Part 3

Keskellä seutua sijaitsi talonpoikaistalo, joka jo päältä nähden oli hyvissä varoissa. Se olikin kuin pieni linnoitus ikään. Talossa kierteli viiniköynnöksiä alas porstuan katolle, ja tuttavallisesti katselivat punaiset reunalistat viheriän katon alta. Akkunat olivat täynnä kukkia, sillä talon-isäntä oli suuri kukkain ystävä. Siellä asui vaimoineen ja lapsineen eräs jumalaapelkääväinen mies, jonka sydämessä kasvoi muitakin kukkia kuin satakaunoja ja kuusamoja. Ne olivat sen istuttamia, jota Maria Magdalena kerran oli pitänyt puutarhurina ja joka todella sellainen onkin. Samoinkuin hänen talonsa oli syrjässä vallantiestä, oli hänen sydämensäkin vieroittunut tuosta laveasta maailman tiestä. Ja sellaisiksi tahtoi hän lapsensakin. Aamuin ja illoin rukoili hän heidän kanssaan. Sunnuntaisin oli hänen mieluisana työnään koko joukkonsa kanssa mennä kirkkoon. Täällä istuessaan hän jo iloitsi Brastbergerin ja Arndin kirjoista, sillä kirkosta tultua istuutui koko perhe sunnuntai-pukimissaan kuulemaan saarnaa, joka täällä kotona vielä uudestaan vuorotellen luettiin. Lapsilleen hän kopioitsi virsiä vanhoista virsikirjoista, sillä hän ei voinut kärsiä uutta "viisukirjaa", jossa ne värssyt liiankin liukkaasti luistivat. Hänen mielestään oli parempi, että ijankaikkisen elämän tien ylistäminen käy hieman kankeammin, jos se vaan se oikea tie on, kuin että se korvaa kutkuttaa ja kadotukseen syöksee. Ja joka lapsen täytyi sunnuntaiksi osata värssynsä. Aterian jälkeen luettiin Raamattua. Olipa silloin ulkona sää millainen hyvänsä, kuului sieltä kuinka houkuttelevia ääniä tahansa, sulkeissa se talon portti vaan pysyi. Ja kumminkin vallitsi kaikkialla talossa hiljainen ja iloinen henki, sillä Jumalan sana ei ole vielä kestään tehnyt jöröjukkaa, mutta kyllä moneltakin jöröjukalta pään kammannut ja silmät pessyt.

Jokainen talonpoika tietää, että karhiminen ja kylväminen, itäminen ja kypsyminen -- ne ovat eri asioita, ja ettei almanakka säätä tee, vaan Herra Jumala. Ja samaa täytyi vanhan Hannu Tuomaan kokea lapsistaan. Kun hänen lapsensa olivat kasvaneet niin suuriksi, että alkoivat jo tuumia naimisiin menoa, silloin selvisi hänelle, että linnut olivat montakin hänen kylvämistään siemenistä syöneet, sillä lapset eivät valinneet, rukoillen, niinkuin Eleasar: "Herra, anna minun kohdata." Valinnasta valitsijan tuntee.

Niin tuli hänen vanhin tyttärensä eräänä iltana hänen luokseen, ja sanoi kainosti:

-- Isä, onko sinulla mitään sitä vastaan, että minä otan aliupseerin Juliuksen? Hän tulee sinun luoksesi sitä kysymään. Hänellä on rahoja, ja on hänellä talo ja on peltoja kanssa.

-- Onko siinä kaikki, mitä hänellä on, Eva Maria? -- kysyi isä. -- Eikö hänellä ole muuta mitään?

-- Mitä sinä sillä tarkoitat? -- kysyi tytär.

-- Kyllä sen vielä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Onko hänellä myös _siunausta_? Missä sitä ei ole, ei siinä auta pellot, eikä metsät, eikä rahat.

Tytär ei puhunut mitään. Sitten sanoi isä hänelle:

-- Kuuleppas, Eva Maria, mitä minä sanon. Katso sitä huonetta, josta hän polveutuu, ja sano sitten, onko hänellä siunausta mukanaan, vai ei. Isänsä kuului sotaväkeen ja sotamiesten värvääjiin, ja siitä on hänen omaisuutensa peräisin. Mutta siihen liittyy äitien ja lasten kyyneleitä. Tahdotko sinä semmoisia rahoja taloosi? Entäs isä? Tokko se mies edes osaa "Isämeitää" kunnolleen ja näyttää sen uskonkin laita olevan niin ja näin. Monta vuotta on hän jo täällä asunut, mutta yhden ainoan kerran on hän käynyt ripillä. Luuletko sinä, lapsi, että sellainen isä voi lapsilleen jotain opettaa? Pojassa voi kyllä olla jonkun verran hyvää, -- mutta usko Jumalan sanaa ja minua, että Herra kostaa isäin pahat teot lapsissa kolmanteen ja neljänteen polveen. Älä mene naimisiin sinne, missä ei siunausta ole! Se on isäsi neuvo. Kohta minun juoksuni päättyy, ja sitten saat tehdä, mitä tahdot. Mutta niin kauvan kuin minä elän, en minä sille liitolle siunaustani anna. Hyvä Jumala antaa sinulle vielä jotain parempaa.

Tyttönen meni ulos puutarhaan malvapensaiden ja jerikoruusujen suojaan ja itki siellä kyllälteen. Isän sanat eivät enää näyttäneet olevan niin kovia, kuin hänestä alussa tuntui ja Raamatusta johtuivat hänen mieleensä sanat: "Ketä sinä, Herra, siunaat, hän on ikuisesti siunattu."

-- Isä on oikeassa, -- sanoi hän itsekseen. -- Minä pysyn isän luona, niin kauvan kuin hän elää, ja vapaana siksi, kunnes täältä autuaasti erkanen. --

Pojasta oli hän paljon pitänyt. Maalaisissa on välistä syvempiä tunteita kuin kaupunkilaisissa, vaikkeivät he olekkaan niin hempeämielisiä.

Illalla ojensi tyttönen hänelle kätensä yli puutarhan aitauksen ja ilmoitti hänelle isän tahdon ja pyysi häntä etsimään itselleen sellaisen, joka toisi siunauksen taloon. Poika menikin kohta senjälkeen naimisiin sellaisen kanssa, jolla oli siunausta. Mutta tuota siunausta ei ollut kuin kaksi hevosta ja kaksitoista auranalaa peltoa ja kivinen sydän. -- Sentähden sanoi isä Eva Marialle:

-- Katsos nyt! Hänellä ei ole siunausta; muutoin ei hän olisi voinut tuota ottaa.

Ja niin jäi tytär isän ja äidin luo. Kaikki muut sisarukset menivät naimisiin, ja talon huolet jäivät hänelle yksinään.

* * * * *

Siihen aikaan oli Jumalan sana harvinaista, ja vähän niitä kalliita helmiä kauppaan pääsi. Paikkakunnan pastori oli hyvä mies, mutta oli ovelampi sukuluetteloissa ja riitajutuissa kuin Jumalan sanassa, ja ymmärsi paremmin hoitaa omia viiniköynnöksiään kuin Herran viinamäkeä. Tuo vanha talonpoika rakasti Jumalan sanaa, ja missä se ei tullut hänen luokseen, juoksi hän sen perään. Ja oikein hän siinä teki. Monena lauvantai-iltana tuotti hän raudikkonsa aikaisemmin kotiin pellolta, päästäkseen joutuisammin sunnuntaina kuulemaan Jumalan sanaa lähistölle erään uskollisen Herran miehen luo. Silloin otti hän tavallisesti Eva Mariansa mukaan. Ja kotimatkalla selitti hän tyttärelleen saarnan vielä selvemmäksi, niin että olisi ollut kummat, jos hän sen olisi unhoittanut. Isä oli jo tullut liian vanhaksi maantöihin, samoin hänen vaimonsakin. Eva Maria teki mitä taisi, mutta isästä se ei käynyt päinsä, tytär kun muka oli liian "hieno hyppysilleen", eikä talonpojan työ hänelle oikein sopinut, vaikka tyttö työstä pitikin. Sen vuoksi tytär usein iltahetkinä koetteli muistista kirjoittaa jonkun kuulemansa virren tai saarnan pätkän. Hidasta se alussa oli, mutta yhä paremmin se vähitellen alkoi sujua. Ja se oli hänelle hyvää ja hyödyllistä työtä. Minkä näet käsin paperille kirjoittaa, se paremmin päähän pystyy. Se oli hänen opintonsa aikaa, ja silloin hän kokosi aittaan kovan ja kalliin ajan varalle. Silloin keräsi hän niinkuin mehiläinen kaiken sen hyvän, mitä joskus maailmassa oli kuullut tai lukenut. Hän pani Raamattunsa täyteen muistolippuja, pieniä kuvia ja kuivatuita kukkasia huomattavimpiin paikkoihin, niin että hän myöhemmin kerran leikillään sanoi minulle, että nyt olisi parasta lakaista Piplia puhtaaksi, sillä hän on jo tullut niin pitkälle, että joka lause olisi täytynyt merkitä. Hänen mielestään ei siinä ole mitään, joka ei sopisi häneen ja ihmisiin yleensä. Ja tässäkin oli orpanani oikeassa, kuten tavallisesti.

Näihin aikoihin kuoli äiti äkkiä. Hän ehti vaan kutsua Eva Marian vuoteensa ääreen ja sanoa: "Tyttäreni, älä jätä isääsi". Ja Eva Maria lupasi sen äidilleen käden puristuksella ja painoi hänen silmänsä kiinni.

Nyt oli hän isän kanssa kahden kesken. Mutta isä oli menehtymäisillään vaimonsa kuoleman johdosta. Aviosääty on näet kummallinen sääty. Näyttää siltä kuin toinen pysyisi elämässä vain toisen vuoksi; ja kun menee toinen, niin menee toinenkin. Silloin sai Eva Maria oppia sairaanhoitoa, vaaliessaan tuota kipeätä mies parkaa. Mutta sairaanhoidossa on vähäpätöisimpinä tehtävinä ojennella rohtoja sairaalle ja muuttaa kääreitä ja autella häntä vuoteelta toiselle. Sairauden aikana lähestyy taas moni paha vihollinen vanhoiltakin ajoilta, arvellen, että nyt kun ruumiiseen on tullut halkeama, pääsen pujahtamaan siitä sisään sydämeen ja sieluun. Ja silloin repeävät helposti uudestaan auki sydämenkin haavat, samoin kuin ruumiin. Onnellinen se, jonka vierellä silloin istuu David soittamassa harppua ja veisaamassa psalmeja ja poistaa sillä Saulin pahan hengen. Onnellinen se, kenellä on joku, joka ei ainoastaan ranteesta suonenlyöntiä tutki, kuten lääkäri tekee, vaan ymmärtää toisenkinlaisen suonenlyönnin, ja jolla on sydäntä sanoa, miten asianlaita on. Silloin pitää olla saapuvilla sellainen, joka tuntee taivaallistakin apteekkia ja osaa valmistaa rohtoja Jumalan sanasta, karvaita ja makeita, miten milloinkin tarvitaan. Ja vaikkei siinä mitään muuta voisikaan kuin mitä tuo pieni diakonissa syrialaisen sotapäällikön, Naemanin, huoneessa hän, joka -- sydämen vavistuksella kaiketikin -- sanoi: "Voi että minun herrani menisi Israelin profeetan luokse", niin olisi sekin jo varsin paljon. Mutta kaikkea pitää oppia ja omassa itsessään kokea. Jokainenhan tietää, että mitä ei itsellä ole, sitä ei voi muillekaan antaa. --

Ja sitä Eva Mariankin oli täytynyt oppia. Sairasta hoitaessa ei näet opi tuntemaan ainoastaan sairasta, vaan ennen kaikkea oman itsensä. Sairaassa on, sen tietää jokainen, kyllin tekemistä, ja siinä on vähällä mennä milloin maltti, milloin usko, milloin rakkaus ja lempeys ja kaikki kristilliset avut järjestänsä, niin että diakonissa paran, jos vaan oikein vakavasti ottaa huomatakseen, käy kuin huolellisen talonemännän, joka astuu aittaansa ja luulee siellä kaikki olevan niin ihmeen hyvin järjestettyä, mutta kauhukseen huomaakin, mitenkä jauholaari on loppumaisillaan ja hernesäkkiä vaivaa näivettäjäinen.

Niin kävi Eva Mariallekin. Vanhus oli usein omituisen kärttyisä, eikä hänelle monasti mikään kelvannut. Silloin täytyi Eva Mariankin lähteä käymään lääkkeitä tuolta suurelta lääkäriltä, joka samalla on myös apteekkari, ja jolle sairaan ei tarvitse mitään maksaa, ja joka vielä hopealusikankin ilmaiseksi antaa. Ja Herra auttoi häntä ja antoi, mitä hän henkisesti talossaan tarvitsi ja käytti, niin että siitä piisasi joka päiväksi. Nyt heruivat virrenvärssyt päästä ja sydämestä suuhun, ja kuulemansa saarnat olivat hänelle niin ilmielävinä kuin hän istuisi ensimäisessä kirkonpenkissä ja katseleisi ylös saarnastuoliin. Ja näistä sanoista vanhus vaikeni, ja hänen mielensä oli tyven niinkuin Galilean meri silloin kuin Herra alkoi puhua. Silloin Eva Maria huomasi, millainen voima vähäiselläkin Jumalan sanalla on, se kun voi asettaa kiukun ja pahan mielen, kun sitä vastoin ihmissana on vaan öljyä tappuroihin. --

Eikä hänestä tuntunut yökään pitkältä, kun isä tahtoi joko istua vuoteellaan tahi kun piti häntä nostella isoisän tuolille. Tuli sitten sekin, viimeinen yö, josta on kirjoitettu: "silloin ei kukaan voi työtä tehdä." Hän jättikin kaikki uskollisen Jumalan huostaan. Sinä iltana piti vanhan Hannu Tuomaankin saada valoa, ja sitä tulikin. Hän siunasi tyttärensä, kuten Jakob lapsensa, ja tämä oli tytön vihkiminen diakonissaksi.

* * * * *

Nyt kun isä oli kuollut, jäi hän ypö-yksikseen. Sillä välin oli hän jo käynyt harmaaksi. Maallisen omaisuutensa jätti hän lankonsa hoidettavaksi, ja palkitsi sen hänelle runsaasti. Eva Maria oli näet varakas, eikä hänen tarvinnut ajatella mitään ajallisia huolia. Hän muutti sisarensa luo, auttaen tätä lasten kasvatuksessa ja oli talon rauhanhenkenä; ei näet ryhdytty mihinkään, ennenkuin hänen neuvoaan oli kysytty. Mutta erittäinkin vetivät häntä sairaat puoleensa.

-- Niitten luona minä parasta ilmaa hengitän, -- sanoi hän.

Moni ei ajattele niin. Kaupungin herra ja talonpoika suovat kernaasti, että sairastalo on heistä syrjässä. Missä hän tiesi jonkun sairaan makaavan, kohta nähtiin siellä orpanan iloiset kasvot, ja kuultiin hänen sanovan: "Oletteko te kipeä, koskei teitä enää koskaan näe ulkona?" tai "Teidän akkunaluukkunne ovat suljetut; onko täällä ketä, joka ei siedä valoa? Minä olen joutilas ja jos sallitte, niin istun hetkisen luonanne." Eikä sitä kukaan voinut kieltää. Ja tämmöisellä käynnillä opin minäkin hänet eräänä päivänä tuntemaan, sillä minä en ennen tiennytkään seurakunnassani löytyvän sellaista hiljaista samarialaista. Tapasin erään rouvan, jota julma rokko oli pahoin pidellyt, ja hän kertoi minulle tytöstä.

-- Niin -- sanoi hän -- ellei tuota naista olisi ollut olemassa, ja ellei Herra Jumala olisi häntä meille lähettänyt, niin makaisimme minä ja meidän Paavo jo ammoin maan mullassa.

-- Mitenkä niin? -- kysyin minä.

-- Mitenkäkö niin? Sanoinpahan vaan, että maan mullassa me makaisimme. Ja miksikä? Kun rokko saapui meidän paikkakunnalle, sairastui siihen minun mieheni ja minä kohta jäljestä, ja niin kovasti, että ihmiset rupesivat meitä pelkäämään, eikä kukaan tullut enää täällä käymään. Naapurikin vetäisi vaan akkunaluukut puoleksi auki, huutaen: "elättekö te vielä?" ja pisti sitten vesiruukun akkunalle ja juoksi pois, niin että me vuoteeseemme kuulimme hänen jalkojensa töminän. Kerran sitten aukeni ovi, ja kukas muu se sieltä juoksee sisään kuin tuo orpana? Hänellä oli mukanaan kannullinen kahvia ja vadillinen lihalientä, ja siinä hän syötteli minua ja Paavoa, niinkuin pikku lapsia, eikä ollenkaan häikäillyt katselemasta meidän viheliäisen näköisiä kasvojamme. Sitten teki hän tilat ja tuulotti huonetta ja pani tulta uuniin aivan kuin olisi ollut palvelustyttö. Ja niin hiipi hän meille joka päivä pari kolme kertaa päivässä, tehden aina pitkiä kierroksia, niin ettei kukaan ihminen nähnyt mitään. Jumalan avulla me paranimme, Paavo ja minä. Ja minä sanoin Paavolle -- hän on näet puuseppä --: "Paavo", sanoin minä, "jos Eva Maria jotain taloonsa tarvitsee, niin teet sinä sen ilmaiseksi." Mutta enimmän me häntä kiitämme siitä, että hän osasi niin hyvin lohduttaa ja taisi ulkoa sellaisia ihania rukouksia, joita ei lue missään kirjassa, niin että luuli jo olevansa taivaassa. Kernaasti minä puolestani olisin kuollut, ja sitä minä olen Paavolle sanonutkin, että kun minä kerran kuolen, niin pitää orpanan tulla tänne.

Silloin opin minä tuntemaan tuon uskollisen sydämen sellaisena, joksi häntä äsken olen kuvannut. Ja uskollisena apulaisena hän minulle aina oli. Jos hän tiesi jonkun sairastavan, koputti hän, ohikulkiessani, akkunaan, sanoen: "Siellä ja siellä kylässä makaa muuan sairas; tahtoisitteko mennä sinne? Hän haluaisi nähdä teitä."

Usein tapasin hänet sairaitten luona, sellaisten nimittäin, jotka jo pitemmän aikaa olivat tautivuoteella maanneet. Näitten luona kävi hän säännöllisesti, olipa ne sitten sukulaisia tahi ei. Ja Herra sanoi hänelle aina, mitä hänen kulloinkin piti puhua. Silloin tuli esille moni oivallinen pala yhden tai toisen vanhan saarnamiehen saarnasta, joita hän isävainajansa kanssa oli kuullut, ja väliin joku hänen kankeasäkeisistä virrenvärssyistään, aina miten tilaisuus milloinkin vaati.

Kerrankin makasi kylässä eräs eriskummallinen mies sairaana. Hän oli suutari ammatiltaan ja oli paljon matkustellut ja paljon nähnyt. Mutta sen ohessa oli hän itserakas ja piti itseään, kaikessa kainoudessaan, erinomaisena kristittynä. Eva Maria kävi häntä katsomassa ja puhui hänelle uskosta Jesukseen Kristukseen.

-- Niin, orpana -- sanoi sairas -- noin te puhutte, kun olette niin vähän maailmassa kokenut. Mutta morali, kas se on pääasia; se se sanoo, miten ihmisen pitää elää. Siitä täytyy ihmisille puhua.

-- Kuulkaahan, serkku hyvä, -- sanoi Eva Maria -- en minä tuota maurilaista sanaa osaa oikein lausua, mutta sitä kai te tarkoitatte, että ihminen tulee autuaaksi lain kautta.

-- No, nimittäkää sitä niin, jos tahdotte. Sitähän minä tarkoitin.

-- Kuulkaas sitten. Siihen asiaan oli vanhalla pastorilla tuolla kylässä jotain sanomista. Hänelle olivat kanssa suuret herrat kerran kirjoittaneet, että hänen pitäisi saarnata siveysoppia, vai miksi te sitä sanoittekaan, eikä aina uskoa. Ukko luki kirjoituksen saarnastuolista ja sanoi: "Minun pitäisi siis puhua teille siitä, miten oikein olisi elettävä, mutta uskosta en saisi puhua. Kuulkaapas nyt. Tuolla puutarhassani seisoo metsäpäärynäpuu, joka kantaa pelkkiä metsäpäärynöitä. Jos minä nyt sanoisin sille: 'Metsäpäärynäpuu, huomenna pitää sinun kantaa hyviä bergamotteja!' niin mitäs siihen metsäpäärynäpuu sanoisi? 'Kirkkoherra -- sanoisi se -- nyt sinä iskit väärään. Mitenkäs minä voisin bergamotteja kantaa? Minähän olen metsäpäärynäpuu! Mutta tiedätkös mitä? Jalosta sinä minut, ja kenties sitten tulee jotain parempaa.' Niin, ja luonnostamme olemme me kaikki tuollaisia metsäpäärynäpuita. Jos nyt pastori saarnaa lakia ja sanoo: 'Niin ja niin teidän pitää olla ja hyviä hedelmiä kantaa.' -- Mitäs siitä seuraa? Vastaus: ei tule mitään. Ensin täytyy jalostaa, ja sitten vasta saadaan hyviä hedelmiä. Mutta jalostaminen, jolloin uusi elämä ihmiseen ylhäältä vuotaa, saadaan aikoin ainoastaan saarnaamalla uskosta Vapahtajaan. Ja niinpä minä edelleenkin saarnaan uskosta. Siitä se sitten muukin seuraa jäljessä." Niin se pastori puhui. Oliko teistä, serkku, pastori väärässä vaiko oikeassa?

-- Niin, jos asian siltä kannalta ottaa, niin kyllä kai se sitten niin on, -- sanoi sairas.

-- No, -- sanoi orpana, -- ottakaa sitten asia kerran siltä kannalta ja tarkatkaa, eikö teissäkin istu vielä muutamia sellaisia metsäpäärynäpuun mukuroita. Niitä ei teistä kukaan muu nykäise pois kuin yksi. Alussa se tuntuu kipeältä, mutta perästäpäin suloiselta.

Minä puolestani luulen sairaan huomanneenkin jotain jälkiä päärynäpuusta, ennenkuin Herra tuli kirveineen. Se on ainakin varma, ettei hän orpanan kuullen enää "moraalistaan" puhunut.

Eva Marian mielitehtäviä oli käydä erään seitsenkymmen-vuotisen, halvautuneen ja vielä lisäksi sokean vaimon luona. Siellä oli hänellä kovia koettavana. Halvaus, sokeus ja vanhuus yhtaikaa, siinä on näet kolme kovaa vanhalle ihmiselle. Vaimoparka -- vanhaksi Kreetaksi häntä vaan kutsuttiin -- ei oikein voinut olla yksimielinen Jumalan kanssa siitä, miksi Herra häntä näin etsiskelee. Sen vuoksi piti hänelle usein lukea Jobin kirjaa, ja mielissään oli muori, kun häntä verrattiin Jobiin. Orpana vaan ei joutunut hämille, vaan sanoi:

-- Kuulkaahan, Kreeta, min'en tahdo olla kukaan Jobin kolmesta ystävästä, jotka Herra ajoi lopultikin tautivuoteen äärestä pois. Teillä on parempikin lohdutus kuin Jobilla, ja se kuuluu näin: "Ketä Herra rakastaa, sitä Hän myöskin kurittaa."

Ja siinä täytyi muorin vetää suunsa nauruun, niinkuin Saara ennen vanhaan, kuullessaan Herran lupausta. Se on tuollaista epäilevän ja vastahakoisen sydämen naurua. Silloin kertoi Eva Maria hänelle kernaasti ristinkoulusta, josta eräs pappi vainaja oli puhunut, ja jossa oli neljä luokkaa. Alimpana aakkosmiehet tavailemassa: "Minun _täytyy_ kärsiä." Toisen luokan oppilaat sanovat: "Minä _tahdon_ kärsiä." Kolmasluokkalaiset: "Minä _voin_ kärsiä", ja vihdoin pitkät pojat, jotka sanovat: "Minä _saan_ kärsiä." Tämänkin oli hän kopioinut eräästä saarnakirjasta, ja nyt tuli resepti hyvään tarpeeseen.

-- Nähkääs, Kreeta, -- sanoi hän, -- ette te tavaajaa pitemmälle taida päästä, sitä, jonka aina vaan _täytyy_, ja joka aina ulisee, kun pitää kouluun, ja asettuu vasta sitten, kun on saanut koulumestarilta uuden voileivän. Täytyykö sitten teidänkin saada aina uusi voileipä Jumalalta, vaikka olettekin jo seitsemänkymmentä vuotta vanha?

Kerran taas Eva Maria tuli erään toisen kristiveljen luo; mutta tämä tiesi, mistä risti on kotoisin, ja osasi erinomaisesti lohduttaa muita. Ihmisille, jotka, saadessaan jonkun ristin kannettavakseen, kyselivät aina; "miksi", puheli hän näin: "Jos jonkun päähän putoaa kattotiilin palanen, silloin tirkistelee hän aina ensin sinnepäin, _mistä_ se on pudonnut. Niin pitää teidänkin, saadessanne kokea ruumiillisia tai sielun tuskia, katsoa ylös sinne, josta ne tulevat, ja sanoa pyhän Paavalin tavoin: 'Herra, kuka sinä olet?' Ei pidä kysellä 'miksi', vaan 'kuka' ja 'mistä'."

Tämän miehen kanssa oli orpanan hauska haastella, sillä tuo vanha Johannes oli aivan samaa mieltä kuin hänkin.

-- Serkku, -- sanoi hän kerran, kun Johannes oli kertonut monista taloushuolistaan ja sydänsuruistaan, -- te olette suurisukuinen mies.

-- Mitenkä niin?

-- Teillä kun on paljon palvelijoita.

-- Ettäkö?

-- No, jolla on monta huolta ja vaivaa, sillä on monta palvelijaakin. Kerran näet kuulin saarnattavan, että kaikkinainen risti palvelee Jumalan lasta. Kellä siis on monta ristiä, sanoi pastori, hänellä on monta palvelijaakin. Ja kellä on useita palkollisia, se on, niinkuin hyväkin herttua, suurisukuinen mies. Siksipä minäkin sanoin teitä suurisukuiseksi.

Ja Johanneksen täytyi vähän naurahtaa tuolle suurisukuisuudelle. Mutta hänen naurunsa oli toisenlaista kuin vanhan Kreetan nauru. On näet suuri ero itkun ja itkun, naurun ja naurun välillä. Mutta Johannesta hoiti hän tämän kuolemaan saakka. Ukko kuoli pitkänäperjantaina, niinkuin aina oli toivonutkin, ja haudattiin pääsiäisenä.

Lopuksi panen tähän vielä yhden Eva Marian keskusteluista. Oli siellä eräs harras ristisisar, ei sairas, mutta ei tervekään, joka monta kertaa olisi ollut valmis alkamaan sodan taivaan kanssa. Kun hän nimittäin kuuli jonkun vanhan syntisen kääntymisestä, ei hän oikein voinut siitä riemuita, mutta arveli, ettei Vapahtajan tarvitsisi laskea niin kauvan ihmisiä sisään taivaaseen, vaan saisi jo sulkea portin! Sentähden sanoi Eva Maria hänelle kerran, tavatessaan hänet taas tuolla happamella tuulella:

-- Kuulkaahan, Justiina, vielä minä maalautan teille profeetta Joonaan kurpitsapensaan juurella ja ripustan kuvan huoneenne seinälle. Tehän olette aivan niinkuin hänkin. Tekin säälitte enemmän kurpitsoja kuin ihmislapsia. Miksi ette katso itseänne? Ettehän te mikään kierosilmä ole, vaan osaatte, Jumalan kiitos, katsoa suoraan. Mutta Vapahtajakin puhui kerran jotain kieroonkatsomisesta. Tiedättekö, kuka katsoo kieroon? Se, jonka silmät eivät ole suorassa. Se katsoo suoraan, joka nostaa silmänsä ylös Herran puoleen ja laskee ne sitten alas itseensä, katsoo Jumalan armoon ja omiin synteihinsä. Mutta ken siinä katselee oikealle ja vasemmalle lähimäisen syntiä ja armoa, siltä silmät kieroon menevät. Ja olla kierosilmäinen, ei siinä mitään kaunista ole. Katsokaa vaan, ettette kasvojanne pahenna. Minäkin luulin, että Vapahtajan pitäisi porata minua varten taivaaseen erityinen reikä, josta ei muu kukaan pääsisi kuin minä; mutta siitä minä kerran sain eräässä saarnassa aika läksytyksen. Eräs vanha pappi näet sanoi: Jumalan armahtavaisuus syntistä kohtaan, se on sellaista laitaa kuin minä nyt selitän:

"Tuolla pääkaupungissa seisoo porttien edustalla ajureita. Tulee tuosta muuan vieras, nousee vaunuihin ja tahtoisi heti lähteä matkaan. Mutta ajuri ei vaan lähdekään. Hän liikkuu vallan hitaasti ja alkaa valjastaa hevostaan, ja katsoo myötäänsä vaan kaupunkiin päin, eikö muka olisi muitakin tulijoita. -- Jo tuleekin yksi.

"-- Nouskaa vaan vaunuihin, yksi on siellä jo ennestään, -- sanoo ajuri.

"Nuo kaksi puhelevat keskenään aikansa kuluksi. Ajuri katselee vaan, ja viittaa uutta tulijaa joutumaan. Ja kun tämäkin on päässyt vaunuihin, ottaa hän verkalleen loimen hevosen selästä ja katselee yhä. Meneepä yhtä ja toista tiellä-tulijaa vastaankin, kunnes vaunut vihdoinkin ovat täynnä. -- Ja jos, hänen lähtemäisillään ollessaan, tulee vielä joku, niin ottaa hän hänet viereensä kuskilaudalle. Silloin sitä lähdetään ajamaan; muita ei enää mahdu."

-- Katsokaas, sama on Vapahtajankin armovaunujen laita. Hän odottaa ja odottaa eikä lähde ajamaan, kun yksi istuu sisällä, ei ennenkuin vaunut ovat täynnä. Niin hän katsoo ja kutsuu, sillä hän tahtoo saada _täyden_ vaunullisen; mutta sitten kun hän kerran on lähtenyt liikkeelle, silloin onkin enää myöhäistä tulla. Antakaa, Justiina hyvä, toistenkin tulla mukaan, kun itse olette vaunuissa sijaa saaneet.

Justiina häpesi ja oli hyvän aikaa aivan ääneti. Siitä pitäen johtui hänen mieleensä useinkin tuo kieroonkatsominen ja nuo armovaunut.

* * * * *