Part 9

Pahoilla mielin katseli tyttönen, kun sor Federigo syvästi kumartaen, poistui ja Momolo seurasi isäntäänsä, hyppien ilosta, päästessään irti tästä talosta, missä se oli niin paljon onnettomuutta toimeenpannut ja itsekin kärsiä saanut.

Astuessaan takaisin hotelliin päin, ajatteli Federigo yhä vielä tuota kovan onnen tapausta.

-- Tuolla herralla on suuret kokoelmat, -- tuumiskeli hän itsekseen, -- ja kuitenkin on hän itselleen niin vähän koonnut. "Minä olen" ja "minulla on" -- kuinka suuri ero näissä! Hänen ruukkunsa ja kipsinsä eivät häntä onnelliseksi tee, mutta sen tekee tuo lapsonen, -- eikö niin, Momolo? Hän on elävä olento, ja hänellä on lämmin sydän.

Federigo aikoi juuri tilata itselleen aterian, -- kukkaronsa mukaisen, -- kun Antonio, ritari Spadan palvelija, astui sisään. Momolo, huomattuaan pieksijänsä, meni kiireesti vuoteen alle ja murisi, ikäänkuin sanoen isännälleen: Älä toki enää rupea asioihin noitten ihmisten kanssa, jotka parin savivadin vuoksi semmoisen metelin nostavat.

Antonio toi kirjeen isännältään.

Federigon lähdettyä, oli ritari vähitellen tyyntynyt, varsinkin huomattuansa koiran tehneen tepposensa niin taidokkaasti, ettei ainoakaan noista antiikisista kaluista ollut särkynyt. "Kunhan vaan ei minulle mitään vahinkoa tullut", ajatteli ritari, kuten moni muu nykyajan mies ja puoliso, jolla on suun täydeltä lohdutuksia ja hyviä neuvoja rouvalleen, kun kyökkipiika on tehnyt tuhmuuksia tai soppamaljasta toinen ja ainoa korva on katkennut, mutta joka joutuu vimmaan, jos pieninkin esine katoaa hänen kirjoituspöydältään.

Ritari lohdutti siis rouvaansa, selitellen, että särkyneitten kyökkikalujen sijaan heti ostetaan uudet ja etteihän sitä koiran luonnolle mitään mahda. Sitten luki hän suosituskirjeen, jonka poisajettu taiteilija oli hänelle jättänyt. Eräs ritarin ylhäinen ystävä suosittelee siinä lämpimin sanoin Federigoa, mainiten häntä rakastettavimmaksi ihmiseksi maan päällä ja mainioksi taiteilijaksi, ja päättää pyynnöllä, että Federigo vastaanotettaisiin samalla auliudella kuin kirjeenkirjoittaja itsekin.

Ritari joutui suureen pulaan tämän kirjeen tähden ja sen kaikkea muuta kuin ritarillisen vastaan-oton johdosta, joka oli tullut kirjeessä suositellun osaksi. Kirjeessään pyytää hän nyt tuhat kertaa anteeksi, syyttäen omituisuuttaan, hämmästystään ja sanalla sanoen keksien puolustuksekseen kaikkea, mitä "sivistynyt ihminen" tämmöisissä tapauksissa tavallisesti keksii. Lopuksi pyytää hän kohteliain sanoin Federigoa saapumaan heille vieraaksi ja tuomaan, nimenomaan hänen pienen tyttösensä pyynnöstä, mukanaan tuon kissoja vihaavan, vaan muuten niin viisaan ja taitavan villakoiran.

Federigo ei ollut niitä ihmisiä, jotka, kun heiltä pyydetään anteeksi, lyövät rintoihinsa ja ryhtyvät pitkiin selityksiin loukatusta viattomuudestaan. Päinvastoin liikutti häntä vanhan miehen anteeksipyynnöt ja Momolollekin ulotettu kutsu. Itsekseen olikin hän jo tunnustanut tehneensä varomattomasti, ottaessaan koiran mukaansa linnaan.

Hän kutsui siis Momolon esiin sängyn alta, pisti päällystakin päälleen ja kiiruhti ritarin luokse. Tämä vastaanotti hänet tuhansilla anteeksipyynnöillä, ja pieni Angelika, hänen tyttärensä, uudisti heti tuttavuutensa Momolon kanssa. Pieni seura oli kiireesti saatu kokoon kuulun vieraan kunniaksi.

Aterioimisen perästä lähdettiin ihanaan puutarhaan, joka oli aivan järven rannalla. Täällä sujui keskustelu vilkkaasti, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Federigo enemmän kuin täysin vastasi mainettaan.

Mutta keskellä huvittavinta keskustelua kajahti kimakka hätähuuto kautta puiston. Kaikki hypähtivät säikähtyneinä pystyyn ja riensivät ääntä kohti.

Angelikan pienet leikkitoverit tulivat suuresti hätäytyneinä juosten heille vastaan.

-- Mitä on tapahtunut? -- huusi ritari kiihkeästi.

-- Voi Angelika! Voi Angelika! -- enempää ei lapset saaneet sanotuksi.

-- Missä on Angelika? Sanokaa toki, -- kyselivät kaikki.

-- Hän putosi järveen, -- sai joku lapsista vaivoin selittäneeksi.

-- Mun lapseni! Ainoa lapseni ... -- huudahti ritari ja vaipui tuskan murtamana maahan.

Sor Federigo ja muu seurue riensi rantaan.

Täällä kohtasi heitä ihmeellinen näky.

Rannan ruohikolla makasi lapsi läpimärkänä, ja puoleksi itkien, puoleksi nauraen nojasi päätään Momoloa vasten, sitä vuoroin suudellen, vuoroin silitellen. Momolo taas puolestaan nuoli lapsen kätösiä ja katseli sitä riemusta loistavin silmin.

Kun lapset äsken olivat saapuneet rantaan, ja Angelika leikin innossa oli hypähtänyt liian lähelle äyrästä ja siitä suistunut veteen, niin oli Momolo, joka parhaillaan näytteli taidokkaita temppujaan lapsille, nuolen nopeudella hypännyt lapsen perästä järveen. Ennenkuin tyttönen vielä kerkesi vaipumaan syvyyteen, tarttui koira kiinni hänen vaatteisiinsa, kannatti pienosen päätä vedenpinnalla ja ui niin rantaan. Siellä laski se lapsen ruoholle ja koetteli nuolemalla sitä kuivatella.

Federigo nosti lapsen käsivarrelleen, Momolo teki ihmeellisiä ilonhyppyjä heidän ympärillään, ja niin vietiin tyttönen isänsä luo, joka sillä välin oli toipunut jälleen.

-- Isä, isä! -- huusi lapsi. -- Onpas se hyvä koira, enkö sitä jo sanonut! Kissoja se vaan ei voi kärsiä.

Kesken kyyneleitä välähti hymy, ja semmoinen hymy onkin juuri kauniinta. Onpa kuin kesken kesäistä sadetta aurinko pilkistäisi esille.

-- Minun lapseni elää! Elää totisesti! Oi, sor Federigo, kiitos teille! Mitäpä siitä, vaikka Momolo olisi kaikki mun vaasini särkenyt? Mitä ovat ne lapseeni verraten! En tahdo enää koskaan kiinnittää sydäntäni vaaseihin. Mitä on vaasi? Mitä on terrakotta? Tyhjää, tyhjää kaikki!

Näin puheli ritari, puhjeten vuoroin kiitoksiin, vuoroin lupauksiin.

Sor Federigo koetti kaikin tavoin rauhoittaa ritaria ja hänen rouvaansa, ja nämät kertoivat nyt koko seurueelle aamullisen tapahtuman alusta loppuun asti.

Pieni tyttönen oli sillä välin riisuttu ja saatettu vuoteeseen.

-- Mutta Momolon pitää jäädä minun luokseni, -- pyysi pienonen.

-- Sekä Momolo että sor Federigo! Heidän pitää molempien jäädä tänne, -- sanoi ritari, vielä liikutuksesta värisevin äänin.

Antonio toi Federigon matkalaukun, ja kauniin huone järjestettiin hänelle asuttavaksi. Kolme viikkoa vieraili sitten Federigo ritarin linnassa. Juhlakulussa kulkivat he kaikki kappeliin, kiitos-uhriansa Herralle kantamaan pikku tyttösen pelastuksesta. Angelika oli valkeisiin vaatteisiin puettu, valkoisilla ruusuilla seppelöity ja kantoi kädessään suurta vahakynttilää. Momolo kulki hänen vieressään niin ylpeän ja vakavan näköisenä, kuin olisi se hyvinkin käsittänyt tämän asian. Viimein lähestyi eronhetki. Jäähyväiset tuntuivat jokaisesta raskaalle. Vaikeinta kuitenkin oli Angelikan erota Momolosta. Parhaimpia herkkuruokia oli hän keitättänyt sille jäähyväis-ateriaksi, sitten ripusti hän lemmikeistä solmitun seppeleen sen kaulaan ja suuteli sitä monta kertaa.

Federigo oli maalannut tyttöselle Momolon kuvan. Sen ripusti Angelika vuoteensa yläpuolelle ja vakuutti, ettei hän koskaan unhoita sor Federigoa ja kilttiä Momoloa. Tämä oli ensimäinen tapahtuma sor Federigon tiellä.

* * * * *

Lago di Como päilyi ihanimmassa suloudessaan, kun sor Federigo Momolon kanssa, pienellä venosella kulki pitkin sen vihreitä laineita. Vanha, valkotukkainen, ahavan polttama kalastaja kertoeli vaiheita elämästään. Satoja maalareita oli hän jo soutanut tämän järven poikki Villa Plinianaan, Bellagioon ja Cadenabbiaam. Kahdeksan päivän aikana oli hän nyt ollut Federigon oppaana ja isällisellä mieltymyksellä kiintynyt häneen. Mitä suurimmalla huolella teroitteli hän Federigolle lyijykyniä, asetti varjostimen kohdalleen ja istahti sitten maalarin jalkain juureen kertomaan menneistä ajoista.

-- Mutta Villa Serpelone täytyy teidän vielä nähdä, missä tuo hyvä, paksu herttua asuu. Niin, jospa voisitte päästä sinne! Mutta herttuatar on ylpeä. Hän ei tahdo laskea ketään sisään ja on herttuan tietämättä antanut ankarat käskyt palvelijoilleen osoittaa vieraita pois. Monta taiteilijaa olen jo tuonne ylös saattanut, mutta samaa tietä ovat he saaneet palatakin.

-- Lähdetään mekin huomis-aamuna varhain onneamme koettamaan, -- sanoi naurahtaen Federigo. -- Te ette tiedä shur Paolo (tämä oli vanhuksen nimi) että minä olen sunnuntailapsi ja -- Momolo myös.

-- Ei se auta mitään. Sen saatte nähdä -- sanoi epäillen vanhus. -- Kun ei näet olisi sitä herttuatarta ja teillä tuota valkoista pölyviittaa yllä ja raskaita alppikenkiä jaloissa, niin sitten. Mutta eihän teillä ole edes suosituskirjettä Milanosta... Ei tule mitään...

Kello viiden tienoissa seuraavana aamuna lähdettiin kulkemaan Villa Serpelonea kohti. Päivä oli ihana kuin ensimäinen luomispäivä. Laulua ja viserrystä kuului joka pensaasta ja hienoinen sumu kietoi helmaansa oksat ja lehdet.

-- _Gè una matinata di Dio_. (Ihana Herran aamu) -- sanoi shur Paolo.

He kulkivat kautta metsämaan ja saapuivat linnaa ympäröivän muurin ja siinä löytyvän porttikäytävän luo.

-- _E chiusa_, (se on suljettu). Enkö sitä jo sanonut? -- huudahti shur Paolo. -- Näin varhainkin, kun vielä kaikki nukkuu, itse ruhtinatar tietysti myös, jo nytkin on tämä paradiisi suljettuna.

-- Onpa täällä kauneutta jo kyllin, tämän suljetun paradiisin ulkopuolellakin -- sanoi Federigo ja kipusi nauraen ylös muurille istumaan. -- Katsokaa tuota järveä, johon vuoret kuvastuvat kuin peiliin! Lumoavaa on täällä kaikki. Oikein sanoitte, shur Paolo: _Gè una matinata di Dio!_ Täällä täytyy minunkin laulaa, kun kaikki täällä laulelee.

Ja Federigo alkoi laulaa heleällä tenoriäänellään, joka kaikui kautta lumotun puutarhan ja yli kimaltelevan järven:

"Kennst du das Land, wo die Citronen blüh'n!" [Tunnetko maan, jossa sitroonat kukkii?]

Mutta kun Federigo juuri oli lopettanut laulunsa ja shur Paolo kättenpaukutuksen ja hyvä-huudot, seisoi eräs herra Federigon takana. Hän oli puettu vihreeseen aamunuttuun ja veti pitkiä savuja kölniläisestä piipustaan.

-- Hauska kuulla saksalaista laulua, -- sanoi vanha herra, huonolla saksankielellä. -- Minä pidän paljon Saksanmaasta.

Federigo kääntyi ja teki kumarruksen.

-- Kenpä ei laulaisi täällä, tämän suljetun paradiisin edustalla, hyvä herra, -- vastasi Federigo -- huolimatta herttuastakin ja hänen puolisostaan?

-- No, -- sanoi aamunuttuinen herra -- minä voin antaa teidän katsahtaa tänne sisäänkin. Seuratkaa vaan minua. Mutta koiranne ja oppaanne täytyy jäädä ulkopuolelle.

Federigo seurasi heti vanhaa herraa. Ja tosiaankin tämä oli paradiisi. Ihanien, varjoisain laakerikäytävien kautta aukeni lumoava näköala järvelle päin. Äänettömänä ja aatoksiin vaipuneena seisoi Federigo.

-- Mikä ihana luonto! -- sanoi hän vanhalle herralle. -- Nyt käsitän, että herttua tahtoo pitää sen yksin itseään varten, mutta en sittenkään sitä käsitä, sillä tämä on liian suurta kahdelle.

-- Niin, herttua on varsin kummallinen mies, -- vastasi vanhus -- mutta on hän kuitenkin parempi kuin mitä huhut hänestä kertovat. Ei ole jokainen alusta pitäen ollut se, mikä hänestä sittemmin on tullut, ja niin on herttuankin laita.

-- Onko hän kovia kokenut? -- kysyi Federigo osanottavasti. -- Sitten on mieleni paha, että tein hänelle vääryyttä.

Vanhus veti pitkän savun kölniläisestä piipustaan ja sanoi:

-- Voisinhan yhtä ja toista kertoa, -- mutta syökäämme ensin vähän aamiaista. Teidän lienee jo nälkäkin.

-- Te olette varmaan herttuan hovimestari? -- kysyi Federigo.

-- Niin, jotain sinnepäin -- vastasi vanhus hymyillen. -- Tulkaa kanssani tuonne lehtimajaan; siellä lienee jo suuruspöytä katettuna.

He astuivat puutarhan etulikolle, missä oli tuuheitten lehvien varjostama lehtimaja. Ja mikä näköala taas! Miettiväisenä ja unelmoiden seisoi Federigo.

-- Oi sallikaa minun piirustaa, sillä välin kuin te aterioitte. Työ on minun suurukseni! -- huudahti Federigo.

Nopeasti nousi hän muurille ja otti esille skitsikirjansa. Käyttäen hyväkseen suotuisata hetkeä, työskenteli nuori maalari kuumeentapaisella innolla, nostamatta silmiään työstään, sillä välin kuin vanhus tyytyväisenä nautti aamiaistaan.

-- Te työskentelette kiihkoisasti, -- puheli vanhus. -- Te ette elä kauan.

-- Niin, kenpä tietää, kauanko kevättä kestää ja miten pian herttua ja herttuatar voivat tulla, ja silloin on minun paradiisini kadotettu.

-- Ei hätääkään! Herttua nukkuu vielä makeinta untaan, eikä herttuatar näyttäydy ennen kello yhtätoista.

-- Voi poloisia ihmisiä! Nukkua tämmöisenä ihanana aamuhetkenä!

-- Onko teidän isänne vielä elossa? -- kysyi vanhus takalikolta.

-- Elossa on. Ja siinä se vasta isä onkin! Vakuutan teille, että hän on paras mies maailmassa.

-- Kaiketi rakastatte sitten häntä?

-- Sepä kysymys! Isän ja äidin rakkaus on tutkimattoman syvä kuin meri ja loppumaton kuin meren laineet. Se luopi ikäänkuin palasen sinistä taivasta lapsen ylitse, -- huudahti Federigo, työtään keskeyttämättä.

-- Kirjoitatteko usein hänelle?

-- Luonnollisesti! Joka viikko kiitää sieltä kirje Alppien poikki tänne ja toinen täältä sinne.

-- Isänne on kai hyvin onnellinen?

-- Tietysti hän on, vaikka onkin hänellä niukka toimeentulo. Hän ajattelee samoin kuin roomalais-äiti Cornelia: Lapset ovat minun koristukseni ja jalokiveni.

Vanhus huoahti kuuluvasti.

-- Mutta miksi te huokailette? Kuka saattaa tämän suloisen luonnon helmassa huokailla?

-- Nuori ystävä! Huokaus käy kautta luonnonkin, eikä täällä ylhäälläkään aina ole niin valoisata kuin tänään. Ettekö te usko, että elämä voi antaa meille huokailemisenkin syytä?

-- Uskon kyllä. Vaan ei ole mielestäni oikein antautua surun valtaan. Luulen kuin luulenkin, että se, joka luottaa Jumalaan, ei koskaan voi tulla niin murheelliseksi, ettei hänelle jonkun verran iloa jää.

-- Olette kaiketi jumalinen mies?

-- En ole, vaan tahtoisin olla, -- vastasi Federigo vakavasti. -- Mutta miksi näitä kaikkia kyselette? Selittäkää te nyt jo kerrankin minulle, miksi te olette niin surullinen.

-- No, minä tahdon sanoa sen teille. -- Katsokaa, minä ajattelen herttuatarta, -- vastasi vanha herra. -- Herttualla oli poika. Hän oli teidän näköisenne ja oli samoin kuin tekin isänsä ilo ja ylpeys. Hän oli niin armas ja herttainen. Mutta, katsokaas, silloin tuli eräänä päivänä taiteilijoita tänne ylös, -- niitä kävi ennen paljon Serpelonessa -- heidät otettiin vieraanvaraisesti vastaan, mutta he viekottelivat lapsen pois kodista. He kertoelivat hänelle vieraista maista ja kansoista. Ja poika ei enää saanut rauhaa isän luona. Hän läksi kulkemaan kauas pois Serpelonesta, Roomaan asti, ja vielä kauemmaksi eikä ole milloinkaan takaisin palannut. Polttavassa Afrikan hietikossa, pyramidien juurella on hänen hautansa, ja Serpelonen herttualla ei ole poikaa enää. Käsitättekö nyt herttuan ja miksi hän ei laske taiteilijoita linnaansa? Ne muistuttaisivat hänelle vaan aina hänen suurta onnettomuuttaan.

-- Käsitän täydellisesti. Ja minun on mieleni paha, että sanallakaan häntä moitin.

-- Herttua sen kernaasti antaa teille anteeksi, nuori ystäväni, -- sanoi vanhus lempeästi.

Federigo kääntyi nopeasti. Asia alkoi hänestä tuntua omituiselta.

-- Minun täytyy joutua, -- sanoi hän, -- en tahdo herttuan mieltä pahoittaa.

Mutta samassa sattui Federigo silmäilemään komeasti katettua aamiaispöytää hopeakannuineen lehtimajan perällä, jota hän ei ennen ollut huomannut.

-- Te olette itse herttua! -- huudahti Federigo äkkiä. -- Ajakaa minut pois, vaan sallikaa minun puristaa kättänne jäähyväisiksi.

-- Ei, minä en laske teitä. Te olette minun vankini. Seuratkaa minua vastustelematta kanssani kotiin.

Ja vanhan herran kasvot loistivat kuin kirkastuneina, hänen tarttuessa nuoren maalarin käsivarteen.

-- Mutta näyttäkää minulle toki kirjanne, -- pyysi hän, -- ja mitä olette piirtäneet tänä aamuna.

Federigo ojensi sen hänelle vitkallisesti. Maisema oli oivallisesti piirretty, harvoilla, mutta taidokkailla piirteillä; kuvassa oli henkeä ja eloisuutta. Toiselle puolelle lehteä oli Federigo pikaisesti piirtänyt itse vanhan herran suurikukkaisine aamunuttuineen ja kölniläisine piippuineen.

-- Olettepa aika veitikka! Tämä täytyy minun näyttää herttuattarelle.

He olivat sillä välin saapuneet taikalinnan eteen, joka vaan vähän pilkisti esiin köynnöskasvien ja kukkasten keskeltä.

-- Kotvikaa tässä hetkinen, -- pyysi herttua.

Jonkun minutin kuluttua saapui kultanauhainen palvelija ja pyysi Federigon seuraamaan itseään. Kiertoportaita myöten kuljettiin toiseen kerrokseen, ja täällä aukaisi palvelija Federigolle viehättävän huoneen, josta oli hurmaava näköala järvelle päin. Yksi huoneen seinistä oli pelkkää peililasia, ja siihen kuvastui lumoavalla tavalla koko ihana maisema.

Federigo ei tiennyt, mitä ensin ihailla, maisemaa, peiliä vai telttakattoista vuodettako, paksulla damastilla verhottua, jossa ruhtinaallinen vaakuna koreili. Mutta kun hän sattui katsahtamaan pöydälle päin, huomasi hän siinä matkalaukkunsa ja kynänsä sekä läheisessä nurkassa vielä maalarivarjostimensakin, sanalla sanoen, kaikki tavarat, jotka hän oli jättänyt shur Paolon huostaan. Federigo pyöritti päätään, vaan hämmästyi vieläkin enemmän, kun oven takaa kuului rapinaa, ja Momolo hypähti iloisena sisään.

Federigolta oli jäänyt huomaamatta, kuinka herttua lehtimajassa oli puhutellut erästä palvelijaa, jättäen hänen toimekseen pitää huolta tästä kaikesta.

-- Momolo! Oletko sinäkin täällä? Miltäs me nyt täällä näytämme? Olemmehan kuin lumotut prinssit, -- puheli Federigo, koiraa hyväillen.

Palvelija astui taas sisään, tuoden hopeakannussa vettä ja öljyä sekä hienosti tuoksuavia toalettisaippuoita, ilmoittaen samalla, että herttua puolen tunnin perästä odottaa Federigoa saliin.

Matkalaukku avattiin nopeasti ja parhaimmat vaatteet otettiin esille. Pukeutuminen onnistui kaikin puolin hyvin, kunnes tultiin paksuihin, nauloilla varustettuihin alppikenkiin. Niitten sijaan ei ollut Federigolla mitään jalkaan pantavaa.

Kun nuori maalari oli pessyt ja siistinyt itseään asianmukaisesti sekä tuoksuavalla hiusöljyllä haihduttanut viimeisetkin tärpättituoksut, riensi hän saliin.

Ylhäinen seurue oli siellä koossa: kaksi herttuan veljentytärtä, nuoruutensa kukoistuksessa, sekä useita muita talon ystäviä nähtiin siinä. Kohta astui herttuatarkin sisään. Silmänräpäyksen seisoi hän miettiväisenä nuoren maalarin edessä, ikäänkuin muistojaan kooten, sitten astui hän reippaasti hänen luokseen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi Wienin murteella saksaksi:

-- Mieheni on tänä aamuna ottanut teidät vangiksi.

-- Olen maailman ihanimmassa vankilassa. Minua pitää täällä vankina lumoava luonto ja vielä enemmän ystävällisyys, joka ympäröi minua joka puolelta.

-- _Ha, è molto gentile!_ (Hän on sangen kohtelias), -- virkkoi herttuatar, kääntyen vieraisiinsa. -- Me tahdomme koettaa tehdä teidän vankeutenne niin suloiseksi kuin mahdollista.

Istuttiin pöytään, ja Federigo sai paikan herttuattaren vieressä, joka puhutteli häntä saksankielellä, hän kun ennen jonkun aikaa oli oleskellut Wienissä. Aterian loputtua täytyi Federigon näyttää skitsikirjansa. Kaikki ihmettelivät taidokkuutta ja eloisuutta hänen kuvissaan ja nauroivat, kun herttua suurikukkaisine aamunuttuineen tuli näkyviin.

Iltasella käveltiin parittain puutarhassa. Federigo käveli herttuattaren kanssa.

-- Nuori ystävä! Te olette tehnyt meille hyvän työn, josta emme voi teitä kyllin kiittää, -- sanoi herttuatar.

Federigo pysähtyi:

-- Kuinka niin, armollinen rouva? Tehän olette minulle hyvän työn tehnyt.

-- Ei, ei! Jo monen vuoden aikana on synkkä alakuloisuus rasittanut mies parkaani ja niin minuakin. Sittenkuin poikamme kuoli, ei ole ainoakaan valon säde päässyt kotiamme valaisemaan. Aamusin nousee mieheni ani varhain ja kävelee alakuloisena ja yksin puistossa. Siten hän tuli tänään kuulleeksi teidän laulavan. Laulunne kaiketi liikutti häntä, koska hän meni teidän luoksenne. Ja sitten -- te muistutatte niin meidän poikaamme kuin vesipisara toista! Minun on vaikea hillitä itseäni, teitä katsellessani. Mieheni on kertonut minulle kaikki, mitä te keskenänne puhelitte, ja nyt on hän niin iloinen, etten ole vuosiin häntä semmoisena nähnyt. Tehkää meille mieliksi ja viipykää muutamia päiviä luonamme. Te tuotte päivänpaistetta taloomme.

Federigo suuteli liikutettuna herttuattaren kättä.

-- Yhtykäämme nyt toisiin. He kenties jo odottavat meitä, -- puhui herttuatar ja riensi reippaasti eteenpäin pitkin laakerikäytävää.

Hupaisessa keskustelussa kului ilta.

Varhain seuraavana aamuna tuli herttua itse Federigoa herättämään upeain jalopeuran-taljain suojasta, koska tämä oli sanonut tahtovansa taas aamulla nousta piirtämään.

Pian olivat he jälleen yhdessä tuolla alhaalla puutarhassa. Siellä etsittiin ihanin paikka; sitten piirrettiin ja sitten syötiin yhdessä aamiaista. Momolo lähetettiin viemään runomuotoinen aamutervehdys herttuattarelle. Somasti kantoi se sitä suussaan ja laski sievästi herttuattaren syliin.

Päivät kuluivat näin nopeasti, ja Federigo kävi yhä rakkaammaksi herttualle, niin että hän monasti syleilikin hellästi nuorta maalaria. Federigo oli kuin kotonaan talossa. Hän löi palloa veljentyttärien kanssa ja souteli gondolissa heidän kanssaan järvellä. He katsoivat häneen kuin veljeensä. Viikkoja oli kulunut, mutta herttua pyysi yhä uudelleen Federigoa viipymään "vielä kolme, neljä päivää".

Eräänä päivänä oli suuri joukko ylhäisiä herroja ja naisia kutsuttu linnaan. Aterioimisen perästä läksi koko seurue soutelemaan. Auringon laskiessa, kun ilta oli ihanimmillaan, kulki mandoliini kädestä käteen. Moni laulu siinä laulettiin, ja viimein tuli Federigon vuoro. Hän ei ollut laulanut tuon ensimäisen aamun jälkeen. Nyt tarttui hän innolla soittimeen. Hän lauloi italialaisen arian. Heleä, sydämeen käypä ääni, viehkeä esitys ja mestarillinen soitto -- kaikki tämä lumosi kuulijat kokonaan.

Kun hän oli lopettanut, kajahtivat kättentaputukset hänelle vastaan eivätkä tahtoneet ikänä loppua. Nyt ei sallittu hänen enää laskea mandoliinia kädestään. Hän lauloi saksalaisia lauluja niin tunteellisesti, että italialaisetkin mielestään ymmärsivät joka sanan. Nuorten neitosten silmissä kimalteli kirkkaita kyyneleitä. Nopeasti sommittelivat he seppeleen laakerilehdistä, joilla vene oli koristettu, ojensivat sen herttuattarelle, ja hän laski sen lempeästi Federigon päähän. Herttua syleili nuorta ystäväänsä, ja muut seurassa olijat, jotka siihen asti vähän halveksien olivat katselleet alppikenkiä, ojensivat nyt hänelle kättä ja kiittivät häntä.

Federigon päätä huimasi. Laulut, tulinen viini, vieraitten kiitokset, kaikki kuohui hänen mielessään yhtenä pyörteenä.

Vieraat sanoivat hyvästi, ja herttua astui Federigon kanssa verkalleen siimeistä pinia-käytävää myöten ylös linnaa kohti.

-- Federigo, yksi sananen! Ettekö tahtoisi jäädä tänne minun luokseni? Te olette tänään lopullisesti valloittanut sydämemme. Olen oppinut tuntemaan sydämenne ja rakastan teitä kuin omaa lastani. Herttuatar rakastaa teitä myöskin, ja ettekö nähnyt kyyneleitä veljentyttärieni silmissä? Kaikki pitävät sydämellisesti teistä. Federigo! Sallikaa minun kirjoittaa isällenne. Hän on antava myöntymyksensä. Ettehän toki tahtone jäädä menehtymään avaraan maailmaan, niinkuin minun poika raukkani?

Federigon sydän sykähteli kuuluvasti, ja hänen jalkansa horjahtelivat.

-- Herttua! Te olette sanomattoman hyvä. Aivan liian hyvä.

-- Nyt ei sanaakaan tästä enää tänä iltana. Mutta miettikää asiaa itseksenne, -- sanoi herttua ja puristi Federigon kuumeista kättä.

Huoneeseensa tultuaan katsoi Federigo kauan ulos viileään yöhön. Hänen päätänsä poltti, ja levottomasti heitteli hän itseään sinne tänne vuoteellaan silkkisen peitteen alla. Mutta aamusella helähteli omituisia ääniä hänen korvassaan. Hän oli kuulevinaan saksalaisia lauluja. Hän heräsi tähän ja huomasi ulkona joukon saksalaisia musikantteja, jotka soittelivat kansanlauluja ja maalaispolskia. Herttua oli tahtonut ilahduttaa vierastansa ja oli lähettänyt ne soittamaan hänen akkunainsa alle.