Part 5

Silloin tuli luoksemme mereltä suuri laiva. Se oli kuin iso talo; siinä oli paljon ikkunoita, ja monta valko-ihoista oli laivassa. Me menimme suurta taloa katselemaan, ja meille annettiin laivassa väkevää viiniä, semmoista, jota emme koskaan ennen olleet maistaneet, ja meille näytettiin kauniita tavaroita, koralleja ja lasihelmiä, jommoisia emme ikänä olleet nähneet. Näitä he pyysivät saada vaihtaa niihin tavaroihin, mitä meillä oli. Gumilla ja minä tahdoimme juuri ostaa kauniit käädyt, kun laiva alkoi heilua, ja me huomasimme, että ankkuri oli nostettu ja laiva jo kaukana rannasta. Silloin itkivät ja huusivat nuo kaikki mustat, mutta valko-ihoisilla oli tuliluikkuja ja sapeleita, he voittivat meidät, sitoivat meidät köysiin ja heittivät syvälle alas laivaruomaan... Pitkään aikaan emme saaneet päivänvaloa nähdä. Maihin vihdoin tultua, vietiin meidät torille ja -- myötiin. Gumillan ja minun onnistui päästä samaan taloon. Eräs herra, teidän setänne, osti meidät. Mutta pian sairastui Gumilla liiallisen työn rasituksesta. Setänne sanoi lähettävänsä hänet lepäämään ja vahvistumaan. Mutta Gumilla ei palannutkaan takaisin. Minä tein kaikki, pehmittääkseni setänne sydämen. Opin teidän kieltänne, tein aina raskaimmat työt, ja kun orjat nostivat kapinan ja tahtoivat murhata isäntäni, pelastin minä hänet. Silloin sanoi hän minulle:

-- Tuaro, minä kiitän sinua. Sinä olet saava hyvän palkan tästä.

Minä lankesin maahan ja rukoilin:

-- Antakaa minulle takaisin Gumilla.

Mutta hän kääntyi poispäin ja sanoi:

-- Häntä et voi saada.

-- Onko hän kuollut? -- kysyin minä.

-- Ei, -- vastasi hän -- myöty!

-- Myöty! -- huusi musta orja. Kuuletteko, hyvät ihmiset ja te lapsukaiset! Gumillan ja minun lapseni on teidän setänne myönyt!

Mutta lapset syleilivät hellästi Tuaroa, ja pastori sekä hänen rouvansa itkivät poloisen orjan kanssa. Nyt käsittivät he vasta täydelleen, kuinka julma David oli.

Kaksi kuukautta oli kulunut, ja päivä, jolloin talo oli huutokaupalla myötävä, lähestyi lähestymistään. Moni ostaja oli käynyt sitä katsomassa, ja pastorin toivo, saada pitää se omanaan, väheni päivä päivältä. Sentähden kokosikin hän yhteen vähäiset tavaransa ja varustautui muuttamaan pitäjän koulutaloon. Hänen mielensä oli nyt levollinen, sillä katkerimmat pisarat hänen murheittensa maljasta oli jo tyhjennetty. Kun kerran sydän sisällisesti on oikein irtautunut, silloin saattaa viimeisten ulkonaisten siteitten katkeamisen myös kestää. Niinpä Abrahamkin ensin sisällisesti uhrasi poikansa ja sai sen jälkeen voimaa nousta hänen kanssaan Morian vuorelle.

Mutta pastorin rouva ja lapset eivät vielä olleet päässeet niin pitkälle. Asiat näyttävät aivan toisenlaisilta kauempaa katseltuina, kuin ihan edessämme ollessaan. Nyt, kun eron lopulti piti tapahtuman, eivät he olleetkaan siihen sisällisesti valmistautuneet, ja suru ja valitus sai heissä vallan. He istuivat parhaillaan ulkona lehtimajassa, kertoellen toisilleen sydäntuskiaan, kun Tuaro, kauhistuksen leima kasvoillaan, riensi heidän luokseen:

-- Minä kuulin, että teidän täytyy lähteä pois tästä talosta. Setänne ajaa teidät pois. Onko se totta? Tavarannekin ovat jo pakattuina.

Lapset heittäytyivät itkien hänen syliinsä ja vakuuttivat asian todeksi.

Silloin kohotti Tuaro kätensä taivasta kohti, ja hänen silmissään leimahti niin, etteivät lapset enää tunteneet ystäväänsä, melkeinpä alkoivat taas peljätä häntä.

-- Minun täytyy lähteä pois tänä yönä. Isäntä lähettää minut Hampuriin, toimittamaan tavaroitamme laivaan. Jääkää hyvästi ja kiitos rakkaudestanne. Älkää unhottako Tuaroa! Rukoilkaa hänen ja poloisen Gumillan puolesta.

Tuaro läksi, ja pieni kirjurikin lähetettiin kaupunkiin. David yksin jäi odottamaan huutokaupan päättymistä ja aikoi sitten hänkin lähteä kotia. Huomispäivänä piti pienen herran tulla häntä noutamaan. Tämän iltaa oli siis David yksin veljensä ja hänen perheensä kanssa. Mutta he eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään, sillä pastori pelkäsi veljensä taas suuttuvan. Äänettöminä he istuivat siinä vastapäätä toisiaan, kunnes David nousi ja läksi makuuhuoneeseensa. Tämä oli viimeinen yö Reinhagenin perheen levätä entisessä isänkodissa. Ei ollut enää talossa ketään kuin he ja David veli.

Pastori kokosi vielä kerran perheensä jäsenet ympärilleen ja varoitti heitä pysymään lujina ja luottavaisina, muistaen aina, että me olemme täällä muukalaisia, joilla ei pysyväistä kaupunkia ole.

Toisena aamuna olivat perheenjäsenet jo kaikki varhain liikkeessä, valmistuakseen lähtöön. Davidia vaan ei näkynyt.

-- Hän nukkuu varmaankin vielä, -- sanoi pastori vaimolleen.

Mutta tuntia myöhemmin nähtiin pastorin hengästyneenä juoksevan katua pitkin tuomarin asunnolle.

-- Tulkaa heti meille, herra tuomari! -- sanoi hän. -- Kamala rikos on tapahtunut!

Kun tuomari kahden todistajan kanssa saapui paikalle, näkivät he vierashuoneen olevan verellä tahratun ja Davidin vuoteellaan verissänsä ja -- hengetönnä. Hänellä oli useita haavoja rinnassa. Syvimmässä haavassa, sydämen kohdalla, oli vielä puukko pystyssä. Vasen käsi, jossa kallisarvoinen, Davidin nimellä varustettu sormus tavallisesti kimalteli, puuttui kokonaan. Se oli katkaistu ranteen kohdalta. Yölamppu paloi vielä, mutta murhatun paperit ja rahat olivat koskemattomina pöydällä.

Sillä välin kuin viranomaiset laativat asiasta pöytäkirjaa, ja pastori koetti rauhoittaa kauhusta ja säikähdyksestä menehtymäisillään olevaa perhettään, saapui pieni kirjuri kaupungista. Hän astui Davidin vuoteen luo, katseli häntä kauan ja sanoi:

-- Niin, niin! Sinä olet äänetön, vaan minä ymmärrän sinua kumminkin.

Sitten sanoi hän pastorille, joka taas oli tullut huoneeseen:

-- Nyt, herra pastori, on huutokauppa tarpeetonta! Eikö niin?

Pastori ei ymmärtänyt tätä puhetta, vaan tahtoi käydä hänelle kertomaan, missä tilassa hän oli aamulla löytänyt veljensä, mutta pieni herra sanoi:

-- Kyllä se selviää! Minä otan itse selvän asiasta.

Hän lähetti heti sanansaattajan Tuaron luokse, käskien neekerin kohta ensi laivalla matkustamaan Surinamiin, siellä olevalle perheelle surusanomaa saattamaan. Itse tahtoi hän sillä välin järjestää asiat täällä. Sitten kiiruhti pieni kirjuri heti läheisimpään Oikeuteen ja syytti siellä pastori Reinhagenia veljenmurhasta. Epäluulo pastoria kohtaan näytti tosiaankin perustetulta. Vainajan tylyys veljeään kohtaan oli yleisesti tunnettu. Tiedettiinhän, että pastorin oli heti lähdettävä pois kotitilalta; olihan rouvan ja lasten muka usein kuultu valittavan, ja tiedettiinpä vielä, että pastorin oli suoritettava veljelleen suuri rahasumma. Päälle päätteeksi ei sinä yönä ollut ketään talossa, paitsi pastorin perhettä, ja ulko-ovi oli ollut kiinni vielä aamusella, sen oli pastori itse myöntänyt. Puukko, joka löydettiin haavasta, oli pappilan kyökkiveitsi. Se kauhu, mikä oli pastorissa huomattavana, kun hän saapui kyläntuomarin luo asiasta ilmoittamaan, sekä hänen sittemmin osoittamansa levollisuus oli omiaan epäilystä lisäämään. Kun viranomaiset olivat tulleet siihen luuloon, että tässä oli veljenmurha tapahtunut, johtivatkin he kaikin tavoin kysymyksillään asiata sinnepäin. Kysymyksillä saattaa nimittäin sekä _saada_ syytetyltä vastauksia että _panna_ häneen vastauksia.

Pastori pantiin kiinni ja vietiin tutkintovankilaan. Siihen aikaan kulkivat oikeusjutut vielä sangen hitaasti, niin että viikkoja ja kuukausiakin kului, ennenkuin asiasta selvää tuli. Mutta pastorin vakava luonne ja koko hänen nuhteeton elämänsä puhuivat kuitenkin hänen syyllisyyttään vastaan. Eikä ollut myös luultava, että pastori olisi jättänyt oman puukkonsa haavaan, jos hän olisi murhan tehnyt. Mitään veren jälkiä ei myöskään voitu huomata hänen vaatteissaan, eikä vihdoin voinut kukaan selittää, mitä varten murhatulta oli leikattu pois vasen käsi. Jos se oli tapahtunut kalliin sormuksen tähden, miksikä sitte arvopaperit ja rahat olivat jääneet pöydälle koskematta?

Puuttuvien todistusten takia laskettiin sittemmin Reinhagen vapaaksi. Sillä välin oli kuitenkin hänen paikkaansa määrätty toinen pappi, koska hänen vaikutuksensa tässä seurakunnassa ei enää saattanut olla siunausta tuottava. Joku osa pitäjäläisistä epäili nimittäin häntä kuitenkin murhaan syylliseksi. Löytyyhän aina joukossa niitä, jotka mieluummin uskovat pahaa kuin hyvää eivätkä tiedä puolustamisesta, hyvän puhumisesta ja kaikkien asiain parhain päin kääntämisestä mitään.

Talon sekä murhatun muun omaisuuden otti Oikeus haltuunsa. Rakennus annettiin vuokralle ja tila arentimiehille. Sen vähäisen tähteen kanssa, mikä Reinhagenille jäi jäljelle isänsä perinnöstä, päätti hän siirtyä pois tästä kotiseudustaan, missä haikeat muistot joka askeleella johdattivat hänen mieleensä täällä elettyjä raskaita murheenpäiviä. Suuri osa seurakuntalaisia saattoi pastoria pitkän matkan, ja surulla he erosivat uskollisesta sielunpaimenestaan.

Mutta Reinhagenin maineeseen jäi kuitenkin tahra, jota ei saatu pois pestyksi. Kertomus tästä tapauksesta kulki aina vielä miehestä mieheen. Sormusta etsittiin ja kyseltiin kaikilta kultasepiltä isoimmissa kaupungeissa, mutta turhaan. Asia pysyi selittämättömänä arvoituksena.

Syrjäiseen seutuun, kaukana kotitienoiltaan, asettui pastori asumaan. Siellä osti hän pienen talon ja elätti itseään ja perhettään, pitämällä kyläkoulua.

Sota-aika, tämän vuosisadan alulla, oli koittanut kaikkine kurjuuksineen, tauteineen ja puutteineen eikä säästänyt sitäkään seutua, missä Reinhagen eleli. Kun sitten kävi kuninkaalta kehoitus, että kansa nousisi vapautta ja isänmaan kunniata puoltamaan, silloin astui Reinhageninkin poika, joka juuri oli aloittanut lukujaan yliopistossa, vapaehtoisten riviin. Rynnäkössä vihollista vastaan läheisellä mäenkukkulalla hän kaatui, uhraten kuten monet muutkin, alttiisti ja iloisesti nuoren elämänsä. Äiti ei tätä surua kauan kestänyt. Hän oli jo siitä pitäin kuin lanko taloon saapui, sisällisesti murtunut ja alkanut ennen aikaa vanheta. Ainoastaan miehensä tähden koetti hän pysytellä pystyssä. Ennen kuolemaansa kutsui hän tyttärensä vuoteensa viereen ja sanoi:

-- Rakas Lyydia! Päiväni rientää ehtoollen! Rukoile Jumalaa, että Hän minun ajallisen majani hiljalleen maahan hajoittaisi. Sinä tiedät, miten pimeitä polkuja Herra on meitä kuljettanut. Mutta ei Herran tiet pimeitä ole, vaan meidän silmämme. Herrasta sanotaan: "Hänen tiensä on sula valkeus." Älä unhoita tätä! Minä olen sen tuskalla oppinut. Nyt pyydän sua: älä jätä isääsi yksin. Hänellä on luja usko, ja hän on mies Jumalan mielen jälkeen. Mitä kuulletkaan hänestä kerrottavan, usko ainoastaan tämä: isäsi ei ole murhaaja; hän on syytön. Minä olen jakanut hänen kanssaan kaikki ja olen saanut katsahtaa hänen sydämensä syvyyteen. Siksipä rohkenen kaikille ihmisille todistaa tämän. Herra on toimittava hänen asiansa ja saattava hänen viattomuutensa ilmi, sillä Hän tuottaa oikeuden niille, jotka vääryyttä kärsivät. Älä jätä häntä, lapseni.

Pian sen jälkeen äiti kuoli.

Nyt oli Reinhagen ypö yksinään tyttärensä kanssa. Sotalaumat olivat ryöstäneet häneltä kaiken omaisuuden, ja tässä ahdingossaan hän kääntyi esimiestensä puoleen, ilmoittaen heille yksinkertaisin sanoin tilansa. Silloin annettiin hänelle se apulaispaikka, jossa me, tuona taistelun vuosipäivänä, hänet ensin tapasimme. Lukija käsittänee nyt, että vieras herra ensin hieman hätkähti, kuultuaan Reinhagenin nimen.

* * * * *

Useoita viikkoja oli kulunut tämän kohtaamisen perästä, kun pastorille saapui kirje, jossa hänelle mitä ystävällisimmin tarjottiin runsastuloinen kirkkoherran paikka kenraali von V:n seurakunnassa. Tämä tarjous ilahdutti pastoria, ei sen vuoksi, että hän nyt oli pääsevä suurille tuloille, -- hän oli oppinut tulemaan vähälläkin toimeen, -- vaan siksi, että häneen taas luotettiin ja hänen syyttömyyttään uskottiin.

Hän suostui siis, muutti tyttärensä kanssa uuteen paikkaansa, piti siellä ensimäisen saarnansa ja voitti kohta kaikkien sydämet. Saarnan perästä kutsuttiin hänet tyttärineen linnaan, ja vanha kenraali otti erinomaisella ystävyydellä hänet vastaan. Esitettyään pastorin kaikille vieraille, vei hän hänet erääseen syrjähuoneeseen ja sanoi:

-- Tässä on vanha ystävänne taistelutantereen vuosijuhlasta, kreivi R. Hänen suositustaan on meidän kiittäminen siitä, että tulitte tänne laumamme paimeneksi.

Pastori ojensi kätensä kreiville, joka myös oli hovioikeuden presidentti, ja lausui hänelle kiitoksensa, mutta kreivi ei lainkaan tahtonut mitään kiitosta vastaanottaa.

Lyydia neiden hiljainen, mutta suora luonne voitti kerrassaan kenraalittaren suosion. Hän suuteli Lyydiaa, tämän lähtiessä pois, ja lupasi olla hänelle hellä äiti. Nuori kreivi, joka oli ollut vuosijuhlassa silloin isänsä kanssa ja siellä nähnyt Lyydian, oli myöskin täällä läsnä. Hän oli jo aikaisemmin kertonut paljon Lyydiasta, vaan sittenkin arvelivat kaikki hänet nähtyään, että kreivin ylistys oli pikemmin ollut liian niukka kuin ylen runsas. Tämä nuori tyttö oli kypsynyt kärsimysten koulussa, ja koko hänen olentonsa ilmaisi todellista sydämen sivistystä, jota ei voi kirjoista saada, vaan ainoastaan hiljaisessa seurustelussa Jumalan kanssa. Ja tämä se onkin ainoa oikea sivistys. Ei asu se ulkopinnalla kiiltona, jonka ensimäiset vedet saattavat huuhtoa pois, vaan se tulee sisästäpäin ja tunkee läpi koko ihmisen olennon.

Kun pastori ja hänen tyttärensä sitten olivat asettuneet omaan kodikkaaseen pappilaansa asumaan, tuntui heistä kuin olisi heidän kovien kärsimystensä jakso loppuun kulunut ja päivän säde taas päässyt valaisemaan heidän elämäänsä.

-- Jospa äiti kultakin olisi saanut tämän nähdä! -- sanoi Reinhagen. -- Hän sai niin monta kovaa koetusta kanssamme kestää. Kun hän nyt olisi joukossamme, olisi ilomme täydellinen. Mutta olethan sinä luonani, rakas lapsi! Täytäthän sinä äiti armaan ja Joosef veikon sijan sydämessäni.

-- Kernaasti sen tekisin, isä hyvä. Minun onkin aina kaikkein hauskinta olla yksin sinun kanssasi. Ihmiset ovat kaikki niin ystävällisiä ja hyviä minua kohtaan, mutta kuitenkin minua pelottaa heidän seurassaan. Muistojen synkät varjot kiitävät kautta sieluni, ja hämärät aavistukset valloittavat mieleni selittämättömällä tavalla.

-- Rauhoitu lapsi kultani, -- sanoi Reinhagen lempeästi. -- Muista Vapahtajan sanoja: "Jokaisella päivällä olkoon suru itsestänsä." Ota vastaan ihmisten rakkaus semmoisena kuin se on sulle suotu, nimittäin lahjana ylhäältä. Väärin on murhepäivinä antautua epätoivoon, väärin hyvinä päivinä olla niistä iloitsematta. Älä vaadi itsellesi ihmisten ystävyyttä, äläkä kiinnitä sydäntäsi siihen; sitä runsaammin se on odottamattasi tuleva osaksesi.

Pappilan perheen ja kunnon kenraalin ja hänen rouvansa väli muodostui yhä tuttavallisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Presidentti, kreivi R., tuli myöskin usein sinne poikansa kanssa, joka toimi isänsä apulaisena hänen kansliassaan. Seurustelu näitten ystävällisten ihmisten kanssa sekä seurakuntalaisten suoma rakkaus tarjosi pastorille niin runsasta hyvitystä, että menneitten päivien haavat alkoivat arpeutua. Davidin murha se vaan pysyi yhä edelleen salassa. Mutta kohta sattui tapahtuma, joka uudestaan syvälti järkäytti Reinhagenin hiljaisen onnen.

Löytyi yksi, joka ei olisi suonut Reinhagenille hänen paikkaansa, koska olisi tahtonut sen eräälle sukulaiselleen. Tämä oli kouluneuvos, superintendentti V. S:in kaupungista. Monasti oli hän jo lausunut pitävänsä anteeksiantamattomana, että tämmöinen paikka uskottiin miehelle, jonka nimeä musta tahra pimitti, ja jonka syyttömyyttä ei oltu toteen näytetty. Eräällä tarkastusmatkallaan kävi hän myöskin Reinhagenin alueella olevassa koulussa, ja pastori pyysi häntä ystävällisesti luokseen. Vierashuone pappilassa oli aivan Lyydian huoneen vieressä. Kun vieras näki Lyydian olevan puutarhassa kukkasia hoitamassa ja lintujaan syöttämässä, hiipi hän huomaamatta tyttösen huoneeseen tarkastelemaan sitä. Kaikki oli siellä sievästi järjestettynä ja todisti asukkaansa hienoa aistia. Jonkun verran saattaakin huoneesta huomata, minkälainen on ihminen, joka siinä asuu, vaikkei henkilöä itseään vielä ole nähnytkään. Herra kouluneuvos ei kuitenkaan tyytynyt tämmöisten huomioitten tekemiseen, vaan astui kirjoituspöydän luokse, huomasi avaimen laatikon suulla ja aukaisi sen. Laatikossa oli kirjeitä, ja niitä alkoi hän lukea. Hänen, kouluneuvoksen, olisi pitänyt tietää, että tämä oli yhtä paha kuin varastaminen, ja että Englannissa kerran eräs mies hirtettiin siitä, kun oli lukenut vieraan kirjeen, mutta uteliaisuutensa oli suurempi kuin kaikki hänen tietonsa. Kirjeet olivat kaikki Lyydian veljeltä, joka oli kaatunut taistelutantereella. Mutta kouluneuvos jatkoi yhä tutkisteluansa. Laatikon perältä löysi hän hyvästi tallennettuna pienen lippaan. Utelias vanhus avasi sen, ja siinäpä kimalteli kaunis sormus, jossa kirjaimet D.G.R. selvästi olivat nähtävänä. Heti iski hänelle mieleen, että tämä varmaankin on tuo kauan etsitty sormus ja nuo kirjaimet murhatun David Reinhagenin nimen alkukirjaimet. Hänestä tuntui nyt päivän selvältä, että Reinhagen sittenkin oli murhaaja.

Hämmästyneenä tästä löydöstään sulki kouluneuvos lippaan sekä kirjoituspöydän. Syyttäen äkillistä pahoinvointia, kiiruhti hän heti pois, saattamaan hovioikeuteen -- vanha kenraali ei ollut kotosalla, vaan kylpymatkalla -- tietoa tästä asiasta. Viranomaisille kuvaili hän mitä räikeimmillä väreillä löytönsä. Tämä kertomus liikutti kovin presidentti R:in mieltä, eikä hän mitenkään' tahtonut uskoa tuota suuresti kunnioittamaansa miestä syylliseksi, vaan hänen täytyi kuitenkin ryhtyä virkansa vaatimiin toimiin, koska asia kouluneuvoksen ilmiannon kautta jo oli tehty viralliseksi. Hän lähetti sen vuoksi kriminaalineuvoksen Herbstin asian tutkistelua alkuunpanemaan, mutta käski hänen menettelemään mitä suurimmalla sääliväisyydellä. Jos kuitenkin tuo sormus löytyisi sieltä, tuli hänen tuoda pastori ja hänen tyttärensä vangittuina Oikeuteen.

Vielä samana yönä läksi kriminaalineuvos matkalle ja saapui varhain seuraavana aamuna muitten viranomaisten kanssa pappilaan. Reinhagen kuunteli levollisesti neuvoksen puhetta ja myhähteli, kun syytös hänelle ilmoitettiin, sillä hän ei tiennyt mistään sormuksesta. Hän tahtoi heti kutsua tyttärensä paikalle, vaan neuvos tahtoi itse mennä hänen huoneeseensa. Lyydiaa hämmästytti suuresti vieraan herran tulo hänen huoneeseensa, mutta vielä enemmän oudoksui hän, kun vieras vaati häntä heti avaamaan kirjoituspöytänsä laatikon. Kriminaalineuvos huomasi Lyydian punastuvan ja heti taas kalpenevan, avatessaan laatikkoa, ja hänen kätensä vapisevan, kun hän vieraan käskystä ojensi tälle tuon pienen rasian, jossa sormus oli.

Tästä hämmästyi nyt itse neuvoskin ilmeisesti, ja huomaamatta pääsi häneltä huudahdus:

-- Totta tosiaan! Te olette siis kuitenkin veljenmurhaan syypää. Nämäthän ne juuri ovat nuo kolme kovan onnen kirjainta D.G.R.!

Lyydia ei ymmärtänyt, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, mutta pyysi vaan, että hänet laskettaisiin isänsä luo, jolle hän oli kertova kaikki. Tähän vastasi kriminaalineuvos:

-- Minun on mieleni paha, etten voi sitä sallia. Te ette saa enää puhella isänne kanssa.

-- Mitä, enkö minä enää saa puhella isäni kanssa? Mitä olemme sitten, minä tai isä, tehneet? -- huudahti Lyydia suurimmassa tuskassa.

-- Rauhoittukaa, minä pyydän! Asia on selvenevä. Seuratkaa vaan minua.

Neuvos julisti pastorille ja hänen tyttärelleen vangitsemiskäskyn, ja kohta sen jälkeen ajoivat he viranomaisten saattamina kaupunkia kohti. He eivät saaneet vaihtaa sanaakaan keskenään. Syvällä osanotolla katseli Reinhagen tytärtään, joka istui hänen edessään kuin taittunut kukka. Pastorilta oli kyyneleet loppuneet; hän huokaili vaan hiljaa Herran puoleen ja pyysi Häntä asiansa ajajaksi. Oikeustalon edustalle tultua täytyi heidän sanoa hyvästit toisilleen, sillä heidät vietiin kumpikin eri koppiinsa.

Kun presidentti oli kriminaalineuvokselta kuullut, että sormus todella oli löytynyt, että siinä helposti erotti veripilkkuja ja nimenkin aivan selvästi, -- nyökähytti hän surullisesti päätään ja sanoi:

-- Minä olen taas pettynyt, uskoessani hyvää ihmisistä; olen taas menettänyt palasen luottamustani heihin. Minä luulin tätä ilkeäksi ilmiannoksi kouluneuvoksen puolelta, kun tiedän, ettei hän siedä Reinhagenia, vaan nyt, kun asia on tällä kannalla, koskee se minuun sanomattomasti. Mitenkä muuten Reinhagen käyttäytyi?

-- Reinhagen oli kaiken aikaa tyyni, ystävällinen ja tasainen, niinkuin ihminen, jolla on hyvä omatunto -- vastasi kriminaalineuvos.

-- Entäs tytär? -- kysyi presidentti.

-- Hän oli hyvin hämmästynyt, punastui ja vapisi kovasti. En ole koskaan ennen nähnyt häntä semmoisena.

Samassa astui presidentin poika huoneeseen. Hän oli kovin kiihtynyt ja kysyi kiireesti:

-- Onko se totta, isä, että Reinhagen ja hänen tyttärensä on tuotu tänne tuosta murhasta syytettyinä?

-- Totta se on, poikaseni. Meitä on, ikävä kyllä, häpeällisesti petetty. Mitä minä nyt sanon puolustuksekseni tuolle kelpo kenraalille? Minähän niin lämpimästi suosittelin hänelle tätä miestä.

-- Sallikaa minun puhutella noita kahta, isä hyvä. Se on selvittävä enemmän kuin kymmenen kuulustelua. Säästäkäämme heitä toki julkisuudelta.

-- Se ei käy laatuun. Oikeudella täytyy olla oma kulkunsa. Vaikka he olisivat veljeni ja tyttäreni, niin en voisi toisin menetellä. Tuomio-istuimen kunnia vaatii, että se tuomitsee, katsomatta henkilöä, säätyä tai muita suhteita.

-- Saatatteko uskoa, isä, että tuo tyttönen, joka niin lempeänä ja hiljaisena isäänsä kunnioittaa ja käsillään kantaa hartaammin kuin kenenkään olen nähnyt sitä tekevän, että tuo tyttö, jonka otsalla puhtaus päilyy, olisi murhaan syyllinen? Luulisin ennen taivaan saattavan suistua sijoiltaan.

-- Minua ilahduttaa sydämesi vilpitön kieli, poikani, mutta omantunnon täytyy hallita sydäntä. Sinä tunnet valan, jonka oikeusvirkamiehenä olet vannonut, ja vala sekä virka on pyhä asia. Malta mielesi ja jätä asia Hänen haltuunsa, joka oikein tuomitsee. Rukoile, että Hän meitä neuvoisi ja ohjaisi tässä asiassa oikein menettelemään.

Nuori kreivi riensi pois isänsä luota.

-- Lapsi parka! -- sanoi kreivi itsekseen -- Pelkäänpä, että sydämesi vielä tekee sulle monta vastusta virantoimituksissa.

Tutkistelu kulki omaa kulkuaan. Pöytäkirjat entisistä, aikaisemmista tutkisteluista täytyi hankkia käsille ja uudestaan läpikäydä. Siten kului kappale aikaa, ennenkuin kuulustelu alkoi. Oikeuden edessä sanoi Reinhagen nyt, samoinkuin ennenkin, olevansa syytön ja vakuutti, ettei hän tietänyt mitään sormuksesta. Lyydia sanoi sormuksen olevan hänen omansa eikä murhatun sedän, mutta kun kysyttiin, miten hän oli sen saanut, vaikeni tyttö ja pyysi vaan, että häntä kuulusteltaisiin isän läsnä ollessa. Isälle oli hän ilmaiseva kaikki. Niin päättyi ensimäinen kuulustelu. Pitkien neuvottelujen perästä toimeenpantiin toinen kuulustelu pastorin läsnä ollessa.

Jälleen näkeminen oli syvästi liikuttava näille molemmille, isälle ja tyttärelle, he kun eivät niin pitkään aikaan olleet nähneet toisiansa.

-- Rakas lapsi, olethan syytön ja uskothan samaa minustakin? -- sanoi Reinhagen, syleiltyään tytärtään.