Part 1

language: Finnish

KARU KAMARANI

Runoja

Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI

Turussa, Sosialistin Kirjapaino Oy, 1924.

SISÄLLYS:

Runoilija.

Oma maani:

Synnyinmaalle. Kallaveden rannoilta. Valkeat kentät. Kevätlaulu. Juhannusyö Uhrilehdossa. Heimolaulu. Maaemon kunniaksi. Pääsiäisenä. Vanhassa kodissa.

Rakkaat lähimäiset:

Onnensopukka. Kansanmies. Joulu-ukko. Ennen — nyt. Eräälle ystävälle. Kauppaneuvos.. Kamreeri Pulla. Isänmaallinen tuomari. Ecce homo! Ei vihaa — kostoa!

Oma sydän:

Tuletko. Outo vieras. Agnus Dei. Rauha. Minkä mä taidan? Miksi? Lyhyt satu. Huusin sieluni suuren hädän.

Runoilija.

Nyt tunnen, taas mä tiedän sen, ett' olen runoilija, en tuijottaja turhuuden ja tyhjän uneksija.

Kas tänne kannel, kyllin jo sä ruostuit seinälläsi. On tullut laulun tuokio, viritä virsiäsi!

Niin kauan yöhön katselin mä vaikenevin huulin ja sydämeni halloihin jo sortuneenkin luulin.

Ei, ei, kas tänne kantelein, kaikk' oli erehdystä. Kuink' kävimmekään eri tein me kaksi ystävystä.

Oi katso, kallis ystäväin, on terve sydämeni, käy polvelleni, tänne näin, suo soinnut lemmelleni.

Ah lemmin, lemmin, kuule, noin taas räiskyy riemu rinnan. On totuus-neito morsioin, hän saakoon laululinnun!

Mun ystäväin, kai muistanet kuin vihata me voitiin ja kuinka valtain vääryydet me aina julki soitiin.

Ol' onnettomain suruihin lohduksi sävel meillä. Se tarpeesen on vieläkin, on sama murhe heillä.

On ohi yöt jo ynseät, mä nousen, nuorrun, havaan. Oi tulkaa, veljet kärsivät, mä teille sylin avaan!

OMA MAANI

Synnyinmaalle.

Oi synnyinmaa, sun kasvojesi eessä kuin ennen nöyränä nyt kumarrun, on miehess' onnettuudet eläneessä se sama tunne, joka sieluhan sai läsnä, kun mä katsoin akkunasta, ja rannan paadell' leikki iltarusko uhmaillen suven yötä kuulakasta. Oi, sama valkeuteen mull' on usko!

Ne samat kuvat, jotka silloin piirtyi niin uskollisna peiliin sydämen, ne lapsen sielusta myös mieheen siirtyi ja hautaan saakka niitä kantanen: 6 suvinen valkeus, timantit taivaitten, syysväririkkaus, kevään huumatuoksu, ne polun näytti lailla tähtilöitten, jos minne johdatteli elon juoksu.

Sun kanssas' surut, riemut jaoin sitten, sun kanssas' itkin mä ja innostuin, vaikk' kerskannut en kera kerskaajitten ja ylistystäs harvoin soitin suin. Mä tiesin kyllä, et? ei kuoren kiilto sun miellyttänyt jäykkää jalouttasi ja sanahelkky niinkuin peitsen viilto sun miehuulliseen koskee rintahasi.

Oi mitkä sainkaan kirot, sadatukset, kun hurjat miehet vihaan villiintyi! Mä tyynin mielin kestin herjaukset: tuo mies hän maansa, synnyinmaansa myi! Sä tiedät kyllä, myikö ken ja milloin ja mistä syystä kalpaa kannettihin. Ei vika kärsiväin vain ollut silloin, ett' ylti viha yksiin veljeksihin.

Ei tarkoitukses sun lie ollut jakaa niin eri mitoin omaa kamaraa? ken tuntee tuhansien vuotten takaa kuin mitatut on järvesi ja maas'? Ja miss' on kirjoitettu sekin laki, ett' yks' on herrana ja haltijana ja toinen oikeutta turhaan haki ja löytämätt' on hälle lohdun sana?

Mä joka miehen oikeutta kiistin ja oikeuttas sun, oi synnyinmaa; näin hylkiöltä naamarin jos riistin ja kovin käsin pidin pilkkaajaa, mi huulillansa lauloi kunniatas', mut sydämessään kantoi kateen kyytä, niin koskaan vierressänsä ajan ratas ei oheen viskata mua saane syytä.

Oi synnyimaa, mun karu kamarani, soi sulle helkky heikon kantelen, sun kasvos kärsinehet rinnassani ne säilytän kuin parhaan aartehen. En tuhlaa sanojani turhaan helyyn, en sulle muistomitaleja lyötä, ei köyhäll' aikaa onttoon ylvästelyyn, sen osana on aina — tehdä työtä.

Kallaveden rannoilta.

Kuopion Klassillisen Lyseon 50-vuotisjuhlaan 1922.

I.

Oi terve syntymäseutu, koti kallis lapsuutein, niin monen kaunihin muiston mä sulta lahjana vein. Niin moni on murtunut niistä elon ankaran telmeesen, mutt' yks' on kaikista kaunein, sitä koskaan mä unhoita en.

Sen maidosta äidin rinnan sain sieluni sisimpään, kun uinuin mä unten purteen hänen laulunsa äyrinään. Se poikana poveen syöpyi mun ketoja kirmatessa, kun tarhasta suven rikkaan mä päivänkukkia hain.

Sen säilytti altis mieli, kun nuoruuden hurmaa join, ja tulta hehkuvin rinnoin sen koulusta kotiin toin. Se seurasi miesnä mua kovan iskeissä kohtalon, sai siitä uupunut uskon ja toivoa toivoton.

Oi kiitos syntymäseutu, sä kasvatit kauneimman, min koskaan kohtalo suonut lie lapsensa rintahan. Sä juurrutit nuoreen sieluun sen armaimman aattehen: ain ymmärrä veljes hätä, ole itse — ihminen!

II.

Nyt mieli kääntyy aikaan menneeseen, kun sovun henki liikkui kansan yllä ja kukin vankkana läks vaolleen ja veli veljen kohtas hymyilyllä.

Ol' lapsi toivon sulo toukokuu jo nuoruudelta silloin tuntui nuoruus ja teot miehen oli mittapuu ja vanhuudesta huokui vakaa suoruus.

Löys' silloin arvon kyynel kärsivän ja pahast' aina eroitettiin hyvä, sai katseen hellän orpo elämän ja ohjausta tiellään erhettyvä.

Jos maata uhkas' isku vainoojain, niin yksin mielin kansa kesti senkin, kas, vieraan iestä vastustamaan ain' niin läksi ylhäinen kuin alhainenkin.

Oi aika armas, ammoin kadonnut, kai sinuss' ehjintänsä kansa eli! Nyt muistotkin on lokaan tallatut ja veljeänsä vihoin katsoo veli.

Nyt kansaa eroittavi katkeruus, ei ennen pyhä mantu meille riitä, ei onni yhdistä, ei onnettuus, ei mitkään siteet meitä enää liitä.

Nyt kateus taivaallamme kangastaa ja peikot inhat pyrkii onkaloistaan. Kyy kalman kattoamme nakertaa, kun ihminen ei enää tunne toistaan.

III.

Laps rannoilta kaunihin Kallaveen, oi katso, sun kattosi hajoo, sä seisothan äärellä jyrkänteen, min kuiluhun mökkisi vajoa. Oi heitä vihasi, onneton mies, tuo turmaa muuten sun ties.

Sun vierellä kehtosi keinuvan ihan itse onnetar lymyi, ja hän, joka luonut on maailman, kai hymynsä parhaimman hymyi, kun loi hän sulle sun syntymämaas', oi katso sen kauneutta taas!

Nuo eikö velvoita välkkyvät veet ja liplatus leppeä laineen, ja ylväinä siintävät harjanteet, eikö nosta kahleista aineen? Ja lauluna helkkävät vehreet haat, oi niistähän voimaa saat.

Ken meistä ei tuntenut rinnassaan ole hiudetta hengen janon, tai hylkivi omaa heimoaan, sen aina mä heittiöks sanon. Ei sukunsa juurista noussut hän ole lähteille elämän.

Mut ken tuntee, kuinka se velvoittaa tuo laulu, mi laajana helää: niin kaunis meillä on syntymämaa, elo sentään maksavi elää — hän vasta on lapsia heimon sen, jonk' on kukkana — ihminen!

Valkeat kentät.

Valkeat kentät, tanteret aavat, tervehdin teitä. Mistä ne saavat kirkkahat silmät, tähtäävät meitä?

Timanttisilmät hohtavat, jalot. hankien päällä. Auringon valot, kuuhuen kullat leikkivät täällä.

Huumaavat katseen kirpeät kiteet, sielusi soittaa. Laukeevat siteet tuntosi tuskan, valkeus voittaa.

Valkeat kentät, rannaton rauha, hopea puissa. Kultainen nauha soiluvi päivän kimmalteluissa.

Hohtavat hanget, valkea suuruus, kumarran pääni, Helkkyvi huoruus', lempeä metsä, elämän ääni.

Valkeat kentät, sopua suokaa kansani kyliin, umpehen luokaa veljien haudat hankien syliin.

Kevätlaulu.

Oi käykää, käykää ja katsokaa, kevät huokuu kenttien yli, hyyt talven rinnoista riistäkää, niin lämmin on luonnon syli, kevättuoksuin hellin se kuohuttaa. Niin kaunis, kaunis on maa!

Niin ihana, ihana elämä on lumoparmailla luonnottaren. Pyhäpäivä siellä on ainainen, miks muistella huolia aren! Miks synkkänä kylpeä kyynelin, kun voimme me hymytäkin?

Oi katsele rauhaa rantaman, min kiviä lainehet kaulaa, oi katso viitaa vihertävää ja kuuntele kuinka se laulaa. Eikö sunkin rintasi laulu soi? Se ilmoille päästä, oi!

Saa silmäsi auki ja katsahda sinipinnan välkkyvän taaksi ja katsele lehdot, metsät ja maat ja laske laineille haaksi. Oi eikö se nosta ja nuorenna ja voimia kasvata?

Oi kuinka hellä on tuulahdus, mi ylitse kumpujen kulkee, oi annan sen otsaasi hivellä, sadun aarteet se syliinsä sulkee. Veres' oudot ourut se viihdyttää. Eikö murru rintasi jää?

Oi kuule kiurusen säveltä, mi kiitävi pilvien rataa, sen tasalle nosta aatteesi, älä anna sen maassa mataa. Sävel kiehtovan kirkas kaikuu se: oi etkö jo lämpene!

Oi katso kattoa kaarevaa, kun se illan rusossa hohtaa, tai valonantaja-auringon kun se aamuin korkean kohtaa, värihohtehin tuhansin leimuvi, eikö leimua sielusi!

Jos minne katsot, oi ystävä, näät kevättä, kevättä pelkkää. Jos kuulet minkä sä sävelen, se kevättä, kevättä helkkää. Oi kuinka se tenhoo ja tyynnyttää, oi kaunista elämää!

Juhannusyö.

Tissun-tassun, tanhuaan keijut karkeloivat, ilma pitää iloaan, luonnon urut soivat: tule tänne ihminen, kuivaa kyynelees, poista ryppy poskien, näytä otsa sees.

Älä muista murhetta, huolistasi havaa, katso' lännen rannalla kultaa kuumottavaa. Usko, mieles' uupumus valhetta on vaan, katso, mikä kauneus täyttää taivaan, maan.

Näätkö, paennut on yö, hehkuu valkeus vastaan, välkkyy sinivetten vyö sulle ainoastaan. Vieläkinkö empinet? Riennä toki luo, avaa syämes; aartehet sun on kaikki nuo.

Kuule, luonto laulavi eessä luonnon herran, paina sieluus' ijäksi ihanuus sen kerran. Kuule, ääni äidin on, kasvot kantajas, toistuu vielä huoleton lapsuusunelmas.

Hulmuvata huntuaan kesän keijut huiskii, ilma pitää iloaan, luonto suuri kuiskii: ihminen, oi ihminen, suur' on mahtis sun, salli, sieluus karkelen ihmeet iloihin.

Uhrilehdossa.

Mi kumma lienee mennyt mieleheni, kun rauhaa saavuta en pihasalla, vaan laulut kiehtovat soi sielulleni lehdossa tuolla pihlajien alla. Te polut vanhat, monta kertaa käydyt, kuink' aina uutta äärillänne huomaan, ja leivon laulu kuinka lennättäydyt sävelin tuorein tervehdykses tuomaan.

Oi kuinka rakastinkaan pienest' asti karua, kallioista Pohjolata. Näin liekö palvonehet palavasti etelän lapset maataan ihanata? Mun riemuihini honkain rivi yhtyi ja surujani itki vaivaiskoivut ja haapa herkkä lohduttamaan ryhtyi: laulusta lehtieni totta toivut.

Taas kaikki kohtaan vanhat ystäväni mä liikkuessain lehtoani kohti, nää ain on lähell' olleet sydäntäni, jos minne kuljin, kunne tieni johti. On tuttu täällä joka polun mutka, jokainen puu luo katseen lähestyvään, kaikk' kannot, kivet kysyy multa: kutka nyt ovat syyssä otsas ryppyyn syvään.

Kenties on täällä isäin uhrilehto sijainnut ennen helmass' ajan harmaan ja moni miete, jonk' on täällä kehto, lie teoks saanut koittaiss' aamun armaan. Kentiesi täältä etsi jumalaansa mies kaatumaton kohtalonsa alle ja merkin piirsi pyhään pihlajaansa uhrinsa tuoden Tuntemattomalle.

Taas tuntuu kuin tää seutu tarinoisi ajasta tuosta ammoin mennehestä ja edessänsä vielä nähdä voisi urohon uljaan polvest' entisestä. Hän metsän-käyjä ylväs, yksinäinen majansa laittoi tuonne vaaran laitaan ja sieltä käsin, korven jättiläinen, hän kuninkaana kaitsi riistamaitaan.

Hän mahdillansa manas metsän hiidet ja kontion hän keihäällänsä suisti. Ol' naapurikin peninkulmat viidet, sen vainolaisen tullen vain hän muisti. Kun kaukovaarain päältä savu nousi, niin silloin heimoutta sydän sykki, ja kainalossaan keihäs sekä jousi hän silmät hehkuin lylyn lumeen lykki.

Nyt tuntuu niinkuin vasta ymmärtäisi, minvuoksi kerran murhan teki Lalli: miks korven miehen kostamatta jäisi, kun erämaillaan haukkui vieras halli? Ei orjuutehen vapauttaan vaihda, ken itse ohjas omat kohtalonsa ja iskiessään keinoja ei kaihda, kun eestä oman konnun lyödään konsa.

Näin kulkee editseni mielikuvat mun maani armaan aamuhämärästä, ne usein meiltä aivan unhottuvat, kun väsähdimme päivän hyörinästä. Ei miehen avu enää ole kunto, vaan eri mitoin meillä mitatahan, on herpoutunut oikeudentunto ja sammaltunut raja hyvän, pahan.

Nyt hyve meillä sortuu hyödyn kautta ja oma etu pyrkii ohjaksikin. On vainovalkeat vain turhan tautta, ne sattuu silmään, vaan ei sydämihin. Maa kaunis hymyänsä turhaan tuhlaa, sit' ymmärtämään tuskin ehtii kukaan, nyt naamioidut viettää ilojuhlaa ja kaikki kilvan kiirehtivät mukaan.

Heimolaulu.

Ensimäisen opinahjoni, Karttulan kansakoulun 30-vuoiisjuhlassa.

Kiire on, kiire on, vuodet vierii pakohon eestä inehmon.

Vielä hehkuu rintas lies, kohta taittua voi ties, matkamies.

Ankarana aika lyö, hellitä ei päivä, yö, vaatii työ.

Vaatii pelto vaalijaa, korvet hallaa huohottaa tuhoavaa.

Elämä on lyhyt, vie kautta kamppailujen tie, raskas lie.

Raskas askel kyntäjäin, mutta käsky kuuluu näin: eteenpäin!

Kiire on, kiire on, muurahaisen levoton tie oli inehmon.

* * *

Olet köyhä mun heimoni kullasta, sua varten ei valtojen pöydät, kivipeltosi karusta mullasta myös monta murhetta löydät. Sua hylkii onni ja vierahat sulle suuret on unelmat.

Sä louhista, kivien koloista ain kasvatit kallihin jyvän. Monest' yrminyt lie sua poloista se, ken saanut on sadon hyvän, mutt' tiesikö hän, kun sinua löi, miten henkesi hedelmät.

Toki hän, joka ylväs on voimastaan ja leipänsä leikillä korjaa, sanan saanut on maksuksi soimastaan ja hengen notkeutta norjaa hän nähnyt on kylissä heimon sen, joka tuttu on puuttehen.

On täälläkin vaalittu valoa ja taisteltu voimien takaa, on kylvetty siementä jaloa; työ käynyt on harras ja vakaa. Tule tänne turpeen rehevän mies, on lämmin meilläkin lies.

Mekin käymme miehissä vastahan, kun tiellä on Louhen linnat. Soi meillekin helkyt rastahan ja päilyvät järvien pinnat. On meillekin painunut sydämeen maa-äitimme kasvoineen.

On meilläkin veressä velvoitus, se on meille sääntö ja laki: vain kunto on heimomme kelvoitus, eikä se, mi etuja haki. Kukin meistä tietävi tunnossaan: pyhä pyrkimys kruunataan.

Pahan torju, heimoni, vallalta vain riehua rintasi palon, sun sarkasi suojele hallalta ja kaitse ahjoja valon! Meill' olkohon mittana ihmisyys ja aattehen ylevyys!

Maaemon kunniaksi.

Eräillä maamiesjuhlilla.

Maa-äiti, oi emo armahin, sulle nyt kiitosta soikoon laulajan lyyra, ja kansa, sun huuliltas huminoikoon ylistys hälle, mi parmahin suojeli siemenet, sadon suoden ja täyttäin sun aittas ja ladon. Soi, kuulu nyt kunniansa!

Mies, nainen, mi usein astellut viert' olet peltosi saran, kun kevät karkeli maita ja kuuro sun sarkasi kastellut juur' oli, katsellen aran kuin sä loit: miten laita? Joko jälkiä oraan näyttää sun peltosi pinta, vaiko sortuva soraan työs' on jo hikesi hinta?

Oi kuinka sun paisui onnesta rintas ja riemua läikkyi nähdessäs' orahan alun, mi saralla väikkyi. Käs'vartesi voimasta, ponnesta kuinka sä nautit ja halun iskeä tunsit turpeesen uuteen, alat laajemmat laskea valtasi alle, tähdätä määräsi vastaisuuteen ja näyttää sun tarmosi maailmalle.

Ja entä kun korkeimman kaartehen aurinko kesällä kulki ja luonto soitti ja lauloi suurimman onnensa julki, kun tuuli sun peltosi aartehen syliinsä leutohan sulki, lempien ruistasi kauloi ja kasvatti ohran ja kauran, mitä aattelit silloin, astuja auran?

Oi eikö sun sielusi kiittäen kääntynyt maaemon puoleen? Hän siemenet kasvuhun siittäen lahjoitti rintansa mehun, ettei vain valvotti huoleen joutuisi puuttuissa rehun, vaan aika kun saapuu pakkasen sarjoin, ois' elo huoleton huonees ja karjain.

Ja vihdoin kun kuutamo kullasta huolitti hohtavan sillan, aleni auringon rata ja tuijotti tummuus illan, niin silloinpa maaemon mullasta kohosi kypsänä heelmä. Lyhdettä sadalta sata katkesi. Riemuiten korret, kantavat kaunista viljaa, ottivat riihesi orret. Mielessäs kuiskasit hiljaa: siunattu kätteni teelmä!

Myös tunnettu arpa on armoton, perkaaja peltojen, sulle, kun halla sun sarkaasi hiipi. Mutt' taittua voipi vain tarmoton, ei tuho vahvalle tulle. Jos koskeekin kohtalon siipi ja kylmä sun vainios hyytää, niin muista ett' aurasi alla sun lempeäs maaemo pyytää ja kanssasi kärsii ja suree. Mies kestävi vaikenemalla ja hampaansa yhtehen puree.

Maaemo, kaikkemme antaja, sulle nyt laulumme helää. Maaemo, rinnoillas kantaja kaiken, mi syntyy ja elää, kiitos ja kunnia sulle armaalle, armoitetulle!

Pääsiäisenä.

On pääsiäinen. Hiljaa mieleen palaa taas vanhat muistot pitkäin vuotten takan, nyt sydän haastaa halujansa halaa ja hymyänsä tahtois huuli jakaa. On kevät herrana ja talvi taipuu, kaikk' eloon herää, syntyy uudestaan. Sun sieluhusi syttyy suuri kaipuu kohota kerran yläpuolle maan.

Ois halu sulla heittää hetkeks' aine, sirottaa ulos sisimpäsi pyhin. Lyö täyteläisnä valtimosi paine, tie onneen tuntuis' olevan nyt lyhin. Syleillä mielis syämes' ikuisuutta ja sielusi sun toivo siivittää, aatokses kammoaisi kataluutta ja ihmisessä etsis' ystävää.

Sun rinnassasi puhuu tunne aito, kuin vakavahan vaivut rukoukseen: suo elo mulle elämisen taito ja älköön palausta paatumukseen täst' enää olko; kannan intomiellä mä uhrin eteen suuren ihmisen, en, elämä, mä onneasi kiellä ja lakejasi koskaan polje en.

Sun ehkä halusi ois haastaa näistä, sun, joka yhä pääsinpäivää vuotat tutkien tuntees lankaa tuhatsäistä ja ihmisen viel' ilmestykseen luotat. Mutt' turhaa sun on sydäntäsi purkaa, sun osas suurempi vain murhe ois. On niinkuin ylhäält' ääni soisi: surkaa, ja templin vaski tuskaa vaikerois.

On hullu hän, ken puhuu sydämille, ei hymyn mahti maailmassa auta, on iva palkka toden etsijille ja kohtaloita ratkaisevi rauta. Ei mistään kuulu kutsumusta: valtaan sydänten sopusointu, ylevyys, on väkivalta lyönyt jalat altaan, nyt kunniahan nouskoon ihmisyys!

Ei, viha, sorto vallitsevi maita, ihmisenpoika riippuu ristinpuulla ja viettää vielä pitkääperjantaita, etikkasien' on vapahtajan suulla. Ken kärsiväisen nostaa Golgathalta ja koska koittaa ylösnousemus? Ken karvaan kalkin ottaa janoavalta ja miss' on ihmisten vapahdus?

Vanhassa kodissa.

I.

Terve, tuttu rinne, jonka viertä ennen läsnä kuljin vainioitten ihanuutta imein sielun täyteen. Sieltä katsoin kuinka laiho natisi, tai kuink' elokuinen tähkä sousi hiljaa lainehilla tuulten mukaan, taikka sirrillensä silmät suljin, yli honkain latvoin näin mä sinen purjehtivan aavaan avaruuteen.

Terve! Mutta minne hävinneet on sankarisi uljaat, hongat hartevat, te jättiläiset, maani kuulun voiman esikuva? Tervehdystä teiltä varroin, eikö yhtään seiso ystävistä? Veikö saalistajain piilu kruunupäiset lapsuussadun suuret hallitsijat?

Katkeran nyt tästä kannan muiston, rahan raakuus raiskas pyhän puiston.

II.

Siinä koivu kotiveräjällä — kas, kas kuin ylvähänä ryntäitäs nostat yli tien, jot' ajaa vieraissa viivähtänyt matkalainen. On ihan niinkuin ääneen virkkaa voisit: laps sortumassa ollut elon sotiin, terve tultuasi vihdoin kotiin!

Vanha ystävä, meit' yhteen liittää monet muistot ajast'aikain takaa: muistanetko, kuinka ennen allas istui pieni kiukkupussi ja hyväks' itki jälleen sydämensä, tai haavemieli kymmenvuotias kun nojaten sua vastaan mietti, millainen maailma on kukkuloilla, mi autereissa väikkyi vetten yli, tai kuinka synnyinmaani sulous jo silloin ilon helmen silmiin nosti. Ja entä hehkurinta nuorukainen kun ensi säkeet lauloi lemmitylleen, mut synnyinmaalle parhain laulu helkkyi ja valat lehväis alla vahvistettiin — sen muistatko?

Nyt palas matkalainen maailmalta, hän sulle tahrattoman otsan näyttää. On helppo nousta soimausten alta, kun tunnon mukaan tapparaansa käyttää.

III.

Hyvänen aika, tuossako ovat pihlajat, jotka istutin ennen isäni kanssa mökkimme nurkalle?

Pieniä taimia olimme kaikki, minä ja te. Nuorena silloin kasvussa minä ennätin edelle.

Nyt te nousette vuosien mukana ylöspäin yhä. Mahtinne paisuu, pihlajat pyhät, minä jo kutistun.

Olitte ennen Suomeni heimon pyhiä puita. Mieleni viel' on uhrata tässä pakanan lailla.

Pakana parhain kristitty ollut aikain on halki, mieleltä herkin, teolta suurin, ihminen aina,

Tottahan ovat kasvulta vahvat pihlajat pyhät. Pien' olen minä rinnalla teidän, nöyrtyä tahdon.

IV.

Siinä mökki, — matkalainen, paina pääsi, muista hetki hartaudella siittäjääsi.

Hän se laittoi töllin tähän vaivoin vaikein. Pesän teki perheellensä suurin aikein.

Toisin kävi. Kaatui taatto kesken työtään. Paljon multa hautaan meni hänen myötään.

Emo kulta, muistan sua murhemielin. Kerran puhui puutarhasi kukkaiskielin.

Nyt sun penkkis kasvaa julmaa ohdaketta. Nouse eivät vienot taimet rakkaudetta.

Sunkin on nyt asuntosi turpeen alla. Ainokainen poikas harhaa maailmalla.

Siinä kynnys, ylitsesi käydä emmin. Vieras vienyt kaiken, jota ennen lemmin.

Taltu sydän, tyynny toki, mennään yli, vaikk' ei vuota sisällä nyt maammon syli.

Hyvä Luoja, kuink' on toisin kaikki ko'issa. Kuusitoista vuotta viipyi poika poissa.

Tuossa ukki istui alla akkunansa. Tuolla taatto souti illoin keinuansa.

Tuossa äiti uunin eessä hääri työssä. Pankon takaa kotisirkka lauloi yössä.

Tarinaansa kaikki kertoo lemmen luomaa. Kyynel, älä nouse silmään, — vieras huomaa.

Eespäin vielä, kamarihin sisään kurkkaan. Itkin ensi pettymykseni tuohon nurkkaan.

Katsos, lasin alla ruusu kukkaan puhkee; kuink' on tullut sinustakin pensas uhkee!

Tässä istuin ikkunassa, lahti päilyi, katsoin kuinka autere sen yllä häilyi.

Kauas lensi yli vetten kumma kaipuu. — Väsynyt on matkalainen, tähän vaipuu.

V.

Ei, nyt riittää, ylös matkamies, lyhyt aikas' on ja pitkä ties.

Joka hirsi täällä tarinois, paremp' on kun riennät pian pois.

Tät' ei kauan kestä sielus sun. — Tahdot nähdä laineen kisailun.

Siinä niitty vielä ennallaan, sama polku kulkee kuvettaan.

Mitä? Iltakaste ruohollas, miksi kyynel peittää kulmias?

Älä itke, pyhä ystäväin, säilyit halki aikain myrskyisäin.

Mull' on myöskin vanhat ihanteet, kuivaa, kallis, turhat kyyneleet.

Siinä lahti. Muuttunut et lain, yhä laineittes soi laulu vain.

Muistan kuinka äärell' laiturin ennen kuulauttasi katselin.

Monet kohlut kestin jälkeen sen, sinut toki kohtaan riemuiten.