Part 8

Säädöstä ei vaan löytynyt, ja kahdeksan päivän perästä tuli yksi sukulaisista vaatimaan paperia nähtäväksensä. Mutta sitä kun ei ollut, veti hän esille paperin, johon oli kirjoitettu, että hän, Elsbet, luopuu vaatimuksistansa pesään, tyytyy pieneen rahakorvaukseen ja siirtyy talosta pois. Silloin meni leski vielä kerran yläkertaan, jossa Friedli oli kuollut, lankesi siellä polvilleen vuoteen ääreen ja rukoili, sanoen: "Hyvä Jumala! Kuulithan toki Sinä Friedlin sanoneen, että minä saan jäädä taloon, ja kun Sinä sen tiedät, sitten on hyvä. Mutta tiedäthän Sinä kaikki, siis senkin, minne Friedli paperin pani. Mutta jos tahdot, että minun pitää lähteä talosta pois, niin tapahtukoon Sinun tahtosi." Sieltä hän läksi jälleen tulemaan alas, mennäkseen kaapille. Porstuassa istui muuan vanha mies, pitäjän puuseppä, joka jo yhdenkin kerran oli talon ystävälliseltä emännältä saanut milloin lämmintä lientä, milloin pikarillisen viiniä. Hän istuu nyt siinä, katselee Elsbetiä ja kysyy, mikä emäntää vaivaa. Tämä vei puusepän tupaansa ja kertoi, että niin ja niin on asiat, ja että hänen on pian lähteminen talosta tiehensä. Silloin itki vanha puuseppä hänen kanssansa, itki kuin lapsi. Mutta sitten hän nousi ja sanoi:

-- Kuulkaas, emäntä! Minä korjailin monasti Friedlille vanhoja huonekaluja. Etsitäänpäs vielä kerran. Olettekos te katsoneet perimmäistä laatikkoa, jossa on painettava nappula?

Elsbet ei uskonut korviansa.

-- Mitä te tarkoitatte, puuseppä? -- kysyi hän hajamielisenä.

-- Sitä vaan, että olettekos te katsoneet sieltä perimmäisestä laatikosta, jossa se nappula on? Tulkaa, niin minä näytän.

Käytiin vielä kerta kaapin ääreen. Elsbet seisoi kädet ristissä sen edessä, vanha puuseppä painoi nappulaa. Silloin aukeni perältä laatikko, ja siinä oli rahat ja rahain vieressä paperi, johon Friedli oli kirjoittanut viimeisen tahtonsa.

Saattaa kukin mielessänsä kuvailla, mitä he silloin ajattelivat ja puhuivat. Sukulaisille pantiin sana tulla taloon, ja heidän saavuttuansa, ilmoitti Elsbet, että testamentti on nyt löydetty, ja ehdotti, että asiat sovinnolla ratkaistaisiin ilman riitaa. Silloin oli kuin ukkonen olisi iskenyt heidän keskellensä, sillä kaikki oli jo ennalta suunniteltu, miten tehtäisiin. Toisen enon oli määrä muuttaa alataloon appivanhempain kanssa, toinen eno oli saapa ylätalon tilukset. Friedlin vanhimman pojan, joka enimmiten tuli äitiinsä, piti lähteä pariksi vuodeksi vieraisiin ihmisiin, sillä häntä he pelkäilivät, -- ja nyt tuli tämä testamentti ja oli tehdä kaikki tuumat tyhjiksi.

Pian he saivat nurkkasihteerinsäkin saapuville ja pyysivät saada testamenttia nähdäkseen.

Elsbet puolestaan oli kutsunut sinne puusepänkin kertomaan, millä tapaa testamentti oli löydetty. Puuseppä oli neuvonut häntä, ettei päästäisi tuota paperia käsistänsä. Hän näyttikin vaan sitä heille, ja se oli todellakin Friedlin omakätinen kirjoitus. Kirjuri kurkisteli paperiin puolelta ja toiselta ja piti sitten sukulaisten kanssa neuvottelua.

-- Ei siinä juuri mitään ole tekemistä, -- sanoi hän heille. -- Friedli on sen kirjoittanut, mutta me nostamme moitteen testamenttia vastaan. Miks'ei hän näyttänyt sitä heti paikalla? Miks'ei hän voinut sitä löytää muka? Kunhan ei vaan olisi teettänyt koko testamenttia tuolla vanhalla puusepällä, joka on viekas kettu! Me nostamme häntä vastaan käräjäjutun G:n Oikeudessa. Siellä hän kyllä lämpimänsä saa.

Ja silloin tuli sukulaisten taas hyvä mieli, ja nurkkasihteeri arveli: "käyköön syteen tai saveen; riidelkööt he lehmästä, minkä jaksavat, minä sen kumminkin lypsän." Lyhyet oli jäähyväiset.

-- Me kohtaamme toisemme toisessa paikassa, -- sanoivat sukulaiset Elsbetille. -- Siellä saat tietää, kuka on kuka.

Parin viikon perästä saa leski parka Oikeudesta kirjallisen haasteen, jonka mukaan hänen täytyy sinä ja sinä päivänä, sillä ja sillä kellonlyömällä saapua G:n Oikeuteen testamenttia todeksi näyttämään.

-- Serkku! -- sanoi hän nyt minulle. -- Te lupasitte auttaa minua, jos hätä tulee. Te näette nyt, millaiseen sudenkuoppaan minä olen joutunut. Ettekö lähtisi nyt apulaisekseni käräjille?

Minä lupasin hänelle sen ilomielin ja olin salaa jo ennakolta hyvilläni siitä, että pääsen yhteen noitten sieväin kyyhkysten kanssa ja saan kerrankin avata suuni selkoseljälleen lesken puolustukseksi. Hän oli yötä meillä. Testamentti oli hänellä mukanaan, ja minä luin sen omin silmin.

Seuraavana aamuna läksimme matkaan. Aikomuksemme oli päästä jo istuntopäivän aattona järven yli höyrylaivalla, ollaksemme hyvissä ajoin perillä.

-- Nyt tuntuu helpolta, -- virkkoi Elsbet, -- kun tiedän teidän tulevan mukaan. Sittenhän he eivät minulle mitään saa.

Aamu tuli. Minä pu'in päälleni parhaat vaatteeni, ripustin kultaiset kellonkäädyt kaulaani ja pistin nastasormuksen sormeeni, sanalla sanoen otin päälleni parhaat tamineeni, jotta näkisivät, ettei Elsbetinkään apulainen mikään repaleinen rutka ole. Päivä oli autereinen, ja aurinko oli väliin pistellyt kuin neuloilla. Höyrylaivalle tullessani, oli Elsbet jo siellä myttyinensä minua odottamassa. Kävi kova tuuli, ja järvi pauhasi korkeissa aalloissa. Minä vilkaisin ilmapuntariin: se ei tiennyt mitään hyvää. Jäseneni olivat kuin lyijystä valetut, niinkuin ainakin, kun Föön tai ukkonen on tulossa. Perämies oli samaa mieltä kuin minäkin. Epäluuloisin silmin hän katseli järvelle ja arveli: "Kunhan ei tässä vaan ennen iltaa kummia kuuluisi". Tämä meidän järvi, niinkuin jo sanoin, on hiljainen kuin karitsa, mutta kun se suuttuu, niin ei toista niin äkäistä ole koko Sveitsinmaassa. Kapteeni se nauroi vaan ja sanoi perämiehelle: "Tekisi kai mieli pitää joutopäivää tänään, vai mitä, vanha veikko? En olisi uskonut, että teitäkin välistä jänistää." Perämies ei sanonut mitään, mutta hänen kasvoilleen nousi ilme, jota en milloinkaan unohda. Elsbet ja minä, meidän oli hyvin tärkeä päästä järven yli; siksipä emme puhuneet mitään, ajattelimmehan vaan: "Kyllä kaiketi tästä kunnialla yli päästään". Laivankello soi, kone kohta kalkuttamaan, ja ennen pitkää olimme keskellä järveä.

Rankkasade yltyi yltymistään, ja pian oltiin niin sakeassa sumussa, ettei eteensä nähnyt. Tultiin tuosta vihdoin siihen paikkaan, missä tuuli pääsee puhaltamaan vuorten välisestä aukosta. Silloin täytyi koneen pysähtyä, ja vihuri kieputti laivaa kuin mitä väkkärää. Min'en ole kaikkein heikoimpia ja kestän yhtä ja toista, mutta tuo kieppuminen teki minulle niin pahaa, että vieläkin alkaa mieltä kääntää, sitä ajatellessani. Kajutassa meitä heitteli nurkasta toiseen ja laidasta laitaan, ja ylhäällä kapteeni kiroili ja noitui ja matrosit huusivat. Äkkiä kuului ankara täräys. Laiva kävi karille, luullakseni. Siitä pitäin en enää muista, mitä tapahtui, eikä muista Elsbetikään. Sen vaan tiedän, että meidät oli viety maihin. Kirkkotamineissani ei ollut enää kuivaa paikkaa. Elsbet oli pyörtynyt, ja meidän täytyi ponnistaa kaikki taitomme, saadaksemme hänet tajuihinsa jälleen. Sadetta tuli yhä, niinkuin saavista valuen, ja pimeä oli kuin yösydännä, vaikka vasta oltiin illansuussa. Matrosit, perämies, kapteeni ja laivan moniaat matkustajat olivat siinä ympärillä, mutta missä oli kaunis höyrylaiva? -- Se oli nyt järven pohjassa. Rattaat olivat menneet rikki, ja laiva itse oli saanut vuodon. Nyt vyöryi korkeita aaltoja sen päällä. Järvi onkin sillä kohtaa hirmuisen syvä. Vihdoin pääsimme lähimpään kylään.

Kun on vast'ikään päässyt kuoleman kidasta, silloin ei ajattele muuta kuin: "Jumalan kiitos, että vielä olen hengissä". Minäkin unohdin kirkkotamineet ja käräjäpäivät ja melkeinpä Elsbetinkin, sillä mieleni paloi vaan kotia, ilmoittamaan omaisilleni olevani vielä hengissä. Mutta silloin katsahti Elsbet minuun, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Näytäpäs nyt, serkku, ettet tahdo jättää minua yksin", ja silloin minä muutin mieltäni. Nyt muistin, että käräjillehän meillä on matka, ja muistiini johtui vielä jotain muutakin, jota ei Elsbet tullut ajatelleeksikaan.

-- Elsbet! -- sanoin minä. -- Missäs teillä on se testamentti?

Hän tuijotti minuun hetkisen.

-- Herra Jumala! -- huudahti hän sitten. -- Sinnehän se jäi höyrylaivaan, nahkalaukkuun.

Mutta höyrylaiva oli nyt järven pohjassa.

Hän ei puhunut enää sanaakaan. Me nostimme hänet vuoteelle ja annoimme hänen maata. Minä sanoin itsekseni: "Nyt sinä panet sanan kotiisi, että olisivat rauhassa siellä, ja lähdet huomenna aamun koittaessa vuorien poikki kaupunkiin".

Aamulla minä saavuin sinne, menin tuomarin luokse ja ilmoitin, millä kannalla asiat olivat. Tuomari kohautti olkapäitään.

-- Eipä tässä suuria toiveita ole, -- virkkoi hän. -- Kun sukulaiset saavat tietää, että testamentti on järven pohjassa, silloin on leskenkin asia mennyt järven pohjaan.

Ja niin se kävikin. Kun en minä voinut näyttää testamenttia alkuperäisenään, tarjouduin minä valallani todistamaan, että minä olin sen omin silmin nähnyt, ja että se oli Hunaja-Friedlin omaa käsialaa. Mutta toiset sanoivat vannovansa, että testamentti oli väärennetty. Asia lykättiin toistaiseksi ja tuomari julisti, että Elsbet on myös kuulusteltava ja päästettävä valalle, jos tahtoo.

Minä palasin kotiini, ja siellä oli Elsbetikin odottamassa minua tuska sydämessä. Minä kerroin hänelle kaikki.

-- Kiitos kaikesta rakkaudestanne, serkku! -- sanoi hän. -- Kun niin vaaditaan, niin menen minä kyllä käräjiin ja teen minkä voin. Mutta päivittelemään minä en rupea enkä valallekaan mene. Kerran pidin testamenttia jo kadonneena, mutta löysin sen jälleen. Nyt on Jumala sen ihan silmieni edestä ottanut pois. Omat lienee Hänellä tarkoituksensa silläkin, enkä minä voi Hänen toimiansa vastustaa.

Minun täytyi ihaillen katsella tuota leskeä.

-- Sinä olet uljas vaimo, -- sanoin minä. -- Jumala auttakoon sinua ja vahvistakoon! Niin sitä kristityn pitää tehdä ja toimia kuin sinä.

Käräjiin hän meni sitten uudelleen ja kertoi vilpittömästi, kuinka testamentti oli joutunut järven pohjaan. Sukulaiset puolestaan pitivät ilmeisenä Jumalan tuomiona sitä, että testamentti oli hukkunut veteen, sillä, sanoivat he, eihän se väärä testamentti miten olisi päivänvaloa sietänyt. Perkele on silloin pahimmillaan, kun hän hurskaan puvun päällensä ottaa. Tuomari kysyi sitten Elsbetiltä, tahtooko hän valallansa vahvistaa testamentin olleen olemassa.

-- Valan minä voisin tehdä, -- vastasi Elsbet, -- mutta en tahdo sitä tehdä. Kyllä Jumala minulle talon säilyttää ilmankin. Älköötkä sukulaisetkaan valaa tehkö ja sieluansa kadotukseen vannoko. Erotaan sovinnossa.

Mutta tuomari vaati sukulaisilta valan, jotta riidasta tulisi loppu. Ja he vannoivat sukauttivat häikäilemättä.

Elsbet läksi kotiansa, pani tavaransa kokoon ja sanoi jäähyväiset. Ja kaikki köyhät, joita hän oli syöttänyt ja juottanut kovina aikoina, tulivat saapuville ja toivat mitä kultakin riitti. Jokainen tahtoi osoittaa hänelle rakkauttansa. Friedlin lapset ensimäisestä avioliitosta oli jo ajoissa viety häneltä pois, jottei hän saisi niitä houkutelluksi mukaansa. Mutta vanhin poika oli tullut saapuville, kuultuaan palvelusväeltä, että Elsbetin täytyy lähteä talosta pois. Metsän rinteessä hän tuli Elsbetin rattaiden ääreen.

-- Äiti! -- sanoi hän. -- Ota minut mukaasi, sillä en minä jaksa tuolla talossa olla. Sinä olet aina ollut minulle hellä äiti. Minä autan sinua elättämään itseäsi ja siskoja.

Silloin tunsi Elsbet sydämensä lämpiävän, mutta pojalle hän sanoi:

-- Mitä ajatteletkaan, lapsi parka? Palaja sinä vain taloon takaisin. Ei sinun sovi tulla minun mukaani. Pidä minua rakkaassa muistissa; se on parasta sittenkin.

-- Ei, äiti! -- vastasi poika. -- Taloon minä en jää. Ei minulla olisi siellä mitään rauhaa, sillä siunausta siellä ei ole oleva, sittenkuin sinut ovat sieltä ajaneet pois. Ihmisiin minun tästä kumminkin on lähteminen palvelusta hakemaan, ja kernaimmin minä jään sinun luoksesi. Voisinhan palkkautua rengiksikin, kunnes tulen täyteen ikään.

Elsbet suostui vihdoinkin, ja niin he matkustivat kauaksi vuorten poikki Elsbetin ensimäisen miehen kotipitäjään. Siellä oli hänellä vielä pari peltoa, ja niitten lisäksi hän nyt osti saamillaan rahoilla pienen mökin. Hänen lapsensa, kaksi tytärtä, oppivat nypläämään pitsejä, ja veli teki peltotöitä. Nyt, kovina päivinä, oppivat lapset rukoilemaan ja tekemään työtä, jota he ennen eivät olleet osanneet, sillä talossa oli ollut kaikkea yltä kyllä. Nyt vasta ymmärsi Elsbet täydelleen, että näin piti käydäkin.

Vanhinta poikaa ei hän pitänyt luonaan kauempaa kuin vuoden. Hän oli ymmärtäväinen ihminen.

-- Kuules, Friedli! -- sanoi hän. -- Sinä olet isä vainajasi juurikuva, ja Jumala tietää, että minulla on sinusta ollut paljo lohdutusta, mutta täytyyhän sinun lopulti kumminkin ruveta isännäksi taloon, ja sitä varten on sinun vielä yhtä ja toista oppiminen, mutta sellaista et täällä minun luonani opi. Nythän meidänkin on jo koko lailla parempi olla, ja Jumala meistä edelleenkin murheen pitää. Mene sinä oppimaan, ja kun isännäksi olet päässyt, niin saatathan meitä muistaa silloin. Jumala suojelkoon sinua!

Katkera oli ero, mutta täytyihän myöntää äidin olevan oikeassa. Sisarukset rakastivat toisiansa nyt enemmän kuin koskaan ennen, ja kovin teki sydämessä kipeätä, kun he, saatettuansa häntä parin tunnin matkan, suutelivat häntä ja sanoivat: "Jumalan haltuun!"

Mutta talossa siellä ei rauha suinkaan vallinnut, sillä vanhusten ja poikain välillä ei ollut sopua.

-- Olisipa toki äiti täällä vielä! -- huusivat lapset välistä. -- Mutta tehän ajoitte hänet pois, niinkuin Friedli veikonkin.

Ja he syyttivät toisiansa jos mistäkin, niinkuin Herodes ja Pilatus aikoinansa.

-- Sinä olet tehnyt väärän valan, -- sanoi toinen.

-- Enpäs, mutta sinä olet varas, -- sanoi toinen.

Ja sen kuulivat muutkin ja panivat mieleensä.

Kului sitten monta vuotta. Toinen Elsbetin tyttäristä joutui naimisiin erään kunnon miehen kanssa, joka otti hänet hänen ahkeruutensa tähden, tietäessään myös, että hyvästä tyttärestä tulee hyvä vaimokin. Nyt eleli Elsbet kahden kesken toisen tyttärensä kanssa.

Istuu hän tuossa sitten kerran tyttärensä kanssa ompelupuitteitten ääressä, muistellen muinaisia aikoja talossa ja muistellen Friedliänsä taivaassa, mietiskellen, mitenkä se kohtalo oli ollut niin monivaiheinen, ja mitenkä Jumala sittenkin oli häntä auttanut. Samassa kulkee akkunain ohitse muuan oikeudenpalvelija.

-- Eihän tuo vaan tänne mahtane tulla! -- huokasi Elsbet.

Mutta mies tuli kuin tulikin sisään, mukanaan iso kirjelmä Oikeudesta.

Elsbet parka itkemään ja valittamaan.

-- Antakaa toki, -- vaikeroi hän, -- antakaa toki köyhän leskiparan olla rauhassa! Enhän minä vaadi mitään enkä ole tietääkseni tehnyt mitään pahaa.

-- Olkaa rauhassa, emäntä hyvä, -- sanoi sanansaattaja. -- Ei ole tässä pelon syytä likimaissakaan. Herra Jumala tarkoittaa juuri teidän parastanne. Kyll' oli puuhaa, ennenkuin löysin teidät. Mutta mepä olemme yhä muistelleet teitä, sillä minä tunsin mies vainajanne, ja olen minä teiltä yhdenkin kerran saanut virvoitusta, ollessanne tuolla isossa talossa. Mutta ettepäs tiedäkään, mitä kaikkea on tapahtunut. Kaikki se Herra Jumala päivänvaloon tuo, tuo vaikka meren pohjasta. Ettekös ole kuullut, että sinne tuli semmoinen mestari, joka nosti järvestä ylös sen höyrylaivan, jolla te matkustitte? Ihan se ihmeeltä näyttää, mutta niin se kumminkin on, sillä ei Jumala vieläkään ole lakannut ihmeitä tekemästä. Joka vaan uskoo, se on näkevä Hänen kunniansa. Kovalle otti, ennenkuin tuo raskas kapine saatiin veden päällä kellumaan, senhän arvaatte, mutta ylös se vaan nousi ja vedettiin maalle kuin kala. Likomärkänä tietysti oli kaikki, ja paljo oli mennyt ihan pilallekin. Arkut ja mytyt ja penkit ja tuolit -- kaikki ne oli mullin mallin. Oikeusherrat olivat saapuvilla silloin, kun laiva maalle vedettiin, ja kaikki he panivat paperille, mitä suinkin löytyi. Ja sielläpäs se oli teidän nahkalaukkunnekin. Siihen ei päässyt veden pisaraakaan, sillä se oli pujahtanut kahden arkun väliin, ja ne olivat pitäneet sitä kovassa puristuksessa. Onneksi oli teidän laukkunne vahakankaasta, ja paperikin vielä oli ollut vahakankaasen käärittynä, niin ettei vesi päässyt sitä ensinkään turmelemaan. Laukku avattiin, ja siinä oli teidän nimenne, ja paperissa oli kirjoitus ihan ehjänä tallella. Nyt teidän pitää vielä kerran tulla käräjiin, sillä juttu otetaan uudestaan esille.

Elsbet ei osannut sanoa mitään, vaan oli ääneti, mikä parasta olikin. Ihminen saa Jumalan kädestä välistä sellaisen iskun suutansa vastaan, ettei hän osaa puhua yhtään mitään, mutta välistä sulkee Herra ihmisen suun sitenkin, että panee siihen hyvin paljon hyvää, eikä ihminen silloinkaan kykene puhumaan.

Elsbet läksi käräjille, jonne sukulaisetkin haastettiin. Heillä oli, niinkuin sanottu, ollut paljo riitaa ja rettelöitä keskenänsä. He olivat moittineet ja syytelleet toisiansa, ja kukin oli puolestaan koettanut pestä käsiänsä puhtaiksi. Maailman ystävyyttä kestää, tiedättehän te sen kyllä, kello kahdestatoista puoleen päivään, ja jos siinä vielä nousee kysymys siitä, mikä sinun on ja mikä minun on, niin jo siitä ensi hätään loppu tulee. Nyt näytettiin heille Hunaja-Friedlin testamentti, ja siihen verrattiin kaikenlaisia kirjoituksia, joita vaan Friedli vainajan kädestä oli lähtenyt, ja kaikki huomattiin samallaisiksi, ei puuttunut yhdestäkään tuota koukeroista vekaraakaan i:n päältä. Ja nyt he eivät enää voineet valallansa vakuuttaa, ettei testamentti ollut Friedlin omaa käsialaa. He olivat täynnä hämmästystä, niinkuin olisi ukonnuoli heihin iskenyt. Ja tuomari piti kauniin puheen, selittäen, kuinka ei Jumalan edessä ole mitään mahdotonta, ja kuinka jumalallisella oikeudella on pitkä käsivarsi, joka ulottuu hamaan meren pohjaan asti ja ajast'aikainkin yli, salattua ilmi saadaksensa, ja kuinka se ulottuu ihmisiinkin, jotka jo luulivat paksun turpeen kaiken päälle kasvaneen.

Elsbetille tuomittiin takaisin oikeus asua talossa tyttärensä kanssa. Ensi alussa ei hän tahtonut muuttaa sinne, sillä hänen mielestään oli hänen ollut hyvä olla siitä pitäin kuin oli sieltä muuttanut pois. Eihän hän sinne osaa siunausta mukanaan viedä. Mutta kun vanhin poika hartaasti pyysi häntä tulemaan, jotta äidin siunaus taloon tulisi, niin suostui hän vihdoinkin. Friedlin vanha äiti oli vielä elossa, mutta oli halvattuna eikä voinut paikaltaankaan omin voimin liikahtaa. Ja Elsbet sanoi: "Älkää, Herran tähden, mummoa minnekään viekö. Minä hoidan häntä hänen viimeiseen hetkeensä saakka."

Ja sanansa hän pitikin. Miniän hyvyys sulatti vanhuksen sydämen. Hän kuoli rauhassa, monasti pyydettyään miniältänsä anteeksi kaikkea vääryyttä, mitä oli hänelle tehnyt..

Elsbet elää nyt talossa, ja siellä vallitsee rauha ja sopu ja Jumalan siunaus. Jos teillä on aikaa, hyvät herrat, niin saisitte käväistä Elsbetin talossa. Elsbet itse kertoisi teille elämänsä vaiheet.

* * * * *

Oli jo puoliyö. Karsi oli kynttilässä palanut pitkäksi. Järvi pauhasi ulkona. Isäntä katsahti ulos akkunasta.

-- Aamulla, hyvät herrat, -- sanoi hän, -- sopii teidän maata hyvin pitkään, sillä huomenna on sumu, ja silloin ette voi mitään nähdä.

Ja niin olikin.

Matkatoverini ja minä läksimme berniläisillä rattailla rautatien asemalle. Pitkällinen sade oli käkeissä, ja kun se alkaa, silloin on paras joutua kiiruimman kaupassa Sveitsistä pois, sillä ken sadetta tahtoo katsella ja vilusta hytistellä, hänen sopii tehdä sitä kotonaankin, jossa se sentään hieman paremmalta maistuu. Minä sanoin jäähyväiset tovereilleni. Meidän tiemme erkanivat, mutta meistä tuntui kuin ei ne sittenkään erkanisi. Jumalan teitä kulkee kaikkialla, mutta että niitä kulkisi X:n järven pohjallakin, sitä emme olleet tätä ennen tienneet. Ja tästä opista kannatti maksaa yhtä paljon kuin jos olisimme saaneet nähdä auringonnousun Rigi vuorella. Siitähän muuankin herra kuului kerran luvanneen maksaa tuhannen frankkia.

Sor Federigo

Eipä liene kenkään niin iloisin mielin ja kepein kukkaroin laskeutunut alas Alpeilta Lombardian tasangolle kuin -- sor [lyhennys sanasta signore = herra] Federigo. Tällä nimellä tunnettiin Roomassa nuori saksalainen taiteilija, jolla oli korkea kotkan nenä ja aaltoilevat kiharat. Hänessä yhdistyi miellyttävällä tavalla reipas iloisuus ja lempeä vakavuus, vilkas mielikuvitus ja sen ohella jotain syvämielistä -- ja kaikki tämä kuvastui hänen kirkkaissa, tummissa silmissään. Häntä täytyi rakastaa. Vanhemmat taiteilijat, niinkuin Cornelius, molemmat Rhodet ja Thorvaldsen, osoittivat erityistä ystävyyttä hänelle. Yksin jäykkä, vanha Wagenerkin -- josta pahanilkisesti arveltiin: "Puhvelihärät ja vanha Wagener ovat ainoat jäännökset vedenpaisumuksen takaisesta maailmasta" -- yksin hänkin hemmotteli sor Federigoa. Luontainen vaatimattomuus koko hänen olennossaan koristi hänen suuria taiteilijalahjojaan. Häneen sopi oivallisesti Rückertin sanat: omasta sulostansa tietämättä, kukkanen seudun kaiken sulostaa.

Kepeä oli hänen matkalaukkunsakin, ja paras kapine siinä oli kitara. Musta, isohko villakoira juoksi hänen vierellään, hänen astuessaan kaunista Domodossolasta tulevaa tietä myöten alas tasangolle.

Heti heidän tullessaan Italiaan, sattui näille molemmille onnea ennustava tapahtuma.

Locarnossa asui laajalti tunnettu taiteenystävä, ritari Spada, jonka arvokkaat, antiikiset kokoelmat olivat kuuluisiksi tulleet. Eipä ollut helppoa päästä tämän varovaisen herrasmiehen luo, sillä hän vartioitsi argus-silmin aarteitaan. Mistä ja miten sor Federigo lienee saanut lämpimän suosituskirjeen tälle mesenaatille, se on meille tuntematonta, mutta semmoinen hänellä vaan oli, eikä hän aikonut jättää sitä käyttämättä. Tarpeellinen toaletti tehtiin, kirje pistettiin taskuun ja, villakoiran iloisesti juostessa edellä, asteli sor Federigo huvilata kohti, joka sijaitsi syvän järven rannalla.

Federigo soitti kelloa, portti avattiin, ja kun hän oli näyttänyt kirjeensä, vietiin sekä taiteilija että puudeli odotushuoneeseen, jonne valikoima vanhoja vaaseja, terracotta- ja kipsikuvia oli järjestetty. Kaikki olisi ollut hyvä, ellei samassa hetkessä myös kissa olisi päässyt puikahtamaan huoneeseen. Vaikka Federigon puudeli muuten oli saanut oivallisen kasvatuksen, niin yhtä se ei kuitenkaan ollut oppinut: kohteliaisuutta kissoja kohtaan. Yhdellä loikkauksella hyppäsi se mirrin perään, kaataen esineitä tieltään ja koettaen kiipeämällä päästä ylös sinne, missä tämä selkä köyryssä seisoi. Ei kuullut koira nyt isäntänsä kieltoa eikä välittänyt kissan vihoista. Tuimasti kävi ajo; ensin ympäri odotushuoneen, niin että kaikki kaatui mullin mallin, sitten viereiseen suojaan ja sieltä eteenpäin keittiöön, ylitse vatien ja lautasten, kunnes koiran viimein onnistui saada mirri niskasta kiinni, ja tämä sihisten ja sätkytellen kohotti surkean valitushuudon.

Ritari, hänen rouvansa ja kaikki palvelijat riensivät meteliä kohti, saadakseen selville, mistä se johtui, ja siinä seisoi nyt sor Federigo suosituskirje kädessään ja aivan menehtymäisillään häpeästä.

-- Tekö olette koiran omistaja? -- ärjäsi hänelle ritari ja tempasi kirjeen hänen kädestään.

-- Niin olen. Pyydän tuhannesti anteeksi! -- änkytti taiteilija.

-- Miten rohkenitte tuoda koiran minun talooni? Onko sekin suositettu tässä, vai?

-- Pyydän tuhannesti anteeksi -- alkoi Federigo taas.

-- Luuletteko sillä saavanne särjetyt kapineet ehjiksi? -- vastasi ritari, joka tuskin enää saattoi hillitä vihaansa.

-- Siksipä aionkin heti poistua -- sanoi koiran omistaja alakuloisesti. -- Momolo! Tule pois!

Koira, joka oli saanut aimo selkäsaunan, lähestyi allapäin, ja sen perässä tuli näkyviin pieni, soma, noin viisivuotias tyttönen, talon ainoa lapsi.

-- Isä kulta! -- sanoi tyttönen. -- Tämä koira on niin kovasti kiltti; et usko, miten kiltti se on. Se vaan ei voi tuota ilkeätä kissaa kärsiä, enkä minä myöskään. Älä tee koiralle pahaa. Se osaa niin monta temppua tehdä. Kun minä otin pois kepin Antoniolta, ettei hän enää saisi lyödä sitä, nuoli se minun käsiäni ja näytteli mulle temppujaan.