Part 4

Vielä voisin paljonkin kertoa tuosta rakastettavasta orpanasta. Toisten, jos Jumala suo ja halukkaita kuulijoita löytyy, juttelen lisää. Täksi kertaa riittäköön tämä. Paras puoli tässä diakonissassa oli se, että hän aina pysyi yksinkertaisena eikä tahtonut olla mitään erinomaista eikä mikään diakonissakaan. Mutta minulle oli hän uskollinen apulainen. Kuinka monessa paikassa onkaan tuollaisia vanhoja ihmisiä, joilta Jumala on oman tien sulkenut ja pannut heidät muita palvelemaan sairasvuoteitten ääreen! Hiukkanen toimintakykyä vaan ja rohkeutta, niin saataisiin talonpoikaistupiinkin diakonissoja! Sellaiset ihmiset tulevat usein katkeriksi ja happamiksi ja pahasuisiksi, ja yhtä ja toista muutakin pahaa heissä ilmenee, -- ja hekin voisivat siinä seista kirkkain silmin ja kasvot iloisina, ja monta ystävää he saisivat kansassa ja kädenpuristuksia ja kiitoksia ja siunausta kuolevilta ja tuolla ylhäällä Herralta Jumalalta, joka Hänkin on ollut sairaana, jos heistä vaan tulisi, niinkuin minun rakkaasta orpanastani Eva Mariasta -- _hiljaisia kylädiakonissoja_.

Kaksi sormusta, jopa kolmaskin

Sillä minä tiedän, että Herra raadollisen asian ja köyhän oikeuden toimittaa.

Ps. 140 v. 13.

Jättää asiansa Jumalan ratkaistavaksi, siihen ei joka mies pysty, sillä itsensä puolustamisen halu on ihmisessä syvemmälle juurtunut kuin varastamisen halu konsanaan. Varsin vähän luotetaan Jumalan rakkauden johtoon, vaan sitä enemmän omaan viisauteen ja taitoon, jolla muka kaikki asiat parhaiten saadaan pohdituksi ja ratkaistuksi. Niinpä jättää sitten Herra sinut yksinäsi toimimaan, koskas niin taitava olet, etkä Auttajata kaipaa. Samoin saavat lasten suojelusenkelitkin väliin virkaloman, kun ylen hellät äidit itse tahtovat olla lastensa suojelijoita.

Jos Herra ottaa jutussamme julistaakseen vapauttavan päätöksen, saamme kenties pitkänkin ajan odottaa tätä julistusta, ja meidän täytyy sillä välin oppia kärsimään ja sietämään kaikenlaista, joka näyttää totuutta vastustavan, ehkäpä sellaistakin, että meitä pidetään mustista mustimpina, kunnes opimme oikein kestämään ja odottamaan. Mutta jos pysymme hiljaisina ja luotamme Herraan, niin on hän tuova esille oikeutemme kuin auringon ja viattomuutemme kuin keskipäivän, sillä kun Herra, suuri sulattaja ja savenvalaja, polttaa meidät valkeiksi, silloin syntyy siitä taideteos. Kenen tiet Herralle kelpaavat, ja kelle myös Herran tiet kelpaavat, hänelle kääntyy kaikki lopultikin hyvin päin. Olen usein kuullut sanottavan: "mitä korkeampi herra, sitä helpompi olla hänen kanssaan asioissa". Ja onhan muun muassa paljon parempi puhella meidän rakkaan kuninkaamme kanssa kuin jonkun "herra poliisin" tai vaikkapa herra toimistonpäällikön kanssa. Moni sanookin: "vaikka minä menetänkin asiani ala-oikeudessa, voitan varmasti ylä-oikeudessa." Parasta lienee siis olla asioissa juuri korkeimman Hallitsijan kanssa, joka on taivaassa, ja viisainta heti jättää asiansa tämän ylimmän ja viimeisen oikeuden ratkaistavaksi, sanoen: "Aja sinä, Herra, minun sieluni asia!" -- Laskettiinhan Joosef vankeudestaan ja istutettiin Faraonin vaunuihin. Astuihan Daniel jalopeurain luolasta, ja tulivathan hänen kolme ystäväänsä tulisesta pätsistä syyttömiksi todistettuina, asiansa voittaneina. Ja niin tapahtui yhä eteenpäin aina Pietariin ja Johannekseen asti, jotka niin iloisina palasivat raatihuoneen portailta, sekä Paavaliin asti, jonka haavoja vanginvartija pesi, ja jolle sodanpäämies toimitti niin loistavan saattojoukon vankeudesta. Ken vaan saavuttaa tuon suuren taidon, jota sanotaan "odottamiseksi", hän saa nähdä ja tuta paljon.

Tapaus, josta tässä lähden kertomaan, on osoittava, että ken Jumalan valitsee asianajajakseen, hänelle ei pahoin käy, vaan hän säästyy monesta harmista, vieläpä monesta kulungistakin.

* * * * *

Tämä tapahtui vapautussodan jälkeisenä vuonna. Ei minun tarvinne tästä sodasta käydä sen laveammalti kertoelemaan, sillä jokainen Saksan mies, aina nuorimpaan koulupoikaan asti, on velvollinen tietämään, mitä silloin tapahtui, ja heidän sydämensä sykähtää ja silmä leimahtaa tätä muistellessa. Syvällä säilyy, kiitos Herran, vielä muisto tästä sodasta, vaikka kahdeksattakymmentä vuotta on kulunut siitä, ja vaikka vaan harvoja rautaristin saaneita enää näkyy keskuudessamme. Syvemmällä asuu se kuin viimeisen sodan kauhujen muistot, jotka melkein liian pian unhoittuivat. Tämä nykyinen rautateitten aikuinen sukupolvi onkin tavattomasti unhoittavainen.

Vietettiin vuosipäivää G:n taistelusta. (Tästä paikasta olkoon vaan sen verran sanottu, että se sijaitsee jonkun matkan päässä eräästä suuresta, kuuluisasta kaupungista.) Seurakuntalaiset astuivat kirkkoon. Kellot, jotka edellisenä vuonna niin kiihkeän kumeasti olivat hätää ilmoitelleet, ne soivat nyt niin rauhallisesti. Ja vaikka kaikki ihmiset olivat mustissaan, ja vakavuus asui jokaisen kasvoilla, saattoi kumminkin silmissä huomata pienen ilon välähdyksen, niinkuin aurinko toisinaan, kovan ukonilman jäljestä, välkähtelee vielä kosteilla lehdillä ja heinänkorsilla, joita rajutuuli äsken niin tuimasti tuiverteli. Monta surupukuista vierastakin oli tähän tilaisuuteen saapunut. He aikoivat sitten kirkolta lähteä rakkaitten vainajain lepokammioille tuolla taistelutantereella. Saarnan piti apulaispastori Reinhagen. Hän oli kookas, vakavan näköinen mies. Murheitten teräs-aura oli tosin kyntänyt syviä vakoja hänen kasvoihinsa, vaan ilon sato näytti niistä nyt orastavan. Hän vei kuulijansa ulos taistelutantereille, niille kukkuloille, jotka heidän uljaat poikansa olivat valloittaneet, mutta sitten otti hän heidät myös kanssaan Herran vuorelle, josta apu tulee, ja josta nytkin vuoti johdutusta, suloista kuin balsami, näihin haavoitettuihin sydämiin. Oikein hän siinä tekikin, että kukkuloille kohosi, sillä jos saarna vaan maassa matelee, ei se saata nousta taivaaseen asti. Ken kyynelregistereillä vain soittaa, hän saa kuulijat kyllä liikutukseen, mutta mitään kasvua siitä ei synny enempää kuin kukkaruukussa, johon ei mitään ole kylvetty, vaikka sitä kuinkakin vedellä valeleisi. Lopuksi kiinnitti puhuja silmänsä mustaan tauluun, johon kaikkien tässä taistelussa kaatuneitten nimet olivat kirjoitettuina -- hänen oma poikansakin heidän joukossaan -- ja hänen äänensä värisi hiljaa, kun hän lausui siunauksen näiden kaikkien, isänmaan puolesta kaatuneitten, edestä.

Syvä hiljaisuus vallitsi kuulijain kesken, kun pastori saarnan loputtua kulki heidän ohitsensa, ja jokainen heistä tiesi, miten raskasta isän sydämelle tänään oli ollut puhua. He kiittivät myös samalla Jumalaa, että Hän oli antanut heille sielunpaimeneksi miehen, joka tunsi vanhan liiton pappius-valan: virassa sinun ei pidä muistaman isääs, eikä äitiäs, eikä poikaas eikä tytärtäs.

Muutettuaan pukua, kutsui apulainen tyttärensä Lyydian luokseen ja sanoi:

-- Nyt lähdemme ulos taistelutantereelle, lapseni, rakkaan Josefimme luo.

-- Niin, tuolla metsänrinteessä hän kaatui, -- sanoi tytär, heidän noustuansa läheiselle kukkulalle. -- Siellä puitten takaa näkyy suuri kivinen risti, jonka alla meidän Josefimme lepää muitten sotilasten kera.

He pysähtyivät kumpikin ja katsoivat liikkumattomina metsään päin. Nyt, kun apulainen oli yksin lapsensa kanssa, pääsi isän suru valloilleen, ja vetrehiset vedet valuivat nyt noista silmistä, jotka eivät kirkossa edes kostuneet, omia kärsimyksiä muistellessa. Syleillen toisiaan seisoivat he siinä, kumpikin aatoksiinsa vaipuneina. Tytär tunsi, että hänen täytyisi isää lohduttaa, mutta sitä saattaa joskus tehdä sanoittakin, ja monasti tuntuu uskollisen ystävän hellä käden kosketus suloisemmalta kuin toisen pitkät puheet. -- He eivät huomanneet, että vaunut sillä välin olivat pysähtyneet kukkulan juurelle. Kaksi herraa oli astunut vaunuista ja kulkivat nyt ylös kukkulalle heitä kohden. Toinen näistä oli vanha, toinen nuori, kaiketi isä poikineen. Tulijat pysähtyivät kunnioittavasti vähäisen matkan päähän noista kahdesta kukkulalla seisojasta, vaan sitten astui vanha herra apulaisen luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi osanottavasti:

-- Minä olen myöskin isä. -- Onko Teidän poikanne täällä kaatunut?

-- On. Tässä metsän reunassa hän kaatui, -- vastasi Reinhagen ja kääntyi poispäin, salatakseen kyyneleensä.

-- Isä parka! -- sanoi vieras. -- Vaan ettekö kuullut lohdullista saarnaa tänään tuolla alhaalla kirkossa?

-- Olen lohdutellut toisia sillä, mistä itsekin olen lohtua saanut, -- vastasi apulainen. -- Minä tiedän, että lapseni on tallella.

Silloin tunsi vieras saarnaajan, jota hän päivällä oli kuunnellut, ja syleili häntä lämpimästi. Vanha herra ja apulainen syventyivät nyt keskusteluun menneistä ajoista, ja sillä välin nuorukainen, jolla itselläänkin oli käsi siteessä, kyseli Lyydialta lähempiä tietoja hänen veli vainajastaan. Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän sai tietää, että se nuorukainen, joka yht'aikaa hänen kanssaan oli yliopistosta astunut vapaaehtoisten riviin ja sittemmin taistelussa kaatunut hänen viereltään, juuri oli ollut tämän tytön veli. Nyt kertoi hän taas vuorostaan tytölle, miten ankara tuo ottelupäivä oli ollut. Häneltäkin oli kuula katkaissut sormet vasemmasta kädestä, ja kauan oli hän maannut maassa tainnoksissa, kunnes toverit kantoivat hänet siitä pois. Niin hyvin muisti hän vielä kaatunutta asekumppaniaan. Tämä oli saanut kuulan sydämeensä ja pitkittä tuskitta vaipunut kuolon uneen.

Aurinko oli jo laskeutumaisillaan ja kultasi kiviristiä ylhäällä metsän kukkulalla, kun molemmat vieraat tekivät lähtöä. Vanha herra oli tiedustellut yhtä ja toista ja, saatuaan selville, miten pienipalkkainen tämä apulaispapin paikka oli, sanoi hän:

-- Mutta minua ihmetyttää, että niin lahjakas mies, kuin te, pysyy näin pienessä paikassa.

-- Minä olen tyytyväinen tähän, -- vastasi Reinhagen. -- Minä olen vasta kaksi vuotta ollut täällä. Olen mennyt sinne, jonne Herra on minut johdattanut, enkä ole koskaan sitä katunut. Lieneehän tämä oikea paikka minulle. Muutoin ei Jumala olisi siirtänyt minua tänne alempaan luokkaan.

-- Te olitte siis ennen paremmassa paikassa? -- kysyi vieras.

-- Niin olin -- vastasi apulainen, tehden omituisen liikkeen. -- Minun päiväni olivat kerran valoisat ja kirkkaat, vaan ne ovat muuttuneet pimeiksi, niinkuin silmänikin ovat surusta ja murheesta samentuneet... Oletteko kuullut kerrottavan papista, jonka sanotaan Kainin tavoin murhanneen veljensä?

-- Mitä! -- huudahti vieras. -- Ettehän toki liene Tuomas Reinhagen?

-- Olen niinkin -- sanoi pastori rauhallisesti.

-- Jos niin on, -- sanoi hetken vaiettuaan vieras. -- Jos te olette se mies, niin murhaaja ette ainakaan voi olla. Minä en ole teitä unhottava.

Vaunut läksivät vierimään, ja kauan vielä seisoi Reinhagen tyttärinensä, katsellen niitten poistumista. Tämä kohtaus, vaikka niin hetkellinen, oli syvästi liikuttanut pastoria. Vieras oli avannut lehden hänen elämänsä kirjasta, pimeimmän ja kyyneleistä rikkaimman kaikista. Ken on kokenut, miltä tuntuu, kun tuommoiset menneet päivät taas elävinä nousevat silmäimme eteen, hän tietää myös, miten helposti silloin vaipuu apeisiin mietelmiin ja unhoittaa sananparren: "Mikä ollutta, olkoon mennyttä", -- varsinkin koska Herra siitä on ohitse auttanut.

Mutta tytär tarttui lempeästi isänsä käsivarteen, kehoitti häntä kotiin lähtemään ja koetti lapsen hellyydellä johtaa synkät aatokset pois hänen mielestään. Minä taas koetan tässä lukijoilleni kohotella sitä synkkää verhoa, joka näytti peittävän tämän miehen elämää ja kärsimyksiä.

* * * * *

Apulainen oli ennen ollut pappina J----n pitäjässä. Tässä luonnonihanassa ja varakkaassa seudussa oli nimittäin hänen isänsä aikaisemmin ollut tuomarina. Säästöillään oli isä sittemmin ostanut itselleen siellä pienen maatilan, jossa aikoi uskollisen vaimonsa kanssa viettää vanhuutensa päivät. Tuomarilla oli kaksi poikaa, joista vanhempi, David, kävi kauppakoulua, nuorempi, meidän apulaisemme, tutki jumaluus-oppia. Vanhempi pojista oli jo lapsena selvästi osoittanut, mille alalle hän oli kääntyvä. Kauppiaaksi samoin kuin runoilijaksi täytyy nimittäin syntyä, muutoin ei ikään semmoisena menesty. Kauppaa tehdä ja voittoa ottaa osasi tämä nuorukainen mestarillisesti, ja kertolasku sujui häneltä aina taitavammin kuin jako. Kysymykseen: kuka on lähimmäiseni? vastasi hän sydämessään aina: minä itse. Oliko hän silti onnellisempi Tuomas veljeänsä, jolle laskento oli kovaa visaa --- sen jätän suosiollisen lukijan päätettäväksi. Vanha isä katseli surulla vanhinta poikaansa, vaikka hänelle kaikki asiat hyvin menestyivät ja häntä kaikkialla ylistettiin erittäin eteväksi nuoreksi mieheksi. Isä arveli itsekseen:

-- David voi kyllä saada paljonkin aikaan täällä maailmassa, mutta hän ei ole mies Jumalan mielen jälkeen; hänellä on liian vähän sydäntä, tuolla nuorukaisella.

Valmistuttuaan kauppiaaksi, sanoi David jäähyväiset vanhemmilleen ja läksi, vastoin heidän tahtoaan, merten taa, eikä sitten antanut mitään tietoja itsestään. Semmoisia lapsia löytyy vielä meidänkin aikoinamme, jotka saattavat unhoittaa kaiken muun, paitsi itseänsä. Tämmöisen murheen saivat nämäkin vanhemmat vanhoilla päivillään. Kummallista onkin, kuinka usein pienistä lapsista on suurtakin iloa, suurista taas varsin vähän riemua. Vanha sananparsi: "piennä äidin polvea painoi, suurena hänen sydäntään", toteutuu toisinaan vielä nytkin.

Vihdoin, vähää ennen äidin kuolemaa, saapui Surinamista kirje, jossa David kertoo olevansa nyt rikas mies, sokeriviljelysten omistaja ja naimisissa erään toisen tilanomistajan tyttären kanssa. Kirjeessä puhuu David monista orjistaan, suuresta älystään ja viisaudestaan, ja miten hän vaan omin toimin oli kaiken onnensa saavuttanut.

-- Hän unhoittaa aivan pääkohdan -- sanoi isä, luettuaan kirjeen, -- Herran Jumalan, jota paitsi ei kuitenkaan mitään siunausta ole. Missä vaan ei siunausta tule ylhäältä, siellä ajettakoon onnea vaikka kuormittain ovesta sisään, akkunasta se kumminkin taas pakenee pois.

Tästä kirjoittikin isä sittemmin pojalleen Surinamiin. Äiti oli nimittäin sillä välin kuollut, ja hänen lähdöstään kirjoitti nyt isä ja pyysi samalla poikaansa palajamaan kotimaahan.

Mutta David ei tullut eikä edes kirjoittanutkaan. Sen sijaan tuli kuolema ja otti isänkin pois, ennenkuin hän oli saanut poikaansa nähdä ja siunata. Hän nukkui nuorimman poikansa syliin. Tämä oli nimittäin jo pari vuotta perheineen asunut isänsä luona eli siitä asti kuin seudulla raivonnut suuri tulipalo oli polttanut pappilan ja pastorin kaiken omaisuuden poroksi. Reinhagen ilmoitti isän kuoleman veljellensä Surinamiin. Kertoi myös samalla, minkä verran oli isältä jäänyt omaisuutta, sekä pyysi saada pitää omanaan heidän kotitalonsa, luvaten vähitellen suorittaa veljellensä sen hinnan.

Kokonainen vuosi kului tämän perästä. Sitten tuli vihdoin tieto Hampurista, että David veli oli äsken laivalla sinne saapunut ja aikoi muutaman päivän perästä olla Tuomas veikkonsa luona. Silloin nousi ilo ylimmilleen pastorin talossa. Lapset olivat niin monasti kuulleet kerrottavan rikkaasta sedästään Surinamissa: hän osaa sokeria tehdä, hänellä on mustia orjia, ja hänen taskussaan kilisee kultakolikot. Monasti olivat he itsekin kerskailleet kylänlapsille tästä sedästään, joka tuo heille jokaiselle sokeritopan tuomisiksi. Reinhagen iloitsi hänkin sydämellisesti veljensä tulosta. Kun kerran vanhemmat kaatuvat pois, silloin on perhe koossapitäjiä vailla, silloin tulee veljen liittyä veljeen, sisaren sisareen, ja mitä vanhemmaksi elää, sitä selvemmin tuntuu, että veri on vettä sakeampi.

Koko talo koristettiin nyt, ja paraimmat huoneet järjestettiin veljelle asuttaviksi. Lapset menivät isän kanssa pitkän matkaa tulijoille vastaan. Vihdoin tuli vaunuissa David setä erään pienen herran ja mustan palvelijan kanssa. Lapsille ei nyt tosin käynyt aivan niinkuin entiselle pojalle, jolta rupesi mieltä kääntämään, kun kauemmin katseli neekeriä, vaan kovin heitä kuitenkin kauhisti musta iho, valkeat hampaat ja villainen tukka. Setäkin jäi hänen tähtensä kerrassaan takalikolle. Sydämellisen vastaanoton perästä saatettiin David sisään taloon. Kaikki, mikä saattoi muistuttaa mieleen nuoruuden aikoja, isää ja äitiä, se oli koottu ja somasti järjestetty hänen huoneeseensa. Hänen piti pitkän poissaolon jälkeen kerran oikein lämmitä veljessyleilystä.

Mutta vähänpä välitti David lämpiämisestä. Pysyttyään ensimäisinä päivinä jotenkin rauhallisena ja katseltuaan taloa ja tilaa näennäisellä välinpitämättömyydellä, kutsui hän neljäntenä päivänä veljensä huoneeseensa.

-- Tuomas veikko! Käykäämme nyt asioihin käsiksi. Niittenhän tähden minä olen tänne tullut. Joutaviin jaarituksiin ja turhiin armasteluihin olemme me jo liian vanhat. Levätkööt kuolleet rauhassa. Parasta olikin heille, että läksivät. Isä oli jo kylläksi kauan nauttinut elämästä. Tuopas nyt kirjat ja laskut esille, että saisimme kaikki selvitetyksi, sillä sinä jumaluus-oppeinesi et kumminkaan ymmärrä niistä mitään ja tahdot elää vaan pelkästä ilmasta.

Reinhagenia hämmästytti tämmöinen puhelu, mutta hän vastasi vaan hiljaisesti:

-- Rakas David! Kirjat ja laskut saat kyllä heti, mutta minä rukoilen sinua, menetelkäämme kuin veljet älkäämmekä käykö riitelemään isän perinnöstä.

-- Perintöjä jakaessa on veljeys tiessään, veikkoseni, -- sanoi David virnastellen. -- Asiat selvitetään aivan pennilleen; siitä ei sinun tarvitse yhtään huolehtia.

Pastori antoi hänelle kirjat, ja David sulkeutui nyt huoneeseensa tuon pienen herran kanssa, lukitsi oven eikä tullut näkyviin kuin päivällisaikoina. Mutta muutaman päivän perästä kutsui hän taas veljensä luokseen ja ilmoitti hänelle:

-- Nyt olemme jo pääasioista selvillä ja olemmepa tehneet monta hupaista löytöäkin kuolinpesälle, joita et liene lainkaan muistanut. Tämmöisissä asioissa muisti usein pettää, ja siksipä me kaksi tulimmekin avuksesi. Ensinnäkin kuuluu kuolinpesälle tila kaikkine varastoineen sekä yhden vuoden vuokramaksu isän kuoleman jälkeen; sitten tulee jälkeenjäänyt irtaimisto, joka ei edes ole laillisesti kirjoihinkaan merkitty, ja kolmanneksi se rahasumma, jonka isä lainasi sinulle tulipalon jälkeen. Lopuksi tulee vielä maksu asunnosta ja ruuasta kahden vuoden ajalta, jolloin olet asunut täällä isän luona, sillä kirjoista käy selville, että isä on sinua ja perhettäsi täällä elättänyt. Tätä viimeistä vuotta isän kuoleman perästä en tahdo kuitenkaan ottaa lukuun, sillä minä tulen apulaisineni kenties vielä pitemmän ajan olemaan täällä sinun ruuissasi.

Pastori seisoi kuin kivettyneenä, kuullessaan tätä veljensä puhetta, ja saattoi tuskin uskoa korviaan. Luoden surullisen katseen kovasydämiseen veljeensä, sanoi hän sitten:

-- David, älkäämme riidelkö! Tuon rahasumman sain isältä lahjaksi tulipalon jälkeen, ja asunnosta sekä ruuasta ei isä koskaan tahtonut minulta mitään maksua, yhtä vähän kuin minä tahtoisin pienintä penniäkään korvaukseksi isän hoidosta, jota varsinkin vaimoni, hänen sairaana ollessaan, yöt ja päivät uskollisesti toimitti. Äidin kuoleman perästä pyysi isä hartaasti, etten jättäisi häntä yksin, ja näinkö kylmästi sinä isän ja pojan välisiä asioita harkitset?

-- Kylmästi tai lämpimästi, se ei kuulu tähän, -- sanoi David: -- Missä on sinulla todistukset? Summat pysyvät täällä sinun velkanasi, kunnes ne suoritat. Luonnollisesti saat sitten taas kuolinpesästä oman osasi, kun tila saadaan myydyksi.

-- Ethän toki, -- keskeytti pastori, -- aikone myödä perintötilaamme enimmän tarjoovalle? Muistahan, miten monta vaikeutta isällä oli sitä hankkiessaan. Hänen viimeinen tahtonsa oli, että se pysyisi meidän sukumme omana. Älä tee sitä, David, äläkä saata murhetta isälle hänen haudassaan.

-- Hempeämielisyyttä ja saarnanuottia ei tässä tarvita, Tuomas. Nyt on kysymys siitä, mikä on sinun, mikä minun. Perintö on ilmankin niin pieni, paljoa pienempi kuin luulin, ja minua melkein kaduttaa, että läksin tänne tuolta merten takaa. Ei mitään verukkeita siis, jos veljellinen rakkautemme on sulle vähänkään arvoinen. Voithan huutokaupassa ostaa itsellesi tilan, jos sinua haluttaa, ja lainata itsellesi rahat maksuksi.

Näillä sanoin lopetti David keskustelun, ja Reinhagen seisoi aivan masentuneena, tuijottaen eteensä. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, ja katkeruuden tunne valtasi hänet, vaimoaan ja lapsiaan muistellessansa. Kotitila oli nyt häneltä mennyttä, sillä ostonhaluisia ei varmaankaan tulisi puuttumaan. Davidin tilityksen kautta oli pastorin velat kasvaneet niin suureksi summaksi, että uuden lainan ottamista ei voinut ajatellakaan. Vielä kerran koetti hän mitä ystävällisimmin taivuttaa veljeänsä muuttamaan mielipidettä, mutta sai osakseen yhä jyrkempää kohtelua. Vihdoin näytettiin hänelle jo sanomalehti, jossa laillisesti määrätty huutokauppapäivä oli ilmoitettuna.

Tämä lehti kädessään meni pastori sitten vaimonsa luo ja kertoi hänelle asianlaidan.

-- Siis täytyy meidän taas lähteä vaeltamaan, armas emäntäiseni. Meidän elämämme täällä onkin vaan teltoissa asustamista, ja meistä sopii sanoa kuin Israelin kansasta muinoin: "Herran sanan jälkeen he telttansa rakensivat ja Herran sanan jälkeen taas vaelsivat eteenpäin." Ensimäisestä kodista karkoitti meidät liekit, toisesta karkoittaa veli. Jumala antakoon sen hänelle anteeksi! Parempi on langeta Herran käsiin kuin ihmisten. Mutta älä vaan salli katkeruuden juurtua sydämeesi, sillä se tekisi kuormamme kaksin kerroin raskaaksi. Ottakaamme tämä Herran kädestä, ja se on lopulta kääntyvä meille siunaukseksi.

Pastorin rouva taisteli ankarata taistelua. Hänen täytyy siis nyt lähteä pois tästä kodista, joka oli käynyt hänelle niin rakkaaksi!... Nähtyään kumminkin, miten raskasta tämä oli hänen miehelleen, ei hän mielipahaansa osoittamalla hennonnut hänen taakkaansa lisätä. Onneksi oli veli veijarimaisen, pienen kirjurin kanssa lähtenyt jonnekin pois. Se asia helpotti jonkun verran heidän tuskaansa.

Pastorin lapset olivat vähitellen solmineet ystävyyden liiton setänsä mustan palvelijan kanssa eivätkä enää peljänneet häntä. Lasten hilpeys ja luottavaisuus sekä se ystävällinen kohtelu, mikä pastorin talossa tuli neekerin osaksi, teki sanomattoman hyvää poloiselle Tuarolle -- tämä oli neekerin nimi. Hän osasi saksankieltä ja kertoi, että pieni kirjuri on sedän orjavouti ja päällysmies, ja että hän kohtelee orjia aivan armottomasti. He olivat kaikki sydämellisesti iloinneet, kun vouti matkusti pois isännän kanssa, joka myös on samallainen julmuri. Davidin poika, nuori herra, sen sijaan oli ystävällinen ja lempeä orjia kohtaan.

Eräänä iltana, Davidin ollessa matkoillaan, kun Tuaro taas istui pappilan perheen keskuudessa, ja lapset sekä vanhemmat tiedustelivat häneltä yhtä ja toista, kertoi hän heille näillä sanoin elämänsä vaiheet:

-- Minä ja vaimoni Gumilla olimme onnellisimmat ihmiset maan päällä. Meillä ei tosin ollut taloa, niinkuin teillä, ainoastaan pieni maja kaisloista ja sammaleista, vaan Gumilla oli hyvä ja lempeä kuin kuutamo! Hänen ihonsa oli musta, niinkuin minunkin, mutta silmät loistivat kuin tähdet, ja huulet punoittivat kuin aamurusko. Minä kuljin metsissä miesten kanssa ja pyysin metsänriistaa monenlaista, nopeita hirviä ja julmia tiikereitä, ja kun palasin kotia, seisoi Gumilla majan ovella odottamassa minua.