Ja ottaen tyttöä kädestä hän vei hänet penkille ja pani istumaan Oleninin viereen.

-- Mikä kaunotar! -- sanoi hän kääntäen tytön pään profiliin.

Marjana ei vastustellut, vaan ylpeästi hymyillen loi Oleniniin pitkät silmänsä.

-- Kaunotar, -- toisti Beletskij.

-- "Enkö ole kaunotar!" näytti Marjanan katse toistavan. Olenin, punnitsematta ollenkaan mitä teki, syleili Marjanaa ja tahtoi suudella häntä. Tyttö äkkiä tempasi itsensä irti, tyrkkäsi tieltään Beletskijn ja pöydän kannen ja pakeni uunin luo. Nousi huuto, kikatus. Beletskij kuiskasi jotain tytöille, ja äkkiä he kaikki juoksivat tuvasta eteiseen ja sulkivat oven.

-- Miksi sinä Beletskijtä suutelit, mutta et tahdo minua suudella? -- kysyi Olenin.

-- Kun en tahdo, niin sillä hyvä, -- vastasi hän väräyttäen alahuultaan ja silmäluomiaan. -- Hän on vaari, -- lisäsi hän hymyillen. Marjana meni ovelle ja rupesi sitä jyskyttämään. -- Jäittekös lukon taakse, paholaiset.

-- Mitäs siitä, olkoot siellä, me olemme täällä, -- sanoi Olenin läheten häntä.

Marjana rypisti otsaansa ja jyrkästi työnsi hänet kädellään luotaan. Ja taas hän näytti Oleninista niin majestetisen kauniilta, että hän havahtui ja häpesi tekoaan. Hän meni ovelle ja alkoi tempoa sitä.

-- Beletskij, avatkaa, -- mitä tyhmää leikkiä?

Marjana alkoi taas nauraa kirkasta, onnellista nauruaan.

-- Oh, pelkäätkö minua? -- sanoi hän.

-- Sinähän olet yhtä vihainen kuin äitisi.

-- Kun istuisit enemmän Jeroshkan kanssa niin rupeaisivat tytöt sinusta pitämäänkin... -- Ja hän hymyili ja katsoi Oleninia suoraan ja läheltä silmiin.

Olenin ei tietänyt mitä sanoisi.

-- Entä jos kävisin teidän luonanne?... -- sanoi hän odottamatta.

-- Sitten olisi toista, -- virkkoi tyttö keikauttaen päätään.

Silloin Beletskij sysäsi oven auki ja Marjana karkasi Oleninin luota, niin että hänen lanteensa sattui Oleninin jalkaan.

-- "Kaikki on roskaa, mitä olen tähän saakka ajatellut: niin rakkaus, uhrautuvaisuus, kuin Lukashkakin. On vain olemassa onni: kuka on onnellinen, se on oikeassakin", välähti Oleninin päässä, ja itseäänkin hämmästyttävällä voimalla hän otti kiinni Marjanka-kaunottaren ja suuteli häntä ohimoon ja poskelle. Marjana ei suuttunut, rupesi vaan kovasti nauramaan ja juoksi toisten tyttöjen pariin.

Illanvietto päättyikin siihen. Eukko, Ustenjkan äiti, palasi työstä, haukkui tytöt ja ajoi heidät kaikki tiehensä.

XXVI.

"Niin, -- ajatteli Olenin palatessaan kotiin, -- en tarvitsisi muuta kuin antaa hiukan itselleni valtaa ja minä voisin mielettömästi rakastua tuohon kasakkatyttöön". Hän meni levolle näin ajatellen, mutta arveli, että se on kaikki menevä ohi ja hän palaa entiseen elämäänsä.

Mutta entinen elämä ei palannut. Hänen suhteensa Marjankaan oli muuttunut toiseksi. Seinä, joka oli heidät tähän saakka eroittanut, oli särjetty. Olenin tervehti häntä nyt joka kerta tavatessaan.

Isäntä, joka oli tullut kotiin saadakseen hyyrin ja joka oli saanut kuulla Oleninin rikkaudesta ja anteliaisuudesta, kutsui hänet luokseen. Eukko otti hänet ystävällisesti vastaan ja iltahuvien päivästä saakka Olenin usein iltaisin poikkesi isäntäväkensä luo ja istuskeli heidän luonaan yöhön saakka. Näytti kuin hän olisi jatkanut entiseen tapaansa elämää stanitsassa, mutta hänen sydämessään oli kaikki mennyt toisin päin. Päivän hän kulutti metsässä, mutta kahdeksan tienoissa, kun alkoi hämärtää, pistäysi talonväen luo joko yksin tai Jeroshka-sedän kanssa. Talonväki oli häneen jo niin tottunut, että ihmeteltiin, jos hän ei tullut. Hän maksoi viinistä hyvin ja oli hiljainen mies. Vanjusha toi hänelle teetä; hän istui uunin luo nurkkaan; eukko puuhaili rauhassa omissa askareissaan ja he juttelivat teetä ja tshihiriä juodessa kasakkain asioista, naapureista, Venäjästä, josta Olenin kertoi ja he kyselivät. Väliin hän otti kirjan ja luki itsekseen. Marjana villin kauriin lailla, jalat sykkyrässä allaan, istui uunilla tai pimeässä nurkassa. Hän ei ottanut osaa keskusteluun, mutta Olenin näki hänen silmänsä, kasvonsa, kuuli hänen liikkeensä, ja miten hän särki kuoret siemenistä ja tunsi, että Marjana kuunteli koko olennollaan, kun hän puhui, ja tunsi hänen läsnäolonsa kun luki hiljaa. Välistä hänestä tuntui, että tytön silmät olivat luodut häneen ja kun niiden loiste sattui häneen niin hän tahtomattaan vaikeni ja katsoi Marjanaan. Silloin tyttö heti meni piiloon, ja Olenin, tekeyten hyvin kiintyneeksi keskusteluun emännän kanssa, kuunteli Marjanan hengitystä ja kaikkia liikkeitä ja odotti milloin taas kohtaisi hänen katseensa. Kun toisiakin oli läsnä oli tyttö enimmäkseen iloinen ja ystävällinen hänelle, mutta kahden kesken juro ja raaka. Väliin Olenin tuli heille kun Marjana ei vielä ollut palannut ulkoa: yhtäkkiä kuuluvat hänen voimakkaat askeleensa ja avatusta ovesta välähtää hänen vaaleansininen karttunipaitansa. Marjana tulee majan keskelle, näkee hänet -- ja tytön silmiin tulee tuskin huomattava ystävällinen hymy, ja Oleninin valtaa ilo ja pelko.

Olenin ei hakenut häneltä mitään, ei halunnut mitään, mutta joka päivä hänen läsnäolonsa tuli hänelle yhä enemmän ja enemmän välttämättömyydeksi.

Olenin oli niin kasvanut kiinni stanitsaelämään, että menneisyys tuntui hänestä joltain aivan vieraalta, ja tulevaisuudesta, varsinkin poissa siitä maailmasta, jossa nyt eli, hän ei ollenkaan välittänyt. Saadessaan kirjeitä kotoaan omaisiltaan ja ystäviltään, häntä loukkasi se, että silminnähtävästi huolehdittiin hänestä, kuin olisi hän ollut mennyttä miestä, kun hän taas stanitsassaan piti hukkaan joutuneina kaikkia niitä, joiden elämä ei ollut samanlaista kuin hänen. Hän oli vakuutettu, ettei tule koskaan katumaan irtautumista entisestä elämästään voidessaan nyt järjestää olonsa niin rauhalliseksi ja oman mielensä mukaiseksi stanitsassaan. Sotaretkillä ja linnoituksissa oli hänen hyvä; mutta vasta täältä, vasta Jeroshka-sedän siipien alta, omasta metsästään, majastaan stanitsan laidassa, ja etenkin Marjankaa ja Lukashkaa muistaessa hän näki selvästi sen valheen, jossa oli elänyt ennen ja joka jo silloin oli häntä vaivannut mutta nyt oli tullut hänelle sanomattoman inhoittavaksi ja naurettavaksi. Hän tunsi itsensä täällä päivä päivältä vapaammaksi ja vapaammaksi ja yhä enemmän ihmiseksi. Kaukasian hän näki nyt aivan toisena kuin oli kuvitellut. Hän ei tavannut täällä mitään, joka olisi muistuttanut hänen haaveitaan tai kuvauksia, joita oli Kaukasiasta kuullut ja lukenut. "Ei täällä ole mitään burkia (viittoja), jyrkänteitä, Amalat-bekkejä, sankareja eikä pahantekijöitä, -- ajatteli hän; -- ihmiset elävät kuten luontokin: kuolevat, syntyvät, tulevat yhteen, taas syntyvät, tappelevat, juovat, syövät, iloitsevat ja taas kuolevat, eikä ole mitään elämän ehtoja, paitsi niitä muuttumattomia, jotka luonto on asettanut auringolle, ruoholle, metsän pedolle, puulle. Muita lakeja ei heillä ole..." Ja sen vuoksi nämä ihmiset verrattuina häneen itseensä tuntuivat hänestä ihanilta, voimakkailta, vapailta, ja katsellessaan heitä hänen tuli häpeä ja sääli itseään. Usein hän vakaasti aikoi heittää kaikki, kirjoittautua kasakaksi, ostaa tuvan sekä karjaa, ottaa kasakattaren vaimokseen, -- ei kuitenkaan Marjanaa, hänet hän luovutti Lukashkalle, -- ja elää yhdessä Jeroshka-sedän kanssa, käydä hänen kanssaan metsällä ja kalalla ja kasakkain kanssa sotaretkillä. "Miksi en sitten tee sitä? Mitä minä varron? -- kysyi hän itseltään. Ja hän härnäsi itseään, hän nolasi itseään: -- vai pelkäänkö tehdä mitä pidän järkevänä ja oikeana? Onko todella halu tulla yksinkertaiseksi kasakaksi, elää luontoa lähellä, olla tekemättä kellekään pahaa, vieläpä tehdä hyvää ihmisille, onko tämä haave tyhmempi kuin haaveilla, kuten ennen, että pääsisin esimerkiksi ministeriksi tai rykmentin komentajaksi?" Mutta jokin ääni sanoi hänelle, että hän vielä odottaisi eikä ratkaisisi. Häntä ehkäisi siitä hämärä tunne, ettei hän voinut elää täydellisesti Jeroshkan ja Lukashkan elämää, sillä hänen onnensa oli toisenlaista, -- häntä pidätti ajatus, että onni on uhrautumisessa. Hänen tekonsa Lukashkalle piti häntä yhä iloisena. Hän lakkaamatta etsi tilaisuutta uhrautua toisten hyväksi, mutta tilaisuutta ei ilmaantunut. Välistä hän unhoitti tuon äsken keksimänsä onnen reseptin ja piti itseään mahdollisena sulautumaan Jeroshka-sedän elämään; mutta sitten äkkiä hänen muistonsa heräsi, hän sieppasi heti itsetietoisen uhrautumisen ajatuksen ja sen pohjalta tyynesti ja ylpeästi katsoi kaikkia ihmisiä ja toisten onnea.

XXVII.

Vähän ennen viininkorjuuta ratsasti Lukashka Oleninin luo. Hän näytti vielä pulskemmalta kuin tavallisesti.

-- No, menetkö sinä naimisiin? -- kysyi Olenin, ottaen hänet ystävällisesti vastaan.

Lukashka ei vastannut suoraan.

-- Olen vaihtanut teidän hevosenne joen takana toiseen. Tässä vasta on hevonen! Siinä on kabardinilainen Lovin leima.[20] Pidän siitä ihmeesti.

He tarkastivat uutta hevosta, tekivät sillä ratsastustemppuja pihalla. Ratsu oli todella harvinaisen hyvä: tummanruskea, leveä ja pitkä kiiltokarvainen ruuna, tuuheahäntäinen, harja sileä, hieno ja hyvälajinen, samoin otsatukka. Se oli niin lihava, että sen selkään _voit makuulle mennä_, kuten Lukashka sanoi. Kaviot, silmät, suun aukaisu -- kaikki siroa ja selvästi eroittuvaa, kuten on laita vain kaikkein puhdasverisimpäin hevosten. Olenin ei voinut olla ihailematta hevosta. Hän ei ollut vielä nähnyt Kaukasiassa niin pulskaa.

-- Entäs juoksu, -- sanoi Lukashka, taputtaen sen kaulaa, -- ja tasakäynti! Ja viisas... isäntänsä perässä vaan juoksisi.

-- Paljonko annoit väliä? -- kysyi Olenin.

-- Enpä sitä laskenut, -- sanoi Lukashka hymyillen: -- sain kumppanilta.

-- Voi ihme sentään, miten pulska hevonen! Mitä tahdot siitä? -- kysyi Olenin.

-- Antavat ne siitä puolitoista sataa ruplaa, vaan minä annan teille ilman mitään, -- sanoi Lukashka iloisesti. -- Sanokaa vaan, heti saatte. Riisun satulan ja siinä on. Antakaa minun jotenkin palkita teitä.

-- Ei, ei mitenkään.

-- No, sitten olen tuonut teille _peshkeshin_ (lahjan, tuomisia), -- ja Lukashka irroitti vyönsä ja otti toisen tikareista, jotka riippuivat hihnasta. -- Joen takaa sain.

-- No, kiitos.

-- Ja viinirypäleitä lupasi äiti itse tuoda.

-- Ei tarvitse, me saamme kyllä kuitatuksi. Enhän minä rupea antamaan sinulle rahaa tikarista?

-- Ei puhettakaan, vai kumppanien kesken! Joen takana Girei-kaani vei minut majaansa, sanoi: ota minkä haluat. Niinpä otin tämän miekan. Semmoinen tapa meillä on.

He menivät majaan ja joivat.

-- Jäätkö asumaan tänne? -- kysyi Olenin.

-- En, tulin jäähyväisille. Minut ovat nyt lähettäneet vartiosta sotnjaan Terekin taakse. Kohta lähden Nazar-toverini kanssa.

-- Milloinka häät ovat?

-- Tulen pian takaisin, sitten on kihlajaiset, sitten on taas mentävä palvelukseen, -- vastahakoisesti vastasi Luka.

-- Mitenkäs, kun et sitten saakaan morsiantasi nähdä?

-- Onpahan siitä! -- Mitä hänestä katselee? Kun te käytte sotaretkellä niin kysykää sotnjastamme Lukashka Shirokij'ta. Siellä vasta metsäsikoja on! Minä pari tapoin. Vien teidät katsomaan... No, hyvästi! Jumalan haltuun.

Lukashka istuutui hevosen selkään ja poikkeamatta Marjankan luo ajoi ratsastustemppuja tehden kadulle, missä Nazarka jo odotti häntä.

-- Mitenkä on, eikö mennä? -- kysyi Nazarka vilkuttaen silmiään sinne päin, missä Jamka asui.

-- Mitenkäs! -- sanoi Lukashka. -- Tuossa on, vie hänen luokseen hevonen, ja jos viivyn kauan, anna hevoselle heiniä. Aamuksi tulen joka tapauksessa sotnjaan.

-- No eikö junkkeri ole enää lahjoittanut mitään.

-- Ei! Lahjoitin onneksi tikarin hänelle, muuten olisi ruvennut hevosta pyytämään, -- sanoi Lukashka nousten hevosen selästä ja antaen sen Nazarkalle.

Aivan Oleninin ikkunan alta pujahti hän pihalle ja meni isäntäväen ikkunan luo. Oli jo aivan pimeä. Marjanka paitasillaan suki hiuksiaan menossa nukkumaan.

-- Minä olen tässä, -- kuiskasi kasakka.

Marjankan kasvot olivat ankaran välinpitämättömät; mutta ne elostuivat heti, kun hän kuuli nimensä. Hän nosti akkunan ja peloissaan ja iloissaan pisti siitä ulos päänsä.

-- Mitä?... Mitä tahdot? -- sanoi Marjana.

-- Avaa, -- virkkoi Lukashka. -- Laske minut hetkeksi. Miten on ikävä, ihan polttava ikävä!

Hän painoi ikkunasta syliinsä tytön pään ja suuteli sitä.

-- Kuule, laske!

-- Mitä puhut tyhjää! Usko yhdellä sanalla, en laske. Viivytkö vielä kauan?

Lukashka ei vastannut, suuteli vain häntä. Eikä hän kysellyt enää.

-- Katsoppas, eihän näin ikkunasta ylety oikein syleilemäänkään, -- sanoi Lukashka.

-- Marjanushka! -- kuului eukon ääni: -- kuka on luonasi?

Lukashka otti lakkinsa, ettei siitä häntä nähtäisi, ja kyykistyi ikkunan alle.

-- Mene pian! -- kuiskasi Marjana.

-- Lukashka kävi, -- vastasi hän äidille: -- kysyi isää.

-- No kutsu hänet tänne.

-- Läksi jo; sanoi ettei jouda.

Lukashka todellakin nopein askelin ruumis kumarassa pakeni ikkunain alitse pihalle ja juoksi Jamkan luo; Olenin yksin näki hänet. Juotuaan tshihiriä pari pikaria, hän ratsasti Nazarkan kanssa stanitsan taa. Yö oli lämmin, pimeä ja hiljainen. He ratsastivat ääneti, vain hevosten askeleet kuuluivat. Lukashka oli alkamaisillaan laulun Mignal-kasakasta, mutta ei ollut vielä päässyt ensimäisen värssyn loppuun, kun jo vaikeni ja kääntyi Nazarkaan päin.

-- Eihän se päästänyt, -- sanoi hän.

-- Ohoo? -- virkkoi Nazarka. -- Arvasin, ettei laske. Jamka kertoi minulle, että junkkeri on ruvennut käymään heidän luonaan. Jeroshka-setä on kehuskellut saaneensa junkkerilta pyssyn Marjankasta.

-- Hourii, sen vietävä! -- vihaisena sanoi Lukashka: -- ei se ole niitä tyttöjä. Kyllä minä siltä vanhalta paholaiselta sivut nujerran poikki, -- ja hän alkoi laulaa mielilauluaan:

Kerran kylästä kaunihin Izmailovin, Lempilehdikosta kuulun kuninkaan, Läksi lentoon kirkassilmä haukka, Sitä ampumaan läks' nuori metsämies, Kutsui haukan kätehensä oikeaan. Vastauksen haukka lausui tään: Pitää et mua tainnut häkissä. Etkä oikeassa tainnut kädessä, Nyt mä lennän sinimerelle; Tapan siellä valkojoutsenen Syönpä makeata lihaa linnun sen.

XXVIII.

Isäntäväen puolella oli kihlajaiset. Lukashka oli tullut stanitsaan, mutta ei poikennut Oleninin luo. Eikä Olenin mennyt kihlajaisiin, vaikka vänrikki oli kutsunut. Hänen oli niin ikävä, ettei ollut vielä koskaan ollut siitä saakka kun hän oli asettunut stanitsaan. Hän näki kuinka Lukashka juhlavaatteisiin puettuna illalla äitinsä kanssa meni taloon, ja häntä kiusasi ajatus, miksi Lukashka oli niin kylmä hänelle. Olenin sulki majansa ovet ja alkoi kirjoittaa päiväkirjaansa.