Part 7

Hän sanoi amenen, mutta sen sanoi eräs toinenkin, nimittäin vanha pastori papinpenkissä. Ja kun juristi oli tullut alas saarnastuolista, vastaanotti pastori hänet sakastissa ja suuteli häntä.

-- Sinusta tulee oikea saarnamies, jos vaan pysyt uskollisena.

-- Uskollisena tahdon totisesti pysyä, mutta ensin antakaa minulle anteeksi kuin isä lapselleen.

-- Anteeksi? Mutta mitä? Tehän olette tehnyt hyvän työn minulle!

Silloin kertoi nuorukainen, pastorille koko asian, ja siellä hiljaisessa sakastissa hän puheli paljon muutakin, mikä oli hänen sydäntänsä painanut. Mutta mitä nämät kaksi silloin haastoivat, se ei kuulu tähän, se on toisaalla muistiin pantu. Mainittakoon vaan, että nuori saarnamies, hetken kuluttua, loistavin silmin astui ulos sakastista, käsi kädessä vanhan pastorin kanssa.

Numero yksi ei voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut hänen toverilleen. Mutta kun he sitten olivat sanoneet hyvästit pastorille, ja kun kotimatkalla jo Leipzigin tornit alkoivat kaukaa siintää silmään, silloin virkkoi numero kaksi:

-- Viljon veljyeni! Nyt eroavat tiemme tästä puolin, vaan pitäkäämme kuitenkin aina toisiamme rakkaina. Sinusta tulee tuomari, minusta saarnaaja. Sinä hankit oikeutta maailmaan, minä tahdon rakkautta istuttaa, jotta sinun virkasi tulisi sinulle kepeämmäksi. Jää hyvästi ja muistele joskus viime sunnuntaita. Siellä ylhäällä saarnastuolissa tapahtui jotain. Sinä et sitä huomannut, mutta minä sen tiedän, ja eräs toinen, joka on taivaassa.

Ja numero yksi katsoi häneen suurin silmin, ja kyynel vierähti pojan parrakkaalle poskelle.

-- Totisesti! Jotain minäkin huomasin, eikä paljon puuttunut, etten minäkin olisi papiksi ruvennut.

He syleilivät toisiaan ja pysyivät uskollisina ystävinä kautta elämän.

Teologista tuli kuuluisa mies ja viimein superintendentti, ja moni on hänen muistoansa siunannut. Jos nykyjään siis tapahtuu, että teologi yliopistossa muuttaa suuntaa ja rupeaa juristiksi, niin on ainakin kerran -- monelle siunaukseksi -- päinvastoinkin tapahtunut, että juristista tuli teologi.

Syvyydestä

Sait kuiluhun, Sait syvyyteen, Mut Herra sun Viel' auttaa voi Taas valkeuteen.

Ken markkoja ja pennejä on oikein säästämällä säästänyt ja sitten tahtoo niistä pian pääsemällä päästä, hän matkustakoon vaan ihanaan Sveitsinmaahan. Vaikka hän on laskenut menonsa ihan tikusta tikkuun, ja vaikka hän, niin herrasmies kuin onkaan, matkustaisi jonkun matkaa neljännen luokan vaunussa, pistettyään evääkseen voileivän ja makkaraa ja nauttien niitä Aatamin veitsellä ja kahvelilla nähdä kaiken kansan, ja vaikk'ei hän yömajaansa ottaisikaan "Hôtel d'Angleterressa" tai "Hôtel Berner Hofissa", vaan pysytteleisi pelkässä eläinmaailmassa, jossakin "Vanhassa Karhussa" tai "Valkoisessa Haikarassa", -- niin rahat ne sittenkin rupeavat taskussa elämään aivan kuin kuuluisa Rocquefortin juusto, josta herkkusuut niin paljon pitävät. Maksa vaan ja maksa myötäänsä, ja ellei sinulla ole mukanasi Noakin arkin kokoisia matka-arkkuja, vaan pelkkä käsilaukku, niin sijoitetaan sinut numeroon 180 kellarikerroksessa.

Mutta tämän taidon ovat herrat Sveitsiläiset oppineet vasta viime aikoina. Toisin oli viisikymmentä vuotta sitten. Nykyjään, kun matkailijoita tulvii sinne kuin heinäsirkkoja Egyptinmaahan, ja jokainen tahtoo kaikkein parasta, ja moni vielä Finsteraarhornillakin söisi makuisata lientä ja joisi Scheckhornilla lämmintä punssia, -- nykyjään ei ole kummakaan, jos uljaat Sveitsin miehet ovat oppineet hanhia kynimään, ja oveloita he siinä ovatkin. Tämän jutelman kirjoittaja puolestaan, joka aina kerran vuodessa tapasi käydä Sveitsissä, tutkimassa 19:nettä psalmia ja 104:nettä kanssa, pysyttelihe hiukan syrjemmässä maanteistä ja rautateistä ja oli iloinen, kun hän, päästyään Hauenstein'in tunnelin kautta Olten'iin, oli saanut jätetyksi kansainvaellukset asemallakin selkänsä taakse ja saapunut sellaiseen paikkaan, missä Herra Jumala on naulannut lautoja insinöörien eteen.

Syrjemmässä maantiestä matkustaa rauhallisemmin ja halvemmalla, eikä siellä kansakaan ole niin viekasta ja ylenpalttisen varovaa. Siellä kohtaa vielä tänäkin päivänä Sveitsiläisen, jonka saattaa luulla polveutuneeksi suorapäätä Rütlin miehistä tai Arnold von Winkelriedistä. Saattaapa siellä, mikä vielä enämpi on, kohdata matkailijan, joka oikeana kotimaanansa pitää taivasta.

Jospa toki matkalla olisi aina mukana taikasauva, josta käy se taru, että kellä sellainen sauva on, hän huomaa, missä kultaa on kätkettynä! Semmoisen sauvan avulla näkisi heti matkatoveristaankin, piileekö hänen sydämessään kultaa. Monikin istuu äänetönnä ja kylmänä kuin kivi, ja sittenkin on hän kultasuonia täynnään, odotellen vain taikasauvan kolausta.

Niinpä olin kerran laskeumassa alas Rigiltä muutamain muukalaisten kanssa. Me olimme toivoneet saavamme nähdä siellä auringon nousun, mutta näkemättä se meiltä oli jäänyt, meiltä, niinkuin sadoilta muiltakin. Torviin siellä kyllä oli puhallettu, tietysti eri maksua vastaan, mutta päivä kulta ei suvainnut näyttäytyä, jonka vuoksi ihmiset olivat, kylmästä hytisten, peitteineen, päähineineen, kaattuvineen pujahtaneet vuoteisiinsa. Sattumoisin oli meitä nyt joitakuita yhdessä, ja matkamme piti alas Zugin järvelle. Muutamat toruivat kovia vuoteita, toiset kalliita laskuja, kolmannet torvensoittajia, neljännet armasta aurinkoa, kukin kielellänsä ja murteellansa. Torua näet osaa kaikilla kielillä, ja äkäinen ihminen on yhtä epähauska kaikkialla maailmassa.

-- Entäs te? -- sanoi minulle muuan seuralaisista, -- Tehän ette sano mitään.

-- Minä teen, niinkuin tekin, -- vastasin minä, -- ettehän tekään mitään sano.

-- Sen taidon olen jo aikaa sitten unhoittanut. Kiitollinen pitää olla kovastakin päivästä.

Tuohan helähti hopealta. Minä katsahdin miestä silmiin: niissä asui niin herttainen vilpittömyys.

-- Niin, -- virkoin minä, -- eihän se parku pahasta päivästä päästä.

-- Eipä suinkaan, -- liitti hän, -- ja perästä sittenkin huomaa, että Herra on hyvää tarkoittanut.

Minä huomasin, että hänellä oli auringon piiloittumisen johdosta sama lohdutus kuin minullakin. Hän oli nähnyt toisenlaisen auringon nousevan, ja ken sellaisen on nähnyt, se saattaa olla lohdutettuna.

Muu seura saavutti meidät kohta. Suurin osa astui höyrylaivaan, päästäkseen kiireimmiten kovan onnen Rigistä kauemmas. Moniaat läksivät meidän kahden seurassa astumaan jalkaisin Zürichin järven rantaan.

Matkalla ei monta sanaa vaihdettu. Löytyy seutuja, joissa ihminen käy hiljaiseksi ja harvapuheiseksi. Sellaisia on Sveitsi. Missä vuoret ovat niin korkeita ja mahtavia, siellä on ihminen niin pieni, ja kun lumisten vuorten huipuilta pyhässä hiljaisuudessa Herra Jumala saarnaa, silloin ihmisen viisaus lymyää. Muut ottivat oikealle Zürichin kaupunkiin päin; me jäimme ensinmainitun herran kera kahden kesken.

Me ennätimme vielä junalle, ja olimme illalla jo kolmannen järven rannalla. Ravintola, johon poikkesimme, oli oikea vanhanaikuinen majala. Meidän lähestyessämme, matkareput hartioilla, ei syössyt ovesta parikymmentä passaria ahtaat hännystakit yllä, jakaus keskellä päätä ja epäiltävän valkoiset liinat kaulassa. Ovelle ilmestyi itse isäntä, joka jo kaukaa oli huomannut meidän kristillis-ystävälliset aikomuksemme rynnätä hänen "Ratsunsa" kimppuun. Hän ei ollut noita uusimuotisia ravintolan-isäntiä, jotka eivät milloinkaan tule näkyviin, vaan istuvat konttorissaan, kirjoitellen laskuja numerolle 20 tai 140, toinen silmä rahalaatikossa. Hän ojensi meille karkean kätensä, virkkaen: "terve tultua" ja pyysi sisään. Musta samettihippa valkoisilla nivuksilla, sen alla punaposkiset kasvot, iso, valkoinen esiliina vyötäisillä, -- kaikki oli niin puhdasta ja somaa ja lupaavaa. Tervehdittyänsä meitä, hän kutsui vaimonsa ja esitti hänet meille: "Täss' on meidän mamma". Senjälkeen saattoi hän meidät kumpaisenkin eri huoneeseen, jossa kaikki makuuvaatteet olivat valkoisia kuin vasta satanut viti. Avonaisista akkunoista puhalteli huoneeseen järveltä raikas ilma, ja korkeat vaarat katselivat tuossa niin läheltä kuin olisi niiden tehnyt mieli tulla akkunasta sisään. Pian olimme kuin kotonamme, heitettyämme raskaat alppikengät saamaan ravintoansa, rasvaa, ja hetken kuluttua istuimme runsaasti katetussa pöydässä. Vähitellen saapui vakinaisia pöytävieraita, jotka kukin tervehdittyänsä kävivät omille sijoillensa.

Puheltiin sitten pöydässä kaikenlaisista asioista, entisistä ajoista ja näistä nykyisistä, kalliista leivästä ja huokeasta ylellisyydestä, ilmasta ja pääomasta, Rigistä ja "Zürichin herrasta" (Föön nimisestä myrskytuulesta). Ja sittenkuin herrat olivat kaiken viisautensa näkyville tuoneet, ja kun pikarit ja piiput ja päät olivat tyhjinä, silloin he hiljakseen läksivät tiehensä. Yksi vieras vaan ja isäntä, sekä matkatoverini ja minä jäimme jäljelle. Olimme jo tätä ennen koetelleet taikasauvaa liikutella, mutta se oli tiennyt vaan pelkkää lyijyä ja katinkultaa, mutta nyt, muitten mentyä, alkoi sauva jälleen elähdellä.

En tiedä, miten se kävi, mutta ennen pitkää oltiin jo vilkkaassa keskustelussa siitä, mitä teitä Herra lapsiansa milloinkin kuljettaa, ja siitä, kuinka nämä tiet, hamasta Jesaiaan profeetan ajasta saakka, "ovat niin paljoa korkeammalla ihmisten teitä kuin taivas on korkeammalla maata". Vanhan isännän sydän aukeni sekin; sanasta sukeutui sana ja jutelmaa seurasi jutelma.

Matkatoverini kertoi, kuinka hänen elämänsä kovimmasta päivästä tuli hänen paras päivänsä. Hän oli ollut aikoinaan hänkin varakas mies, villatehtaan omistaja. Mutta tehtaan ohella oli hänellä ollut velipuoli ja sisarpuoli, joitten kanssa hän luuli olevansa tehtaan omistaja. Emintimä kuoli, mutta hänen testamentissaan oli ollut senkin seitsemän nastaa ja nappulaa, ja näihin nyt tarttuivat kiinni velipuoli ja sisarpuoli ja asianajajat, eikä aikaakaan, niin täytyi hänen vaimoinensa, lapsinensa lähteä kotitalostansa -- maantielle. Ja maantie, niinkuin jokainen tietää, on kovanpuoleinen ja kylmä. Tässä kovassa hädässä muistui hänen mieleensä muuan vanha talo, jonka edustalla hän nuoruutensakin päivinä kerran oli seisonut, ja hän osasi ovelle, ja hän löysi avaimen ja avasi oven. Hän näet puhui Jumalalle varpusista ja kaarneenpojista ja muista eläimistä, jotka kukin ajallaan ravintonsa saavat, -- ja se auttoi. Hän sai paikan. Siitä tosin sanat kuuluivat: "Pääasiana pidetään hyvää kohtelua; palkkaan kiinnitetään vähemmän huomiota", mutta iloinen hän oli siitäkin. Ja siitä sen oikeastaan näkee, onko vastuksien rankkasade lyönyt läpi ja mennyt pari jalkaa syvälle maaperäänkin, vaiko päällimmäistä sydämen pintaa vain hiukan huhtaissut. Ken heti tahtoo pitkäksi puuksi kasvaa, ei siinä sade syvälle ole mennyt.

Isäntä, nuori ja rikas herra, mielistyi piankin hiljaiseen kirjuriinsa, joka suuttumatta, puuttumatta teki työtä. Ensimmäisenä hän työhön tuli ja viimeisenä siitä läksi, eikä ennen lähtenytkään, ennenkuin oli pöydän järjestänyt hyvään kuntoon. Mutta että kirjuri monenakin aamuna istui työssään vatsa tyhjänä ja kesken kaikkia kirjeitä lähetteli tuon tuostakin kirjeitä Herralle Jumalallekin jokapäiväisestä leivästä ja viidestä lapsesta, sitä ei rikas herra osannut aavistaakaan. Vastaus ylhäältä tuli kuin tulikin. Tarjoutui näet tilaisuus hyvin edulliseen pumpulikauppaan, ja kirjuri -- yksi niitä taitavia liikemiehiä, jotka kuulevat ruohonkin kasvavan, -- kiinnitti isäntänsä huomion siihen.

-- No niin, -- virkkoi isäntä, -- onhan minulla jo tarpeekseni, mutta sopii koettaa. Jos onnistuu, niin saatte puolet voitosta.

Isäntä pani yritykseen 50,000 frankkia, toimi onnistui, ja kuuden viikon perästä oli viidestäkymmenestä tuhannesta tullut satatuhatta. Neljän viikon perästä tuli vielä 20 tuhatta lisää, niin että pumpulikauppa oli tuottanut 70 tuhatta frankkia puhdasta voittoa. Isäntä piti sanansa, vaikka kirjuri, säikähtäen summan suuruutta, antoi hänelle sen takaisin, sanoen tyytyvänsä pieneen voiton-osuuteen.

-- Ei! -- sanoi isäntä. -- Ilman teitä ei minulla olisi 35,000 frankin lisäystä. Te olette onnen lapsi. Eikä tässä kyllä. Olen tarkastellut teitä ja luotan teihin täydellisesti. Tämä liike alkaa minua väsyttää, ja mielelläni vetäytyisin syrjään. Ruvetkaa te minun liikekumppanikseni. Minä jätän teidän haltuunne toiminimeni ja liikkeen pääomat. Olkaa te onnellisempi minua, jolla on kaikki, mutta ei onnea sittenkään.

Isäntä on siitä pitäin ollut matkoilla hakemassa onneansa, jonka köyhä kirjuri löysi monen kyynelen kautta. Tämä on nyt rikas mies hänkin. Jos hän olisi pysynyt villaliikkeessä, olisi hän joutunut perikatoon, niinkuin hänen veli- ja sisarpuolensakin. Heille koitti kovat ajat. Tappioita tuli myötäänsä, kunnes kaikki meni vasaran alle. Ei ollut liikkeessä enää siunausta. Nyt on entinen kirjuri ostanut entisen kotitalonsa, ja nyt on hänellä se ilo, että on saanut suoda siinä suojan veljelleen ja sisarelleenkin. Näittenkin sydän on kurjuuden päivinä ennättänyt sulaa, ja nyt he asuvat jälleen yhdessä kaikki. Ja näin hänen kovimmasta päivästänsä koitui heidän kaikkien onnellisin päivä.

* * * * *

Ääneti katselimme kauppiasta, joka niin vilpittömästi ja koristelematta oli kertonut ihmeellisistä vaiheistansa. Vanhan isännän silmissä kiilsi suuret kyynelkarpalot.

-- No niin, hyvät herrat, -- virkkoi hän, -- lahja lahjaa vaatii, hyvä päivä vastausta. Kerronpa minäkin teille tarinan. Käypä, Lisli, vielä viiniä kellarista.

Me pistimme vielä kerran piippuun ja valmistausimme kuulemaan. Emäntä ja tyttäret siirtyivät rukkeinensa lähemmäksi pöytää. Ulkona pauhasi aaltoileva järvi, sillä tuuli oli yltynyt, mutta kuta kovempi oli ulkona kohina, sitä kodikkaammalta tuntui täällä huoneessa.

-- Jos te, hyvät herrat, viipyisitte täällä kauemman aikaa, niin veisin teidät kernaasti järvelle ja näyttäisin, missä tuo tapaus sattui, sillä sen paikan tunnen niin tarkoin kuin jos itse olisin pohjassa käynyt. Meillä on vesi täällä syvää, ja tutkimaton se on, niinkuin ihmissydän: juuri kuin luulee olevansa selvillä vesillä, silloin sitä vasta pohjaan mennäänkin. Ja milloin taas ei tuuli käy, silloin on järvi hiljainen kuni viaton, nukkuva lapsi, jossa ei luulisi olevan pahaa verta ei pisaraakaan. Mutta kun Föön puhaltaa, silloin tuo lapsi heräjää, silloin se temmeltää ja huutaa, aivan kuin ihmissydänkin, pahan-elkinen kappale, sillä kun myrsky sen sisässä käy, silloin sen silmistä ja suusta syöksee mutaa ja vaahtoa. Totisesti: Jumalattomat ovat kuin pauhaava meri, eikä heillä rauhaa ole. Mutta ennenkuin järvelle tullaan, pitää teidän tulla toiselle rannalle. Kahden tunnin matkassa sisämaahan Glarnin alueella seisoo muuan talo, upeampi minun taloani, eikä ole silmän kantamissa toista sen vertaista. Edessä kirkasruutuiset verannat; kaikki niin siistiä ja somaa; karja navetassa sellaista, että sitä lystikseen katselee, ja kaikkea runsaasti ja yltä kyllin. Mutta ei osaisi kukaan päältäpäin arvata, että kerran sielläkin oli synkkää, synkkää kuin Föönin puhaltaessa, koska sammutettu on kynttilät kaikki. "Hunaja-Friedli", talon isäntä -- nimensä saanut monista mehiläispesistään -- oli kunnon mies ja minun hyvä ystäväni. Kuinka usein hän tapasi poiketa tänne meille pikimustilla hevosillaan! Leskeksi oli mies joutunut jo aikaisin, ja hän meni uusiin naimisiin erään lesken kanssa, joka toi taloon kolmen entisen lapsen lisäksi vielä kaksi omaansa. Ja niin kauan kuin Friedli eli, kävi kaikki hyvin ja onnellisesti. Toinen vaimo oli oikea äiti kolmelle lapsipuolelleen eikä tehnyt mitään erotusta heidän ja omain lastensa välillä. Täällä käydessään ei Friedli osannut kyllältänsä kiitellä uljasta emäntäänsä, joka niin erinomaisen hyvin taloa hoitaa ja lapset hyvässä kurissa ja hoidossa pitää. Keveät eivät vaimo paran päivät kumminkaan olleet. Ensimäisen vaimon vanhemmat näet olivat vielä elossa, ja ne olivat kovasydämisiä ihmisiä, jotka eivät köyhälle koskaan mitäkään antaneet, ja jotka karsain silmin katselivat, kuinka Hunaja-Friedlin emäntä muka niin leveästi elelee ja myötäänsä köyhiä ravitsee. He sanoivat häntä runsaskätiseksi, joka kuluttaa lapsipuoltensa äidin-osan loppuun. Ja kun lapsenlapset markkinain aikana kävivät mummon ja vaarin luona, silloin heiltä tiedusteltiin, annetaanko heille kotona edes ruokaakaan tarpeeksi, ja onko äiti yhtä runsaskätinen kuin ennenkin, ja samalla heille sanottiin, että jos tällaista kauan kestää, niin kerjäläissauva heille lopulti käteen jää. Ja aina kuin lapset kotia palasivat, tuli äidin niin raskas olla, ja sydäntä hänellä aina kouristi, kun taas tuli markkinat, ja lasten tuli lähteä mummolaan. Eihän ne lapset vielä tuosta paljoa käsittäneet, mutta rikkaruohoa oli heidän sydämeensä kumminkin kylvetty, ja rikkaruohonhan siemen itää pikemmin kuin nisunjyvä.

Monasti itki vaimo parka ulkona kedolla salaisuudessa, sillä ihmisille hän ei sydämensä suruja ilmaissut, ei edes miehellensäkään. Hän tiesi näet, että Friedli, vaikka olikin hyväsydäminen mies, saattaisi kiivastua, ja -- niin ajatteli vaimo -- on hänellä tarpeeksi huolia muutoinkin; miksipä hänen taakkaansa minä vielä lisäisin? Tuleviin aikoihin nähden olisi kenties kumminkin ollut parempi, jos hän olisi siitä miehellensä puhunut. Mutta hän uskoi vaan asiansa Hänelle, jonka sydämelle niin monta huolta maailmassa lasketaan, ja sanoi vaan: "Hyvä Jumala! Sinä tämän asian tiedät; mitäpäs siitä muut?"

Lapset kasvoivat ja varttuivat. Hunaja-Friedli ei ollut enää nuori. Olisi hän sentään tahtonut lastensa tähden vielä elää parisen vuotta, mutta kuolema tuli ja toi terveiset Herralta Jumalalta: "Tule kotia, Friedli!" Eikä sitä tarvinnut Friedlille kahta kertaa sanoa. Hän alkoi hankkia matkalle, niinkuin oikean kristityn tulee.

-- Äiti! -- sanoi hän vaimollensa. -- Ole huoleti näistä maallisista. Talossa sinä pysyt ja lapset kanssa. Siitä minä olen kirjan tehnyt. Se on kaapissa, siellä yläosassa, missä rahatkin. Pysy lasten luona, että heille hyvin kävisi eikä siunausta heiltä puuttuisi.

Ja sitten hän kutsui lapset, niinkuin vanha Jaakob, siunasi heitä ja neuvoi heitä pitämään äitiä kunniassa ja elämään keskenänsä sovinnossa. Sitten hän rukoili hiljaa itseksensä, käänsi kasvonsa seinään päin ja läksi kotia.

Seuraavana sunnuntaina kannettiin ruumis kirkkoon. Pastori piti ruumissaarnan, kehoittaen lapsia ja sukulaisia säilyttämään rauhaa keskenänsä. Minun tuntui silloin niin haikealta sydämessä. Tuntui kuin olisi kirkkoherra aavistellut jotain, mikä vast'edes oli tapahtuva. Tulin sitten noin sattumoisin katsahtaneeksi surevien penkkiin: siellä istui Elsbet, Hunaja-Friedl'in leski, niin kalpeana, ei kyyneltäkään silmässä.

-- Kuinkahan siinä lopulta vaan käynee? -- ajattelin itsekseni.

Hautausmaalta lähdettiin surutaloon maahanpanijaisiin. Minä astuin ensimäisen vaimon veljien kanssa, jotka puhelivat siitä, kuinka lapset ensimäisestä avioliitosta saavat periä tuon kauniin talon. Minulle johtui mieleen jotain. Minulla kun vielä oli neljän tunnin verran aikaa, kutsuin Elsbetin ulos puheilleni. Hänen täytyi, niin kalpea kuin olikin, passailla vieraita, jotka jo rupesivat käymään iloiselle tuulelle. Sellainen on miehillä paha tapa, nähkääs, hyvät herrat, että kun Herra Jumala tulee vakavana tupaan kuoleman kera, niin peijaisilla Hänet sieltä pois häädetään. Syömiseltä ei muille ajatuksille sijaa jää, vaikka kukapa se ruokaa ajattelisi, kun suru sydäntä kalvaa, ja millekäs sen ruuan luulisi maistuvan siinä, missä vast'ikään ruumisarkku seisoi! Elsbet tuli, ja minä sanoin hänelle:

-- Elsbet! -- sanoin minä, -- pitäkää te vaan kiinni orpoin isästä ja leskein holhojasta, sillä tiedättehän te, että leski se on talo kattoa vailla, ja vettä siihen sisään sataa ja lunta, ja olettehan te lukenut, mitä Lukas kirjoittaa 18:nessa luvussaan väärästä tuomarista, ja senkin te tiedätte, kuinka jokainen osalle pyrkii, kun ei vaimolla enää ole miestä.

Hän katsahti minuun niin kiitollisena.

--- Kiitos, serkku, -- sanoi hän, -- kiitos lohdutuksestanne! Kylläpä se minulle ja lapsille tarpeen onkin.

-- Kuulkaas, Elsbet, -- virkoin minä, -- älkää panko pahaksenne, jos kysyn: tottakai Friedli piti aikoinaan huolta siitä, että te saatte pysyä talossa?

-- Piti kyllä. Talossa saan olla lapsineni niin kauan kuin elän.

-- Sitten on kaikki hyvä. Pitäkää tallessa paperi, että on tarvittaessa käsillä. Ja jos jotain tarvitsette, niin älkää unohtako serkkua. Pankaa valjaisin ja tulkaa meidän puolelle. Ja Jumalan haltuun nyt! Herra auttakoon teitä kovimman ajan yli!

Ulkona pauhasi järvi, ja tuuli jyskytteli akkunan luukkuja. Isäntä lähetti tyttärensä katsomaan, oliko valkeat kaikki sammutettu ja oliko palvelusväki jo makuulla. Saatuaan tietää, että kaikki oli hyvässä kunnossa, härppäsi ukko vielä kerran tuopistansa ja jatkoi:

Pitkään aikaan en sitten kuullut mitään Friedlin talosta, sillä vaikk'ei meidän talojen väliä kovinkaan pitkälti ole, niin tulee tuosta vaan talvi, joka ei vanhaa päästä matkoille, eikä sitä kesälläkään vierailta minne pääse. Lienee kulunut puoli vuotta, kukaties kolme neljännestäkin, niin tulee tuosta kerran Elsbet meille. Tuskin olin häntä tuntea enää. Hän oli kalpeampi kuin silloin hautajaispäivänä.

--- Mikäs teidät, serkku kulta, tällaisessa ilmassa liikkeelle pani? -- kysäisin minä. -- Eihän vaan mitä erinomaista liene tapahtunut?

Hän purskahti itkemään ja itki siinä kylliksensä, emmekä me estelleetkään, sillä Herra Jumala on antanut ihmiselle kyyneleet siunaukseksi, niinkuin sateenkin, ja kun sitten päivä siihen paistaa, niin näkyy sateenkaari, ja sitä paitsi tulee hyvä vuosi. Sitten hän tyyntyi ja kävi kertomaan, miten hänen oli tällä välin käynyt.

Pari päivää oli hän saanut olla rauhassa suruinensa, mutta sitten oli ruvennut sukulaisia tulemaan, aina yksi erältänsä. He olivat hiipineet talon lähitteillä kuin kettu kanakartanon ympärillä ja kutsuneet milloin minkin vanhimmista lapsista ja puhelleet salaisesti heidän kanssaan. Vihdoin he kävivät yhä lähemmin häntä ahdistamaan ja viittailivat, että hän saa nyt lapsinensa lähteä minne vaan mielii ja niin pitkälle kuin tietä piisaa. Vanhimmat lapsipuolet eivät puhuneet mitään, mutta he olivat muitten johdettavina, ja arvelivat, että olisipa hauskaa olla yksinään talon herroina, ja niinhän he ajattelivat, kuten heille oli sanottu: "Jopa se äiti lapsinensa on tarpeeksi kauan meidän leipää syönyt." Mitä vaivaa hän heistä oli nähnyt, kuinka uskollisesti heitä hoitanut, -- siitä he eivät puhuneet sanaakaan. Kaiken tämän takana olivat vaari ja mummo päähenkilöinä. Tulivat sitten eräänä päivänä hekin, mukanaan kirjuri, tekemään pesäluetteloa. Elsbet kertoi miesvainajansa monta kertaa sanoneen, että hänkin saa jäädä taloon, ja tietäähän appivanhemmat varsin hyvin, kuinka säästäväisesti hän oli hoitanut miehensä omaisuutta ja hyvästi ja uskollisesti kasvattanut hänen lapsiansa.

-- Saattaa olla, -- virkkoivat he, -- että hän on jotain sellaista sinulle puhunut, mutta siitä me emme mitään tiedä, ja valalle tästä täytyy käydä. Ja onkos sinulla mitään kirjallista säädöstä?

-- On kyllä, -- sanoi Elsbet.

-- Näytäpäs!

Silloin meni hän kaapille noutamaan paperia. Hän ei ollut vielä kertaakaan ottanut sitä esille, arvellen, että siellähän se on käden laskemassa, ja sieltähän sen saa vaikka yön pimeässä. Olihan Friedli niin selvään sanonut, missä se on. Mutta avattuansa laatikon, ei hän sieltä löytänyt mitään. Hän oli vähällä pyörtyä säikäyksestä, ja kun hän katsahti muihin, huomasi hän, kuinka he ovat ihan nauruun purskahtamaisillaan.

-- No, käly hyvä! -- huusivat he yht'aikaa. -- Missäs se paperi nyt on? Näytäpäs vainenkin!

Hädissään hän haeskeli sitä vielä joka paikasta, mutta turhaan.

Kirjuri veti silloin naamansa hyvin imelään asuun ja virkkoi:

-- Ellei sitä löydy, emäntä hyvä, silloin on mieleni hyvin paha, mutta tiehenne teidän vaan täytyy lähteä. Kahdeksan päivää me kumminkin annamme teille hakuaikaa. Kenties se löytyy vielä.

Sitten he tekivät, niinkuin olisi talo nyt jo ollut heidän omansa, söivät ja joivat parasta mitä oli ja läksivät sitten matkoihinsa.