Part 6

-- Syytön olen minä, isä armas, ja syytön olet sinäkin. Ja näiden molempien herrojen kuullen tahdon kertoa, miten minä tuon sormuksen sain. -- Sinä tiedät, isä kulta, -- jatkoi hän -- miten raskaasti suru, suurten murheittemme aikana, painoi minun sydäntäni, samoin kuin omaasikin. Sinä tiedät myöskin, että minulla kaksi kertaa olisi ollut tilaisuutta päästä naimisiin ja perustaa oma koti, mutta sinä et tiedä, että rakas äiti vainaja kuolinvuoteellaan pyysi, etten jättäisi sua, vaan olisin aina luonasi ja koettaisin sinua lohduttaa voimieni mukaan. Puhumatta sinulle mitään, kieltäydyin minä naimisiin menemästä, ja kun tuntui niin rauhattomalta, läksin metsäkummulle, veikon haudalle käymään. Siellä itkin sitten kerran oikein kyllikseni ja rukoilin Herraa neuvomaan minua, mitä tehdä. Kauan siinä istuin, mietteisiini vaipuneena, ja katselin ympärilleni, nähdäkseni, eikö Jumala antaisi minulle mitään merkkiä. Sitten kyykistyin alas, poimiakseni maasta muutaman kukkasen. Yksi niistä, joka oli vankempi varreltaan, nousi juurineen käteeni, ja sen mukana kohosi maasta tämä sormuskin. Minä puhdistin sen ja ajattelin itsekseni: tämä se on oleva minun kihlasormukseni, koska minä sen vainajain kummulta löysin, ja rakkaan isäni luona tahdon olla minun tai hänen kuolemaansa asti. En tahtonut siitä sinulle mitään virkkaa, koska pelkäsin, että sanoisit minua pieneksi hupakoksi etkä kenties tahtoisi uhraustani vastaanottaa. Vaan siitä hetkestä asti olen ollut niin iloisella ja reippaalla mielellä ja olen voinut kaikesta luopua sinun tähtesi. Ja nyt se on sanottu, -- päätti tyttönen hymyillen. -- Mutta anna anteeksi, armas isä, että taas minun tähteni olet joutunut epäluulonalaiseksi. Jos tätä olisin voinut aavistaa, niin olisin jo kauan sitten kertonut sinulle koko asian. -- Hän syleili hellästi isäänsä ja kuiskasi:

-- Sinun kanssasi olen kernaasti vaikka vankeudessakin.

Presidentti ja kriminaalineuvos, jotka olivat kertomusta kuunnelleet, tunsivat jotain omituisen lämmintä sydämen tienoilla. Tämmöistä ei ollut vielä milloinkaan heidän toimintansa aikana sattunut, ja moisessa kuulustelussa olivat he ensi kerran. Ikävä kyllä, oppivat oikeusherrat tuntemaan ihmisiä enimmäkseen vaan pahalta, harvoin hyvältä puolen. Siksipä kävikin tämä niin heidän sydämiinsä.

Presidentti katkaisi äänettömyyden ja pyysi nähdäkseen sormusta. Välttääkseen syytöstä puoluellisuudesta, oli presidentti jättänyt alustavan tutkinnon kokonaan kriminaalineuvoksen huoleksi eikä niinmuodoin vielä ollut nähnytkään sormusta. Suurella tarkkuudella katseli hän sitä nyt. Sormus oli äsken puhdistettu, vaan kuitenkin näkyi siinä veritäpliä. Mutta presidentin terävä silmä huomasi samalla, että G ja R kirjainten väliin vielä oli pistetty pieni z kirjain. Silloin koetti hän painaa erästä sormuksen sisäpuolella olevaa, tuskin huomattavaa nappulaa, ja heti avautui sormuksen nasta, ja sen alta tuli näkyviin aivan vaalistunut naisen kuva.

Hämmästyneenä tästä näöstä huudahti presidentti:

-- Jumalan kiitos! Tässä on paras todistus teidän viattomuudestanne, armas ystäväni. Minä tunnen tämän sormuksen. Kuva tässä on vaimo vainajani kuva. Kutsukaa poikani tänne, herra kriminaalineuvos! Kertomus tästä kaikesta on otettava protokollaan.

Nuori kreivi tuli, ja presidentti puhui hänelle erikseen:

-- Poikani, minun täytyy pyytää sinua vaikeaan tehtävään. Minä tahdon säästää Reinhagenia ja hänen tytärtään enkä kutsu tähän kuulusteluun enää muita vieraita. Pidä sinä siis tarkka pöytäkirja tästä.

Poika totteli äänetönnä.

-- Nyt, neiti Reinhagen, pyydän teitä kertomaan, miten te saitte tämän sormuksen -- sanoi kriminaalineuvos.

Lyydia uudisti kertomuksensa lyhyeen ja selvään. Hajamielisenä piirteli nuori kreivi alusta hänen sanojaan paperille, vaan sitten laski hän kynän kädestään ja kuunteli vaan täynnä hämmästystä. Kun Lyydia oli lopettanut kertomuksen, hyppäsi nuori kreivi pystyyn ja huudahti:

-- Näyttäkää minulle se sormus, hyvät herrat! Oi jospa olisitte antaneet minun heti puhua näitten kanssa!

Hän otti sormuksen, suuteli sitä ja sanoi:

-- Sainhan sinut jälleen, rakas sormukseni. Niin äkkiä hävisitkin minulta sormieni kanssa.

Reinhagenille ja Lyydialle sanoi hän sitten:

-- Siinä taistelussa, missä teidän poikanne ja veljenne kaatui, sain minäkin haavan ja menetin kolme sormea vasemmasta kädestäni, kuten tässä näette, -- hän veti hansikkaan pois vaivaisesta kädestään. -- Etusormessa oli minulla sormus, jonka nastassa oli äitini kuva. Sen tahdoin viedä kanssani taisteluun, että muisto rakkaasta äidistäni minua suojelisi. Mutta silloin vei äkillinen isku minulta sormuksen sekä sormet. Minä menin tainnoksiin, kumppanit kantoivat minut pois, enkä sormusta enää sen koommin nähnyt.

Nyt painoi hänkin pientä nappulaa ja näytti Lyydialle äitinsä kuvan.

-- Tässä on vielä nimenikin, -- lisäsi hän, -- "Dietrich Graf z. R." (Dietrich R:n kreivi).

-- Onko tämä unta vai totta? -- kysyi Lyydia isältään.

-- Totta se on eikä mitään unta! -- huudahti nuori kreivi. -- Tiedän vielä muutakin, joka on totta. Jumala on antanut sinulle merkin siitä, kuka on oleva sulhosi. Isä! Minä olen kestänyt koetuksen ja aina luottanut Lyydian viattomuuteen. Nyt siunaa Lyydiaa ja minua, niinkuin äitikin tämän sormuksen kautta on meitä siunannut.

Presidentti, joka kauan oli pitänyt Lyydiasta, siunasi heitä molempia ja syleili Reinhagenia.

Riemusaatossa noutivat seurakuntalaiset ja kenraali Reinhagenin kotiin. Kutsuttiinko vanha kouluneuvoskin tuliaisjuhlaan ja noudattiko hän kutsua, siitä ei kertomus mainitse mitään. Kenraalitar, joka rakasti Lyydiaa kuin omaa tytärtään, tahtoi välttämättömästi pitää huolta hänen myötäjäisistään, ja pastori, kovien koettelemusten mies, sai vastaanottaa ystävyyden ja rakkauden osoituksia monelta taholta. Muutaman kuukauden perästä aiottiin viettää häitä, sillä Reinhagen oli sanonut tyttärelleen:

-- Nyt tiedän, lapseni, miten tuon sormuksen laita oli, mutta lupauksestasi en tahdo mitään tietää. Siitä minä sinut täydellisesti vapautan tai siirrän sen -- sulhollesi.

Mutta noin kaksi kuukautta tämän jälkeen saapui omituinen häälahja.

Vaikka Lyydia erinomaisella ystävyydellä oli otettu presidentin perheen jäseneksi, vallitsi kuitenkin heidän keskuudessaan, tuon selvittämättömän murhan takia, hämärä vastenmielisyys Lyydian isää kohtaan. Silloin saapui presidentti eräänä päivänä odottamatta kotiinsa kaupungista.

-- Minä tuon mukanani häälahjan, jota ette kenties ole odottaneet, -- sanoi hän ja osoitti kookasta, päivän polttamaa miestä, joka nousi hänen kanssansa rattailta. -- Tämä on teidän veljenne poika, Reinhagen, murhatun Davidin poika. Hänellä on paljon kertomista Teille.

Reinhagen katseli vierasta tulokasta ja huomasi hänessä pian monta veljensä piirrettä, vaikka nuori mies oli ystävällisemmän ja lempeämmän näköinen.

-- Rakas setä, -- sanoi vieras, -- minä olen tullut tänne suurta vääryyttä hyvittämään. Sinä olet kärsinyt paljon isäni tähden. Jumala antakoon sen hänelle anteeksi, ja anna sinäkin hänelle anteeksi! Hänen murhaajansa on -- Tuaro, orja, joka oli hänen mukanaan. Isä oli ottanut hänen vaimonsa ja myönyt hänet. Sitä ei Tuaro voinut unhoittaa, ja matkalle lähtiessä oli hän toisille vannonut, etteivät he enää tulisi isääni näkemään. Mutta meitä hän rakasti, ja siksi hän odotti, kunnes kaikki asiat tulisi järjestetyiksi, ja kuultuaan, että sinutkin, setä, ajettaisiin pois kodistasi, tahtoi hän murhaamalla isäni tehdä teillekin hyvän työn. Näön vuoksi matkusti hän pois, vaan palasi yöllä takaisin, aukaisi hiljaa akkunan, jonka jo päivällä oli ruuvannut irti, ja hyökkäsi huomaamatta isän kimppuun. Näytteeksi muille orjille tästä kostontyönsä täyttämisestä, leikkasi hän irti vasemman käden, jossa sormus oli, ja kiiruhti sen kanssa kotiin. Tämän tunnusti minulle Tuaro juuri ennen kuolemaansa ja antoi minulle isän kuivettuneen käden ynnä sormuksen, ja tässä se nyt on. Katkera suru ja varmaan myös kalvavat omantunnon vaivat mursivat ennen aikaa Tuaron elinvoimat. Mutta minä en ole tullut ainoastaan näitä sinulle kertomaan, vaan myös puolestani asiasta hyvitystä antamaan, sitä enemmän, kun vasta kuulin, että vielä toistamiseen olet saanut sen tähden kärsiä. Minä en tarvitse isoisän taloa ja perintöä. Minä olen rikas, ja minulla on tavarata enemmän kuin tarvitsen. Minä tahdoin nähdä kotimaatani ja sinut ja tuoda sinulle tämän lohdutuksen. Lyydia saakoon perintötilan sinun kuolemasi perästä; se olkoon minun osaltani hänelle myötäjäisiksi.

Lopun lukija mielessään kuvitelkoon. Lyydia ei kreivittärenäkään unhottanut lapsenvelvollisuuksia isää kohtaan. Reinhagen kuoli ijäkkäänä miehenä. Mutta sulavina vuotivat aina silloin sanat hänen huuliltansa, kun hän saarnassaan puhkesi puhumaan, miten hyvä on pitää Jumalata asiansa ajajana ja psalmistan kanssa sanoa: "Sillä minä tiedän, että Herra raadollisen asian ja köyhän oikeuden toimittaa".

Kuinka juristista tuli teologi

Toisin nyt kuin ennen. Moni seikka on vuosien kuluessa paljon muuttunut. Jos esimerkiksi tulee johonkin pieneen kaupunkiin, jossa ei ole käynyt 40:een vuoteen, niin tuskin sitä enää tunteekaan. Kaupungin vanha tulliporttirakennus rautaristikko-ikkunoineen, joiden takana vangitut pahantekijät ennen istuivat, muille pelottavaksi esimerkiksi ja korkealle Oikeudelle kiitokseksi, on jo korjattu pois. Katua on lavennettu, ja vähän oikealla entisestä portin paikasta seisoo "Rautatiehotelli." Siellä tosin moni veijari nytkin majansa saa, mutta eipä hän enää tyydykään veteen ja leipään, niinkuin hänen virkaveljensä entisinä aikoina.

Kenties tunsit niinikään ennen muinoin jonkun sotilaan hessiläisestä jalkaväestä. Hänellä oli yllään silloin hännystakki ja päässä pannukakun muotoinen huopahattu. Hänen herra kenraalinsa taas käytti töyhtöniekkaa kypäriä ja purjehti eteenpäin kuin kolmimastoinen, puolet kasvoista uponneena korkeaan kaulaliinaan. Pilkottipa vielä palmikkokin esille kolmimaston alta vähän varhaisempina aikoina. Toista on nykyään. Ahdas asetakki on nyt hänen yllään ja päässä kaski. Mutta ellei arvoisa lukija ole tyytyväinen viimemainittuun, vaan tahtoisi mieluummin tshakoa tai keepiä, niin on ainakin tämän kirjoittaja yhtä mieltä sen schwabilaisen isännän kanssa, joka ratkaisi tämän asian näin: "keepit ovat hyvät, kaskit ovat hyvät, mutta -- päät ne eivät ole hyviä."

Paljon on maailmassa muuksi muuttunut, eikä yksistään tulliportit ja jalkaväen pukimet. Löytyy kumminkin olemassa eräs laji ihmisiä, jotka ovat muuttumattomina pysyneet, ne ovat -- ylioppilaat. Iloisia, reippaita, tulevaisuudesta huolettomia he ovat, kunnes sitten tutkinnot astuvat heidän eteensä pelottavana hirviönä. Sydän kepeä, kukkaro myös. Vähän kireät välit tosin viimemainitun kera, vaan sitä parempi tuttavuus tuon jalon rikkaruohon kanssa, mikä tupakaksi nimitetään, sekä ohrain ja humalain kanssa. Semmoisia he olivat sata vuotta sitten, ja samallaisia he ovat vielä tänäkin päivänä. Ja kuitenkin piilee tuon mustan, liivittömän samettitakin alla, kaiken iloisuuden rinnalla, miehuullinen mieli, jolla on oikea tarkoitusperä, ja joka kuohuu ja käy kuin jalo viini, kunnes se viimein kirkkaaksi selkenee. Siksipä emme tahtoisikaan hyljätä saksalaisten ylioppilasten elämää emmekä vaihtaa sitä ranskalaisten pakkotakkiin, vaikka nämä herrat koulupojat ahkerammin penkeillään pysyvätkin ja hiukan paremmin käyttäytyvät. Kellä ei nuoruutta ole, sille ei vanhuuttakaan tule.

Ylioppilaitten mielessä asuu, paitsi lukuhalua, myöskin eräs toinen halu, ja se on matkailemis-halu. Sentähden onkin monelle professorille sangen vaikeata esimerkiksi helluntailuvan jälkeen taas saada kuulijakuntansa kokoon. Useat ylioppilaat arvelevat nimittäin: professoria saa kyllä vielä kuulla, ja voihan hätätilassa kopioida hänen vihkonsa taikkapa ostaa kirjan, jossa tuo viisaus seisoo oikein präntättynä, mutta tätä tai tuota seutua en kenties enää koskaan eläissäni näe, ja siksipä sitä nyt pitää ihailla. Ja jos matkarahat ovatkin niukat, niin löytyyhän hyväntahtoisia ihmisiä kaikkialla, jotka nälkäiselle ylioppilaalle vähäisestä palkkiosta pöydän kattavat.

Näin ajatteli viime vuosisadan lopulla myöskin kaksi ylioppilasta, jotka Leipzigissä olivat antaneet sydämensä lakitieteelle, tuolle neitoselle, joka silmät sidottuina vaakaa pitelee. Lakitieteessä on jotain ylevää, eikä pidä läheskään aina paikkaansa sanat: "lainoppineet ovat huonoja kristittyjä", sillä tosikristittyjä on kyllä heidänkin joukossaan. Ihanaa onkin olla leskein ja orpoin auttaja ja heidän oikeuttaan täällä maan päällä hoitaa.

Niin kulkivat sitten nuo kaksi nuorukaista eteenpäin maantietä pitkin ja istuivat myös joskus jonkun säälivän talonpojan rattailla. Tuommoiset kaupunkilaisjalat ovatkin enemmän tottuneet asfaltilla astelemaan kuin maantietä myöten tallustelemaan, ja niihin saattaa pian ilmestyä rakkoja ja sen semmoista.

He katselivat nyt vanhaa kunnianarvoista Quedlinburgin kaupunkia, jossa keisari Henrik Linnustaja on haudattuna, ja jossa Otto keisarin kaunista rukouskirjaa säilytetään, ja jossa Klopstockin, Messiaan laulajan, synnyintalo on nähtävänä ja paljon muuta ihmeellistä. Nousivatpa portaita myöten ylös Noidankukkulallekin ja katselivat alas sen pyörryttävästä korkeudesta, vähääkään välittämättä siitä, että professorit Leipzigissä sillä välin vakavina istuivat katedrassa, luennoita pitäen. -- Mutta mitä syvemmälle he Harz-vuoristoon tunkeutuivat, sitä syvemmälle saivat he myös sukellella kukkaroihinsa, löytääksensä sieltä vielä jonkun kolikon, ja lopulta he eivät enää löytäneet siitä yhtään mitään. Tosin kiinnittivät he vöitään pari tuumaa kireemmälle, ettei vatsa mitään huomaisi, mutta -- ei tämäkään ajan pitkään auttanut. Tupakka, jota he polttivat, ei myöskään ollut hienointa lajia, eikä saattanut nälkää sammuttaa. Silloin päättivät he seuraavassa pitäjässä pistäytyä pappilaan ja ilahduttaa sikäläistä pastoria käynnillään, "sillä", arvelivat he, "hän on varmaan ypö yksinäinen ja riemastuu, kun saa taas ihmisiä nähdä. Ylioppilas yksin ansaitsee ihmiseksi kutsuttaa; kaikki muut ovat joko vasta siksi tulemassa tai jo laanneet sinä olemasta". Niin ajattelivat ylioppilaat ja toisekseen myöskin näin: "Pastori on hänkin kerran ollut yliopistossa ja tietää, miten kallis ja monimutkainen tieteen ura on, sekä miten pieni ylioppilaan kukkaro; hän on kyllä käsittävä asian. Toivottavasti on hänellä myöskin hyväntahtoinen rouva, joka nurisematta jakelee vieraanvaraisuutta joko kananmunan tai kukonpojan muodossa, ja onhan sitä aina pappilassa suolattua ja savustettua juhlapäivien rääpiäisiksi."

Samassa sukelsikin jo sievä kylä esille ihanain hedelmäpuistojen keskeltä. Suippea kirkon torni viittaili heitä luokseen, ja pappilan huomasivat he myös heti. Mutta silloin heräsi heidän mielessään äkkiä ajatus, joka tuskallisesti kouristi heidän sydäntään: hehän olivat juristeja eikä teologeja, lakitieteen eikä jumaluusopin oppineita. -- Saattaapa vielä olla, ettei pastori lainkaan suvaitse ensinmainituita, vaan kyllä mieluisasti ottaisi vastaan jumaluusopin tutkijoita.

-- Silloin, -- sanoi toinen heistä, -- ei auta muu kuin esitellä itsensä teologeina ja pastorin tulevina virkaveljinä. Olemmehan mekin kristillisiä ihmisiä; olenhan minä vähin jo puheitakin pitänyt ja osaan vielä katkismuksen sekä ulkoa että sisästä.

Toinen teki vastaväitteitä, sillä hän ei ollut tottunut hätävalheisiinkaan, mutta hänen toverinsa selitti asian pitkin ja poikki ja sai hänet rauhoittumaan. Nyt olivat he jo saapuneet viimeiselle pienelle vuoren kukkulalle ja näkivät uhrinsa, pastorin, jonka kimppuun he olivat päättäneet hyökätä, kävelemässä läheisessä puutarhassaan. Hänellä oli yllään suurikukkainen aamunuttu ja sen päällä samettikaapu sekä pitkä piippu hampaissa.

-- Mies polttaa, -- sanoi ensimäinen ylioppilas, -- se on hyvä merkki se.

-- Tarkoitat kai, että hänellä siis on tupakkaa, -- vastasi numero kaksi.

-- En, poikaseni, sitä en tarkoita, mutta polttavien ihmisten kanssa tulee aina helpommin toimeen kuin semmoisten, jotka eivät polta. Hyvällä tuulella ollessaan he näet aina ensin puhaltavat savupilven ilmaan, ennenkuin rupeavat puhumaan, tai jos pahallekin tuulelle sattuvat, niin puraisevat kumminkin ensiksi piipun hammasluuta ja jupisevat vasta sitten. Siinä se etu on. Huomaatkos?

Ja niin he soittivat ovikelloa. Pappilan piski juoksi haukkuen esille, vaan rauhoittui heti, huomattuaan, etteivät tulijat olleet kerjäläisiä. Vanha palvelijatar, valkoinen tanu päässä, tuli ulos ja kysyi ystävällisesti, ketä herrat etsivät.

-- Herra pastoria, -- sanoivat nämät.

-- Hän on tuolla puutarhassa, hyvät herrat.

He astuivat sitte ominpäin läpi pihan puutarhaan. Huomattuaan pastorin, paljastivat he kunnioittavasti päänsä ja tervehtivät häntä latinan kielellä, sillä se kuului asiaan. Pastori vastasi ystävällisesti heidän tervehdykseensä, vaan rupesi sitten heti puhumaan saksankieltä, se kun paremmin häneltä sujui. Vähän olikin pastorilla talonpoikien keskuudessa ollut tilaisuutta latinan harjoittelemiseen. Nyt antoi pastori pienellä pillillä merkin, ja emäntäpiika ilmestyi puutarhaan. Hänen kanssaan puheli pastori viittauskieltä, jota emäntäpiika näytti hyvin tajuavan, koskapa heti toi paikalle kolme seideliä olutta, leipää ja juustoa sekä kaksi suurta piippua ynnä tupakkamassin. Jo tuntui elämä molemmista ylioppilaista paljoa helpommalta. Pian olivat he kokonaan syventyneet keskusteluihin päivän tapauksista ja tieteistä, mutta toimeva emäntä ilmestyi uudelleen ja muistutti ruuan jo aivan jäähtyvän. Molemmat matkalaiset noudattivatkin kernaasti kutsua, ja niin astuttiin sisään. Siellä näkivät he runsaasti katetun pöydän, ja vöitä täytyi hieman väljentää, jotta olisi helpompi hengittää.

Aterian perästä osoitettiin heille oma huone, jossa oli kaksi sievää, valkoista vuodetta. Niin suloista oli niissä levätä ja katsella ulos viiniköynnösten reunustamista akkunoista, kaukana maailman pauhinasta. Tämähän oli palanen paradiisiä. Ja ylioppilaalle numero kaksi, tuolle hiljaiselle, tuntui tämä kaikki niin kodikkaan tuttavalliselta, sillä olihan hänen vaarinsa myös ollut pappi.

Iltapäivällä lähdettiin kävelemään, ja pastori kertoi sillä matkalla paljon elämästään. Hän oli jo tullut sille rajalle, josta Moses 90:nessä psalmissa sanoo: "Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä vuotta", ja tuskaa ja työtä ei siitä suinkaan ollut puuttunut. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat kuolleet, viimeiseksi se hänen pojistaan, joka oli tutkinut jumaluusoppia yliopistossa. Pastori kertoi pappistoimestaan ja siinä kokemistaan iloista ja suruista. Ihanata oli näin maan sydämessä olla rauhan sanansaattajana, Jumalan rakkauden saarnaajana ja seurakuntansa paimenena ja ystävänä. Hän ei tahtonut komentaa seurakuntalaisiaan kuin sotamiehiä, vaan kaitsea heitä kuin paimen lampaitaan. Hän oli myös kokenut, että rakkaudella saa monta vertaa enemmän toimeen kuin vihalla ja toralla.

Sydän oikein lämpeni rinnassa molemmilla juristeilla, kun vanha pastori niin hartaasti neuvoi heitä heidän tulevaa ammattiaan varten. He jäivät yöksi pappilaan ja kun sitten toisena päivänä alkoivat lähtöä tehdä, pyysi pastori heitä toki viipymään muutamia päiviä. Hän otti heidät mukaansa, käydessään kouluissa ja sairasten luona. Siellä he saivat nähdä, kuinka sairaat loistavin silmin ottivat pastorinsa vastaan ja hänen lähtiessään taas siunasivat häntä ja nimittivät Herran lähetiksi taivaan mailta. Kelle vei hän taskussaan linnunpaistin, kelle pullollisen viiniä vahvistukseksi. Parhainta oli kuitenkin hänen sydämensä hellät antimet -- osanotto ja rakkaus. Mutta kuumaksi löi kummankin juristin, kun vanha herra heille selitti, miten usein vasta sairauden päivinä näkee kylvönsä ihmissydämessä itävän ja taimelle nousevan, vaikka jo aikoja sitten on kaiken toivonkin menettänyt. Sentähden tuli heidänkin tulevaisuudessa työskennellä loppumattomalla kärsivällisyydellä. Joka ei kärsivällisyydessä kylvä, ei hän mitään niitäkään.

Tuli siitä sitten vähitellen lauantaipäivä, ja matkalaisemme iloitsivat, että saavat sunnuntaina kuulla vanhan pastorin saarnaavan. Mutta lauantaina sairastuikin vanhus aivan äkkiä kesken päivällisateriaa. Hänen täytyi käydä vuoteelle ja panettaa kääreitä rinnalleen. Pastorilla oli hänen poikansa kuoleman perästä ollut usein sydänkouristuksia, ja nuorten miesten kanssa seurusteleminen oli taas niin elävästi muistuttanut hänen mieleensä rakasta pois mennyttä. Kun pahin tuska oli ohitse, kutsutti hän nuoret vieraat vuoteensa luo ja puhui heikolla äänellä:

-- Kaiketi menee tämä taas vähitellen ohi, vaan saarnata en jaksa huomenna. Sydämestäni kiitän nyt Herraa, että hän on lähettänyt talooni juuri kaksi teologia. Toivon jommankumman teistä huomenna saarnaavan minun sijastani. Olette tosin vielä nuoria, mutta siitä ei kukaan teitä moiti. Selittäkää vaan nuoren sydämenne käsityksen mukaan Herran totista sanaa, ja seurakuntalaiseni ovat kiitollisia teille. Teettehän minulle tuon mielihyvän? --

Siinä sitä nyt oltiin. Arvoisa lukija arvannee heidän asemansa. Vanha herra antoi heille vielä raamatun, paperia ja kynän sekä lisäsi:

-- Suostukaa keskenänne, kuka saarnaa. Kenties on toisella enemmän rohkeutta kuin toisella.

He jättivät nyt pastorin rauhaan ja vetäytyivät omaan huoneeseensa. Mutta täällä pääsi myrsky valloilleen.

-- Nyt sen näet, minkä siitä saimme, kun rupesimme valheen kengillä kulkemaan! -- sanoi ylioppilas numero kaksi. -- Nyt ollaan koreasti kiikissä.

Pulmalliselta tuntui tämä seikka numero yhdestäkin. Arveltuaan asiaa sinne tänne, esitti hän viimein, että karattaisiin akkunan kautta yön hiljaisuudessa. Kirjeessä, joka oli jätettävä huoneen pöydälle, tehtäisiin täydellinen tunnustus.

Mutta pappilan piski oli kovin valpas, ja kiviaita oli kovin korkea, ja sen takana ojakin vielä niin syvä. Vaarallinen yritys sentään. Sopimattomalta tuntui sitäpaitsi tämmöinen käytös numero kahdesta ja aivan kiittämättömältä sairasta, hyväntahtoista pastoria kohtaan. Hän lähetti toverinsa ulos kävelemään, ja kun tämä, sieltä palattuaan, alkoi pakomatkalle valmistautua, sanoi hän:

-- Minä jään tänne ja saarnaan huomenna.

Suuresti hämmästyi tästä numero yksi ja jäi hänkin sitten pappilaan. Puoleen yöhön istui nyt nuori saarnaaja, kirjoitellen ja valmistellen. Sitten laskeutui hän muutamaksi tunniksi nukkumaan, mutta varhain aamulla nousi hän taas ja meni ulos pappilan kauniiseen puutarhaan. Täällä oli niin ihanaa. Aamukaste kimalteli vielä ruohossa ja kukkasilla. Pyhäpäivän tunnelma valtasi hänen mielensä, ja sydän lämpeni rinnassa. Tukalalta hänestä kuitenkin vielä tuntui, että hänen nyt piti saarnata, vaikkei ollutkaan teologi. Mutta, arveli hän, onhan ennenkin moni ylioppilas saarnannut jonkun sairaan pastorin sijasta, ja pannaanhan joskus lukkarikin saarnaa lukemaan seurakuntalaisille. Näin hän lohdutteli itseään, vaan ei sittenkään saanut sydäntään kokonaan rauhoitetuksi.

Silloin kajahti kirkontornista aamukellon soitto, ja pistos kävi nuorukaisen sydämen läpi. Mutta pian soitettiin yhteen, ja viimein kuului jo papinkellotkin. Vanha pastori oli taas sen verran parantunut, että saattoi tulla mukaan kirkolle. Omin käsin puki hän sakastissa talarin (papinkaapun) juristin ylle ja, laskien vanhan kätensä nuoren pään päälle, siunasi häntä.

Saarnavirsi oli veisattu loppuun, ja nyt kulki matka ylös saarnastuoliin.

Ja juristi saarnasi.

Hän saarnasi siitä, mitä hän oli nähnyt näinä viimeisinä päivinä, ja mitä hänen äitinsä ennen oli hänen sydämeensä istuttanut. Hän kertoi, mitä hän varhaisena sunnuntaiaamuna oli lukenut joka lehdeltä ja kukkasesta: Jumalan suuresta rakkaudesta luonnossa, ihmissydämessä, ihmiselämässä sekä pyhässä Raamatussa. Hän vakuutti, että Jumalan armo ja hyvyys lähettää säteensä kaikkialle, jos vaan ihmiset tahtovat sen käsittää ja vastaanottaa. Mutta hänen siinä saarnatessaan, valtasi uusi, voimakas tunne hänet itsensä. Hänestä tuntui kuin joku toinen olisi seisonut siinä hänen vieressään ja saarnannut hänen kanssaan. Ja kerrassaan valkeni hänelle nyt päivän selväksi päätös: "Sinusta täytyy tulla teologi. Se on oikea kutsumuksesi". Näin kuului hänen sydämensä sisimmistä.